Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista albumeista

Van Morrison:Astral Weeks

Marraskuussa 1968 ilmestynyt Astral Weeks on pohjoisirlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin ensimmäinen virallinen sooloalbumi. Se nauhoitettiin New Yorkissa Century Sound -studioilla kolmessa erässä syys-lokakuussa 1968. Albumin musiikki, lyriikat ja kansitaide tasa-arvottavat maallisen rakkauden ja taivaan. Mainittu teema tuli toistumaan usein myös Morrisonin myöhäisemmissä töissä. Warner Bros. Recordsin julkaistua Astral Weeksin marraskuussa 1968 albumi jäi lähes tyystin vaille promootiota, eikä siitä muodostunut välitöntä menestystä kriitikoiden tai ostavan yleisön keskuudessa. Folkia, bluesia, jazzia ja klassista musiikkia yhdistellyt albumi oli tyylillisesti voimakas irtiotto Morrisonin varhaisemmasta soolotuotannosta, jota edusti esimerkiksi edellisenä vuonna levytetty pophitti Brown Eyed Girl. Vuosien mittaan Astral Weeks on kuitenkin noussut arvoon arvaamattoman ja nykyisin sitä pidetään eräänä rockin historian parhaista ja vaikutusvaltaisimmista albumeista. Astral Weeksin on lisäksi tulkittu olevan eräänlainen konseptialbumi. Kriitikot ovat ylistäneet sekä Astral Weeksin kappaleita että sovituksia. Morrisonin tekstejä on kuvattu hypnoottisiksi, impressionistisiksi ja modernistisiksi. Astral Weeks on menestynyt erinomaisesti kaikkien aikojen parhaita levyjä käsitelleillä listoilla. Albumin vaikutus myös useisiin muusikoihin, kuten Bruce Springsteeniin, Joan Armatradingiin ja Bonoon on ollut varsin merkittävä. 40 vuotta albumin julkaisun jälkeen Morrison esitti sen kaikki kappaleet keikkakontekstissa kahdessa Hollywood Bowlissa marraskuussa 2008 pidetyssä konsertissa. Myöhemmin kyseisistä konserteista julkaistiin myös livelevy Astral Weeks At Hollywood Bowl. Astral Weeksin avaavaa nimiraitaa Morrison on itse kuvannut kappaleeksi, jonka lopussa tunnelin päässä nähdään valoa. Kakkoskappaletta Beside You on kuvattu ekspressionistiseksi runoudeksi. Se alkaa kitaristi Jay Berlinerin klassisen kitaran ja Morrisonin vokalisoinnin vuorottelulla. Astral Weeksin kappaleista ainoana Sweet Thing katsoo tekstissään eteenpäin menneisyyden sijaan. Kolmen soinnun blueskappale Cyprus Avenue oli vuosien ajan Morrisonin useimpien konserttien päätösnumerona. Astral Weeksin kakkospuolen käynnistää loungejazz The Way Young Lovers Do. Cyprus Avenuen ohella albumin toinen mestariteos on lähes kymmenminuuttinen Madame George, joka kertoo impressionistisessa tekstisssään mystisestä naisesta. Ballerina on Astral Weeksin kappaleista vanhin. Morrison sävelsi sen vuonna 1966 ollessaan vielä rhythm and blues-yhtye Themin solisti. Päätöskappale Slim Slow Slider on Astral Weeksin raidoista ainoa, jossa ei hyödynnetä jousia. Elokuussa 2010 ohjaaja ja koreografi Jessica Wallenfels työsti Portlandissa, Oregonissa Astral Weeksiin perustuneen rockoopperan/baletin nimeltä Find Me Beside You.

Tiistain tukeva:Sanfranciscolainen kulttiklassikkoyhtye

Flamin' Groovies on amerikkalainen kulttisuosion omaava rockyhtye, jonka uran määrätynlainen huippukohta ajoittui 60- ja 70-lukujen taitteeseen. Roy Loney perusti yhtyeen 60-luvun puolivälissä San Franciscossa. Flamin' Grooviesin julkaistua isojen levy-yhtiöiden Epicin ja Kama Sutran kautta kaupallisesti vähälle huomiolle jääneet albumit Supersnazz, Flamingo ja Teenage Head Loney jätti yhtyeen vuonna 1971. Yhtyeen toiseksi johtohahmoksi siihen jo alkuvaiheessa liittyneen Cyril Jordanin kanssa tuli Chris Wilson ja samalla yhtyeen musiikkityyli siirtyi garagerockista lähemmäksi britti-invaasiota ja voimapoppia. Vuonna 1972 solmittiin uusi levytyssopimus United Artists Recordsin kanssa, mutta sen artistina Flamin' Groovies julkaisi ainoastaan kolme singleä. Vuonna 1976 solmittiin uusi sopimus Sire Recordsin kanssa ja Flamin' Groovies levytti kyseiselle yhtiölle albumit Shake Some Action, Flamin' Groovies Now sekä Jumpin' in the Night. Laadusta huolimatta yhtyeen suosio oli edelleen rajallinen ja vuonna 1981 Wilson lähti yhtyeestä. Jordan ja originaalibasisti George Alexander jatkoivat Flamin' Grooviesin kanssa vuoteen 1991. Muutamien lyhytikäisten reunionien jälkeen yhtyeen 70-luvun ydinryhmäläisistä Jordan, Wilson ja Alexander kasasivat Grooviesin uudelleen vuonna 2013. Uusi albumi Fantastic Plastic ilmestyi syyskuussa 2017. Voimapopin lisäksi yhtye on vaikuttanut osaltaan myös punkrockin kehitykseen.

