Perjantain pohjat:Kenties legendaarisin Phil Spectorin tuottama singlehitti

River Deep Mountain High on Tina Turnerin seitsemäs maaliskuuta 1966 levyttämä single, joka on silti kreditoitu Ike & Tina Turnerin nimiin. Tuottaja Phil Spectorin parhaana työnään pitämästä kappaleesta muodostui menestys Britanniassa, missä kyseinen single nousi kolmanneksi. Myös Australiassa tuloksena oli 16. sija, mutta ilmestymisaikanaan kappale floppasi artistin kotimaassa. Vaikka Spector väitti olevansa tyytyväinen River Deep Mountain High:sta kriitikoilta ja kollegoiltaan saamaansa palautteeseen, hän vetäytyi musiikkibisneksestä kahdeksi vuodeksi. Eric Burdon & The Animals julkaisi River Deep Mountain Highsta coverversion vuonna 1968 ja sen myötä myös Ike & Tina Turnerin originaali julkaistiin seuraavana vuotena uudestaan. Vaikka single jäi uudella julkaisukerrallaan Hot 100-listan ulkopuolelle, on siitä tuosta lähtien muodostunut eräs Tina Turnerin uran kiistattomista tunnuskappaleista. Vuonna 1999 River Deep Mountain High pääsi Grammy Hall of Fameen. Spectorin, Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin käsialaa ollut River Deep Mountain High lukeutui ensimmäisiin levytyksiin, joita Ike & Tina Turner teki Spectorin Philles Recordsille. Spector oli tietoinen Ike Turnerin kontrolloivasta asenteesta studiossa. Niinpä hän päätyikin solmimaan tavanomaisesta poikkeavan sopimuksen. River Deep Mountain High- single ja albumi julkaistiin Ike & Tina Turnerin nimellä, mutta Ikelle maksettiin 20 000 dollaria, jotta hän pysyisi poissa studiosta ja levyllä kuultaisiin ainoastaan Tina Turnerin ääntä.

Nimikappale äänitettiin käyttämällä Spectorin niin kutsuttua Wall of Sound –äänitystekniikkaa, joka vaati 21 sessiomuusikkoa ja yhtä monta taustalaulajaa. Spector vaati Turneria laulamaan kappaleen uudestaan ja uudestaan useiden tuntien ajan kunnes laulusuoritus oli Spectorin mielestä täydellinen. River Deep Mountain High- kappaleen levytys dramatisoitiin myöhemmin Turnerin elämäkertaelokuvaan What’s Love Got to Do with It. Billboardin poplistalla kappale saavutti ainoastaan sijan 88. Ike Turnerin mielestä kappale ei menestynyt Yhdysvalloissa, sillä sen soundi oli pop ja valkoinen ja Tina Turnerin lauluääni edusti R&B:tä. Kirjoittaja Mike Billigin mukaan aikaisemmat valkoista popsoundia ja tummia solisteja yhdistäneet kappaleet olivat menestyneet hyvin, mutta vuoteen 1966 mennessä poliittinen liike rohkaisi afroamerikkalaisia olemaan ylpeitä omasta kulttuuristaan ja River Deep Mountain High ei edustanut kyseistä liikettä. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla River Deep Mountain High saavutti sijan 33. Kappaleesta on tehty vuosikymmenten mittaan useita coverversioita. Ike & Tina Turner levyttivät sen itse uudelleen vuoden 1973 pitkäsoitolleen Nutbush City Limits. Deep Purple teki pitkän versionsa vuonna 1969 ilmestyneelle kakkosalbumilleen The Book of Taliesyn. Singleformaatissa se julkaistiin editoituna. Myös Diana Rossin eroamisen jälkeinen The Supremesin lineup levytti kappaleen The Four Topsin kanssa. Asfordin ja Simpsonin tuottama single nousi soullistalla seitsemänneksi ja myös Billboardin poplistalla tuloksena oli 14. sija. Kotimaassa muistetaan myös Kuusamon hardrockylpeyden Zero Ninen 80-luvun puolivälissä läpimurtoalbumilleen White Lines kappaleesta levyttämä näkemys.

