Keskiviikon klassikko:Stonesien vuoden 1969 mestariteos

The Rolling Stones:Let It Bleed

28. marraskuuta 1969 Britanniassa Decca Recordsin ja Yhdysvalloissa London Recordsin julkaisemana ilmestynyt Let It Bleed on Rolling Stonesin kotimaassaan kahdeksas ja Yhdysvalloissa kymmenes albumijulkaisu. Pian yhtyeen vuoden 1969 Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen julkaistu pitkäsoitto on edellisenä vuonna ilmestyneen Beggars Banquetin seuraaja ja samalla yhtyeen viimeinen albumi Brian Jonesille ja ensimmäinen Mick Taylorille. Vaikka Let It Bleedin kappaleista You Can't Always Get What You Wantia oli ryhdytty äänittämään jo marraskuussa 1968 ennen Beggars Banquetin ilmestymisestä, Let It Bleedin varsinaiset äänityssessiot käynnistyivät vasta helmikuussa 1969 ja jatkuivat marraskuun alkuun. Brian Jones on mukana ainoastaan kahdella albumin kappaleista; hän soitti harppua You Got the Silverissa ja perkussioita Midnight Ramblerissa. Jonesin korvannut Mick Taylor on Let It Bleedin raidoista kitaristina Country Honkilla ja Live with Mellä sekä pitkäsoiton kanssa samoihin aikoihin äänitetyllä singlehitillä Honky Tonk Women. Keith Richards oli aikaisemmin jakanut vokaaliosuudet Mick Jaggerin kanssa kappaleessa Connection ja laulanut yksittäisiä soolo-osuuksia Something Happened to Me Yesterdayssä ja Salt of the Earthissa. Let It Bleedillä Richards suoritti ensiesiintymisensä leadvokalistina kappaleessa You Got the Silver. Let It Bleedin julkaisuajankohdaksi kaavailtiin alun perin jo vuoden 1969 heinäkuuta. Vaikka single Honky Tonk Women julkaistiin tuolloin, lukuisten viivästyttävien seikkojen vuoksi itse albumi ilmestyi vasta samaisen vuoden joulukuussa, jolloin pitkäsoiton tiimoilta tehty Yhdysvaltain-kiertue oli jo ohi. Suurin osa Let It Bleedin äänityksistä tapahtui Lontoon Olympic -studioilla ja viimeistely Elektra-studioilla Los Angelesissa Stonesien harjoitellessa Yhdysvaltain-kiertuettaan varten. Edeltäjänsä Beggars Banquetin ja seuraajiensa Sticky Fingersin ja Exile on Main Streetin tavoin Let It Bleed merkitsi osaltaan paluuta Stonesien bluesorientoituneeseen tyyliin, jota yhtye oli harrastanut vuoden 1966 pitkäsoittoaan Aftermath edeltäneillä varhaisilla albumeillaan. Keskeisenä musiikillisena inspiraation lähteenä oli toisin sanoen amerikkalainen juurimusiikki, ja Let It Bleedillä oli tarjolla vaikutteita etenkin gospelista, Chicago-bluesista, countrybluesista