Sunnuntain extra:Skotlantilaislaulajattaren 60-luvun päätös

Lulu:Lulu's Album

Vuonna 1969 Britanniassa Columbia Recordsin julkaisemana  ilmestynyt Lulu's Album, joka ilmestyi Yhdysvalloissa  seuraavana vuonna Epic-yhtiön julkaisemana nimellä It's Lulu on brittiläisen skotlantilaisen Lulun viimeinen tuottaja Mickie Mostin kanssa työstämä pitkäsoitto. Hän oli työskennellyt Lulun kanssa menestyksekkäästi mainitun vuosikymmenen loppupuolella. Vaikka Lulu oli vastikään voittanut Eurovision laulukilpailut kappaleella Boom Bang-a-Bang ja kyseistä albumia mainostettiin myös hänen tv-showssaan, se ei noussut listoille. Britanniassa listakakkoseksi noussut euroviisu-kappale ei ollut mukana mainitulla pitkäsoitolla. Sitä vastoin albumin biisilistaan sisältyi A Song for Europe-kilpailussa kolmannen sijan saavuttanut kappale Come September. Lulu's Album sisälsi useita coverversioita kyseisen aikakauden pophiteistä. Pitkäsoitolla Lulu esitti näkemyksensä esimerkiksi Bob Dylanin Mighty Quinnista, Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovinista, Dionne Warwickin A House is Not a Homesta, Alex Chiltonin johtaman Box Tops-yhtyeen hitistä Cry Like a Baby sekä Bee Geesin kappaleesta I Started a Joke.  Lulus' Albumin jälkeen artisti muutti tyyliään kypsempään suuntaan seuraavan vuosikymmenen alussa ilmestyneillä albumeillaan New Routes ja Melody Fair. Toinen Lulu's Albumin jenkkipainos ilmestyi vuonna 1972 ja tällä kertaa se totteli nimeä Most of Lulu Vol 2. Sittemmin mainitusta albumista on ilmestynyt myös cd-versio.

