Torstain terävä:Eräs psykedeelisen rockin keskeisimmistä albumeista

 Quicksilver Messenger Service:Happy Trails

Happy Trails on yhdysvaltalaisen psykedeelistä rockia edustavan Quicksilver Messenger Service-yhtyeen toinen albumi. Sen nauhoitukset ovat Fillmore Westistä ja Fillmore Eastistä, mutta on jäänyt epäselväksi, kummassa konserttipaikassa mikin albumin kappaleista on nauhoitettu. Happy Trails ilmestyi maaliskuun lopussa 1969 Capitol Recordsin julkaisemana. Albumin ykköspuolen täyttää kokonaisuudessaan versio Bo Diddleyn kappaleesta Who Do You Love. Sen nimeksi on annettu Who Do You Love Suite ja kullekin soolo-osuudelle on annettu omat nimensä. Ne on kreditoitu kunkin osan soolon soittajalle. Mainitun version kokonaiskesto on 27 minuuttia ja Gary Duncanin kappaleeseen soittama kitarasoolo on tyylillisesti rockin ja jazzin välimaastossa. Happy Trailsin kakkospuoli sisältää version toisesta Bo Diddleyn käsialaa olevasta kappaleesta Mona sekä kaksi Duncanin käsialaa olevaa instrumentaalikappaletta; Maiden of the Cancer Moon ja Calvary. Alun perin mainitut biisit soitettiin medleynä. Sekä Gary Duncan että toinen kitaristi John Cipollina sooloilevat Monassa. Maiden of the Cancer Moonissa Cipollina soittaa leadia. Calvaryn liveversio korvattiin albumilla kappaleen studio-otolla. Jäännöslopukkeena yhtye soittaa Roy Rodgersin western televisio shown tunnusmelodian. Rolling Stoneen Happy Trailsin arvioineen Greil Marcusin mukaan albumin kakkospuolen neljä kappaletta ovat erinomaisia, mutta pitkäsoiton ykköspuolen täyttävää Who Do You Love-versiointia hän kuvasi erääksi kaikkien aikojen parhaista San Franciscon alueelta tulleista rocklevytyksistä. Myös tuoreemmat Happy Trailsista laaditut arviot ovat olleet varsin myönteisiä. Vuonna 1992 albumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Colin Larkinin kaikkien aikojen tuhat parasta albumia listaavan teoksen vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Happy Trails saavutti sijan 553. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Happy Trailsin sijoitus oli 189. Samaisen musiikkilehden sadan parhaan kitarakappaleen listalla Quicksilver Messenger Servicen Mona-versiointi saavutti sijan 88.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen kotimaisen rockartistin esikoisalbumi

 Rauli "Badding" Somerjoki:Synnyin rokkaamaan

Vuosien 1970-1971 aikana nauhoitettu ja jälkimmäisen vuoden kesäkuussa Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Synnyin rokkaamaan on solistin uransa  alkuvuosina täysiverisestä rock n' rollin lapsesta käyneen Rauli "Badding" Somerjoen esikoisalbumi. Mainittu pitkäsoitto koostuu ensisijaisesti 50-luvun rockklassikoiden suomennoksista, mutta albumille sisältyy myös muutamia Baddingin omaa tuotantoa edustavia kappaleita. Elvis Presleyltä versioituvat hänen Sun-kauden tuotantoonsa lukeutuvat One Night (Yö kanssas sun), Blue Moon (Oi kuu, jonka Badding levytti rivakampana näkemyksenä uudelleen vuonna 1974 ilmestyneelle toiselle pitkäsoitolleen, esikoista paremmin menestyneelle albumilleen Näin käy rock n' roll) ja Fool Such As I (Tällainen hupsu) sekä hieman myöhäisempää tuotantoa edustava Big Hunk of Love (Iso lemmen pala) Myös Chuck Berryn originaalituotantoa edustavien kappaleiden osuus on Baddingin esikoisalbumille keskeinen, sillä pitkäsoitolla versioituvat kaksi Berryn ydintuotantoon lukeutuvaa klassikkokappaletta, eli itseoikeutettu Johnny B Goode sekä Around and Around (Rokaten ja rollaten). Bill Haley and His Cometsin ohjelmistosta Baddingin debyytille valikoitui See You Later Alligator (Moikataan kun tavataan) ja Little Richardilta Baby Face (Enkelinkasvot). Baddingin omaa tuotantoa edustavista kappaleista albumin ehdoton kultahippu on myös pitkäsoiton tunnetuimmaksi osoittautunut balladikaunokki Valot. Laadukkuudestaan huolimatta Synnyin rokkaamaan-albumista ei vielä muodostunut erityisen suurta myyntimenestystä. Albumilla soittaneista muusikoista tunnetuimpia ovat kitaristi Antero Jakoila ja rumpali Matti Oiling. Vuonna 2000 Synnyin rokkaamaan -pitkäsoitosta ilmestyi kolme hieman varhaisempaa bonuskappaletta sisältävä cd-versio.