ja countryrockista. Slidekitara on albumilla hallitsevassa roolissa ja sitä kuullaan kaikissa pitkäsoiton kappaleissa Gimme Shelteriä, Live with Metä ja You Can't Always Get What You Wantia lukuun ottamatta. Live with Men raidoilla kuultiin myös useita sessiomuusikoita. Heistä kenties kaikkein merkittävin oli Live with Men soolossa ensiesiintymisensä suorittanut saksofonisti Bobby Keys, joka toi Stonesien musiikkiin vaikutteita soulista ja jazzista. Teknisesti taidokas soolokitaristi Mick Taylor toi erityisesti Stonesien 70-luvun alun tuotantoon raaempaa rocksoundia. Tekstiensä osalta Let It Bleed käsittelee keskeisesti 60-luvun elämäntapaa merkittävinä teemoinaan esimerkiksi Vietnamin sota, hippiliike ja politiikka. Pitkäsoiton kansikuva on Robert Brownjohnin käsialaa. Joulukuussa 1969 julkaistu Let It Bleed nousi brittilistan kärkeen tiputtaen Beatlesin Abbey Roadin väliaikaisesti kakkossijalle. Billboardin listalla albumi oli parhaimmillaan kolmantena ja myi sielllä lopulta kaksinkertaista platinaa. Rolling Stonen tuoreeltaan julkaistussa arviossa Neil Marcus kehui koko albumia kohottaen Gimme Shelterin ja You Can't Always Get What You Wantin pitkäsoiton avainteoksiksi. Let It Bleed oli Stonesien viimeinen virallisesti monona julkaistu pitkäsoitto ja kyseinen virallinen monoversio albumista onkin varsin harvinainen ja kysytty. Ensimmäinen remasteroitu cd-versio albumista ilmestyi vuonna 1986. Seuraava remasteroitu versio oli vuorossa elokuussa 2002 ja vielä vuonna 2010 ainoastaan Japanissa Universal Music Enterprisesin julkaisemana.  Vuonna 2000 musiikkilehti Q nimesi Let It Bleedin sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listallaan sijalle 28. Seuraavana vuonna musiikkikanava VH1:n sadan parhaan rockalbumin listalla Let It Bleedin sijoitus oli 24. Vuonna 1997 The Guardian äänesti Let It Bleedin kaikkien aikojen 27:ksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Let It Bleedin sijoitus oli 32. Kaiken kaikkiaan kyseistä albumia on myyty julkaisunsa jälkeen yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Kaikki pitkäsoiton kappaleet ovat Mick Jaggerin ja Keith Richardsin käsialaa lukuun ottamatta Robert Johnson -coveria Love in Vain. Let It Bleedin kappaleista tehdyistä coverversioista mainittakoon ensi alkuun Joan Jettin albumin nimiraidasta, Grand Funk Railroadin Gimme Shelteristä ja Girlschoolin Live with Mestä levyttämät onnistuneet näkemykset.

