Tiistain tukeva:Eräs brittibluesin todellisista isähahmoista

19. huhtikuuta 1928 syntynyt ja 1. tammikuuta 1984 edesmennyt Alexis Korner oli brittiläinen bluesmuusikko ja radiojuontaja, jota on joskus kutsuttu brittibluesin perustajahahmoksi. Hänellä oli keskeinen vaikutus 60-luvun brittiläisen musiikkiskenen soundiin ja ennen kaikkea hän saattoi yhteen useita merkittäviä brittiläisiä bluesmuusikoita. Alexis Andrew Nicholas Koerner syntyi Pariisissa itävaltalais-juutalaiselle isälle ja turkkilais-kreikkalaiselle äidille. Hän vietti lapsuutensa Ranskassa, Sveitsissä ja Pohjois-Afrikassa. Lontooseen Korner saapui vuonna 1940 juuri toisen maailmansodan syttymisen aikaan. Kuultuaan mustaa pianistia Jimmy Yanceyta saksalaisten ilmahyökkäyksen aikaan Kornerin uravalinta selkeni. Hän halusi vain ja ainoastaan soittaa bluesia. Sodan päätyttyä Korner soitti kitaraa ja pianoa ja liittyi vuonna 1949 Chris Barberin jazzyhtyeeseen, jossa hän tapasi bluesharpisti Cyril Daviesin. Kaksikko alkoi esiintyä duona ja perusti vuonna 1955 merkittävän Lontoon Blues ja Barrelhouse Clubin. Duon ensimmäinen yhteinen levy ilmestyi kahta vuotta myöhemmin. Ensimmäisen virallisen levytyksensä Korner teki Decca Recordsille Ken Colyerin skiffle-yhtyeen jäsenenä. Kyseinen ep äänitettiin Lontoossa 28. heinäkuuta 1955 ja yhdellä sen kappaleista Korner soitti mandoliinia. Korner toi Englantiin esiintymään useita amerikkalaisia bluesartisteja, joita saarivaltakunnassa ei vielä tunnettu. Vuonna 1961 Korner ja Davies perustivat yhtyeen The Blues Incorporated. Se koostui rakkauden bluesmusiikkiin omanneista soittajista. Yhtyeessä ehtivät vaikuttaa esimerkiksi Charlie Watts, Jack Bruce, Ginger Baker sekä Graham Bond. Sillon tällöin yhtyeen kanssa esiintyivät myös Mick Jagger, Keith Richards, Brian Jones, Rod Stewart, John Mayall sekä Jimmy Page. Vaikka Cyril Davies jätti yhtyeen jo loppuvuodesta 1962, Blues Incorporated jatkoi toimintaansa vuoteen 1966 saakka.

Tuohon mennessä useat The Blues Incorporatedissa soittaneet muusikot olivat saavuttaneet jo kuuluisuutta ja menestystä omissa yhtyeissään, joista mainittakoon pikaisesti Rolling Stones ja Cream. Korner myös saattoi yhteen brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin tekijöihin lukeutuvan Free -yhtyeen. Korner oli bluespuristi ja hän kritisoi 60-luvun loppupuolella vaikuttaneita brittiläisiä bluesmuusikoita siitä, että nämä pitäytyivät ainoastaan Chicaco-bluesissa. Korner esiintyi usein puhallinsektion kanssa ja siihen kuuluivat esimerkiksi saksofonistit Art Themen ja Mel Collins. Vuonna 1970 Korner perusti big bandin Collective Consciousness Society. Se levytti useita Mickie Mostin tuottamia singlehittejä, joihin lukeutui näkemys Led Zeppelinin Whole Lotta Lovesta. Se sai kunnian olla BBC:n Top of the Popsin tunnuskappaleena vuosina 1971–81. Britanniassa 70-luku merkitsi Kornerille hänen suurimman suosionsa aikaa. Vuonna 1973 Korner ja Peter Thorup perustivat toisen yhtyeen Snape. Siihen mukaan tulleet Boz Burrell, Mel Collins ja Ian Wallace, jotka olivat aikaisemmin vaikuttaneet keskeisimpiin brittiläisiin progeyhtyeisiin lukeutuvassa King Crimsonissa. Korner oli mukana BB Kingin albumilla In London. Hänen oma supersessio-levynsä oli Get Of My Cloud, jolla musisoivat myös Keith Richards, Steve Marriott, Peter Frampton, Nicky Hopkins sekä Joe Cockerin Grease-yhtyeen jäsenistöä.