Torstain terävä:Queenin paluu rokimpaan musiikilliseen ilmaisuun

Queen:The Works

27. helmikuuta 1984 ilmestynyt The Works on Queenin yhdestoista studioalbumi. Sitä edeltäneen syntikkavoittoisen pitkäsoiton Hot Space jälkeen The Works merkitsi Queenille paluuta rockpainotteisempaan musiikilliseen ilmaisuun, tosin mukana oli myös 80-luvun alkupuolen retrofuturista elektropoppia solisti Freddie Mercuryn ansiosta ja New Yorkin funkskeneä basisti John Deaconin myötä. Elokuun 1983 ja seuraavan vuoden tammikuun välillä Los Angelesin Record Plantilla ja Musicland -studioilla Munchenissa nauhoitettu The Works otti nimensä rumpali Roger Taylorin lausauhduksesta ”Let’s Give Them The Works!” Kyseisen vuosikymmenen aikana Queen oli kohdannut konservatiivista asennetta Yhdysvalloissa ja päätti olla konsertoimatta siellä. Vaikka The Works ei näin ollen yltänytkään huippumyyntiin Amerikassa, oli albumin menestys Euroopassa selkeästi parempi. Kaiken kaikkiaan The Works on myynyt maailmanlaajuisesti yli viisi miljoonaa kappaletta. Vuonna 1982 julkaistun pitkäsoiton Hot Space tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Queenin jäsenet pitivät taukoa yhtyeestä ja keskittyivät muihin musiikillisiin projekteihinsa. Suunniteltu kiertue Etelä-Amerikassa oli kariutunut promotionaalisiin ongelmiin. Kitaristi Brian May työskenteli esimerkiksi Eddie Van Halenin kanssa Star Fleet – nimisessä projektissa ja Freddie Mercury aloitti ensimmäisen sooloalbuminsa työstämisen. Elokuuhun 1983 mennessä yhtye oli jälleen koonnut rivinsä. The Works oli Queenin ensimmäinen EMI-levy-yhtiölle työstetty pitkäsoitto. The Works merkitsi Queenin debyyttiä myös Yhdysvalloissa levyttämisen osalta. Samoihin aikoihin yhtyeen manageri Jim Beach tarjosi Queenille mahdollisuutta työstää soundtrack elokuvaan The Hotel New Hampshire. Kyseinen projekti kuitenkin kariutui, sillä se vei liikaa aikaa The Worksin työstämiseltä. Yksi soundtrackille kaavailluista kappaleista, Mercuryn työstämä Keep Passing the Open Windows, pääsi mukaan The Worksille. Marraskuuhun 1983 mennessä Roger Taylorin käsialaa ollut ja kosketinsoittimilla sävelletty Radio Ga Ga valikoitui The Worksin ensimmäiseksi singlejulkaisuksi. Kitaristi Brian Mayn käsialaa ollut Tear It Up merkitsi tyylillisesti paluuta vanhakantaiseen Queen-soundiin. Mercuryn It’s a Hard Life lukeutuu Mayn ja Taylorin suurimpiin suosikkeihin ensiksi mainitun käsialaa olevista kappaleista. Mercuryn rockabillykappale Man on the Prowl muistuttaa vuoden 1979 singlemenestystä Crazy Little Thing Called Love. The Worksin suurimpiin hitteihin lukeutuva I Want to Break Free on basisti John Deaconin kynästä. Mercuryn rocksivalluksesta Hammer to Fall muodostui keikkasuosikki ja sen livetulkinnat olivat selkeästi levytettyä versiota nopeatempoisempia. Mercury esitti kyseistä kappaletta myös soolokiertueillaan.

Keskiviikon klassikko:Kissin kotimaassaan 80-luvun suosituin pitkäsoitto

Kiss:Crazy Nights

Crazy Nights on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Kissin 14. studioalbumi. Se nauhoitettiin maalis-kesäkuussa 1987 ja julkaistiin 21. syyskuuta kyseisenä vuotena yhtyeen kotimaassa Mercuryn ja Euroopassa Vertigon julkaisemana. Kyseessä oli toinen pitkäsoitto Kissin uudelle lineupille, jossa  Paul Stanleyn, Gene Simmonsin ja Eric Carrin lisäksi mukana oli kitaristi Bruce Kulick. Edeltäjistään poiketen Crazy Nights sisälsi myös syntetisaattoreita, minkä vuoksi albumi edustaa kevyempää soundia verrattuna aikaisempiin pitkäsoittoihin Lick It Up, Animalize ja Asylum. Vuonna 1998 Crazy Nightsista julkaistiin remasteroitu versio osana Kissin Remasters-sarjaa ja kyseinen pitkäsoitto olikin yhtyeen tuotannon viimeinen remasteroitu albumi. Crazy Nightsia seuranneella kiertueella  kyseisen albumin kappaleiden edustus setissä oli melko runsas, mutta kyseisen kiertueen jälkeen monet pitkäsoiton kappaleista putosivat keikkaohjelmistosta lopullisesti.  Ainoastaan albumin nimikappale Crazy Nights oli mukana pari vuotta myöhemmin ajoittuneella Hot in the Shade-kiertueella ja sitä seuraavan kerran kyseinen ralli oli mukana keikkasetissä vasta lähes parikymmentä vuotta myöhemmin Sonic Boom Over Europe – kiertueella. Kyseinen seikka tekee Crazy Nightsista erään vähiten keikkakontekstissa soitetuista Kiss-albumeista. Vielä vähäisemmän edustuksen on saanut osakseen ainoastaan vuonna 1981 ilmestynyt kaupallinen floppi Music from the Elder. Crazy Nights – pitkäsoittoa työstäessään Kiss otti erilaisen lähestymistavan musiikkia tehdessään. Menetettyään 80-luvun alkuun mennessä kaksi alkuperäisjäsentään Kiss oli kokeillut musiikillista suunnanmuutosta kaupallisessa mielessä epäonnistuen ja yhtyeellä oli näytön paikka. Edeltäneen pitkäsoiton Asylumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Kiss piti muutaman kuukauden tauon Gene Simmonsin keskittyessä näyttelemiseen ja tuottamiseen. Tämä tarjosi Kulickille ja Carrille mahdollisuuden vaikuttaa voimakkaammin uuteen albumiin biisintekijöiden ominaisuudessa. Kulick oli mukana kirjoittamassa neljää ja Carr yhtä pitkäsoiton kappaleista. Stanley osallistui aina seitsemän Crazy Nightsin kappaleen kirjoittamisen. Nimiraita oli yhteistyötä Adam Mitchellin, upea I’ll Fight Hell to Hold You ja When Your Walls Come Down Mitchellin ja Kulickin, Bang Bang You ja slovarimpaa tuotantoa onnistuneesti edustava Reason to Live Desmond Childin, My Way Childin ja Bruce Turgonin ja Turn on the Night Diane Warrenin kanssa.