Roy Loney ja Tim Lynch olivat tavanneet ensimmäisellä luokalla ja pistäneet pystyyn Kingston Trio-tyyppisen folkyhtyeen. George Alexanderin ryhdyttyä soittamaan bassoa yhtyeestä tuli Rolling Stones-vaikutteinen rockyhtye, joka täydensi kokoonpanoaan rumpali Ron Crecolla. Tämä tunsi 15-vuotiaan kitaristin Cyril Jordanin, joka liittyi pian mukaan yhtyeeseen, tosin rumpaliksi vaihtui Danny Mihm. Soitettuaan kolmen vuoden ajan ilman levy-yhtiöiden osoittamaa kiinnostusta yhtye päätti julkaista itsenäisesti ep:n. Kyseinen vuonna 1968 ilmestynyt Sneakers nauhoitettiin neliraiturilla ja miksattiin kahdeksassa tunnissa. Pääinstrumenttiensa lisäksi Alexander ja Lynch soittivat ep:llä huuliharppua.  Ep saavutti menestystä siinä määrin, että Epic Records solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen. Samaan aikaan yhtyeen managerista tuli Fillmoren omistaja ja kyseisessä keikkapaikassa esiintyi laaja kirjo yhtyeitä The Stoogesista Alice Cooperiin.  Kyseisenä aikana yhtye julkaisi monipuolisen albumin Supersnazz, joka sisälsi sekä 50-luvun rockista vaikutteita ottaneita kappaleita että voimapoppia edustaneita näytteitä. Jälkimmäiseen genreen Flamin' Groovies tuli itse vaikuttamaan voimakkaasti. Tuottaja Richard Robinsonin kehotuksesta Flamin' Grooviesin levy-yhtiöksi vaihtui Kama Sutra. Sille yhtye levytti 70-luvun alussa albumit Flamingo ja Teenage Head, joista jälkimmäinen pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Mick Jagger vertasi kyseistä albumia suotuisasti oman yhtyeensä Sticky Fingersiin. Kriitikoiden ylistyksestä huolimatta albumit eivät myyneet ja Loney ja Lynch jättivät yhtyeen epävarman tulevaisuuden vuoksi.  Bluesorientoituneemmalla Loneylla ja popdiggari Jordanilla oli myös näkemyseroja yhtyeen musiikillisesta suunnasta. Lynchin korvasi James Ferrel hieman ennen kuin yhtye soitti toimintansa lopettaneessa Fillmore Westissä. Paikallinen radioasema KSAN lähetti kyseisen konsertin suorana. Pian konsertin jälkeen myös Loney erosi yhtyeestä ja hänen paikkansa otti 18-vuotias kitaristi ja solisti Chris Wilson, joka alkoi yhdessä Jordanin kanssa viedä yhtyettä musiikillisesti voimapopin suuntaan. Vuonna 1972 Flamin' Groovies solmi sopimuksen Andrew Lauderin United Artists Recordsin kanssa ja siirtyi Rockfield- studioille Walesiin levyttämään brittiläisen Dave Edmundsin tuottamana.

Yhtye vietti Britanniassa suurimman osan vuodesta 1972, mutta United Artists julkaisi yhtyeeltä ainoastaan singlet Slow Death/Tallahassee Lassie ja Married Woman/Get a Shot of Rhythm and Blues. Flamin' Grooviesin omaa tuotantoa edustaneet Shake Some Action ja You Tore Me Down jäivät tuossa vaiheessa vaille julkaisua. Vuonna 1972 Groovies levytti United Artistsille kuusi kappaletta niiden joukossa myös Chuck Berry-cover Little Queenie. Mainitut levytykset ilmestyivät 90-luvun puolivälissä EMI:n julkaisemalla albumilla A Bucket of Brains. Edellä mainittujen singlejen huonon menestyksen vuoksi yhtyeen toiminta oli seuraavien kahden vuoden aikana vähäistä. Kyseisenä aikana rumpali Danny Mihmin korvasi ensiksi Terry Rae ja lopulta David Wright. Vuonna 1974 Bomb Records julkaisi Edmundsin tuottaman version You Tore Me Downista. Sitä ennen uudelleen levytetty versio Shake Some Actionista jäi sitä vastoin julkaisematta Capitol Recordsilla, sillä kyseinen diili peruuntui hieman ennen allekirjoituksia. Kolme demoa vuodelta 1972, Tallahassee Lassie ja yksi tv-nauhoitus seuraavalta vuodelta sekä kaksi Capitolille tehtyä demoa ilmestyivät vuonna 2002 Nortonin julkaisemalla albumilla Slow Death. Vuonna 1975 Bumpin Greg Shawsta tuli Grooviesin manageri ja hänen avullaan yhtye solmi sopimuksen Seymour Steinin johtaman Sire Recordsin kanssa. Groovies palasi Britanniaan ja julkaisi vuonna 1976 jälleen David Edmundsin tuottamana albumin Shake Some Action. Sen nimikappale ja You Tore Me Down olivat kuitenkin samaiset vuoden 1972 levytykset, jotka United Artists oli hylännyt. Albumi saavutti Teenage Headin tavoin varsin myönteiset arvostelut. Groovies keikkaili ahkerasti ja neljäs heinäkuuta 1976 yhtye soitti Lontoon Roundhousessa Ramonesin lämmittelemänä. Kyseessä oli Ramojen debyyttikeikka Britanniassa ja kyseistä konserttia on pidetty keskeisenä punkrockin kehitykselle. Vuonna 1977 Siren jakelu siirtyi Warner Brosille ja Groovies oli jälleen suuren yhtiön artisti. James Ferrel ei ollut pitänyt yhtyeen Beatlesia muistuttavasta tyylistä. Hän sai tehdä tilaa aikaisemmin Wilsonin kanssa sanfranciscolaisyhtye Loose Gravelissa soittaneelle Mike Wilhelmille. Sire/Warnerille Groovies levytti albumit Flaming Groovies Now (1978) ja Jumpin' in the Night (1979). Niistä ensin mainitun tuotannosta vastasi edelleen Edmunds ja jälkimmäisen Jordan ja Roger Bechimian. Now oli Wilsonin suosikkialbumi ja hänen mielestään yhtye oli Edmundsin tuottamana varsin luova. Sire antoi albumille kuitenkin niukasti promootiota eikä se myynyt erityisen hyvin. Edmundsin olisi ollut tarkoitus olla tuottajana myös Jumpin' in the Nightilla, mutta hänen uusi managerinsa Jake Riviera esti kyseisen aikeen. Kaksi viimeksi mainittua albumia sisälsivät myös runsaasti coverbiisejä. Jordan, joka pyrki neuvottelemaan uudelleen julkaisuoikeutensa Siren kanssa, halusi sisällyttää coverit levyille, mutta Wilson ei.  Jumpin' in the Nightin kaupallisen epäonnistumisen myötä Sire Records pudotti Grooviesit vuonna 1980. Yhtye täydensi rivejään kosketinsoittaja Mark Dunwoodylla. Vuonna 1981 Gold Star-studioilla tehdyt äänitykset nimellä Tour de Force tuottivat ainoastaan viisi kappaletta, joista niistäkin neljä oli covereita. Chris Wilson ja David Wright jättivät kumpikin yhtyeen, ensiksi mainittu Halloweenina 1981. Jordan ja Alexander kiinnittivät yhtyeeseen uusia muusikoita mukaan lukien Danny Mihmin ja jatkoivat keikkailua.