Tiistain tukeva:Eräs rockin kaikkien aikojen esikoislevyistä

The Doors:The Doors

Neljäs tammikuuta 1967 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Doors on amerikkalaisen rockhtyeen The Doorsin esikoispitkäsoitto. Se sisältää muun muassa yhtyeen läpimurtohitin Light My Fire sekä 11-minuuttisen, oidipaalisen osuuden sisältävän teoksen The End. The Doorsin debyytti on paitsi eräs psykedeelisen rockin kivenmuuraajista, myös yleisesti eräs arvostetuimmista albumeista koko rockin historiassa. Vuonna 2012 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Doorsin esikoinen saavutti 42:n sijan. Kyseistä pitkäsoittoa on myyty yli 20 miljoonaa kappaletta ja itse albumi, kuten myös Light My Fire ovat päässeet Grammy Hall of Fameen. Kyseinen pitkäsoitto on julkaistu useita kertoja uudelleen cd-formaatissa. Maininnan ansaitsevat erityisesti vuoden 2007 remasteroitu ja vuonna 2017  ilmestynyt 50-vuotisjuhlapainos. Kyseinen Deluxe Edition on tupla. Vuonna 2015 Kongressin kirjasto valitsi Doorsin esikoisen kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisen, taiteellisen tai historiallisen merkityksensä ansiosta. The Doorsin kokoonpano muotoutui kesällä 1965 Ray Manzarekin kahden veljen lähdettyä ja kitaristi Robby Kriegerin liityttyä yhtyeeseen. Krieger oli tuolloin soittanut kitaraa ainoastaan puolen vuoden ajan. Mukana olivat lisäksi jazzorientoitunut rumpali John Densmore ja karismaattinen solisti Jim Morrison. Yhtye solmi aluksi puolen vuoden mittaisen sopimuksen Columbia Recordsin kanssa, mutta suostui jättämään kyseisen yhtiön, sillä se ei onnistunut löytämään tuottajaa yhtyeen esikoisalbumille. Ennen uuden sopimuksen solmimista Elektra Recordsin Jac Holzmanin kanssa The Doors soitti clubikeikkoja esimerkiksi London Fogissa ja Whiskey A Go Gossa. The Doorsin esikoisalbumi nauhoitettiin Sunset Sound Studioilla Kaliforniassa kuudessa päivässä Paul A Rotchildin tuottamana ja Bruce Botnickin toimiessa ääni-insinöörinä. Äänityksissä hyödynnettiin neliraituria bassson ja rumpujen ollessa yhdellä raidalla, kitaran ja urkujen toisella ja Morrisonin lauluosuuksien kolmannella. Neljättä raitaa hyödynnettiin päällekkäisäänityksiin. Sessiomuusikko Larry Knekchell soitti bassoa Light My Firella ja muutamilla muilla albumin kappaleilla tukevoittaakseen Manzarekin Fender Rhodes -pianobasson soundia. The Endin tapauksessa kappaleen lopullisessa nauhoituksessa kaksi ottoa editoitiin yhteen. The End pääsi mukaan Francis Ford Coppolan vuonna 1979 valmistuneeseen Vietnamin sotaa käsittelevään elokuvaan Apocalypse Now! Break on Through (to the Other Side) julkaistiin pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä ja John Densmore hyödynsi kappaleessa bossa nova-tyyppistä rytmitystä. Robby Krieger on maininnut keksineensä Break on Throughn kitarariffin Paul Butterfield Bluesbandin versiosta Elmore Jamesin kappaleesta Shake Your Moneymaker. Vastaavasti kappaleen urkusoolossa on kaikuja Ray Charlesin kappaleesta What 'D I Say. The Doorsin debyyttihitti Light My Fire on Robby Kriegerin käsialaa. Albumiversiossaan yli seitsenminuuttinen kappale on singleformaatissa typistetty hieman alle kolmeen minuuttiin ja lähes kaikki instrumentaalisoolot on jätetty pois. The Doorsin esikoisalbumilla on kaksi coverkappaletta; Brechtin ja Weilin Alabama Song vuoden 1927 oopperasta Rise and Fall of the Mahagonny sekä Willie Dixonin käsialaa oleva bluskappale Back Door Man, jonka originaalista levytysversiosta vastasi Howlin Wolf. The Doorsin debyytistä muodostui suurmenestys vasta Light My Fire-singlen suosion vanavedessä. Korkeimmillaan albumi nousi listakakkoseksi syyskuussa 1967, jolloin sen nousun ykkössijalle esti ainoastaan Beatlesin Sergeant Pepper. Euroopassa Light My Fire menestyi toden teolla vasta Oliver Stonen The Doors-elokuvan myötä. Light My Fire-single nousi tuolloin seitsemänneksi ja  Doorsin debyyttialbumi saavutti sijan 43. Doorsin esikoisen monomiksaukset eroavat selkeästi stereomiksauksista. Kyseinen monoversio vedettiin nopeasti markkinoilta ja uudelleen se oli saatavilla vuonna 2010 Rhino Recordsin julkaisemana 180 gramman vinyyliversiona ja kyseessä oli rajoitettu painos. Maaliskuun lopussa vuonna 2017 ilmestynyt Deluxe Edition sisältää myös albumin monomiksaukset. The Doorsin esikoispitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita jo ilmestymisaikanaan. Q-musiikkilehden sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Doorsin esikoinen saavutti sijan 75. New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla pitkäsoiton sijoitus oli 226. Rolling Stonen listauksessa vuoden 1967 40 parhaasta albumista Doorsin debyytti nousi kärkisijalle.