Tiistain tukeva:Kissin läpimurtohitti ja tunnuskappale

Rock and Roll All Nite on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Kissin kappale, joka julkaistiin bändin kolmannella studioalbumilla, vuonna 1975 ilmestyneellä pitkäsoitolla Dressed to Kill. Singleformaatissa mainittu kappale saavutti Billboardin listalla sijan 69., mikä oli 20 sijaa ylempänä kuin yhtyeen ensimmäinen listasijoituksen saavuttanut single Kissin' Time. Singlenä julkaistun Rock and Roll All Niten studioversion b-puolella oli niin ikään Dressed to Kill-albumilla julkaistuun tuotantoon lukeutuva Getaway. Lokakuussa 1975 singlenä ilmestynyt Rock and Roll All Niten liveversio saavutti Billboardilla parhaimmillaan sijan 12. alkuvuodesta 1976. Kyseessä oli Kissin ensimmäinen kaikkiaan kuudesta mainitulla vuosikymmenellä top 20:een kohonneesta singlestä. Rock and Roll All Nitesta on muodostunut Kissin tuotannon tunnuskappale, joka on soitettu viimeisenä numerona lähes jokaisessa yhtyeen konserteista vuodesta 1976 eteenpäin. VH1 nimesi Rock and Roll All Niten kaikkien aikojen 16:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Kissin nokkamiehet Paul Stanley ja Gene Simmons kirjoittivat Rock and Roll All Niten Kissin ollessa Los Angelesissa kakkosalbuminsa Hotter Than Hell tiimoilta tekemällään kiertueella. Stanley vastasi kertosäkeestä ja Simmons säkeistöistä, joihin hän lainasi aikaisemmin kirjoittamaansa kappaletta Drive Me Wild. Rock and Roll All Nite oli toinen niistä kahdesta kappaleesta, jotka kirjoitettiin Hotter Than Hell-kiertueen loppuvaiheessa ennen Kissin siirtymistä Electric Lady-studioille nauhoittamaan kolmatta studioalbumiaan Dressed to Kill. Taustakuorossa oli mukana useita bändin ulkopuolisia henkilöitä, muun muassa Kissin roudareita. Dressed to Killillä ilmestynyt Rock and Roll All Niten originaali studioversio ei sisällä kitarasooloa, toisin kuin liki pitäen kaikki myöhemmin mainitusta kappaleesta  julkaistut versiot. The Kiss Unpluggedilla ilmestyneessä versiossa kitarasoolosta vastaavat sekä Ace Frehley että Bruce Kulick. Myös mainittu versio julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalla kolmannentoista sijan.

Maanantain mainio: 60-luvun puolivälin suositun brittiyhtyeen kolmas studioalbumi