Vuonna 1984 Grooviesin muodostivat Jordanin ja Alexanderin lisäksi kitaristi/solisti Jack Johnson ja rumpali Paul Zahl. Australialainen promoottori Peter Noble, joka myös omisti AIM Recordsin, julkaisi yhtyeeltä useita uudelleenjulkaisuja ja myös muuta tuotantoa. Vuonna 1987 Australiassa taltioitiin studiolivenä albumi One Night Stand. Sire/Warner julkaisi vuonna 1989 Jordanin aikaisen yhtyeen tuotantoon painottuneen 24 kappaleen kokoelman Groovies' Greatest Grooves. Noble laittoi yhtyeen taloudellisesti epäonnistuneelle 80 konsertista koostuneelle Euroopan-kiertueelle ja Groovies hajosi lopulta vuonna 1991. AIM julkaisi samana vuonna demokokoelman Step Up. Vuonna 1979 Loney perusti Phantom Moversin Mihmin ja Ferrelin kanssa. Mukaan tulivat myös kitaristi Larry Lea ja basisti Mauris Tani. Vuosien 1979 ja 1993 välillä yhtye julkaisi useita albumeita ja myös Greatest Hits -kokoelman. Loney ja Lea jatkoivat yhteistyötään yhtyeen hajoamisen jälkeen. Syyskuussa 2004 Flamin' Groovies soitti Espanjan Atzkena-festivaalilla pääesiintyjänä, tosin Jordan yli kokoonpanon ainoa originaalijäsen. Seuraavana vuonna Jordan kasasi uuden yhtyeen Magic Christian. Sen tuplanimikkoalbumi julkaistiin samana vuonna ja vuonna 2009 ilmestyi kakkospitkäsoitto Evolver. Vuonna 2008 Jordan ja Loney tekivät reunionin, jolla heitä säesti muusikoita The A-Bonesin ja Yo La Tengon jäsenistöstä. Biisivalinnat painottuivat kolmeen ensimmäisen Grooviesin pitkäsoittoon. Kiertueen Britannian-osuudella Jordan otti yhteyttä Wilsoniin. Tämä oli liittynyt The Barracudasiin ja The Fortunate Sonsiin Grooviesista lähtönsä jälkeen. Wilsonin vuonna 2010 ilmestyneellä albumilla Love Over Money vierailivat Loney, Alexander, Ferrel ja Wilhelm, kuten myös Procol Harumin Morgan Fisher. Vuonna 2013 ilmestyi Wilsonin albumi It's Flaming Groovy, jolla vierailivat samat muusikot ja lisäksi mukana oli kolme sekä Alexanderin että Jordanin kanssa työstettyä kappaletta. Grooviesin 80-luvun kosketinsoittaja Mark Dunwoody menehtyi sydänkohtaukseen 12. kesäkuuta 2013. Loppuvuodesta 2012 Jordan ja Wilson päättivät kasata Grooviesin uudellen. Alexanderin lisäksi mukaan tuli rumpali Victor Penalosa. Kokoonpanon debyyttikeikka oli huhtikuussa 2013 Hoodoo Gurusin kanssa. Seuraavaksi Groovies soitti Japanissa joukon loppuunmyytyjä keikkoja. Neljäs toukokuuta San Franciscon Elbo Roomissa soitettu konsertti myytiin loppuun vuorokaudessa ja myös Loney saapui paikalle. Jordan, Wilson ja Alexander päättivät levyttää uuden albumin, jota edelsi vuonna 2016 vinyylisingle Crazy Macy/Let Me Rock. Albumi Fantastic Plastic seurasi syyskuussa 2017. Jordanin ja Wilsonin lisäksi kiertueelle itärannikolla, Euroopassa ja Keski-lännessä osallistuivat myös basisti Chris Von Sneider ja rumpali Tony Sales. Vuonna 2019 Jordanista, kitaristiksi siirtyneestä Von Sneidernistä, Salesista ja basisti Atom Ellisistä koostunut Grooviesin kokoonpano, jossa Loney oli erikoisvieraana, teki Teenage Head Tourin  Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Loney joutui sairaalaan mainitun vuoden kesäkuussa ja yhtye jatkoi kiertueen Euroopan-osuutta ilman häntä. Loney menehtyi 13. joulukuuta 2019.

Maanantain mainio:Merkittävän funkin, soulin ja gospelin edustajan toinen klassikkosooloalbumi