Simmonsin rankka No No No on yhteistyötä Kulickin ja Carrin ja Hell Or High Water ensin mainitun kanssa. Good Girl Gone Badin Simmons kirjoitti Davitt Siggersonin ja Peter Digginsin ja Thief in the Nightin Mitch Weissmanin kanssa. Kiss oli tuottanut kaksi edellistä pitkäsoittoaan itsenäisesti, mutta päätyi tällä kertaa käyttämään yhtyeen ulkopuolista tuottajaa. Ron Nevison valittiin tehtävään myös siksi, että hän oli toiminut tuottajana Heartin ja Ozzy Osbournen platinamyyntiin yltäneillä pitkäsoitoilla.  Crazy Nightsin työnimi oli Eric Carrin ideana syntynyt Who Dares Wins. Billboardin listalla Crazy Nights saavutti 18. sijan, mikä tekee siitä 80-luvun menestyneimmän Kiss-albumin yhtyeen kotimaassa. Albumi saavutti platinaa Kanadassa julkaisuvuotensa marraskuussa ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden helmikuussa. Singleinä julkaistiin nimiraita, Reason to Live sekä Thief in the Night, joista ensin mainittu oli menestyksekkäin ja viimeinen vähiten suosittu. Kaikista singlekappaleista tehtiin myös musiikkivideot. Pitkäsoittoa varten levytettiin myös pari julkaisematonta kappaletta. Stanleyn, Childin ja Kulickin käsialaa ollutta Sword and Swinea tarjottiin kanadalaiselle rockyhtyeelle Loverboylle. Sen soolokitaristi Paul Dean levytti biisin vuonna 1988 ilmestyneelle sooloalbumilleen Hard Core. Simmonsin ja Mitchellin jo vuonna 1981 kirjoittama Are You Always This Hot on jäänyt tähän mennessä täysin vaille julkaisua kenenkään esittämänä. Crazy Nightsin äänityssessioista kotoisin oleva Time Traveler julkaistiin vuonna 2001 Kissin Box-setillä. Crazy Nightsin äänityksistä jäi käyttämättä myös monia muita kappaleita, joista yksi, Boomerang, sai julkaisunsa pitkäsoitolla Hot in the Shade.

Tiistain tukeva:Britannian 80-luvun suosituin naisartisti

18. marraskuuta 1960 syntynyt Kim Smith, joka tunnetaan taiteilijanimellään Kim Wilde, on brittiläinen poplaulaja, kirjailija, dj  ja tv-juontaja, joka nousi popsceneen vuonna 1981 artistin kotimaassa listakakkoseksi nousseella esikoissinglellään Kids in America. Viittä vuotta myöhemmin niin ikään sijalle kaksi nousi Wilden cover The Supremesin keskeisimpiin hitteihin lukeutuvasta kappaleesta You Keep Me Hanging On. Yhdysvalloissa Wilden näkemys nousi jopa listakärkeen vuonna 1987. Vuosien 1981 ja 1996 välillä Wilde saavutti 25 brittilistalla top 50:een noussutta singleä. Hänen muista suurmenestyksistään mainittakoon vuoden 1981 Chequered Love sekä vuonna 1988 ilmestyneet You Came ja Never Trust a Stranger. Vuonna 2003 Wilde teki yhteistyötä Nenan kanssa Saksan listojen kärkeen nousseella kappaleella Anyplace, Anywhere, Anytime. Maailmanlaajuisesti Wilde on myynyt 10 miljoonaa albumia ja 20 miljoonaa singleä.  Kim on 50-luvun rockia edustaneen Marty Wilden, oikealta nimeltään Reginal Smith, ja laulu- ja tanssiyhtyeeseen The Vernons Girls kuuluneen Joyce Bakerin vanhin lapsi. Hän syntyi Länsi-Lontoon esikaupunkialueeseen kuuluvassa Chiswickissä. Kimin ollessa yhdeksänvuotias perhe muutti Hertfordshireen, missä Kim opiskeli Waressa Tewinin ja myöhemmin Presdalesin koulussa. Kaksikymmentävuotiaana Kim viimeisteli taiteen ja muotoilun peruskurssin St. Albansin Collegessa. Mickie Most kiinnitti hänet Kim Wilden nimellä RAK Recordsille. Tammikuussa 1981 ilmestynyt Wilden debyyttisingle Kids in America oli välitön menestys. Viiden suosituimman joukkoon kyseinen single nousi esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Australiassa. Yhdysvalloissa kappale oli ainoastaan kohtuullinen menestys sijoittuessaan siellä sijalle 25. julkaisunsa aikaan vuonna 1982. Silti Kids in Americaa pidetään nykyisin Wilden tunnuskappaleena.