Keikkaillessaan 70-luvun puolivälissä Saksassa Korner ryhtyi tiiviiseen yhteistyöhön basisti Colin Hodgkinsonin kanssa. Tämä soitti lämmittelybändinä toimineessa yhtyeessä Back Door. Kaksikon musiikillinen yhteistyö jatkui Kornerin kuolemaan saakka. 70-luvulla Korner teki ensisijaisesti radiotyötä. BBC Radio Onella hän esitteli vuonna 1973 kuusiosaisen Rolling Stones Storyn ja neljä vuotta myöhemmin vuorossa oli Alexis Korner’s Blues and Soul Show, joka jatkui aina vuoteen 1981. Vuonna 1978 Kornerin täyttäessä 50 järjestettiin all star-konsertti, joissa monien jo mainittujen muusikkoystävien lisäksi esiintyivät esimerkiksi Eric Clapton, Paul Jones, Chris Farlowe ja Zoot Money. Myöhemmin kyseinen konsertti julkaistiin nimellä Party Album ja myös videoformaatissa. Vuonna 1981 Korner liittyi toiseen superyhtyeeseen, joka oli Ian Stewartin johtama Rocket 88. Se koostui boogie woogie – pianon soittajista, rytmiryhmään kuuluivat ajoittain Jack Bruce ja Charlie Watts ja lisäksi mukana oli puhallinsektio. Yhtye konsertoi Euroopassa ja julkaisi pitkäsoiton Atlantic Recordsin kautta. Italiassa Korner esiintyi Paul Jonesin sekä italialaisen bluesartistin Guido Toffolettin luotsaaman The Blues Societyn kanssa.

Maanantain mainio:Eräs 50-luvun rockin tärkeimmistä tekijöistä

Kolmas lokakuuta 1938 syntynyt ja 17. huhtikuuta 1960 menehtynyt Edward Raymond, eli Eddie Cochran lukeutuu rock n’ rollin keskeisimpiin pioneereihin. Hänen merkittävimpään tuotantoonsa lukeutuvat kappaleet Summertime Blues, C’mon Everybody ja Something Else heijastivat vuosikymmenten vaihteessa teini-ikäisten turhautumia ja haluja. Cochran testasi moniraita- ja päällekkäisääänityksiä jo ensimmäisillä singlelevytyksillään. Kitaran lisäksi Cochran soitti pianoa, rumpuja ja bassoa. Ulkonäkönsä ja imagonsa osalta hän edusti klassista 50-luvun rockaria ja nuorena tapahtuneen kuolemansa myötä saavutti suorastaan ikonin statuksen. Cochran syntyi Minnesotassa ja muutti perheensä kanssa Californiaan 50-luvun alussa. Musiikista hän kiinnostui jo nuorella iällä, soitti koulun yhtyeessä ja oli blueskitaran soiton osalta itseoppinut. Vuosikymmenen puolivälissä Cochran muodosti duon kitaristi Hank Cochranin kanssa, joka ei kuitenkaan ollut hänelle mitään sukua. Duon lopetettua toimintansa seuraavana vuotena Eddie aloitti biisinkirjoittamisen Jerry Capehartin kanssa. Cochranin ensimmäinen menestys oli hänen elokuvassa The Girl Can’t Help It esittämänsä Twenty Flight Rock. Pian tämän jälkeen Liberty Records solmi Cohcranin kanssa levytyssopimuksen. Marraskuussa 1957 yhtiö julkaisi Cochranilta ainoan artistin elinaikana julkaistun pitkäsoiton Singin’ to My Baby. Lisäksi Cochran ehti toimia taustamuusikon ja tuottajan tehtävissä. Cochran menehtyi auto-onnettomuudessa huhtikuussa 1960 ollessaan brittikiertueella Gene Vincentin kanssa. Cochran oli ollut järkyttynyt reilua vuotta aikaisemmin tapahtuneesta lento-onnettomuudesta, jossa Buddy Holly, Richie Valens ja Big Bopper menehtyivät. Viimeisen konserttinsa Cochran ehti soittaa Bristolin Hippodrome – teatterissa. Postuumisti julkaistusta singlestä Three Steps to Heaven tuli ykköshitti. Cochran pääsi kuolemansa jälkeen myös Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1987. Hänen legendaarisimpia kappaleitaan ovat versioineet lukuisat keskeiset artistit, joista  mainittakoon pikaisesti Rolling Stones, Bruce Springsteen, Stray Cats, Humble Pie sekä Joan Jett and the Blackhearts.