 The Searchers:It's the Searchers

22. toukokuuta 1964 Pyen julkaisemana ilmestynyt It's the Searchers on brittiläisen rockyhtyeen The Searchersin kolmas studioalbumi. Yhtyeen suurista hiteistä se sisältää kappaleet Needles and Pins ja Don't Throw Your Love Away. Covertuotantoon mainitulla pitkäsoitolla lukeutuvat Betty Everettin It's in Her Kiss, Carl Perkinsin Glad All Over, Don Gibsonin Sea of Heartbreak, The Driftersin I Count the Tears sekä Tommy Tuckerin High-Heel Sneakers. It's the Searchers saavutti brittien albumilistalla parhaimmillaan neljännen sijan ja se jäi The  Searchersin levytystuotannossa viimeiseksi albumiksi, jonka työstämisessä originaali basisti ja solisti Tony Jackson oli mukana. Listaviikkoja albumille kertyi kaikkiaan 17 ja mikäli Saksassa julkaistu livealbumi Sweets for My Sweet lasketaan mukaan, kyseessä oli vuoden sisällä The Searchersin neljäs albumijulkaisu. Albumin originaalinimi oli It's Fab It's Gear It's the Searches ja albumin varhaisiin painoksiin painettiinkin sen pitkä otsikko ennen lyhentämistä.  It's the Searchersin nauhoitusten aikaan rumpali Chris Curtisista oli muodostunut The Searchersin johtohahmo. Hän on myöhemmin maininnut, ettei koskaan erityisemmin pitänyt Tony Jacksonista ja It's the Searchersin nauhoitusten aikaan Jackson oli menettänyt asemansa yhtyeen leadvokalistina Mike Pinderille. Albumin kappaleista Jacksonia kuultiin vokalistina ainoastaan kappaleessa Sho' Know A Lot About Love ja siinäkin hän jakoi lauluosuudet Mike Pinderin kanssa. Kun It's the Searchersistä julkaistiin uusintapainos vuonna 1968, albumin kansikuvassa nähtiin jo Jacksonin paikan ottanut Frank Allen, vaikka hän ei vielä soittanut mainitulla pitkäsoitolla. Albumin nauhoituksissa työstettiin myös kaksi tuossa vaiheessa julkaisematonta kappaletta. Niistä toinen on versio italialaista alkuperää olevasta kappaleesta I Who Have Nothing, jota Ben E King oli esittänyt Yhdysvalloissa. Toinen tuoreeltaan julkaisematon kappale oli versio bluesartisti Jimmy Reedin käsialaa olevasta biisistä Shame Shame Shame. Mainitut kappaleet julkaistiin vuonna 1992 The Searchersin kolmen cd:n boxilla 30:th Anniversary Collection 1962-1992.

Sunnuntain extra:Suomipunkin klassikkoyhtyeen takuuvarma uutuusalbumi

 Tumppi Varonen &Problems:Kaupunki

Suomipunkin ikuinen runorebeli Tumppi Varonen palaa Problems -yhtyeensä kanssa uudella ja hyväksi havaittua tyyliä edustavalla täyspitkällä albumillaan Kaupunki. Sen edeltäjä Outoja kiksejä ilmestyi lähes tarkalleen kolme vuotta sitten. Tumppi vastaa Problemsin uutuusalbumilla biiseistä, laulusuorituksista ja myös ajoittain kitarasta ja koskettimista. Soolokitarassa on aikaisemmin muun muassa Ballsista, Cliftersistä ja Flaming Sideburnsista tutuksi tullut Petri Peevo ja bassossa nuorempi lahjakkuus Heikki Hiekkasalmi. Rumpaleina albumilla kuullaan Markus Raiviota ja Kai Haikosta sekä myös Problemsin nykyistä keikkarumpalia, muun muassa ikilegendaarisesta Woude-yhtyeestä muistettua Kimmo Koseniusta. Uuden pitkäsoiton kappaleista sen  mainio nimiraita Kaupunki, upean melodinen Mitä sinulla mä teen ja koulukiusaamiseen puuttuva Sun ei tarvi (niitä miellyttää) ovat nähneet aikaisemmin päivänvalon singleformaatissa. Suorempien punkrypistysten vastapainoksi Kaupungille sisältyy myös melodisempaa ja seesteisempää tuotantoa, josta erityisen myönteisesti erottuvat Kaikella tiedolla ja Niin lähelle sut kadotin.  Rottanaama-biisiin Peevo soittaa varsin upean soolon ja Pelastava enkeli edustaa tyylitajuisesti romanttisempaa tuotantoa. Rivakammasta osastosta Pienen hetken on eräs albumin todellisista valopilkuista. Kokonaisuutena Kaupunki-pitkäsoitto edustaa takuuvarmaa Tumppi Varonen & Problems-tuotantoa. Mainitun albumin edeltäjälle sisältyi kuitenkin muutamia niin laadukkaita ässäbiisejä, että niiden veroisiin uutukaisella ei aivan ylletä. Kyseessä on silti rivakka ja paikoitellen sopivan vakava albumi eräältä suomipunkin kiistattomista klassikkoyhtyeistä.

Lauantain pitkä:Eräs upeimmista 70-luvun puolivälin jälkeen esiin nousseista yhdysvaltalaisyhtyeistä