Maanantain mainio:Andy Fraser Bandin onnistunut debyytti

Andy Fraser Band:Andy Fraser Band

Brittiläisen bluesrockin eliittiin lukeutuvan Free-yhtyeen hajottua solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke perustivat varsin menestyksekkääksi muodostuneen Bad Companyn ja kitaristi Paul Kossoff Backstreet Crawlerin. Basisti-kosketinsoittaja Andy Fraser kasasi nimikkoyhtyeensä, jonka kanssa hän julkaisi onnistuneen debyyttipitkäsoittonsa 70-luvun puolivälissä. Se sisältää  instrumentaatioltaan kosketinsoitinten dominoimaa rockia. Kappaleet ovat Fraserin käsialaa ja hän on niissä myös ansiokkaasti leadvokalistina. Koskettimista pitkäsoitolla vastaa Nick Judd ja rummuista Kim Turner. Pitkäsoiton alkuosasta koko aloituskolmikko, eli mainiosti rokkaava Changed Man ja sielukas Ain't Gonna Worry pitkäsoiton käynnistävästä bluesrockista Hide Your Love Away puhumattakaan koostuu varsin vakuuttavista raidoista. Nopeatempoisempi I Wanna Be There vakuuttaa musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan Bring It on Homen tehdessä onnistuneen paluun bluesrockformaattiin. Kakkospuolen avaavasta Double Heart Troublesta Frankie Miller teki coverin pari vuotta originaalin ilmestymisen jälkeen Double Trouble -nimiselle pitkäsoitolleen. Andy Fraser Bandin debyytin pisin kappale on yli kuusiminuuttinen, vakuuttava ja bluesrockhengessään emoyhtye Freetä miellyttävällä tavalla muistuttava I'll Keep on Loving You. Kosketinsoitinvetoisuudestaan huolimatta Fraser pääsee kyseisellä raidalla vakuuttavasti ääneen myös nelikielisensä kanssa. Love Is All Around edustaa Andy Fraser Bandin esikoisen kaikkein terhakinta antia. Myös kyseinen kappale päätyi Frankie Millerin versioimaksi. Päätöskappale Baby Forever on tunnetta huokuva balladi. Andy Fraser Bandin debyytti on siinä määrin laadukas, että se olisi ehdottomasti ansainnut saavuttamaansa paremman menestyksen. Jo entuudestaan tiedostettujen biisintekijän ja muusikon kykyjensä lisäksi Fraser vakuuttaa kyseisellä albumilla myös solistin ominaisuudessa. Andy Fraser Bandin toinen pitkäsoitto In Your Eyes ehti niin ikään ilmestyä vuoden 1975 kuluessa.

Sunnuntain extra:Carly Simonin kolmas top ten-albumi

Carly Simon:Playing Possum

21. huhtikuuta 1975 ilmestynyt Playing Possum on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Carly Simonin viides studialbumi. Samalla kyseessä on artistin kolmas top teniin noussut pitkäsoitto, joka saavutti kymmenennen sijan ilmestymisvuotensa kesäkuussa. Playing Possumin singlekappaleella Attitude Dancing taustalaulajana kuultiin Carole Kingiä. Myös kyseinen pikkulevy oli menestyksekäs, sillä se nousi Billboardin poplistalla sijalle 21. ja Adult Contemporary -listalla tuloksena oli kahdeksastoista sija. Playing Possumin toinen singlekappale oli Waterfall, jolla taustavokalistina oli Simonin tuonaikainen aviomies James Taylor. Adult Contemporary -listalla kyseisen kappaleen sijoitus oli 21. Sitä vastoin poplistalla kappaleen oli tyytyminen sijaan 78. Pitkäsoiton kolmas ja viimeinen single oli yhdessä neworleansilaispianisti Dr. Johnin kanssa kirjoitettu More and More. Dr. John oli itse kappaleessa pianistina ja rummuista vastasi Ringo Starr. Silti kyseinen single saavutti Billboardin popsinglelistalla ainoastaan 94. sijan. Balladivoittoisen pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu lisäksi erityisesti rivakampaa osastoa edustava Love Out in the Streets. Playing Possum muistetaan myös rohkeahkosta kansikuvastaan. Valokuvaajana oli Norman Sheeff ja vuonna 1991 Playing Possum saavutti 20. sijan Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan albumikannen listalla. Samoista kuvauksista kotoisin olleita otoksia pääsi mukaan myös Carly Simonin vuonna 1995 ilmestyneelle kolmen cd:n boxille Clouds in My Coffee sekä vuonna 2003 julkaistulle tuplakokoelmalle Anthology.