Artistin nimeä kantanut debyyttialbumi toisti esikoissinglen menestyksen. Sen muita hittejä olivat Britanniassa, Ranskassa, Australiassa ja Saksassa viiden suosituimman joukkoon noussut Chequered Love sekä ainoastaan Wilden kotimaassa singlenä julkaistu Water on Glass. Wilden vuoden 1982 kakkospitkäsoitto Select sisälsi singlemenestykset Cambodia ja View from A Bride, jotka molemmat nousivat Ranskassa listakärkeen ja sijoittuivat kymmenen suosituimman joukkoon Saksassa ja Australiassa. Wilden ensimmäiset konsertit syyskuussa 1982 olivat Tanskassa ja lokakuussa seurasi Britannian-kiertue. Vuonna 1983 ilmestynyt Wilden kolmas pitkäsoitto Catch as Catch Can osoittautui kaupallisesti pieneksi pettymykseksi. Albumilta poimittu ensimmäinen single Love Blonde oli menestys Ranskassa ja Skandinaviassa. Viimeisimmän pitkäsoittonsa heikohkon menestyksen vuoksi Wilde jätti RAK Recordsin ja solmi uuden sopimuksen MCA Recordsin kanssa kesällä 1984. Wilden ensimmäinen kyseiselle yhtiölle tekemä albumi Teases & Dares menestyi kotimaataan paremmin Skandinaviassa, Ranskassa ja Saksassa. Singlepoiminta The Second Time oli maista viimeksi mainitussa top ten – menestys ja se nousi 30 suosituimman joukkoon myös artistin kotimaassa. Kappaleen video pääsi myös mukaan The Knight Riderin vuonna 1985 esitettyyn jaksoon. Toinen single The Touch ei ollut menestys, mutta rockabillyhenkinen Rage to Love nousi Wilden kotimaassa top 20:een 80-luvun puolivälissä. Kaikki Wilden tähänastiset kappaleet, mukaan lukien singlehitit, olivat Kimin isän Martyn ja hänen veljensä Rickyn käsialaa. Teases & Daresille Kim kirjoitti itsenäisesti kaksi kappaletta. Vuonna 1986 ilmestyneelle viidennelle pitkäsoitolleen Another Step Wilde kirjoitti itse tai oli mukana kirjoittamassa valtaosaa albumin kappaleista. Ensimmäinen pitkäsoitolta poimittu single Schoolgirl ei menestynyt Euroopassa ja Australiassa, mutta toisena pikkulevynä julkaistu The Supremes-cover You Keep Me Hanging on palautti Wilden suosion. Britanniassa se nousi kakkoseksi ja Australian ja Kanadan jälkeen kappale kohosi listakärkeen myös Yhdysvalloissa vuonna 1987. Kyseisen hitin myötä Wildesta tuli viides Yhdysvaltojen Hot 100 – singlelistan kärkeen noussut brittiläinen naissooloartisti. Kim toisin sanoen seurasi Petula Clarkin, Lulun, Sheena Eastonin ja Bonnie Tylerin jalanjälkiä.

