28. elokuuta 1990 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Time's Up on Living Colour -yhtyeen toinen studioalbumi. Vuonna 1988 ilmestyneen ja menestyksekkään esikoisalbumi Vividin seuraaja on musiikillisesti monipuolinen ja kyseisellä pitkäsoitolla vieraili useita artisteja, eli Queen Latifah, Little Richard, Doug E. Fresh, Maceo Parker ja James Earl Jones. Kultalevyksi myyneen Time's Upin paras listasijoitus Billboardin 200-listalla oli kolmantenatoista. Lisäksi albumi vastaanotti parhaan hardrockesityksen Grammyn. Village Voicen vuosittain järjestetyssä Pazz & Jop -kriitikkoäänestyksessä Time's Up saavutti viidennen sijan. Kyseessä oli viimeinen Living Colour-albumi yhtyeen basistille Muzz Skillingsille, tosin yhtyeen levyjulkaisujen osalta hän oli mukana vielä Time's Upia seuranneella ep:llä Biscuits. Helmikuun lopussa 2014 Music on Cd julkaisi Time's Upin Euroopassa uudelleen. Tyylillisesti albumia on kuvattu hardrock ja funkmetal-albumiksi, joka sisältää lisäksi elementtejä jazzista, funkista, jazzfuusiosta, Delta bluesista, soulista, heavy metallista, punkrockista ja taiderockista. Time's Upin bonuskappaleita ovat vuonna 1990 Chicagossa taltioidut liveversiot kappaleista Final Solution ja Middle Man. Lisäksi mukana on soul power-mix albumin hittikappaleesta Love Rears Its' Ugly Head. Yhdysvalloissa Time's Upista julkaistiin myös 12 kappaleesta koostuva promoversio, jolta puuttuivat albumin perusversiolta löytyvät kappaleet History Lesson, Ology 1 ja Tag Team Partners. Cd:n lisäksi Time's Upin promoversiosta julkaistiin kultavinyyliversio.
Marraskuussa 1965 Pyen julkaisemana ilmestynyt Take Me for What I'm Worth on brittiläisen The Searchers-yhtyeen viides studioalbumi, joka yhtyeen tuotannosta ensimmäisenä pitkäsoittona ei kotimaassaan saavuttanut top 20 -listaa. Kyseessä oli viimeinen yhtyeen albumeista, jonka työstämiseen rumpali ja The Searchersin perustajajäsen Chris Curtis osallistui. Pitkäsoitto sisältää sekä yhtyeen originaalituotantoa, että melko tunnettuja covereita, joihin lukeutuvat The Ronettesin Be My Baby, Fats Dominon I'm Ready sekä Smokey Robinsonin I'll Be Doggone. Albumin nimikappale Take Me for What I'm Worth on P. F. Sloanin sävellystuotantoa ja mainitulla biisillä The Searchers sai viimeisen top 20-singlemenestyksensä Britanniassa. Nauhoitukset Take Me for What I'm Worth-albumia varten alkoivat Pyen studioilla toukokuussa 1965. Vuoden 1965 aikana lähes kaikkien Brian Epsteinin manageeraamien mersey beat-yhtyeiden suosio kääntyi laskusuuntaan. Chris Curtis otti tässä vaiheessa The Searchersissä eräänlaisen johtohahmon aseman. Myös kitaristi John Mc Nally oli säveltämässä keskeistä osaa albumin omaa tuotantoa edustaneista kappaleista, joihin lukeutuivat It's Time ja Don't You Know Why. Huilusoolon sisältävä Too Many Miles oli ensisijaisesti Chris Curtisin säveltämä. Nauhoituksissa I'll Be Doggonesta työstettiin myös hänen leadvokalisoimansa versio, joka julkaistiin tosin ainoastaan Yhdysvalloissa albumilla The Searchers No 4. Vaikka Take Me for What I'm Worthin nauhoitukset saatiin valmiiksi suhteellisen nopeasti, albumin julkaisua pantattiin viisi kuukautta. Mainittu ratkaisu oli kenties virhe, sillä juuri vuoden 1965 aikana brittiläinen musiikki kehittyi varsin nopeasti. Yhdysvalloissa Kapp Records julkaisi albumin The Searchers No 4 jo vuoden 1965 syyskuussa. Se erosi biisilistaltaan, sillä kappaleet I'm Ready, It's Time, Too Many Miles ja Take Me for What I'm Worth oli feidattu ja niiden tilalla olivat singlehitit Goodbye My Love ja He's Got No Love sekä The Searchersin omaa tuotantoa edustavat mainittujen singlejen b-puolina ilmestyneet Til I Met You ja So Far Away. Billboardin top 200-listalle albumi nousi lokakuussa 1965. Sen parhaaksi listasijoitukseksi jäi 149 kahden viikon ajaksi. Singleformaatissa julkaistiin albumin avauskappale You Can't Lie to Liar b-puolellaan Don't You Know Why, mutta se jäi vaille listasijoitusta.