Sunnuntain extra:Southern rockin klassikon kakkospitkäsoitto

Lynyrd Skynyrd:Second Helping

Huhtikuun puolivälissä 1974 ilmestynyt Second Helping on Lynyrd Skynyrdin toinen pitkäsoitto. Se sisältää muun muassa southern rockin klassikkoyhtyeen suurimman singlehitin, kotimaassa kahdeksannen sijan saavuttaneen Sweet Home Alabaman. Kiistatonta klassikko-osastoa kolmen kitaristin, eli Gary Rossingtonin, Allen Collinsin ja Ed Kingin kitarahyökkäystä esitelleellä pitkäsoitolla edustavat kiistatta ainakin yhtyeen konserttien avausnumerona toiminut Workin' for MCA, astetta hienostuneempi, mutta erinomaisesti rullaava The Needle and the Spoon sekä kyllä lähtee – tyyppinen näkemys J. J. Calen debyyttialbumi Naturallyn avauskappaleesta Call Me the Breeze. Unohdetun klassikon titteli albumilla lankeaa kauniille balladille I Need You ja varsin laadukasta tasoa edustavat myös melko perinteistä rockia tarjoava Don’t Ask Me No Questions sekä tyylitajuisen svengin malliesimerkistä käyvä Swamp Music. Harvinaisemmasta osastosta myös The Ballad of Curtis Loew pääsee lähelle unohdettua klassikkoa. Billboardin listalla Second Helping saavutti kahdennentoista sijan. Kyseessä oli viimeinen Skynyrdin pitkäsoitto, jolla rumpali Bob Burns oli mukana. Vuonna 1997 albumista julkaistiin kolme bonusraitaa sisältänyt versio. Don’t Ask Me No Questionsin singleversion lisäksi mukana olivat demot harvinaisemmista raidoista Was I Right Or Wrong sekä Take Your Time. Ensin mainittu julkaistiin aiemmin kiinnostavalla Skynyrd’s First and…Lastilla vuonna 1978 ja jälkimmäinen Sweet Home Alabama – singlen b-puolella sekä harvinaisuuksia sisältävällä kokoelma-albumilla Legend.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen brittikitaristeista

14. huhtikuuta 1945 syntynyt Richard Hugh, eli Ritchie Blackmore on englantilainen kitaristi ja biisintekijä, jonka ura muusikkona alkoi instrumentaaliyhtyeessä The Outlaws. Lisäksi hän vaikutti esimerkiksi Screaming Lord Sutchin ja Linda Collinsin säestysyhtyeissä. Vuonna 1968 Blackmoresta tuli Deep Purplen perustajajäsen. Brittiläisen hardrockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuva Purple aloitti jamittelutyylisen hardrockin parissa. Erottuaan Purplesta vuonna 1975 Blackmore perusti Rainbow-yhtyeen, joka yhdisti hardrockiin elementtejä barokkimusiikista. Myöhemmin yhtye hyödynsi musiikissaan myös tarttuvia popelementtejä. Viimeksi hän perusti traditionaalista folkrockia esittävän yhtyeen Blackmore’s Night, jonka tuorein pitkäsoitto All Our Yesterdays ilmestyi syyskuussa 2015. Ensimmäisen kitaransa Blackmore sai 11-vuotiaana ja hän kävi klassisilla kitaratunneilla noin vuoden ajan. Vuonna 1960 Blackmore aloitti sessiomuusikon uran Joe Meekin musiikillisissa projekteissa. Instrumentaaliyhtye The Outlawsin jäsenenä Blackmore teki sekä studiotöitä että soitti livekeikkoja. Screaming Lord Sutchin kanssa Blackmore teki ensisijaisesti live-esiintymisiä. Vuonna 1968 perustetun Deep Purplen Mark I – kokoonpano soitti psykedeelisestä ja progressiivisesta rockista vaikutteita ottanutta musiikkia. Rod Evansin vokalisoima Purple oli kasassa vuoden 1969 puoliväliin ja julkaisi kolme albumia. Kyseisessä vaiheessa kosketinsoittaja Jon Lordia voi pitää eräänlaisena yhtyeen johtohahmona, joka sävelsi suuren osan yhtyeen tuotannosta. Deep Purplen legendaarisen Mark II – kokoonpanon ensimmäinen studioalbumi oli vuoden 1970 In Rock. Musiikkityyli muuttui tässä vaiheessa selkeästi hardrockiksi ja kyseinen line up levytti vuoden 1973 puoliväliin mennessä neljä studioalbumia ja kaksi livelevyä, joista toinen tosin julkaistiin vasta vuonna 1980. Purplen kolmannen line upin solistiksi tuli David Coverdale ja se julkaisi kaksi studiolevyä vuoteen 1975 mennessä.