Lauantain pitkä:Yksi Fleetwood Macin originaalikitaristeista

Neljäs heinäkuuta 1948 syntynyt Jeremy Cedric Spencer on englantilaiskitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti yhtenä originaalin Fleetwood Macin kitaristeista. Hän vaikutti yhtyeessä vuoden 1967 heinäkuusta vuoden 1971 helmikuuhun. Tuolloin hän liittyi ryhmittymään Children of God, jossa vaikuttaa edelleen, ja joka tunnetaan nykyisin nimellä The Family International. Parin 70-luvulla julkaistun sooloalbumin jälkeen Spencer jatkoi keikkailua, mutta hänen seuraava sooloalbuminsa ilmestyi vasta vuonna 2006. Soolotuontantoa Spencer on julkaissut myös vuosina 2012, 2014 ja 2016. Lisäksi hän on levyttänyt folktrio Steetleyn jäsenenä. Hartlepoolissa syntynyt Spencer aloitti pianotunnit yhdeksänvuotiaana. Teini-iässä hän vaihtoi instrumentikseen kitaran. Spencer erikoistui slidekitaran soittoon ja erityisesti häneen vaikutti yhdysvaltalainen bluesmuusikko Elmore James. Kesällä 1967 blueskitaristina ja pianistina jo jonkinasteista mainetta saavuttanut Spencer tuli Peter Greenin tietoisuuteen. Tämä etsi kakkoskitaristia uuteen Fleetwood Mac-projektiinsa. Tuolloin Levi Set -nimisessä bluestriossa soittanut Spencer sopi kuvioon mainiosti ja Greenin sekä rumpali Mick Fleetwoodin muodostamaa yhtyeen ydintä täydensi pian Spencerin lisäksi myös basisti Bob Brunningin korvannut John McVie. Kyseinen Fleetwood Mac-kokoonpano levytti kaksi albumillista traditionaalista bluesia. Spencerin osuus kyseisillä pitkäsoitoilla keskittyi Elmore James-tyyliseen soitantaan erityisesti Dust My Broom-coverin ja myös hänen omaa käsialaansa olleiden kappaleiden osalta. Spencerin musiikillinen panos yhtyeelle oli siis suhteellisen kapea. Niinpä yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kolmannella kitaristilla, tuolloin vasta 18-vuotiaalla Danny Kirwanilla vuonna 1968 ilmestyneen albumin Mr Wonderful jälkeen. Kyseinen pitkäsoitto sisälsi useita Spencerin tulkintoja Elmore Jamesin kappaleista. Greenin ja Kirwanin yhteiskitarointi toimi erinomaisesti Albatrossin, Oh Wellin ja Man of the Worldin kaltaisilla Fleetwood Macin klassikkokappaleilla. Jeremy Spencer tunsi tässä vaiheessa itsensä eristyneeksi yhtyeessä ja hänen osuutensa albumilla Then Play On jäi vähäiseksi. Keikkakontekstissa Spencer oli silti varsin keskeinen hänen esittäessään Elmore Jamesin lisäksi Elvistä, Buddy Hollya, tai John Mayallia. Spencerin lavapersoonaa heijasti myös Man of the World -singlen b-puolella julkaistu rankka Someone's Gonna Get Their Heads Kicked in Tonite.