Billy Preston:Encouraging Words

11. syyskuuta 1970 Apple Recordsin julkaisemana ilmestynyt Encouraging Words on soulmuusikko Billy Prestonin viides studioalbumi ja samalla jälkimmäinen hänen kyseiselle yhtiölle levyttämänsä pitkäsoitto. Seuraavaksi Preston siirtyi A&M Recordsin artistiksi. Encouraging Words oli Prestonin ja George Harrisonin yhteisesti tuottama. Se sisältää ensimmäiset versiot kappaleista My Sweet Lord ja All Things Must Pass, jotka ilmestyivät Harrisonin tripla-albumilla All Things Must Pass vasta kahta kuukautta myöhemmin. Prestonin singlenä julkaistu näkemys My Sweet Lordista sijoittui Billboardin singlelistalla sijalle 90. helmikuussa 1971. Itse Encouraging Words -pitkäsoitto jäi vaille listamerkintää sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Silti se saavutti myönteiset arvostelut ja albumia pidettiin eräänä Apple Recordsin parhaista sellaisista, josta vastasi joku muu artisti Beatlesin tai sen yksittäisten jäsenten lisäksi. Pitkäsoiton uusintapainokset ilmestyivät vuosina 1993 ja 2010. Ne sisälsivät myös bonuskappaleita, muun muassa albumilta löytymättömän singlebiisin All That I've Got (I'm Gonna Give to You) Edellisenä vuonna ilmestyneen albuminsa That's The Way God Planned It tavoin Preston työskenteli myös sen seuraajalla voimakkaasti George Harrisonin kanssa. Beatlesin hajoamisen myötä Harrisonilla oli aikaa ja energiaa tehdä töitä muiden Applen artistien, kuten Prestonin ja Doris Troyn kanssa. Encouraged Wordsillä hän vaikutti niin biisintekijänä, soittajana kuin tuottajana Prestonin kanssa. Albumin kappaleista Let the Music Play ja Use What You Got palautuivat Prestonin aikoihin Capitol Recordsin artistina. Prestonin osallistuttua Beatlesin Let It Be-äänityksiin tammikuussa 1969 Harrison kiinnitti hänet Applen artistiksi. Ronnie Lee Williamsin kirjoittamaa kappaletta You've Been Acting Strange Preston oli harjoitellut Beatlesin kanssa samoissa äänityksissä. Encouraging Words sisältää myös näkemyksen Let It Be-albumilla julkaistusta kappaleesta I've Got a Feeling. Harrisonin ensiksi Encouraged Wordsillä julkaistua kappaletta All Things Must Pass Beatles oli myös treenannut tammikuussa 1969. Prestonin ja Harrisonin yhteistyötä edustava Sing One for the Lord oli eräs kaksikon ensimmäisistä yhteisistä äänityksistä helmikuussa 1969. Harrison antoi Prestonin levyttää myös My Sweet Lordin. Kappaleen työstäminen Prestonin kanssa oli alkanut joulukuussa 1969 Delaneyn ja Bonnien Euroopan-kiertueella. Kun albumi That's the Way God Planned It oli saatu valmiiksi heinäkuussa 1969, Prestonin ja Harrisonin oli tarkoitus tehdä lisää äänityksiä marraskuussa. Prestonin oli vaikeaa saada työlupaa ja niinpä Harrison käytti ylimääräisen ajan osallistumalla Eric Claptonin kanssa Delaneyn  ja Bonnien Euroopan-kiertueelle. Äänitykset Prestonin kanssa alkoivat Lontoossa joulukuun puolivälissä 1969. Harrisonin lisäksi albumin äänityksiin ottivat osaa Eric Clapton kolmessa kappaleessa, eli nimiraidalla Delaney Bramlettin kanssa, Right Nowlla sekä Use What You've Gotilla, joka nauhoitettiin uudestaan. Kappaleen originaaliversion Preston levytti Capitol Recordsille vuonna 1968. Lisäksi albumilla kuultiin The Temptationsin ja Sam and Daven taustayhtyeiden jäseniä, sillä kummatkin soulin klassikot olivat tuolloin kiertueella Britanniassa. Edwin Hawkins Singersin saavuttua Lontooseen tammikuussa 1970 he päätyivät laulamaan  taustoja My Sweet Lordilla ja Sing One for the Lordilla.  Encouraging Wordsin miksaukset saatiin valmiiksi kyseisen vuoden toukokuussa. Samoihin aikoihin Harrison alkoi levyttää tripla-albumian All Things Must Pass, jonka äänityksiin Preston osallistui taustamuusikon ominaisuudessa. Encouraging Words saavutti varsin myönteiset arvostelut heti ilmestyttyään. Billboardin arviossa albumin kappaleista kehuttiin erityisesti Right Nowta, Little Girliä ja Beatles-cover I've Got A Feelingiä. Vuonna 2010 BBC Radio Onen ohjelmassa Billy Preston:That's The Way God Planned It ohjelman juontaja, ensisijaisesti Yes-yhtyeen kosketinsoittajana muistettu Rick Wakeman pahoittelee sitä, että Prestonin ura sooloartistina jäi hänen taustamuusikkona tekemänsä työn varjoon. Samalla hän nostaa That's The Way God Planned Itin ja Encouraged Wordsin täydellisiksi yhdistelmiksi gospelia ja funkia. Record Collectorin Andy Davis kohottaa Encouraged Wordsin erääksi parhaista Apple Recordsin julkaisemista levyistä. Albumin vuosina 1993 ja 2010 ilmestyneet uusintajulkaisut sisältävät bonuskappaleenaan joulukuussa 1969 levytetyn ja seuraavan vuoden tammikuussa julkaistun harvinaisen singlen All That I've Got. Preston oli kirjoittanut kappaleen yhteistyössä soullaulajatar Doris Troyn kanssa. Hänen nimeään kantanut, Applen julkaisema sooloalbumi ilmestyi alun perin samana päivänä Encouraged Wordsin kanssa.