Vuosien 1974 ja 1986 välillä toiminut Mink DeVille oli rockyhtye, joka tuli ensisijaisesti tunnetuksi yhteyksistään New Yorkin CBGB-yökerhoon ja samalla se toi esiin johtohahmonsa Willy DeVillen musiikilllista talenttia. Vuosien 1977 ja 1985 välillä yhtye levytti ja julkaisi kuusi pitkäsoittoa. Willy DeVilleä lukuun ottamatta yhtyeen originaali lineup soitti ainoastaan sen kahdella ensimmäisellä albumilla, jotka olivat Cabetta ja Return of Magenta. Myöhemmin ilmestyneillä pitkäsoitoilla ja kiertueilla Willy DeVille kokosi muusikoita esiintymään Mink DeVillen nimellä. Kun Willy DeVille alkoi vuoden 1985 jälkeen esiintyä ja konsertoida omalla nimellään, hänen taustayhtyeensä käytti joskus nimeä The Mink DeVille Band. Rock and Roll Hall of Fameen kirjoittanut Doc Pomus on todennut Mink DeVillen tietävän kaupungin katujen totuuden ja gheton rakkauslaulujen rohkeuden. Willy DeVillen äänen rankka todellisuus on samalla tavalla ajatonta, kun yksinäisyys, rahattomuus ja huolet, jotka löytävät toisensa, eivätkä koskaan katoa. Yhtye perustettiin vuonna 1974 Willy DeVillen tavattua rumpali Thomas L Arren Juniorin ja basisti Ruben Siguenzan San Franciscossa. Willy soitti silloin tällöin Lazy Ace-yhtyeen kanssa. Siihen kuuluivat Allen Jr ja pianisti Ritch Colbert. Lazy Acen hajottua  DeVille, Arren Junior, Colbert, Siguenza sekä kitaristi Robert McKenzie muodostivat yhtyeen Billy De Sade and the Marquis. Vuonna 1975 yhtyeen nimeksi vaihtui Mink DeVille ja solisti Billy Borsay otti käyttöön nimen Willy DeVille. Village Voicessa Willy DeVille huomasi ilmoituksen, jossa yhtyeitä pyydettiin koe-esiintymiseen New Yorkiin. Fast Floydin korvasi John Lee Hookerin kanssa soittanut, bluestatsia yhtyeeseen tuonut Louis X. Erlanger ja vuonna 1977 Kaliforniaan palanneen Colbertin tilalle saatiin aikaisemmin Tiffany Shade – yhtyeessä soittanut Bobby Leonards.

 Vuosien 1975 ja 1977 välisenä aikana Mink DeVille oli eräs 70-luvun puolivälin punkrockin kehdon, New Yorkin CBGB:n alkuperäisistä houseyhtyeistä. Tyylillisesti se erosi kuitenkin voimakkaasti virkaveljistään ohjelmistollaan, johon kuului bluesia ja soulia. Yhtyeen coverohjelmistoon sisältyi esimerkiksi Little Walteria, Elmore Jamesia ja James Brownia. Levytyssopimus Capitol Recordsin Ben Edmondsin kanssa syntyi lopulta joulukuussa 1976. Jack Nitzhen tuottaman debyyttialbuminsa Cabretta Mink DeVille äänitti tammikuussa 1977. Steve Douglasin avustuksella Nitzhe tuotti Mink DeVillen neljä ensimmäistä pitkäsoittoa. Kaksikko oli ollut  Phil Spectorin kanssa luomassa Wall of Soundia ja niin Spectorin tuottamat yhtyeet kuin Brill Buildingin soundit lukeutuivat Mink DeVillen muusikoiden diggauskohteisiin. Soulia, rhytm and bluesia rockia yhdistänyttä Cabrettaa pidetään yleisesti eräänä parhaista 70-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneistä debyyttilevyistä. Sen kappaleista mainittakoon erityisesti tarttuva Spanish Stroll. Steve Douglas soitti sillä saksofonia ja The Immortals- a cappella-yhtye lauloi taustoja. Vuonna 1978 ilmestynyt kakkosalbumi Return to Magenta sisälsi debyytistä poiketen jousia. Dr. John soitti pitkäsoitolla koskettimia ja Douglas jälleen saksofonia. Kyseisenä vuotena Mink DeVille kiersi Yhdysvaltoja Elvis Costellon ja Nick Lowen kanssa. Seuraavana vuonna Willy DeVillen rakkaus taidetta ja ranskalaista kulttuuria kohtaan johti hänet joksikin aikaa Pariisiin. Hän vei yhtyeensä musiikillisesti uuteen suuntaan ja levytti originaalin albumin Le Chat Bleu. Mainitulle pitkäsoitolle DeVille kirjoitti useita kappaleita Rock and Roll Hall of Famen jäsenen Doc Pomusin kanssa. Jousisovituksissa auttamaan DeVille palkkasi Jean Claude Petitin ja kitaristi Erlangeria lukuun ottamatta albumilla kuultiin uusia muusikoita.