Lauantain pitkä:Keskeisen southern rockin edustajan kakkosalbumi

The Allman Brothers Band:Idlewild South

23. syyskuuta 1970 ilmestynyt ja Tom Dowdin tuottama Idlewild South on The Allman Brothers Bandin toinen studioalbumi, jonka julkaisijana Yhdysvalloissa olivat Atco Records ja Capricorn Records. Vuonna 1969 ilmestyneen esikoisalbuminsa julkaisun jälkeen The Allman Brothers Band konsertoi ahkerasti ympäri Yhdysvaltoja. Vaikka yhtyeen debyytin kaupallinen menestys jäi vähäiseksi, The Allman Brothers Bandin maine live-esiintyjänä kasvoi ja esimerkiksi Eric Clapton pyysi yhtyeen johtohahmoa Duane Allmania mukaan Derek & The Dominoes-yhtyeensä tupla-albumille Layla & Other Assorted Lovesongs. Allman Brothersin tiiviin kiertueaikataulun vuoksi Idlewild Southin äänitykset ajoittuivat yli viiden kuukauden jaksolle eri kaupungeissa, kuten New Yorkissa, Miamissa ja yhtyeen kotikaupungissa Georgian Maconissa. Idlewild Southilla julkaistut kappaleet ovat mainitulta ajanjaksolta ja niitä oli ehditty testata keikkakontekstissa. Tom Dowdia oli pyydetty jo Allman Brothers Bandin esikoisalbumin tuottajaksi, mutta tuolloin hän ei ollut ollut käytettävissä. Idlewild South sisältää kaksi Allman Brothers Bandin tunnetuimpiin lukeutuvaa kappaletta. Midnight Rider päätyi myöhemmin useiden artistien versioimaksi ja In Memory of Elisabeth Reedistä muodostui eräs Allman Brothersin konserttien kohokohdista. Vaikka myös Idlewild Southin myynti oli aluksi vähäistä, vuoden 1970 aikana soitetut yli 300 konserttia alkoivat tehdä tehtävänsä ja ne loivat pohjaa yhtyeen lopulliselle läpimurtolevylle, vuonna 1971 ilmestyneelle tuplakonserttitaltioinnille The Allman Brothers Band at Fillmore East. Sen menestyksen seurauksena Allman Brothers Bandin kaksi ensimmäistä studiolevyä julkaistiin samalla tupla-albumilla nimellä Beginnings. Vuonna 1973 mainittu albumi saavutti kultalevyn yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Idlewild Southin äänitykset käynnistyivät helmikuun puolivälissä 1970 Capricorn Sound -studioilla Maconissa. Kuukautta myöhemmin yhtye siirtyi Miamin Criteria-studioille, joissa työskentelyn tuottaja Tom Dowd koki miellyttävämmäksi. Suuri osa Idlewild Southin materiaalista oli äänitetty livenä. Atlantic-levy-yhtiön jazztuottajana ensisijaisesti kunnostautunut Joel Dorn tuotti albumin raidoista kappaleen Please Call Home, joka nauhoitettiin Regency Sound -studioilla heinäkuun puolivälissä kahdella otolla. Idlewild Southin kappaleista Revival oli aluksi instrumentaali. Albumin ydintuotantoon lukeutuu Gregg Allmanin käsialaa oleva Don't Keep Me Wonderin', jossa Duanea kuullaan slidekitaristina ja basisti Berry Oakleyn ystävää Thom Doucettea huuliharpistina. In Memory of Elisabeth Reed on ensimmäinen Dickey Bettsin The Allman Brothers Bandille säveltämä kappale. Muddy Watersin bluesklassikon Hoochie Coochie Man yhtye sovitti uudestaan ja Betts ja Oakley olivat soittaneet kappaletta varhaisemmassa yhtyeessään Second Comingissa. Kyseessä on ainoa Oakleyn vokalisoima Allman Brothers Bandin studioraita version ollessa lähes kaksi kertaa Watersin originaalia nopeampi. Leave My Blues at Home sisältää jopa funkvaikutteita ja kappale päättyy feidaantuvaan tuplakitarointiin. Rolling Stoneen laatimassaan arviossa Ed Leimbacher piti Idlewild Southia isona askeleena eteenpäin Allman Brothersin debyyttiin verrattuna, mutta albumin kakkospuoli oli pettymys. Vuonna 2014 Rolling Stone piti Idlewild Southia varsin merkittävänä albumina, jolla Allman Brothers Band siirtyi bluesrockista southern rockin kehittäjäksi.

Perjantain pohjat:Fleetwood Macin bluestribuutti

Fleetwood Mac:Fleetwood Mac in Chicago

Viides joulukuuta 1969 alun perin Blue Horizonin julkaisemana ilmestynyt Fleetwood Mac in Chicago on bluesyhtyeenä uransa aloittaneen brittiläisen Fleetwood Macin pitkäsoitto, jonka nauhoitukset tehtiin samaisen vuoden alussa Chess-studioilla Chicagossa. Mainitut studiot olivat esimerkiksi Muddy Watersin ja Howlin Wolfin koti. Fleetwood Mac in Chicagon nauhoituksiin otti yhtyeen itsensä lisäksi osaa joukko Fleetwood Macin inspiraation lähteenä olleita bluesmuusikoita. Hieman originaalista eroavien biisilistojen kera Fleetwood Mac in Chicago on julkaistu myös nimillä Blues Jam at Chess ja Blues Jam in Chicago Volumes One and Two. Fleetwood Mac in Chicagon nauhoitusten aikaan yhtyeen muodostivat kitaristit Peter Green, Danny Kirwan ja Jeremy Spencer, basisti John McVie sekä rumpali Mick Fleetwood. Chicago Bluesin klassikoista mukana olivat pianisti/solisti Otis Spann, pystybasisti Willie Dixon, huuliharpisti/solisti Shakey Horton, tenorisaksofonisti/solisti J. T. Brown, kitaristi Buddy Guy, kitaristi/solisti Honeyboy Edwards sekä rumpali S. P. Leary. Vaikka albumilla on mukana muutamia Peter Greenin käsialaa olevia kappaleita, pääpaino on Chicago Bluesissa. Mukana on esimerkiksi useita Elmore Jamesin kappaleita, kuten Madison Blues ja I Can't Hold Out sekä Jimmie Rodgersin World's in a Tangle.