Samaisena vuotena Kim saavutti Britanniassa top ten-menestykset myös viimeisimmän pitkäsoittonsa Juniorin kanssa levytetyllä nimikappaleella Another Step (Closer to You) sekä koomikko Mel Smithin kanssa versioidulla Rockin’ Around the Christmas Treellä. Vuonna 1988 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Close Wilde palasi kotimaassaan top teniin ja kyseinen albumi pysytteli brittien singlelistalla kahdeksan kuukauden ajan. Euroopassa albumin hittejä olivat Hey Mr Heartache, You Came, Never Trust a Stranger sekä Four Letter Word, joista kolme viimeksi mainittua nousivat Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon. Pitkäsoiton julkaisua seurasi kiertue Euroopassa, jolla Wilde toimi Michael Jacksonin Bad-kiertueen lämmittelijänä. Wilden seuraava pitkäsoitto, vuonna 1990 ilmestynyt Love Moves oli top ten-menestys Skandinaviassa. Siltä poimittiin kaksi singleä; It’s Here, joka nousi 20 suosituimman joukkoon Pohjois- ja Keski-Euroopassa ja Can’t Get Enough (of Your Love), joka oli artistin viimeinen top 20-hitti Ranskassa. Tämänkertaisella Euroopan-kiertueellaan Wilde toimi David Bowien lämmitelijänä. Vuonna 1992 ilmestyneen Wilden pitkäsoiton Love Is tuottajana oli Stevie Nicksin ja Belinda Carlislen kanssa hittejä työstänyt Rick Nowels. Kitaravetoista poppia edustanut single Love Is Holy nousi Britanniassa top 20:een ja myös toinen pikkulevy Heart Over Mind nousi 40 suosituimman joukkoon. Vuonna 1993 Wilde julkaisi ensimmäisen virallisen kokoelmansa The Singles Collection 1981–1993. Se oli menestys Euroopassa ja Australiassa ja cover The Bee Geesin Saturday Night Fever – elokuvaan kirjoittamasta ja Yvonne Ellimanin originaalina levyttämästä kappaleesta If I Can’t Have You muodostui artistin viimeiseksi top 20-hitiksi kotimaassaan ja nousi Australiassa kolmanneksi.

Kokoelma-albumin julkaisua seurasi suuri Greatest Hits – kiertue ympäri Eurooppaa ja Wilde konsertoi pidemmän tauon jälkeen myös Australiassa ja Japanissa. Vuonna 1995 ilmestynyt pitkäsoitto Now & Forever oli kaupallinen pettymys maailmanlaajuisesti, mutta singlet Breakin’ Away ja This I Swear olivat jonkinasteisia hittejä. Vuonna 1996 Wilde julkaisi singlen Shame. Helmikuusta 1996 seuraavan vuoden helmikuuhun Wilde oli mukana Lontoon West-Endin produktiossa musikaalista Tommy. Marraskuusta 2001 lähtien Wilde on konsertoinut kolmesti Britanniassa ja kerran Australiassa osana Here and Now – kiertuetta. Kyseessä on 80-luvun revival – konserttisarja esimerkiksi Paul Youngin, Human Leaguen, Belinda Carlislen, Howard Jonesin ja Five Starin kaltaisten artistien kanssa. Vuonna 2001 Wilde levytti uuden kappaleen Loved kokoelma-albumille, josta muodostui yllätyshitti Belgiassa. Vuonna 2002 Wilde levytti kappaleen Born to Be Wid ja seuraavana vuotena Nenan kanssa levytetty Anyplace, Anywhere, Anytime nousi jälkimmäisen kotimaassa Saksassa listakärkeen ja oli top ten-menestys myös Belgiassa, Itävallassa, Alankomaissa ja Sveitsissä. Vuonna 2006 Wilde solmi uuden levytyssopimuksen EMI Germanyn kanssa ja julkaisi kymmenenneltä studioalbumiltaan singlen monissa Euroopan, Skandinavian ja Aasian maissa. 

You Came 2006 nousi top 20:een suuressa osassa kyseisiä maita. Saksassa kyseessä oli Wilden suurin singlemenestys sitten vuoden 1988. Pitkäsoitto Never Say Never sisälsi kahdeksan uutta kappaletta ja viisi vanhojen hittien uusioversiota. Kyseinen albumi nousi listoille Belgiassa, Ranskassa, Sveitsissä, Itävallassa ja Saksassa. Marraskuussa 2006 albumilta julkaistu toinen ja artistin diggareiden kotisivulla äänestämä single Perfect Girl pysytteli Saksassa sadan suosituimman joukossa yhdeksän viikon ajan. Kolmas single Together We Belong julkaistiin maaliskuussa 2007 ja neljäs pikkulevy Baby Obey Me julkaistiin Saksassa remix-versiona, jolla oli mukana rappari III Inspecta. Vuodesta 2003 lähtien Wilde on esiintynyt Euroopassa useilla festivaaleilla ja konserteissa oman yhtyeensä kanssa. Syyskuun alussa 2009 Ruotsissa julkaistiin Wilden ruotsalaisen rockyhtyeen Fibes Oh Fibesin kanssa levyttämä single Run to You, joka nousi top 30:een. 2010 Wilde solmi uuden sopimuksen Sony Music Germanyn kanssa. Uusi pitkäsoitto Come Out and Play julkaistiin 17. elokuuta ja sitä oli edeltänyt single Lights Down Low. Pitkäsoitto nousi Saksassa kymmenenneksi ja sitä seurasi kiertue Euroopassa helmi-maaliskuussa 2011. Wilden 12. studioalbumi Snapshots ilmestyi 26. elokuuta 2011. Se koostuu coverkappaleista viimeisten viiden vuosikymmenen ajalta. Singlenä albumilta julkaistiin viikkoa aikaisemmin kaksi ykköspuolta sisältänyt pikkulevy It’s Alright/Sleeping Satellite. Uuden albuminsa tiimoilta Kim teki kiertueen Saksassa maaliskuussa 2012. Wilden seuraava pitkäsoitto on marraskuussa 2013 ilmestynyt Wilde Winter Songbook. 16. maaliskuuta 2018 ilmestyi Wilden 14. studioalbumi Here Come the Aliens ja kuudes elokuuta 2021 tuplakokoelma Pop Don't Stop. 17 Top 40:ään nousseen singlehittinsä ansiosta Kim Wilde on 80-luvun suosituin naisartisti Britanniassa.