Rock & Roll, jota nähdään ajoittain myös kirjoitusasussa Rock N' Roll, on The Velvet Undergroundin vuonna 1970 ilmestyneeltä albumilta Loaded löytyvä ja Lou Reedin käsialaa oleva kappale, joka sittemmin päätyi myös hänen soolokeikkojensa ohjelmistoon. Kappale kertoo tarinan Jenny-nimisestä tytöstä, jonka elämän rock pelasti. The Velvet Undergroundin boxin Peel Slowly and See kansiteksteissä Lou Reed on maininnut Rock & Rollin kertoneen hänestä itsestään. Jollei hän olisi kuullut rockia, hän ei olisi tiennyt maailmassa olevan elämää. Elokuvat ja tv eivät olleet hänelle keskeisiä, vaan radiosta kuultu rock. Loadedin lisäksi Rock & Roll on päässyt mukaan useille The Velvet Undergroundin ja Lou Reedin livelevyile, eli mainittu kappale on lisäksi löydettävissä albumeilta 1969: The Velvet Underground Live; Live MCMXCIII; Loaded: Fully Loaded Edition; American Poet; Another View; Rock 'n' Roll Animal; Live in Italy; Rock and Roll: an Introduction to The Velvet Underground.; Rock and Roll Diary: 1967–1980. Rock & Roll on lisäksi mukana useissa elokuvissa, joista mainittakoon A Guide to Recognizing Your Saints, Rock 'n' Roll High School ja SLC Punk!Mitch Ryderin yhtyeessä Detroit Wheels vaikutti myöhemmin Lou Reedin kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt kitaristi Steve Hunter. Mainittu yhtye esitti vuonna 1971 erään varhaisimmista Rock & Rollista työstetyistä coverversioista. Tekstin kohta New York Station muuttui mainitun yhtyeen tapauksessa luontevasti Detroit Stationiksi. Naishardrockin pioneeriyhtye The Runaways levytti Rock N' Rollista coverin kesäkuussa 1976 ilmestyneelle ja nimeään kantavalle esikoisalbumilleen ja teksti vaihtui mainitun yhtyeen tapauksessa luontevasti LA Stationiksi. Rock & Rollista niiin ikään coverin levyttänyt losangelesilaisyhtye Jane's Addiction hyödynsi sitä vastoin omassa versiossaan originaalia New York Station -lyriikkaa.