Torstain terävä:Eräs brittirockin todellisista anthemeista

Britanniassa 29. lokakuuta 1965 ilmestynyt My Generation on eräs brittirockin peruskoplaan lukeutuvan The Who-yhtyeen tunnetuimmista kappaleista ja samalla sen suurin singlemenestys. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla My Generationin sijoitus oli yhdestoista. VH1:n laatimalla sadan parhaan rockkappaleen listalla My Generation sijoittui ainoastaan kahta sijaa alemmaksi. Kappale pääsi lisäksi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Grammy Hall of Fameen My Generation pääsi historiallisen, taiteellisen ja merkittävän arvonsa vuoksi. Vuonna 2009 VH1 nimesi My Generationin kaikkien aikojen hardrockkappaleidensa listalla sijalle 37. Brittien singlelistalla My Generation nousi kakkossijalle, mutta Billboardilla sen listasijoitukseksi jäi 74. Kappale oli myös mukana The Whon samannimisellä ja vuonna 1965 ilmestyneellä esikoisalbumilla, jonka Yhdysvaltain-painoksen nimi on The Who Sings My Generation. Vuonna 1970 ilmestyneellä yhtyeen legendaarisella konserttitaltioinnilla Live at Leeds kappaleesta kuultiin varsin pitkä ja jamittelulle tilaa jättänyt näkemys. Vuonna 1966 The Who levytti My Generationista uuden version Ready Steady Who -ep:tään varten, mutta mainittu näkemys julkaistiin vasta vuonna 1995 yhtenä A Quick One- albumin remasteroidun cd-version bonusraidoista. Mainitussa versiossa lopussa kuullaan feedbackin sijaan kaoottinen näkemys Edward Elgarin In the Land of Hope and Glorysta. Niinpä se on kreditoitu sekä Pete Townshendin että Edward Elgarin nimiin. Townshendille inspiraation lähteenä kappaleeseen oli ollut Mose Allisonin Young Man Blues, jota The Who soitti konserteissaan coverina 70-luvun alussa. Vuosina 1969-70 My Generationin noin viisitoistaminuuttisessa liveversiossa kuultiin lisäksi ensisijaisesti pätkiä rockooppera Tommysta sekä kappaleesta Naked Eye. Kaikkien aikojen ensimmäisestä punkrockkappaleestakin käyvä My Generation kertoi Townshendin Rolling Stonelle 80-luvun puolivälissä antaman haastattelun mukaan pyrkimyksestä löytää oma paikkansa yhteiskunnassa. Singlen b-puolella julkaistiin Britanniassa Shout and Shimmy ja Yhdysvalloissa myös My Generation -albumilta löytyvä Out in the Street. Veltto Virtasen ja Moog Konttisen luotsaama Virtanen-yhtye työsti My Generationista suomennoksen Mun sukupolvi vuonna 1974 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Hal-oo. My Generation sai myös kunnian päättää Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen 12. joulukuuta 1979 soittaman Tavastian-keikan. Mainittu versio myös lopettaa yhtyeen seuraavan vuoden toukokuussa julkaistun livelevyn Näyttämökuvia.

Keskiviikon klassikko:Psykedeliarockin keskeisen edustajan aktiivikauden joutsenlaulu