Lavan ulkopuolella Spencer oli aivan toisenlainen persoona. Fleetwood Macin jäsenistä  hän julkaisi ensimmäisenä sooloalbuminsa ja kyseinen artistin nimeä kantanut pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1970. Cd-formaatissa mainittu albumi julkaistiin vuoden 2015 lopussa. Peter Greenin jätettyä yhtyeen alkukesästä 1970 Fleetwood Macin arveltiin lopettavan toimintansa. Spencer ja Kirwan työskentelivät kuitenkin uusien kappaleiden parissa ja Kiln House- niminen pitkäsoitto ilmestyi jo samaisen vuoden syksyllä. Tällä kertaa mukana ei ollut Elmore James-covereita, mutta sitä vastoin useita Spencerin 50-lukuparodioita. Spencer ja hänen tuonaikainen vaimonsa Fiona muuttivat alkuvuodesta 1971 Yhdysvaltoihin ja liittyivät Children of God -ryhmään. Jeremy Spencer and the Children -albumi jäi vaille kaupallista menestystä. Vuonna 1978 Jeremy Spencerin uudelle yhtyeelle järjestyi levytyssopimus Atlantic Recordsin kanssa. Jeremy Spencer Bandin pitkäsoitto Flee saavutti jonkinlaista kaupallista menestystä. 80-luvulla Spencer asui Filippiineillä ja seuraavalla vuosikymmenellä hän työskenteli Intiassa. Myöhemmin hän on asunut Irlannissa ja Saksassa ja työskentelee edelleen The Family Internationalissa ensisijaisesti kirjoittajana. Vuonna 2006 ilmestyneellä ja Norjassa äänitetyllä pitkäsoitolla Precious Life Spencer teki paluun bluestyyliin ja slidekitarointiin. Tv-dokumentissa Peter Green:Man of the World Spenceriä, John McVietä ja Mick Fleetwoodia haastateltiin. Vuonna 2012 oli vuorossa Spencerin seuraava sooloalbumi, Michiganissa äänitetty Bend on the Road ja sitä seurasivat vuonna 2014 Coventry Blue ja kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto Homebrewed Blues. Viimeksi mainitulla albumilla Spencer esittäytyi ensisijaisesti slidekitaristina. Vuosina 2018 ja 2019 häneltä ilmestyivät albumit Treading Softly ja Latina Nights. Niistä ensiksi mainittu sisältää irlantilais- ja jälkimmäinen latinalaisamerikkalais-tyyppistä musiikkia. Laulaja-lauluntekijä Andy Oliverin ja pohjoisirlantilaisen muusikon ja näyttelijän Janet Bamfordin kanssa Spencer perusti trion Steetley. Yhtyeen esikoispitkäsoitto The Moment She Fell julkaistiin joulukuussa 2013. 26. helmikuuta 2020 Spencer esiintyi Peter Greenin tribuuttikonsertissa, joka oli hänen ensimmäinen esiintymisensä Mick Fleetwoodin kanssa 49 vuoteeen.

Perjantain pohjat:The Sweetin 70-luvun puolivälin tupla-albumi

The Sweet:Strung Up

Marraskuussa 1975 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Strung Up on The Sweetin tupla-albumi, jonka ensimmäinen pitkäsoitto sisältää seitsemän Lontoon Rainbow Theatressa 21. joulukuuta 1973 äänitettyä livebiisiä. Toisella albumilla on tarjottavanaan kymmenen studiossa taltioitua kappaletta vuodesta 1973 eteenpäin. Niistä Burn on the Flamea ja Miss Demeanouria ei ollut aikaisemmin julkaistu millään The Sweetin pitkäsoitoista, mutta studioäänitteistä ainoastaan I Wanna Be Comitted on täysin ennen julkaisematon. Mukana on myös aikaisemmin kuulematon miksaus Action-kappaleesta, josta puuttuvat kappaleen lyhyemmän singleversion sekä myöhemmin Give Us a Wink -pitkäsoitolla julkaistun näkemyksen loppukaiutukset. Strung Upia ei alun perin julkaistu Yhdysvalloissa. Japanissa se ilmestyi nimellä Anthology ja Italiassa kahtena erillisenä pitkäsoittona. Studioalbumi julkaistiin vuonna 1975 nimellä Strung Up ja livelevy seuraavana vuonna nimellä Live in England. Ennen vuonna 2016 Sony/RCA:n julkaisemaa uusintajulkaisua Strung Up oli ollut saatavilla Yhdysvalloissa vuonna 1997 Chinebridge Recordsin julkaisemana ja Japanissa nimellä Anthology. Kyseisillä julkaisuilla Actionista kuullaan standardi albumiversio. RCA:n vuonna 1999 julkaisema Live at the Rainbow 1973 sisältää kyseisen konsertin kokonaisuudessaan. Kyseinen versio on tosin mono. Vuonna 2016 julkaistun cd-version liveosuus sisältää aikaisemmin julkaisemattomina raitoina Ballroom Blitzin, Teenage Rampagen ja Blockbusterin. Studiolevylle lisättyjä kappaleita ovat The Lies in Your Eyes, Fever of Love, Teenage Rampage, Hell Raiser sekä I Wanna Be Comittedin pitkä versio. Kyseisen julkaisun kaikki livebiisit ovat monoäänityksiä.