 Capitol Records julkaisi Le Chat Bleun Euroopassa vuonna 1980. Vaikka pitkäsoitosta ei muodostunut suurta myyntimenestystä, se saavutti myönteiset arviot. Rolling Stonen kriitikot rankkasivat albumin vuoden 1980 viidenneksi parhaaksi ja musiikkihistorioitsija Glen A Baker nimesi sen kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaaksi albumiksi. Atlanticille Deville levytti kaksi pitkäsoittoa, vuonna 1981 ilmestyneen Cup de Grapen ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistun albumin Where Angels Fear to Tread. Saksofonisti Louis Cortelezi oli mukana molemmilla albumeilla ja ne hyödynsivät myös Bruce Springsteenin ja Southside Johnnyn levyiltä tunnusomaista New Jerseyn rannikon soundia. Mink DeVillen Atlanticille levyttämät pitkäsoitot menestyivät hyvin Euroopassa, mutta eivät Yhdysvalloissa. Mink DeVillen viimeinen pitkäsoitto Sportin’ Life levytettiin Polydorille vuonna 1985. Manitulle albumille DeVille kirjoitti Doc Pomusin kanssa raidat Something Beatiful Dying ja When You Walk My Way. Albumi nauhoitettiin Alabaman Muscle Shoals Sound studioilla Muscle Shoalsin rytmisektion kanssa. Tuottajina toimivat DeVille ja Duncan Cameron. Kappale Italian Shoes oli hitti joissakin Euroopan maissa. Sportin’ Lifen jälkeen DeVille alkoi levyttää omalla nimellään. Mink DeVille soitti viimeisen konserttinsa New Yorkissa 20. helmikuuta 1986. Esimerkiksi vuonna 1993 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Willy DeVille Live ja kymmenen vuotta myöhemmin julkaistulla Acoustic Trio Live in Berlinillä Willy DeVillen taustayhtyettä kutsuttiin joskus nimellä The MinkDeville Band. Jotkut kyseisen yhtyeen muusikoista soittivat ja keikkailivat Willy DeVillen kanssa jopa vuosikymmenten ajan. Esimerkiksi basisti Bob Curiano ja rumpali Shawn Murray soittivat Willy DeVillen taustalla hänen Euroopan-kiertueillaan vuosina 1984 ja 2007. Jotkut The Mink DeVille Bandissa soittaneet muusikot olivat mukana sekä Mink DeVillen että Willy DeVillen albumeilla. Willy DeVillen kanssa eri kokoonpanoissa yli kymmenen vuoden ajan soittaneista muusikoista mainittakoon pikaisesti rumpali Tommy Price ja saksofonisti Mario Cruz.

Perjantain pohjat:Eräs Thin Lizzyn Jailbreak-albumin klassikkokappaleista

Cowboy Song on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Jailbreak julkaistu kappale. Johtohahmo Phil Lynottin ja rumpali Brian Downeyn käsialaa ollut Cowboy Song julkaistiin editoituna versiona myös singleformaatissa, mutta Billboardin listalla se joutui laadukkuudestaan huolimatta tyytymään sijaan 77. siinä, missä kaksi muuta albumilta poimittua pikkulevyä, eli The Boys Are Back in Town ja pitkäsoiton nimikappale Jailbreak saavuttivat selkeästi runsaammin huomiota. Cowboyn perspektiivistä kirjoitettu Cowboy Songin teksti kuvaa hänen matkustamistaan Yhdysvaltojen halki ja kokemiaan seikkailuja ja romansseja. Cowboy Songin intro on akustinen ja countryhenkinen ennen kuin kappaleesta kehittyy nopeatempoinen, mutta silti mainiosti svengaava hardorckpala. Cowboy Song in sittemmin tunnustettu erääksi Thin Lizzyn tunnuskappaleista erityisesti kappaleen varsin laadukkaan tuplakitaroinnin ansiosta.  AllMusicissa Cowboy Songin kuvattiin tuovan myytin moderniin maailmaan. Teoksen Phil Lynott:The Rocker kirjoittaneen Mark Putterfordin mukaan Cowboy Song on risti Clint Eastwoodin ja Rudolph Valentinon välillä. Ajan mittaan Cowboy Songista on muodostunut Thin Lizzyn diggareiden suosikki ja eräs yhtyeen tuotannon tunnuskappaleista. Se on saavuttanut klassikon statuksen. Helmikuussa 2016 ilmestynyt Phil Lynottin elämäkerta on niin ikään nimeltään Cowboy Song. Kappaleesta levytetyistä coverversioista mainittakoon Anthraxin vuoden 1993 albumin Sound of White Noise Japanin-painoksella ilmestynyt bonusraita.