Sunnuntain extra:Glorian debyyttisoolo

Gloria Estefan:Cuts Both Ways

28. heinäkuuta 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Cuts Both Ways on Gloria Estefanin esikoissooloalbumi. Hänen entisestä yhtyeestään Miami Sound Machinesta tuli artistin säestysyhtye kyseisen pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella. Vaikka albumin etukannessa mainitaan ainoastaan Estefanin nimi, se on kreditoitu Gloria Estefanin ja Miami Sound Machinen nimiin edeltäjänsä, vuonna 1987 ilmestyneen albumin Let It Loose tavoin. Joillakin espanjankielisillä alueilla albumin nimi oli Doblemente Herida. Vuoteen 1989 mennessä Gloria Estefanista oli muodostunut eräs maailman suosituimmista latinalaisista naisartisteista. Toimittuaan vuosikymmenen ajan Miami Sound Machinen solistina vuonna 1987 ilmestynyt yhtyeen albumi Let It Loose oli kreditoitu Gloria Estefan & Miami Sound Machinen nimiin. Cuts Both Waysin julkaisun myötä Estefanin uskottiin siirtyneen soolouralle, mutta tosiasiassa Miami Sound Machine jatkoi hänen taustayhtyeenään niin studiossa kuin kiertueella. Yhtyeen originaalista kokoonpanosta oli tosin enää mukana Estefanin aviomies ja tuottaja Emilio. Tanssimusiikista, latinalaisista rytmeistä ja balladeista koostuva, yli neljä miljoonaa kappaletta Yhdysvaltojen ulkopuolella myynyt albumi nousi listaykköseksi Britanniassa ja Australiassa ja saavutti top tenin myös Billboardin listalla.  Ensimmäisestä Cuts Both Waysiltä julkaistusta singlestä Don't Wanna Lose You muodostui eräs Estefanin suurimmista hiteistä. Se nousi Billboardin listakärkeen. Kyseessä oli Estefanin toinen singlelistaykkönen Yhdysvalloissa ja se saavutti kultalevyn. Don't Wanna Lose You nousi top tenin myös Alankomaissa, Irlannissa ja Britanniassa. Muita albumilta julkaistuja singlejä olivat niin ikään suuriksi hiteiksi ja Estefanin eräänlaisiksi tunnuskappaleiksi muodostuneet Here We Are ja Back on Your Feet. Oye mi Canto oli suuri hitti Euroopassa ja viimeisenä singlenä albumilta julkaistiin sen pienemmäksi menestykseksi osoittautunut nimikappale. Cuts Both Waysin taustavokalistina oli sen seuraajan, vuonna 1991 ilmestyneen albumin Into the Light tavoin Jon Secada.

Lauantain pitkä:Whitesnaken huippukauden kitaristi ja paljon muuta

30. elokuuta 1950 syntynyt Michael Joseph Moody on englantilaiskitaristi, joka lukeutuu yhtyeiden Juicy Lucy ja Whitesnake jäsenistöön ja on eräs Snafu-yhtyeen perustajajäsenistä. Toisen Whitesnaken kitaristin Bernie Marsdenin kanssa hän on myöhemmin vaikuttanut yhtyeissä Moody Marsden Band ja The Snakes sekä Status Quon viidennen jäsenen Bob Youngin kanssa yhtyeessä Young & Moody. Marsdenin ja Whitesnaken basistin Neil Murrayn kanssa Moody on soittanut varhaista Whitesnaken tuotantoa yhtyeissä Company of the Snakes ja M3 Classic Whitesnake. Viime vuosina Moody on konsertoinut ja levyttänyt yhtyeen Snakecharmer kanssa. Hän on osallistunut esimerkiksi Frankie Millerin ja Chris Farlowen kiertueille ja soittanut livenä esimerkiksi Eric Claptonin, Alvin Leen, Mick Taylorin, Bruce Dickinsonin, Sam Browinin, Gary Brookerin, P. P. Arnoldin, Rick Wakemanin, Jon Lordin, Uriah Heepin, Alice Cooperin, Brian Augerin, Paul Wellerin ja Elkie Brooksin kanssa. Vuodesta 2000 lähtien Moody on julkaissut useita sooloalbumeita:I Eat Them For Breakfast (2000), Don't Blame Me (2006), Acoustic Journeyman (2007) ja Electric Journeyman (2009. Moodyn oman kotisivun mukaan hän on osallistunut yli sadan albumin levyttämiseen. Moodysta on julkaistu myös kaksi biografiaa. Vuonna 2006 ilmestynyt Playing with Trumpets:A Rock N' Roll Apprenticeship käsittelee Moodyn varhaisvaiheita musiikkiskenessä. Toinen muistelmateos Snakes and Ladders ilmestyi vuonna 2016. Käydessään koulua Middlesbroughissa ja yksityisillä kitaratunneilla Moody perusti yhtyeen The Roadrunners, jonka jäsenistöön kuului muun muassa lisäksi tuleva Free ja Bad Company-yhtyeiden solisti Paul Rodgers. Se esiintyi paikallistasoll yhtyeen ohjelmiston koostuessa covereista. The Roadrunnersin jäsenistöön liittynyt basisti Bruce Thomas soitti myöhemmin Elvis Costello and The Attractionsissa. Vuoteen 1967 mennessä yhtyeen jäsenet olivat ryhtyneet ammattilaisiksi, bändin nimeksi oli vaihtunut Wildflowers ja se muuttanut Lontooseen. Yhtye keikkaili ja saavutti jonkinasteista menestystä, mutta lopetti toimintansa ehtimättä tehdä levytyksiä. Moody palasi Middlesbroughiin ja laajensi musiikillista ilmaisuaan ottamalla oppitunteja klassisen kitaran soitossa. Hän kiinnostui myös slidekitaratekniikasta, jota tuli kehittämään voimakkaasti myöhemmin. Moodyn Middlesbroughissa vaikutusaikana paikallinen solisti John McCoy pyysi häntä mukaan yhtyeeseen, josta muodostui Tramline. Se solmi kahden albumin mittaisen sopimuksen Island Recordsin kanssa, mutta yhtye oli lopettanut toimintansa jälkimmäisen albumin ilmestymisen aikaan. Moody liittyi ammattimaisesti toimineeseen soulyhtyeeseen Mike Cotton Soundiin, joka säesti esimerkiksi Gene Pitneyn Britannian-kiertueita sekä Paul Jonesia. Vuonna 1970 Moody ryhtyi musiikilliseen yhteistyöhön kosketinsoittaja Zoot Moneyn kanssa. Seuraavaksi hän korvasi Neil Hubbardin yhtyeessä Juicy Lucy. Sen riveissä Moody keikkaili ahkerasti ja levytti kolme albumia ennen yhtyeen hajoamista. Seuraavaksi Moody oli mukana perustamassa yhtyettä Snafu. Se yhdisti funkkitarointia melko juurevaan Amerikan rockperinteeseen. Yhtye levytti kolme albumia:SNAFU, Situation Normal ja All Funked Up. Yhtye esiintyi myös John Peelin Old Grey Whistle Testissä ja tv-ohjelmassa Supersonic. Samaan aikaan Moody vaikutti myös studiomuusikkona erityisesti Graham Bonnetille. Hän oli mukana yhdellä raidalla Gerry Raffertyn albumilla City to City. Moody esiintyi Status Quon rumpalin John Coghlanin Diesel Bandissa. Yhtyeen kiertuemanagerin ja tekstintekijän Bob Youngin kanssa Moody levytti yhden albumin, joka julkaistiin nimellä Young & Moody.