Myös rockin äänenä tunnettu Glenn Hughes on brittiläinen solisti ja basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Trapeze-yhtyeessä, Deep Purplen kolmannessa ja neljännessä kokoonpanossa sekä Black Sabbathissa 80-luvun puolivälissä. Sessiomuusikon töidensä lisäksi Hughes on luonut merkittävän soolouran. Loppuvuoden 2013 ja alkuvuoden 2015 välillä Hughes johti yhtyettä California Breed ja lisäksi vuonna 2009 perustettua superyhtyettä Black Country Communion. Huhtikuussa 2016 Hughes pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hughes syntyi Cannockissa, Staffordshiressa 21. elokuuta 1951. Jo 60-luvulla hän vaikutti yhtyeen Finders Keepers basisti/solistina. Mainittua yhtyettä seurasi funkrockyhtye Trapeze. Vuonna 1973 Hughes otti Roger Gloverin paikan Deep Purplen basistina, vaikka hän piti itseään enemmän solistina kuin nelikielisen taitajana. Purplen leadvokalistiksi Ian Gillanin paikalle valikoitui aluksi kaavaillun Freen Paul Rodgersin sijaan David Coverdale ja Hughesista tuli bassottelunsa lisäksi yhtyeen toinen solisti. Hughes oli mukana Purplen studioalbumeilla Burn, Stormbringer ja Come Taste the Band. Purple lopetti siltä erää toimintansa vuonna 1976. Hughesin esikoissooloalbumi Play Me Out ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1982 Hughes muodosti kokoonpanon Hughes/Thrall Pat Traversin kitaristin Pat Thrallin kanssa. Yhtyeen nimikkoalbumi oli varsin laadukas, mutta henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi kaksikko teki sen tiimoilta ainoastaan 17 esiintymistä. 80-luvun puolivälissä Hughes levytti kaksi albumia Phenomena-yhtyeen kanssa ja oli mukana Gary Mooren albumilla Run for Cover sekä Black Sabbathin pitkäsoitolla Seventh Star. Viimeksi mainittu albumi oli tosi asiassa Tony Iommin sooloalbumi, mutta levy-yhtiön painostuksesta se julkaistiin nimellä Black Sabbath Featuring Tony Iommi. Albumi saavutti myönteiset arviot, mutta Hughes kykeni tekemään sen tiimoilta ainoastaan kuusi keikkaa, joiden jälkeen hänen paikkansa solistina otti Ray Gilen. 90-luvun alussa puhdistautunut Hughes palasi ja oli mukana KLF:n hittikappaleella America:What Time is Love? Hän oli myös solistina Europen kitaristin John Norumin sooloalbumilla Face the Truth. Tämän jälkeen Hughes on keskittynyt ensisijaisesti soolouraansa. Vuonna 1999 hän teki Teksasissa lyhyen tribuuttikiertueen TommyBolinille. Rummuissa oli tuolloin Black Oak Arkansas-yhtyeessä vaikuttava Tommyn veli Johnnie. Vuonna 2005 ilmestyi Hughesin sooloalbumi Soul Mover, jonka tiimoilta hän teki kiertueen Euroopassa. Samana vuonna hän oli mukana Tony Iommin toisella soolalbumilla Fused. Vuonna 2006 ilmestyneen Hughesin albumin Music for the Divine työstämiseen osallistuivat Red Hot Chili Peppersin John Frusciante ja Chad Smith. Mainitun albumin tiimoilta Hughes konsertoi Euroopassa kyseisen vuoden syksyllä. Marraskuussa 2007 Edel Recordsin julkaisemana ilmestynyt Live in Australia ilmestyi sekä albumi- että dvd-formaatissa ja se sisälsi Sydneyssä kuuluisalla Basement-clubilla soitetun akustisen konsertin. Seuraava albumi First Underground Nuclear Kitchen oli vuorossa toukokuussa 2008. Vuonna 2009 Hughes perusti yhtyeen Black Country Communion rumpali Jason Bonhamin, kitaristi Joe Bonamassan ja kosketinsoittaja Derek Sherinianin kanssa. Yhtye julkaisi kolme albumia vuoteen 2012 mennessä ja hajosi maaliskuussa 2013 Bonamassan jätettyä yhtyeen. Black Country Communionin reunion ajoittui vuoteen 2016 ja seuravana vuonna yhtyeeltä ilmestyi neljäs albumi.Heinäkuussa 2010 Lontoon High Voltage-festivaaleilla Hughesia kuultiin Heaven & Hellin solistina ja kyseinen konsertti oli tribuutti loppuaikojen Ronnie James Diolle. Toukokuussa 2011 ilmestyi Hughesin elämäkertateos Deep Purple and Beyond:Scenes from Life a Rock Star. Joel McIverin kanssa kirjoitetun teoksen työstämiseen osallistuivat lisäksi Tony Iommi, David Coverdale, Ozzy Osbourne ja Tom Morello. Esipuheesta kirjassa vastaa Metallican Lars Ulrich. Vuonna 2014 yhden albumin julkaisseessa California Breedissä vaikuttivat Hughesin lisäksi Jason Bonham ja kitaristi Andrew Watt.