Jefferson Airplane:Long John Silver

20. heinäkuuta 1972 Grunt/RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Long John Silver on Jefferson Airplanen seitsemäs studioalbumi ja samalla viimeisin uutta tuotantoa sisältänyt yhtyeen pitkäsoitto ennen vuonna 1989 ilmestynyttä, yhtyeen nimeä kantavaa reunion-albumia. Useiden Grunt Recordsille toteutettujen sooloprojektien jälkeen Jefferson Airplanen jäsenet Paul Kantner, Grace Slick, Jorma Kaukonen, Jack Casady, Joey Covington ja Papa John Creach ryhtyivät maaliskuussa 1972 nauhoittamaan uutta tuotantoa. Edellisen kerran he olivat olleet koolla edellisen vuoden syyskuussa, jolloin Airplanen edellinen albumi Bark oli ilmestynyt. Wally Heider-studioilla nauhoituksia työstettiin lähes kolmen kuukauden ajan, mutta yhtyeen jäsenten välit olivat kireät ja useissa kappaleissa kukin yhtyeen jäsenistä nauhoitti omat osuutensa itsenäisesti. Joey Covington jätti yhtyeen kesken Long John Silverin äänitysten. Ne tehtiin loppuun esimerkiksi The Turtlesin ja Crosby, Stills, Nash and Youngin kanssa työskennelleen sessiorumpalin John Barbatan ja Hot Tuna-yhtyeen Sammy Piazzan kanssa. Barbatasta tuli Covingtonin varsinainen korvaaja ja hänen soittoaan kuullaan Long John Silverin kappaleilla kolmea lukuun ottamatta. Albumin nauhoitukset saatiin valmiiksi toukokuuhun 1972 mennessä. Long John Silverin paras sijoitus Billboardin albumilistalla oli 20., eli kyseessä on yhtyeen toiseksi vähiten myynyt albumi vuonna 1966 ilmestyneen esikoispitkäsoiton Jefferson Airplane Takes Off jälkeen. Silti albumin kappalemateriaalista on poimittavissa kiistattomia kultahippuja, kuten niin tekstinsä kuin sävellyksensä osalta täysin Grace Slickin käsialaa oleva Aerie (Gang of Eagles) Heinäkuussa 1972 Jefferson Airplane aloitti kahden kuukauden mittaisen kiertueen Yhdysvalloissa. Se oli yhtyeen ensimmäinen kunnon turnee sitten vuoden 1970. Mainitulla kiertueella Quicksilver Messenger Service-yhtyeen David Freiberg oli mukana ajoittaisena solistina/perkussionistina. Freiberg huolehti aikaisemmin Marty Balinin vastuulla olleista harmoniaosuuksista ja leadia hän lauloi esimerkiksi Wooden Shipsissä. Kiertue päättyi mainitun vuoden syyskuussa San Franciscon Winterland Ballroomiin. Kyseisessä konsertissa Balin otti osaa encoreihin. Vuonna 1973 ilmestynyt konserttitaltiointi 30 Seconds Over Winterland sisälsi Ballroomissa soitetun keikan lisäksi näytteitä Chicago Auditorium Theatresta.