Hän keikkaili Frankie Millerin kanssa ja lyöttäytyi sitten musiikilliseen yhteistyöhön David Coverdalen kanssa. Tämä oli vaikuttanut viimeksi Deep Purplen solistina yhtyeen kahdessa viimeisessä kokoonpanossa. Moody tunsi Coverdalen jo 60-luvun lopulta Middlesbroughin musiikkiskenestä. Moody osallistui Coverdalen kahden sooloalbumin, White Snaken ja Northwindsin levyttämiseeen. Ensiksi mainitulla hän oli kirjoittamasssa neljää raitaa nimikappale mukaan lukien  ja jälkimmäisellä kolmea. Deep Purplen Mark IV-kokoonpanon hajottua Coverdale ja Moody jatkoivat musiikin työstämistä Whitesnake-yhtyeessä Marsdenin, Murrayn, rumpali Dave "Duck" Dowlen ja kosketinsoittaja Brian Johnstonin kanssa. Vuonna 1978 ilmestyneen ep:n Snakebite jälkeen ilmestyneillä albumeilla Trouble (1978) ja Lovehunter (1979) Purplen kosketinsoittaja Jon Lord oli ottanut Johnstonin paikan.  Troublella Moody osallistui kolmen kappaleen kirjoitustyöhön ja vastasi itse yhdestä instrumentaalista. Lindisfarnen jäsenistöön kuuluneen Ray Jacksonin vuonna 1980 ilmestyneellä soolodebyytillä In the Night Moody oli slidekitaristina kolmella raidalla. Whitesnaken vuoden 1980 ilmestyneeseen kolmanteen albumiin Ready an' Willing ehdittäessä yhtyeen rumpaliksi oli vaihtunut Purplen Ian Paice.  Moody oli mukana kirjoittamassa albumin singlekappaleita, jotka olivat Fool for Your Loving ja sen nimiraita. Samana vuonna Whitesnakelta ilmestyi tuplakonserttitaltiointi Live...in the Heart of the City. Moody levytti myös kaksi singleä Bob Youngin kanssa osallituen myös kyseisten kappaleiden kirjoittamiseen. Graham Bonnettin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Line Up Moody oli mukana kaikilla kappaleilla osallistuen myös kolmen biisin kirjoitustyöhön. Samana vuonna Whitesnakelta julkaistiin albumi Come and Get It. Yhtyeen jäsenten välit alkoivat tässä vaiheessa rakoilla. Marsden lähti hieman ennen seuraavan albumin Saints and Sinners viimeistelyä ja Moody seurasi pian hänen jälkeensä. Whitesnake piti taukoa suuren osan vuotta 1982 Moodyn työskennellessä sessiomuusikkona esimerkiksi Sheena Eastonille. Marsdenin tilalle yhtyeeseen tuli Mel Galley ja Marsden osallistui Saints and Sinnersin taustalauluihin Galleyn kanssa. Vuonna 1983 Coverdale kiinnitti Paicen ja Murrayn tilalle Cozy Powellin ja Colin Hodginsonin. Murray osallistui vielä albumin Slide It In levyttämiseen, mutta jätti sitten Whitesnaken vuoden 1983 aikana. Moody palasi sessioäänityksiin esimerkiksi Mike Oldfieldin ja Mike D'Abon kanssa. Hän konsertoi Chris Farlowen kanssa, teki tv-musiikkia ja kirjoitti Bob Youngin kanssa kirjan Language of Rock N' Roll, joka käsitteli muusikoiden huumoria. Micky Moody Bandin ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi Rory Gallagherin luotsaaman Taste-yhtyeen basisti Charlie McCracken sekä rumpali Chris Hunt. 80-luvun lopussa Bernie Marsdenin kanssa syntyneen Moody Marsden Bandin ensimmäiset keikat soitettiin pienissä paikoissa samaan aikaan. 90-luvun alussa Moody konsertoi ahkerasti Roger Chapmanin kanssa. Moody Marsden Band aktivoitui myös toden teolla julkaisten kaksi livealbumia Never Turn Your Back on the Blues ja Live in Hell sekä studioalbumin Real Faith. Yhdysvalloissa Moody konsertoi vuonna 1996 osana Best of British Blues-kiertuetta yhdessä Eric Burdonin, Alvin Leen, Aynsley Dunbarin, Boz Burrellin ja Tim Hinkleyn kanssa. Seuraavana vuonna Moody ja Marsden perustivat norjalaisrockareiden Jorn Landen, Willy Bendicksonin ja Sid Ringsbyn kanssa yhtyeen The Snakes, joka esitti Whitesnaken varhaistuotantoa. Yhtyeen kokoonpanoa täydensi usein kosketinsoittaja Don Airey ja se levytti albumit Once Bitten ja Live in Europe. Seuraavaksi vuorossa oli yhtye Company of the Snakes Bad Companyssa myöhemmin vokalisoineen Robert Hartin, Neil Murrayn sekä Manfred Mann's Earth Bandissa rummuttaneen John Lingwoodin kanssa. Hartin paikan otti aikaisemmin Snakes in Paradise-yhtyeessä vokalisoinut Stefan Berggren ja Company of the Snakes julkaisi albumit Burst the Bubble ja Here They Go Again, joista jälkimmäinen on live. Vuonna 2000 ilmestyi Moodyn ensimmäinen sooloalbumi I Eat Them for Breakfast. Juicy Lucyssa vaikuttaneen Paul Williamsin kanssa Moody levytti akustisia versioita vanhoista Chicago-blueseista albumille Smokestacks, Boomdusters and Hoochie Coochie Men. M3 Classic Whitesnake julkaisi Black Sabbathista tutuksi tulleen Tony Martinin vokalisoiman livecd:n. Yhtyeen live-dvd:llä solistina oli Stefan Berggren ja sillä vieraili myös Ritchie Blackmoren ja Yngwie Malmsteenin kanssa yhteistyötä tehnyt Doogie White ja sillä vierailivat myös sessiorumpali Jimmy Copley ja Magnumin kosketinsoittaja Mark Stanway. Moody pääsi listoille saksalaismuusikko Westernhagenin kanssa levyttämällään albumilla Naf Aufnahme. Vuonna 2006 Moodylta ilmestyi hänen itse tuottamansa albumi Don't Blame Me. M3:n lopetettua toimintansa kyseisenä vuonna Moody teki lisää keikkoja Roger Chapmanin kanssa. Mick Moody Bandissaan Moody konsertoi kokoonpanolla, jossa rumpalina vaikutti hänen vanhin poikansa Mick Moody Jr. Vuonna 2008 Moody konsertoi Japanissa Jimmy Copleyn ja japanilaisen kitarismin klassikon Charin kanssa. Lisäksi mukana olivat Herbie Hancockin basisti Paul Jackson ja kosketinsoitinvelho Yoshinobu Kojima. Kyseiset konsertit nauhoitettiin ja julkaistiin dvd:nä Jimy Copley & Char:Special Session. Rakkauttaan instrumentaalimusiikkia kohtaan juhlistaakseen Moody julkaisi sooloalbumit Acoustic Journeyman (2007) ja Electric Journeyman (2009), joilla hän vastasi sävellysten lisäksi myös tuottamisesta.  Runsaasti kirjoittamansa kirjastomusiikin lisäksi Moody perusti yhtyeen Snakecharmer Neil Murrayn, Wishbone Ashin kitaristin Laurie Wisefieldin, solisti Chris Ousey (Heartlandin), Thunderissa ja Magnumissa aikaisemmin rumpaloineen Gary Jamesin ja Ozzyn kosketinsoittajana toimineen Adam Wakemanin kanssa. Moody jätti Snakecharmerin vuonna 2015 keskittyäkseen soolouraansa. Hän on ollut myös aktiivinen jäsen Sunflower Jam -housebadissa sekä Bad Applesissa. Niistä jälkimmäisen riveissä Moody levytti vuonna 2014 ilmestyneen albumin Played. Hänen tuoreimmat levytyksensä ovat vuonna 2016 Ali Maasin kanssa työstetty albumi Black & Crome ja vuonna 2020 ilmestynyt toinen yhteinen pitkäsoitto Who's directing Your Movie?