Maanantain mainio:Humble Pien menestynein pitkäsoitto

Humble Pie:Smokin'

Maaliskuussa 1972 ilmestynyt Smokin’ on brittirockin keskeisiin tekijöihin lukeutuvan Humble Pie – yhtyeen viides pitkäsoitto ja samalla neljäs studioalbumi. Yhdysvalloissa pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla kuudennen sijan ja sijoittui myös yhtyeen kotimaassa Britanniassa top 30:een. Kyseessä oli Humble Pien ensimmäinen pitkäsoitto kitaristi Peter Framptonin yhtyeestä eroamisen jälkeen. Tämän seurauksena yhtyeen toisen perustajajäsenen, aikaisemmin The Small Facesistä tutuksi tulleen Steve Marriottin osuus Piessa kasvoi entisestään. Smokin’:ista muodostui Humble Pien parhaiten menestynyt pitkäsoitto, jonka suosioon vaikutti osaltaan myös albumilta löytyvä singlemenestys 30 Days in the Hole. Framptonin paikan yhtyeessä otti aikaisemmin bluesrockyhtye Bakerloossa soittanut kitaristi Dave Clem Clempson.  Pitkäsoiton covermateriaalia edustavat originaaleja selkeästi hitaammat näkemykset Eddie Cochranin C’mon Everybodysta ja Junior Walkerin Roadrunnerista. Wah wah – kitaroinnin hallitsema hidas blues I Wonder on alun perin Cecil Gantin ja Raymond Leveenin käsialaa. Alexis Korner vieraili albumilla raidalla Old Time Feelin’, jolla hän vastasi leadvokaaleista basisti Greg Riddleyn kanssa. Lisäksi Korner soitti mandoliinia muistuttavaa kitaraa Martin Tipplea. Musiikillisesti Old Time Feelin’ toi esiin kaikuja Humble Pien vuonna 1969 ilmestyneellä esikoisalbumilla As Safe as Yesterday Is julkaistusta kappaleesta Alabama 69. You’re So Good for Me käynnistyy puhtaasti akustisena kappaleena, mutta siitä kehkeytyy voimakas gospelhenkinen pala, jonka tyyppistä ilmaisua on myöhemmin suosinut esimerkiksi The Black Crowes. Stephen Stills vieraili Hammond-urkurina Road Runner C Jamissa ja hänen taustavokalisointiaan kuultiin pitkäsoiton käynnistävässä terhakassa rhythm and blues –henkisessä kappaleessa Hot n’ Nasty. Stills oli ollut tekemässä omia nauhoituksiaan viereisessä studiossa ja tuli vierailemaan myös Pien äänityksissä. Steve Marriott toimi yksin tuottajana Smokin:illa, sillä hän oli halukas testaamaan 24-raitaista miksauspöytää kompaktin R & B – soundin luomiseksi. Suuri osa pitkäsoiton kappalemateriaalista edusti silti tanakkaa boogierockia, jonka suuntaan Humble Pien musiikki oli jo muutamaa vuotta aiemmin siirtynyt. Yhtyeestä muodostuikin eräs kyseisen tyylisuunnan keskeisimmistä edustajista 70-luvun alussa. Suorastaan erinomaisia esimerkkejä kyseisestä genrestä Smokin’:illa ovat erityisesti Marriottin käsialaa olleet raidat The Fixer sekä Sweet Peace and Time.