Vuonna 2015 Hughes teki soolona maailmankiertueen ja seuraavana vuonna ilmestyi hänen tähän mennessä tuorein sooloalbuminsa Resonate. Vuodesta 2019 Hughes on kuulunut superyhtyeeseen The Dead Daisies.
The Company of Snakes oli brittiläinen, vuonna 1998 perustettu rockyhtye. Se koostui brittihardrockin klassikkoihin lukeutuneen Whitesnake-yhtyeen jäsenistöstä, joka oli soittanut lisäksi yhtyeessä The Snakes. The Company of Snakes julkaisi kaksi albumia, kunnes yhtyeen nimeksi vaihtui vuonna 2004 M3. The Company of Snakesin perustivat Whitesnakessa kitaroineet Micky Moody ja Bernie Marsden The Snakes-yhtyeen lopetettua toimintansa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät Black Sabbathissa ja Whitesnakessa bassotellut Neil Murray, Manfred Mann's Earth Bandin ex-rumpali John Lingwood ja Bad Companyssa vokalisoinut Robert Hart, jonka paikan otti myöhemmin brittiläinen Gary Barden. Viimeinen kiinnitys yhtyeeseen oli aikaisemmin Rainbowssa vaikuttanut kosketinsoittaja Don Airey. The Company of Snakes teki kiertueen, jolla yhtye esitti lähes pelkästään vanhaa Whitesnake-tuotantoa. Solisti Barden jätti yhtyeen pian kiertueen jälkeen ja hänen paikkansa otti ruotsalainen, Snakes in Paradise-yhtyeen johtohahmo Stefan Berggren. Yhtye konsertoi koko uransa ajan ja julkaisi livealbumin Here They Go Again. Kyseinen konsertti oli Bardenin vokalisoima, mutta Berggren korvasi hänen lauluosuutensa studiossa vuonna 2001. Mainitun albuminsa tiimoilta The Company of Snakes teki promokiertueen, jonka Saksan-osuudella toisena yhtyeenä oli rumpalinsa Jerry Shirleyn uudelleen kasaama Humble Pie, joka oli promoamassa omaa albumiaan Back on Track. Vuonna 2002 The Company of the Snakesilta ilmestyi studioalbumi Burst the Bubble, joka nauhoitettiin Don Aireyn jätettyä yhtyeen. Berggren lähti pian hänen jälkeensä ja jäljelle jääneet The Company of the Snakesin jäsenet perustivat yhtyeen M3. Sen lopetettua toimintansa Micky Moody ja Neil Murray perustivat yhtyeen Snakecharmer.
22. marraskuuta 1980 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Ghost Riders in the Sky on yhdysvaltalaisen southern rockiksi luokiteltavissa olevan The Outlaws-yhtyeen kuudes studioalbumi. Yhtyeen varhaisemmilta pitkäsoitoilla aika ajoin tutuiksi tulleet countryvaikutteet loistavat poissaolollaan ja Ghost Riders in the Sky on tyylillisesti lähellä hardrockia. The Outlawsille albumi merkitsi jonkinasteista comebackia yhtyeen heikommin menestyneiden edellisten pitkäsoittojen jälkeen. Stan Jonesin käsialaa olevasta Ghost Riders in the Skysta levytetty cover oli myös The Outlawsin levytyksenä suhteellisen suosittu. Siinä kappaleen viimeinen säkeistö jätettiin pois ja The Outlawsin versio saavutti Billboardin listalla sijan 31. maaliskuun lopussa 1981. Listaviikkoja kappaleelle kertyi 15. Ghost Riders in the Sky-albumin toinen coverkappale I Can't Stop Loving You on laulaja/lauluntekijä William Nichollsin säveltämä ja ensiksi hänen lyhytaikaisen projektinsa White Horsen vuonna 1977 ilmestyneelle esikoisalbumilleen levyttämä. Leo Sayerin kappaleesta seuraavana vuonna levyttämä cover saavutti brittilistalla kuudennen sijan ja Phil Collinsin vuonna 2002 ilmestynyt versio sijan 28. Omalla kappaleesta levyttämällään versiolla The Outlaws saavutti huomiota myös edustamiensa southern rock-piirien ulkopuolella. The Outlawsin jäsenistöstä Ghost Riders in the Sky jäi viimeiseksi albumiksi, jonka työstämiseen Billy James osallistui.