Perjantain pohjat:Menestyksekkäin Kissiläisten sooloalbumeista

Gene Simmons:Gene Simmons

Gene Simmonsin sooloalbumi on yksi niistä neljästä, jotka Kissin jäsenet julkaisivat samanaikaisesti; 18. syyskuuta 1978. Tyylillisesti Simmonsin sooloalbumi eroaa emoyhtyeestä voimakkaastikin, sillä se sisältää kuoroja, jousisovituksia, Beatles-vaikutteista poppia sekä 70-luvun funkia, discoa, rockia ja hardrockia. Vaikka Simmons on Kissin basisti, hän vastasi sooloalbumillaan sähköisistä ja akustisista kitaroista Neil Jasonin huolehtiessa bassottelusta. Albumilla vieraili useita keskeisiä muusikoita, kuten Aerosmithin Joe Perry, Cheap Trickin Rick Nielsen, Bob Seger, Donna Summer sekä Cher. Taustavokaaleista vastannut Kathey Sagal loi myöhemmin menestyksekkään uran tv:n puolella. Simmons levytti uudelleen kappaleen See You in Your Dreams, sillä hän ei pitänyt tavasta, jolla kappale oli toteutettu Kissin vuoden 1976 jälkimmäisellä albumilla Rock and Roll Over. Simmon mainitsi levyttäneensä coverin When You Wish Upon a Starista, koska hän samaistui kyseiseen kappaleeseen ja piti Disney-elokuvista. Gene Simmonsin debyyttisoolo julkaistiin cd-formaatissa kymmenen vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen. Sen kaksi ensimmäistä kappaletta on kyseisessä versiossa merkitty kestoiltaan väärin. Kappaleen Radioactive intro on keskeytetty 51 sekunnin kohdalla. Radioactiven loppuosa ja toinen kappale Burning Up with Fever soitetaan toisella raidalla.  Levynkannen kappalelistauksessa kyseiset raidat on merkitty eri kappaleiksi. Vuonna 1997 Gene Simmonsin sooloalbumista julkaistiin remasteroitu versio ja siinä kyseinen virhe on korjattu Radiactiven ja Burning Up with Feverin soidessa eri kappaleina. Radioactiven intro kuullaan mainitun kappaleen osana. Billbordin listalla Simmonsin sooloalbumi saavutti sijan 22. Näin ollen se on Kissin jäsenten soololevyistä menestynein. Simmonsin soolo saavutti myös suhteellisen myönteiset arvostelut. Esimerkiksi Allmusic antoi albumille kolme tähteä viidestä mahdollisesta.