Sunnuntain extra:Hardrockylpeyden lopullinen läpimurtolevy

Scorpions:Lovedrive

 Tammikuun puolivälissä 1979 ilmestynyt Lovedrive on saksalaisen hardrockyhtyeen Scorpionsin kuudes studioalbumi. Monien kriitikoiden mielestä kyseinen pitkäsoitto merkitsi keskeistä kehitystä yhtyeen soundissa. Lovedriven voi todeta esitelleen yhtyeen klassisen tyylin, joka kehittyi edelleen Scorpionsin muutamalla seuraavalla pitkäsoitolla. Lovedrive ikään kuin sementöi hardrockia ja melodisia balladeita yhdistelleen Scorpions- formulan. Lovedrive oli ensimmäinen Harvest/EMI:n julkaisema Scorpionsin pitkäsoitto yhtyeen RCA:lta lähdön jälkeen. Albumi tuli merkitsemään Scorpionsille lopullista kaupallista läpimurtoa. Billboardin listalla Lovedrive saavutti 55. sijan. Yksikään Scorpionsin edeltäneistä pitkäsoitoista ei ollut noussut Yhdysvalloissa listoille lainkaan. Siellä Lovedrive myi kultalevyksi toukokuun lopussa 1986. Albumi merkitsi Scorpionsille läpimurtoa myös Britanniassa, missä Lovedrive saavutti sijan 36. Vuonna 2007 IGN listasi kaikkien aikojen 25 parasta metallialbumia ja Lovedrive pääsi juuri mukaan listalle. Kyseessä oli ensimmäinen Scorpionsin albumi, jolla leadkitaristina kuultiin Mathias Jabsia. Hän oli korvannut oman Electric Sun – yhtyeensä perustaneen aikaisemman soolokitaristin Uli John Rothin. Juuri UFO:sta eronnutta rytmikitaristi Rudolf Schenkerin pikkuveljeä Michaelia kuultin Lovedrivella soolokitaristina albumin nimikappaleessa sekä raidoilla Another Piece of Meat, Holiday sekä Coast to Coast. Scorpionsin Saksan-kiertueen alkuvaiheessa helmikuussa 1979 Michaelin ilmoitettiin liittyneen uudelleen Scorpionsin riveihin. Yhtye luopui vastahakoisesti Mathias Jabsista soolokitaristinaan. Ainoastaan kahta kuukautta myöhemmin Scorpionsin konsertoidessa Ranskassa Michael jätti yhtyeen ja tämä merkitsi Jabsin välitöntä paluuta Scorpionsin riveihin.

Lauantain pitkä:Eräs rockin kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

The Allman Brothers Band:At Fillmore East

At Fillmore East on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Allman Brothers Bandin ensimmäinen livealbumi ja samalla yhtyeen diskografian kolmas pitkäsoitto. Kyseinen tupla-albumi oli nimensä mukaisesti äänitetty promoottori Bill Grahamin pyörittämässä New Yorkissa sijainneessa Fillmore Eastissä.  Tom Dowdin tuottama pitkäsoitto ilmestyi yhtyeen kotimaassa heinäkuussa 1971 Capricorn Recordsin julkaisemana. Äänitykset olivat tapahtuneet kolmena iltana maaliskuussa 1971 ja The Allman Brothers Bandin näkemyksinä levylle päätyi intensiiisiä jamiversioita esimerkiksi Whipping Postin ja In Memory of Elisabeth Reedin kaltaisista kappaleista. Tulkintojen kattavuudesta kertoo sekin, että originaali tupla-albumi koostui seitsemästä kappaleesta. At Fillmore Eastia voi pitää The Allman Brothers Bandin taiteellisena ja kaupallisena läpimurtona. Joidenkin kriitikoiden mielestä kyseessä on eräs rockin historian laadukkaimmista konserttitaltioinneista. At Fillmore East on myös yleisesti nostettu kaikkien aikojen parhaiden albumien joukkoon ja The Allman Brothers Bandin tuotannon ensimmäinen platinalevy on säilyttänyt asemansa yhtyeen myydyimpänä albumina. Vuonna 2004 kyseinen kulttuurillisesti, historiallisesti tai esteettisesti tärkeä albumi valikoitui kansallisen äänitearkiston valitsemana keskusliiton levystöön.  The Allman Brothers Bandin vuonna 1970 ilmestynyt ja järjestyksessään toinen studioalbumi The Idlewild South ei vielä ollut erityisen suuri menestys, mutta yhtyeen maine alkoi kasvaa sen soittamien livekeikkojen ansiosta. Kyseisenä vuotena yhtye heitti yli 300 keikkaa. Taloudellisessa mielessä musiikin työstäminen alkoi olla kannattavaa vasta seuraavana vuonna, jolloin yhtyen siihenastiset palkat kaksinkertaistuivat. Kitaristi Duane Allman ei ehtinyt kauaa mainituista tienesteistä nauttia, sillä hän menehtyi syksyllä 1971 moottoripyöräonnettomuudessa saamiinsa vammoihin.