Skunk Anansie on brittiläinen rockyhtye, jonka kokoonpanon muodostavat leadvokalisti/kitaristi Skin, basisti/taustalaulaja Cass, kitaristi/taustalaulaja Ace sekä rumpali/perkussionisti Mark Richardson. Skunk Anansie aloitti toimintansa vuonna 1994, hajosi vuonna 2001 ja kasasi rivinsä vuonna 2009. Nimensä yhtye on ottanut akanilaisten kansantarinoiden hämähäkkimiehestä Ghanasta ja adjektiiviattribuutti on lisätty antamaan nimelle ilkeää sävyä. Skunk Anansie on julkaissut kuusi albumia, yhden kokoelmalevyn ja useita singlehittejä. Yhtye niputetaan usein brittirockin genreen. Vuonna 2004 ilmestyneen teoksen Guinness Book of British Singles & Albums mukaan Skunk Anansie oli eräs suosituimmista brittiyhtyeistä vuosien 1952 ja 2003 välillä. Sekä albumit että singlet mukaan lukien yhtye oli nimittäin pysytellyt listoilla 142 viikon ajan. Vasta mainitun teoksen 17. ja juuri vuonna 2004 ilmestynyt painos otti huomioon singlejen lisäksi myös albumilistalla vietetyt viikot. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Lontoon Splash-clubilla maaliskuussa 1994. Seuraavana vuonna Kerrang!-lehden lukijat äänestivät Skunk Anansien parhaaksi uudeksi brittiyhtyeeksi. Edellisen rumpalinsa Robbie Francen korvaajan, eli Mark Richardsonin yhtye tapasi juuri palkintoseremoniassa. Koesoittotilaisuus järjestettiin ja yhtye löysi uuden kokoonpanonsa. Samana vuonna yhtyeen kappaleet Feed ja Selling Jesus ilmestyivät elokuvan Strange Days soundtrackalbumilla. Vuonna 1996 Kerrang!:in lukijat äänestivät Skunk Anansien parhaaksi brittiläiseksi livebändiksi. Vuonna 1996 Skunk Anansie valittiin parhaaksi livebändiksi ja parhaaksi yhtyeeksi MTV European Music Awardseissa. Sylvia Massyn tuottama yhtyeen esikoisalbumi Paranoid &Sunburnt nauhoitettiin kuudessa viikossa ja kakkosalbumi Stoosh ilmestyi vuonna 1996. Molempien pitkäsoittojen julkaisijana oli One Little Indian Records. Vuonna 1998 Skunk Anansien levy-yhtiöksi vaihtui Virgin Records ja yhtyeen kolmas pitkäsoitto Post Orgasmic Chill ilmestyi vuonna 1999. Samaisena vuonna 1999 Skunk Anansie oli viimeinen Glastonbury Festivaalin pääesiintyjänä soittanut yhtye. Se esiintyi viimeisenä Pyramid-stagella 27. kesäkuuta. 90-luvun aikana Skunk Anansie konsertoi ympäri maailmaa esimerkiksi U2:n, Aerosmithin, Bad Religionin, Therapy?:n ja Killing Joken kanssa.