Torstain terävä:Velvet Undergroundin kitaristi ja muutakin

29. elokuuta 1942 syntynyt ja 30. elokuuta 1995 edesmennyt Holmes Sterling Morrison oli yhdysvaltalaiskitaristi, joka identifioituu yhdeksi The Velvet Undergroundin perustajajäsenistä. Hän vaikutti yhtyeessä soolokitaristina, joskus myös basistina ja lauloi taustoja. Toisin kuin yhtyetoverinsa Lou Reed, Maureen Tucker ja Nico, Morrison ei koskaan levyttänyt sooloalbumia omissa nimissään. Hän vaikutti silti keskeisesti yhtyeen soundiin; hänen kitaransoittotyylinsä oli sovinnainen Reedin kokeelliseen tyyliin verrattuna. Morrison syntyi New Yorkin New Islandin East Meadownin kaupungissa. Hänellä oli kolme veljeä ja kaksi siskoa. Morrisonin vanhemmat erosivat hänen ollessaan nuori ja äiti meni uusiin naimisiin. Morrison tapasi tulevan The Velvet Underground-yhtyekumppaninsa, rumpali Maureen Tuckerin tämän veljen Jimin kautta. Jim kävi Morrisonin kanssa Division Avenue High Schoolia Levittonissa, New Yorkissa. Morrisonin originaali instrumentti oli trumpetti, jonka hän vaihtoi kitaraan. New Yorkin City Collegessa Morrisonin pääaine oli englanti. Vieraillessaan Jim Tuckerin luona Syracusen yliopistossa Morrison tapasi tämän ystävän ja niin ikään englantia opiskelleen Lou Reedin. Reed valmistui vuonna 1964, mutta hän ehti tavata Morrisonin uudelleen vuotta aikaisemmin. Tuolloin Reed oli jo tavannut John Calen ja oli kiinnostunut kasaamaan yhtyeen, johon myös Morrisonia pyydettiin liittymään. Reed, Cale, Morrison ja perkussionisti Angus MacLise muodostivat The Velvet Undergroundin originaalin kokoonpanon. Nimensä yhtye otti Michael Leighsin samannimisestä novellista. MacLisen kieltäydyttyä tarjotusta keikasta New Jerseyn Summitin High Schoolissa korvaajaksi pyydettiin Maureen Tuckeria, josta tulikin yhtyeen pysyvä jäsen. Hänen rytmiikastaan tuli oleellinen osansa yhtyeen soundia. Morrison oli ensisijaisesti kitaristina yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla, mutta Calen soittaessa koskettimia tai alttoviulua Morrison vastasi basistin tehtävistä. Velvet Undergroundin ohjelmistosta esimerkiksi Heroin ja Sister Ray ovat kappaleita, joissa ei kuulla lainkaan bassoa Reedin ja Morrisonin vastatessa kitaroista ja Calen alttoviulusta sekä Voxin uruista. Sekä pianistina että basistina Calea kuultiin Velvet Undergroundin repertuaarista kappaleissa I'm Waitin' for the Man, Femme Fatale ja White Light/White Heat. Sekä alttoviulistina että basistina Cale vaikutti kappaleissa Here She Comes Now ja Black Angel's Death Song. Vaikka Morrisonia kuultiin yhtyeen tuotannosta basistina kappaleilla Sunday Morning, Venus in Furs, All Tomorrow's Parties ja Lady Godiva's Operation, hän ei pitänyt kyseisen instrumentin soittamisesta. Calen jätettyä yhtyeen vuonna 1968 Morrison vaikutti ensisijaisesti kitaristina, mutta Calen paikan ottaneen Doug Yulen soittaessa keikoilla urkuja Morrisonia kuultiin edelleen basistina. Hän vaikutti usein myös taustalaulajana ja ajoittain jopa leadvokalistina esimerkiksi kappaleessa Murder Mystery. Morrisonin oma suosikki Velvet Undergroundin repertuaarista oli Venus in Furs, sillä kyseisellä kappaleella yhtye hänen mielestään ylsi kaikkein parhaiten tavoittelemaansa soundiin. Kesällä 1970 Velvet Undergroundin soittaessa säännöllisesti New Yorkin Max Kansas Cityssä Morrison ehti myös viimeistellä opintonsa New Yorkin City Collegessa. Morrison ja Tucker jatkoivat Velvet Undergroundissa vielä Reedin jätettyä yhtyeen vuoden 1970 elokuussa. Vuonna 1971 Morrison aloitti opinnot Austinin yliopistossa. Vuonna 1986 hän suoritti tohtorin tutkinnon keskiaikaisesta kirjallisuudesta. Viimeisen keikkansa Velvet Undergroundin riveissä hän soitti 21. elokuuta 1971 Houstonin Liberty Hallissa. Kun yhtyeen oli aika palata New Yorkiin, Morrison saattoi yhtyetoverinsa lähtevän lentokoneen portille ja ilmoitti jäävänsä Teksasiin. Näin ollen Morrison jätti Velvet Undergroundin yhtyeen perustajajäsenistä viimeisenä. 70-luvulla hän työskenteli pitkälti hinaajan kansimiehenä. 80-luvulla Morrison yleni houstonilaisen hinaajan kapteeniksi. Morrisonin vaikuttaessa Teksasissa hänen keskeisin yhtyeensä oli The Bizarros. 70-luvulla hän esiintyi ajoittain John Calen kanssa esimerkiksi Austinin Armadillo World Headquatersissa. 80-luvun puolivälistä eteenpäin Morrison levytti ajoittain ja keikkaili Reedin, Calen ja Tuckerin kanssa. Morrison kuului viimeksi mainitun kiertuebändiin 80-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Vuonna 1992 Reedistä, Calesta, Morrisonista ja Tuckerista koostunut Velvet Undergroundin kokoonpano päätti koota rivinsä kiertuetta ja mahdollista uutta albumia varten. Seuraavana vuonna yhtye kiersi ahkerasti Euroopassa joko pääesiintyjänä tai U2:n lämmittelijänä. Morrisonin soitossa ei ollut moitteen sijaa, mutta kiertueen loppuvaiheessa yhtyeen jäsenten välit rakoilivat jälleen ja suunniteltu kiertue Yhdysvalloissa ja MTV Unplugged-albumi jäivät toteutumatta. Vuonna 1994 Morrison liittyi Maureen Tuckerin kiertueyhtyeeseen. Saman vuoden lopulla hän sairastui imukudossyöpään, eikä voinut enää soittaa kitaraa. Reedin ja Tuckerin vieraillessa Morrisonin luona viimeisen kerran hän oli laihtunut ja menettänyt hiuksensa, mutta ei valittanut sairaudestaan kuvaillen sitä ainoastaan lehdiksi syksyllä. Morrison menehtyi 30. elokuuta 1995 päivä 53-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen. Velvet Undergroundin päästessä vuonna 1996 Rock N' Roll Hall of Fameen Reed, Cale ja Tucker omistivat esittämänsä kappaleen Last Night I Said Goodbye to My Friend Morrisonille.