The Allman Brothers Band oli debytoinut Fillmore Eastissa joulukuussa 1969 soittaen kolmena iltana Blood, Sweat and Tearsin lämmittelijänä. Seuraavan vuoden tammikuussa The Allman Brothers Band lämmitteli Buddy Guyta ja BB Kingiä San Franciscon Fillmore Westissä ja kuukautta myöhemmin yhtye soitti jälleen Fillmore Eastissa Grateful Deadin kakkosbändinä. Elämänkerturi Alan Paulin mukaan kyseiset konsertit olivat varsin merkittäviä, sillä ne esittelivät The Allman Brothers Bandin laajemmalle, vastaanottavaiselle yleisölle molemmilla rannikoilla. At Fillmore East nauhoitettiin 12. ja 13. maaliskuuta 1971. Kyse oli yhtyeelle tyypillisistä esityksistä ja rumpali Jai Johanny Johanssonin mukaan ne olivat hieman yhtyeen keskivertokeikkoja laadukkaampia. The Allman Brothers Bandin lineupiin kuului tavanomaisesta poiketen kaksi soolokitaristia ja kaksi rumpalia. Niinpä tuottajana toiminut Tom Dowd joutui tekemään etukäteisvalmisteluja vangitakseen levylle kaiken dynamiikan. Huuliharpisti Thom Doucette vieraili kappaleissa Done Somebody Wrong, Stormy Monday ja You Don’t Love Me. Fillmore East suljettiin 27. kesäkuuta ja The Allman Brothers Band kutsuttiin soittamaan kutsukonserttiin, jonka muita esiintyjiä olivat Edgar Winter sekä Country Joe McDonald. Heinäkuun lopussa 2014 ilmestyneen kuuden cd:n boxin The Fillmore East Recordings viimeinen levy koostui The Allman Brothers Bandin Fillmore Eastissa soittamasta jäähyväiskonsertista. At Fillmore East edustaa The Allman Brothers Bandin sähköistä kombinaatiota bluesista, rockista, countrysta ja jazzista. Avauskappale, Blind Willie McTellin käsialaa oleva Statesboro Blues esittelee Duane Allmanin slidekitaratyöskentelyä avoimella E-virityksellä. Tyylillisesti näkemys muistuttaa Taj Mahallin vuoden 1968 versiota, joka oli innoittanut Duanea slidekitaran pariin.

Elmore Jamesin Done Somebody Wrong sisältää Doucetten huuliharppusoolon ja shuffle vaihtuu tuplasoolokitaroinniksi. Stormy Monday heijastaa yhtyeen bluesjuuria ja sen moniin kitaraosiin on vaikuttanut Bobby Blue Blandin 60-luvun alussa levyttämä näkemys. Duane ja toinen keppimies  Dickie Betts pääsevät sooloilemaan, samoin kosketinsoittaja  Gregg Allman tempon muuttuessa svengaavaksi beatiksi. You Don’t Love Me on albumin ensimmäinen jazzvaikutteinen jaminumero, joka sisältää Duanen yksin soittaman kitarasoolon. Kappaleen lopussa on elementtejä kappaleesta Joy to the World. Hot Lanta on progressiivisesta ja jazzrockista vaikutteita ammentanut instrumentaali , joka toimii myös Berry Oakleyn bassottelun taidonnäytteenä. Latinohenkistä In Memory of Elisabeth Reediä on verrattu jazzsaksofonisti John Coltranen tuotantoon. Bettsin kappaleeseen soittama pitkä lakooninen intro muistuttaa unista trumpettia, jolla useat Miles Davisin Kind of Blue –albumin kappaleet alkavat. Harvinaisessa 11/4-tempossa alkava Whipping Post oli tuohon mennessä ehtinyt muodostua erääksi yhtyeen tuotannon pisimmistä jamikappaleista. Sen originaali studioversio kesti ainoastaan viisi minuuttia, muttaAt Fillmore Eastin livetulkinta ylsi 23 minuuttiin. Kappaleen aloittavaa bassokuviota ja tekstejä lukuun ottamatta kyseiset versiot eroavat toisistaan huomattavasti. Allman ja Betts sooloilevat jälleen ja jälkimmäisen eräästä soolosta kehkeytyi myöhemmin keskeinen teema yhtyeen seuraavalla pitkäsoitolla Eat a Peach julkaistuun kappaleeseen Les Brers in A Minor. Kappaleen feidaantuessa toinen rumpali Butch Trucks alkaa soittaa introa Mountain Jamiin. Myös kyseinen kappale kuultiin koko komeudessaan vasta Eat a Peachillä. Heinäkuussa 1971 julkaistu At Fillmore East nousi listoille vain muutamassa päivässä ja saavutti parhaimmillaan 13. sijan Billboardin listalla. Kultalevyksi albumi myi jo ilmestymisvuotensa lokakuussa ja platinalevyn se saavutti elokuussa 1992. Vaikka kyseessä oli tupla-albumi, sitä myytiin yksittäisen levyn hinnalla. At Fillmore East saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arvostelut heti ilmestyttyään. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Allman Brothers Bandin ensimmäinen livelevy saavutti upeasti 49. sijan ja sitä kuvattiin rockin historian parhaaksi tuplalivealbumiksi.