Tiistain tukeva:Ruotsalaisen hardrockin edustajan laadukasta retrosoundia

Europe:Bag of Bones

Huhtikuussa 2012 ilmestynyt Bag of Bones on ruotsalaisen rockyhtyeen Europen yhdeksäs studioalbumi. Ensimmäisenä yhtyeen pitkäsoitoista sitten vuonna 1991 ilmestyneen Prisoners in Disguisen Bag of Bones nousi Britannian albumilistalla sadan suosituimman joukkoon. Saarivaltakunnan 40 suosituimman rockalbumin listalla Bag of Bonesin listasijoitus oli kolmas. Yhtye päätti tehdä yhteistyötä Kevin Shirleyn kanssa kuultuaan hänen tuottamansa Joe Bonamassan kappaleen Ballad of John Henry. Ennen Shirleyn tapaamista yhtyeellä oli valmiina 12-13 uutta kappaletta. Albumin nauhoitukset alkoivat kolmas lokakuuta 2011 ja seuraavana päivänä yhtye äänitti albumille ensiksi kappaleen Doghouse. Ensimmäisen viikon aikana yhtye nauhoitti kaksi kappaletta lisää. Lokakuun 24:n ja 27:n päivän välillä nauhoitettiin päällekkäisäänitykset ja kitarasoolot ja albumin nauhoitukset saatiin virallisesti päätökseen 27. lokakuuta mainittuna vuonna. Yhtyeen ulkopuolisista muusikoista Anton Fig soitti perkussioita useilla albumin kappaleilla ja Joe Bonamassa slidekitaraa nimiraidalla. Bändi palasi studioon vielä joulukuussa ja Shirley miksasi Bag of Bonesin seuraavan vuoden helmikuuhun mennessä. Solisti Joey Tempestiä kuullaan rytmikitaristina kappaleessa Not Supposed to Sing the Blues ja albumin nimikappaleessa hän soittaa 12-kielistä kitaraa. Jokaisesta Bag of Bonesn kappaleesta otettiin viidestä kuuteen ottoa, joista Shirley ehdotti yhtyeelle onnistuneinta kustakin kappaleesta. Rytmikitaran hän valitsi aina eri otosta ja lopputulos kuulosti siltä, kuin kaksi rytmikitaraa soittaisi samanaikaisesti. Riches to Rags sai alkunsa basisti John Levenin käsialaa olleesta riffistä. Kertosäe ja eteenpäin menemisestä ja menneisyyden unohtamisesta kertova teksti olivat Tempestin. Kosketinsoittaja Mic Michaelin säveltämä instrumentaalikappale Requiem päätyi introksi kappaleelle My Woman, My Friend. Not Supposed to Sing the Blues nauhoitettiin yhdellä otolla ja Tempestin käsialaa oleva kappale kirjoitettiin tribuutiksi 60-luvulle ja pieniltä paikkakunnilta kotoisin olleille ja paljon aikaan saaneille artisteille. Kappaleen tekstissä viitataan Jimmy Pageen, Angus ja Malcolm  Youngiin ja Elvis Presleyhin. Firebox lukeutuu albumin viimeisimpinä syntyneisiin kappaleisiin. Se sai alkunsa Michaelin riffistä Tempestin vastatessa säkeistöstä, kertosäkeestä, soolo-osuudesta ja myöhemmin kirjoitetuista lyriikoista. Nimikappale Bag of Bonesin Tempest kirjoitti lainattuun Marshallin vahvistimeen yhdistetyllä Stratocasterilla. Kappaleen tekstit käsittelevät kaksi ja puoli vuotta kestänyttä kiertue-elämää sekä Lontoossa vuonna 2011 alkaneita mellakoita Britanniassa. My Woman, My Friend sai alkunsa Levenin riffistä. Tempest yhdisti sen arkistoistaan löytyneisiin kertosäkeeseen ja pieneen bridgeen. Henkistä rakkautta useasta perspektiivistä tarkastelevat tekstit syntyivät suurimmaksi osaksi nauhoitusten aikana. Levenin riffi päätyi kappaleen introksi ja Michaelin outro soitetaan pianolla. Bag of Bonesin kappaleista Demon Head on saanut vaikutteita Deep Purplelta. Drink and a Smile nauhoitettiin albumin kappaleista viimeisenä. Sen melodia on Tempestin käsialaa. Michaeli vastasi mandoliinista muun yhtyeen tullessa mukaan myöhemmin. Mercy You Mercy Me sai alkunsa kitaristi John Norumin riffistä. Tuossa vaiheessa kappaleella ei ollut vielä kertosäettä. Tempest ja Norum kirjoittivat sen viidessätoista minuutissa. Myöhemmin syntyneet lyriikat kertoivat Lontoon kaduista ja pohtivat sitä, miksi toiset olivat onnellisia ja toiset surullisia. Bring It All Home alkoi Tempestin ja Michaelin jamitteluista San Franciscossa vuonna 1990. Samoissa sessioissa sai alkunsa Last Look at Eden -pitkäsoitolla julkaistu balladi New Love in Town. Bring It All Homeen idea syntyi Tempestin katsoessa The Band-yhtyeen jäähyväiskonsertista kertovaa elokuvaa The Last Waltz. Ideana oli, että Bring It All Home olisi Europen kaikkien aikojen viimeisen konsertin päätöskappaleena. Tekstinsä osalta kyseessä olisi kiitos Europea yhtyeen uran aikana kannustaneille. Cd:n ja digilatauksen lisäksi Bag of Bones julkaistiin myös vinyyliformaatissa. Allmusicissa albumi saavutti kolme tähteä viidestä. Sen parhaimmistoon kohotettiin avauskappale Riches to Rags, neoprogeksi luokiteltu Firebox sekä nimiraita, jolla Bad Companyn mainittiin kohtaavan Cinderellan.