Skunk Anansien lopetettua toimintansa Skin aloitti soolouransa. Hänen esikoisalbuminsa Fleshwounds oli työstetty pitkäaikaisen biisintekokumppanin Len Arranin kanssa ja se ilmestyi syyskuussa 2003. Kakkossoolo Fake Chemical State julkaistiin maaliskuussa 2006. Ace julkaisi nimellä Ace Sounds työstetyn albumin Still Hungry. Myöhemmin hän liittyi yhtyeeseen Inner Mantra. Lisäksi Ace on toiminut tutorina modernin musiikin Brightonin instituutissa. Vuonna 2002 Cass nauhoitti albumin Scars Gary Mooren kanssa ja vaikutti hänen basistinaan ja taustalaulajanaan. Skinin ensimmäisellä sooloalbumilla Cass vastasi useista instrumenteista. Mark oli mukana useiden artistien, kuten Skinin levyillä ennen kuin hän liittyi yhtyeeseeen Feeder sen orginaalirumpalin Jon Leen kuoltua. Acen tavoin myös Mark on ollut tutorina Brightonin instituutissa. Toinen ja kolmas huhtikuuta 2009 ajoittuneet Skunk Anansien paluukeikat Lontoossa myytiin loppuun 20 minuutissa. Greatest Hits-kiertue käynnistyi 9. lokakuuta Brysselistä ja siihen sisältyi keikkoja ympäri Eurooppaa. Kokoelma-albumi Smashes and Trashes ilmestyi marraskuun toisena 2009. 15 kappaletta sisältävä kokoelma kattaa koko yhtyeen uran ja se sisältää myös kolme uutta biisiä; Because of You, Tear the Place Up ja Squander. Niistä ensin mainittu oli ensimmäinen albumilta poimittu single ja se oli top ten-menestys Italiassa. Skunk Anansien viides albumi Wonderlustre ilmestyi 13. syyskuuta 2010 ja sitä edelsi single My Ugly Boy. Pitkäsoitto nousi lokakuun alussa Italiassa albumilistan kärkeen ja oli top ten-menestys Euroopassa esimerkiksi Saksassa, Alankomaissa, Ranskassa ja Puolassa. Toukokuussa 2010 Skunk Anansie soitti kaksi konserttia Berliinissä Ramsteinin lämmittelijänä. Pitkäsoitolta poimittu toinen single Over the Love ilmestyi marraskuussa ja kolmas, You Saved Me seuraavan vuoden maaliskuussa. Skunk Anansien kesäkuussa 2011 Rock Over Volga-festivaalilla Samarassa soittama konsertti sai poikkeuksellisen myönteisen vastaanoton. Yhtyeen soittaessa samaisen vuoden elokuussa Pukkelpopissa Belgiassa tragedia iski pienen tornaadon tappaessa viisi ihmistä ja useiden loukkaantuessa. Skunk Anansien originaalirumpali Robbie France menehtyi Ranskassa 14. tammikuuta 2012 52-vuotiaana. Skunk Anansien seuraava albumi oli syyskuussa 2012 ilmestynyt Black Traffic ja sen julkaisua seurasi kiertue Euroopassa. Syyskuussa 2013 ilmestynyt albumi An acoustic Skunk Anansie-Live in London oli nauhoitettu Cadogan Hallissa samaisen vuoden huhtikuussa. Albumi ilmestyi myös dvd-formaatissa. Tammikuun puolivälissä 2016 julkaistiin Skunk Anansien kuudes studioalbumi Anarchytecture ja sitä seurasi helmikuussa tiivis kiertue Euroopassa. Konsertointi jatkui samaisen vuoden kesänä. 25. tammikuuta 2019 ilmestynyt livealbumi 25 LIVE @25 sisälsi nimensä mukaisesti 25 biisiä, jotka oli poimittu yhtyeen siihenastisilta kuudelta studioalbumilta. Kyseiset liveversiot oli taltioitu yhtyeen vuoden 2017 kiertueelta. 25-vuotisjuhlaansa yhtye vietti vuonna 2019 soittamalla konsertteja Euroopassa kesän 2019 aikana ja lopettaen juhlallisuudet konsertteihin Britanniassa. Kesäkuussa 2019 yhtye vastaanotti Kerrang!:in Hall of Fame -palkinnon. Vuonna 2019 yhtyeeltä ilmestyi myös single What You Do for Love, jonka musiikkivideo oli mustavalkoinen konserttivideo. Vuonna 2020 ilmestyi single This Means War ja alkuvuodesta 2022 pikkulevyt Piggy ja Can't Take Your Anymore. Uudesta albumista ei kuitenkaan ole tehty ilmoitusta.