Torstain terävä:Irlantilaiskitaristin esikoissoolo

Gary Moore:Back on the Streets

Syyskuun lopussa 1978 ilmestynyt Back on the Streets on irlantilaiskitaristi Gary Mooren debyyttisooloalbumi. Sen edeltäjä, vuonna 1973 julkaistu Grinding Stone on nimittäin kreditoitu Gary Moore Bandin nimiin. Vanhat yhtyetoverit Thin Lizzystä, eli basisti Phil Lynott ja rumpali Brian Downey olivat mukana neljällä, eli puolella pitkäsoiton kappaleista. Niiden joukossa olivat Don't Believe a Word, jonka Thin Lizzy levytti alun perin vuonna 1976 pitkäsoitolleen Johnny the Fox sekä Mooren ja Lynottin duetto, myös singlehitiksi muodostunut balladikaunokki Parisienne Walkaways. Myös kosketinsoittaja Don Aireyn osuus muodostuu kyseisellä albumilla merkittäväksi. Mooren ja Donna Campbellin yhteistyötä edustava ja pitkäsoiton avaava nimikappale tarjoaa energistä rokkausta. Sitä seuraava ja Lynottin käsialaa oleva Fanatical Fascits jatkaa vakuuttavasti operointia hardrockin parissa. Kyseinen kappale pääsi myös singleformaatissa Parisienne Walkawaysin b-puoleksi. Pitkäsoiton kolmesta instrumentaalikappaleesta sen ykköspuolelle sijoittuu Flight of the Snow Moose. Kyseessä on jousten taustoittama akustisvoittoisesti käynnistyvä tunnelmapala, jossa Moore pistää peliin lähes koko arsenaalinsa, ja jotkut kohottavat kyseisen kappaleen varsin korkealle koko artistin repertuaarissa. Kakkospuolen avaava niin ikään täysin instrumentaaliraita Hurricane lähestyy jo progejammailua. Song for Donna edustaa tyylikkäästi tällä kertaa vokalisoitua balladiosastoa. What Would You Rather Bee or Wasp tarjoaa jälleen taidokasta instrumentaalijamittelua. Gary Mooren varhaisille soolotöille on löydettävissä vankkumattomat diggarinsa. Niiden joukossa Back on the Streets on eräs taiteellisimmista ja laadukkaimmista artistin pitkäsoitoista.Sen myöhäisemmät cd-versiot sisältävät Lynottin ja Mooren vokalisoimat sekä instrumentaaliversion kappaleesta Spanish Guitar. Lisäksi on julkaistu albumin vaihtoehtoinen cd-versio. Siinä perusalbumin kappalejärjestys eroaa, mukana ovat kaikki  versiot Spanish Guitarista sekä lisäksi muualla julkaisemattomat kappaleet Track Nine ja Road of Pain, joista jälkimmäistä ei ole julkaistu virallisesti.