Maanantain mainio:Brittiheavyn pioneerin vuoden 1984 menestysalbumi

Judas Priest:Defenders of The Faith

Neljäs tammikuuta 1984 vinyylinä ja kasettina Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Defenders of The Faith on brittiheavyn ydinryhmään lukeutuvan Judas Priestin yhdeksäs studioalbumi, jolta julkaistiin singlefomaatissa kappaleet Freewheel Burning, Some Heads Are Gonna Roll sekä Love Bites. Pitkäsoiton originaali cd-versio julkaistiin jo ilmestymisvuotensa heinäkuussa. Remasteroitu cd-versio albumista ilmestyi toukokuussa 2001.  Defenders of the Faith on saavuttanut platinalevyn. Pitkäsoitto nauhoitettiin Ibiza Sound-studioilla Espanjassa miksauksen tapahtuessa Coconut Grovessa, Floridan Miamissa. Samanaikaisesti Defenders of The Faithin ilmestymisen aikaan Judas Priest käynnisti kiertueensa Euroopassa. Kevään ja kesän 1984 aikana yhtye konsertoi myös Yhdysvalloissa. Tyylillisesti Defenders of The Faith ei eronnut voimakkaasti edeltäjästään, vuonna 1982 ilmestyneestä Judas Priestin edellisestä menestysalbumista Screaming for Vengeance. Pääpaino albumilla on nopeatempoisissa, tarttuvia kertosäkeitä sisältävissä ja metallia edustavissa kappaleissa. Myös progressiivisia elenttejä kuullaan muutamissa albumin biiseistä, kuten The Sentinelissä. Lisäksi Defenders of The Faith esittelee Judas Priestin soundissa vaikutteita speedmetallista. Välittömästi menestykseksi osoittautunut albumi jäi Bllboardin listalla ainoastaan yhtä sijaa Screaming for Vengeancea alemmaksi nousten sijalle 18. Kriitikoiden suhtautuminen albumiin oli hieman penseämpää. Heidän mukaansa Defenders of the Faith nimittäin muistutti melko voimakkaasti edeltäjäänsä, eikä mikään kappaleista ollut You've Got Another Thing Comingin veroinen singlebiisi. Maaliskuussa 2015 ilmestynyt Defenders of The Faithin 30-vuotisjuhlapainos oli tuplacd, joka originaalin albumin lisäksi sisälsi  Priestin viides toukokuuta 1984 Long Beach Arenalla soittaman ja alun perin radiota varten taltioidun konsertin. Freewheel Burning ilmestyi singlenä joulukuussa 1983 ja manitussa kuussa Priest teki lyhyen kiertueen Britanniassa ja Saksassa. Seuraavan vuoden tammikuussa käynnistyi yhtyeen Euroopan ja Yhdysvaltojen lisäksi Japanissa vieraillut Metal Conqueror-kiertue. Sillä yhtye soitti kaikki Defenders of the Faithin kappaleet Eat Me Alivea lukuun ottamatta. Vuonna 2008 konsertoidessaan Nostradamus-albuminsa tiimoilta Priest soitti useita sellaisia biisejä, joita se ei ollut koskaan aikaisemmin esittänyt konserteissaan. Yksi kyseisistä kappaleista oli Eat Me Alive. Sen myötä Defenders of The Faithista tuli debyyttipitkäsoitto Rocka Rollan jälkeen Priestin toinen albumi, jonka kaikki kappaleet on soitettu keikkakontekstissa. Vuonna 2009 samaan kastiin Priestin pitkäsoitoista pääsi British Steel. Mainitun albumin 30-vuotisjuhlakiertueella yhtye nimittäin soitti sen kokonaisuudessaan.