 Blackmoren siirryttyä soolouralle hän ryhtyi yhteistyöhön Purplen lämmittelyesiintyjänä toimineen Elf-yhtyeen kanssa. Sen tunnetuin jäsen oli solisti Ronnie James Dio. Ritchie Blackmore’s Rainbow – albumin aikainen yhtye ei keikkaillut lainkaan. Kun Blackmoren ja Dion seuraksi yhtyeeseen saatiin basisti Jimmy Bain, rumpali Cozy Powell ja kosketinsoittaja Tony Carey, yhtyeen nimi lyheni Rainbowksi. Se julkaisi vuonna 1976 klassikkoalbumin Rising sekä livetuplan On Stage seuraavana vuotena. Vuonna 1978 muuttuneella kokoonpanolla julkaistun varsin onnistuneen pitkäsoiton Long Live Rock N’ Roll jälkeen Dio lähti musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten. Rainbown 70-luvun päätti Graham Bonnettin vokalisoima pitkäsoitto Down to Earth, jonka suurin hitti oli cover Russ Ballardin käsialaa olevasta Since You Been Gonesta. 80-luvun Joe Lynn Turnerin vokalisoimat Rainbown pitkäsoitot Difficult to Cure, Straight Between the Eyes sekä Bent Out of Shape edustivat tyylitajuisesti kaupallisempaa tyyliä. Raskain kokonaisuus niistä oli mm. hitit Death Alley Driver ja Stone Cold sisältänyt Straight Between the Eyes. Purplen legendaarinen Mark II – kokoonpano palasi vuonna 1984 onnistuneella pitkäsoitolla Perfect Stangers. Sen seuraaja oli vuoden 1987 suhteellisen hyvätasoinen The House of Blue Light. Vuonna 1990 ilmestyneellä pitkäsoitolla Slaves and Masters solistiksi oli vaihtunut Joe Lynn Turner.

Legendaarinen Mark II palasi vielä vuonna 1993 pitkäsoitolla Battle Rages On, mutta kyseisen vuoden marraskuussa Blackmore jätti Purplen lopullisesti. Uusi Doogie Whiten vokalisoima Rainbow-kokoonpano oli kasassa vuoteen 1997 ja julkaisi yhden, vuonna 1995 ilmestyneen pitkäsoiton Stranger in Us All. Vuonna 1997 Blackmore perusti tyttöystävänsä, solisti Candice Nightin kanssa traditionaalista folkrockia esittävän Blackmore’s Nightin. Sen debyyttialbumi oli jo samaisena vuotena ilmestynyt Shadow of the Moon. Blackmore kuvasi yhtyeen musiikkia Enyaa soittavaksi Mike Oldfieldiksi. Kakkosalbumi Under a Violet Moon oli vuorossa vuonna 1999. Vuonna 2001 ilmestynyt Fires at Midnight sisälsi edeltäjiään runsaammin myös sähkökitaraa. Livelevy Past Times with Good Company oli vuorossa seuraavana vuotena ja kokoelma-albumi Beyond the Sunset:The Romantic Collection vuonna 2004. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin jouluaiheinen albumi Winter Carols. Tähän mennessä Blackmore’s Night on julkaissut kahdeksan studioalbumia. Kesäkuussa 2016 luvassa pitäisi olla neljä suurta rockpainotteista konserttia Euroopassa. Biisilista tulee sisältämään Deep Purplen ja Rainbown parhaimmiston ja samalla Blackmore esittelee suurelle yleisölle uuden solistin.

Perjantain pohjat:Ramonesin toinen ja miltei paras

Ramones:Leave Home

1970-lukuisella tuotannollaan Ramones edusti erinomaisen tehokasta ja pelkistettyä popmusiikkia. Kotimaisista ensimmäisen polven punkeista esimerkiksi Tumppi Varonen ja Eput myöntävät avoimesti Ramoilta vastaanottamansa vaikutteet. Yhtyeen vuoden 1977 kakkostäyspitkä Leave Home on kokonaisuutena ehkäpä kvartetin kaikkein vahvin työ.
Mukana albumilla ovat muun muassa kiistattomat klassikot You’re gonna kill that girl, Swallow My Pride, Pinhead, Gimme Gimme Shock Treatment, repäisevä avaus Glad To See You Go sekä riemastuttava Suzy is a Headbanger. Coveriksi on valikoitunut Rivierasin 60-luvun alkupuolen surfhitti California Sun ja slovarimmat I Remember You ja Oh Oh I Love Her So toimivat nekin.
Vuoden 2001 laajennettu cd-versio sisältää lisäksi 17 raivoisaa livebiisiä Roxy-clubilta vuodelta 1976. Ramonesin neljä ensimmäistä pitkäsoittoa ovat tyylilajinsa kiistattomia valioita ja ne liki pitäen vilisevät hyviä biisejä: Debyytiltä löytyvät muun muassa Blitzkrieg Bop ja I Don’t Wanna Walk Around with You, Rocket to Russialta Rockaway Beach, Sheena is a Punk Rocker ja Here Today Gone Tomorrow miellyttävästi popahtavamman Road to Ruinin kirkkaimpien helmien ollessa I Wanna Be Sedated, I Just Wanna Have Something to Do sekä She’s the One.
Legendaarisimman vuosikymmenensä päätteeksi Ramones julkaisi klassisen livetuplan It’s Alive, joka tarjoaa vimmaisina konserttitulkintoina kyseisen albuminelikon parhaimmiston.
Yksittäisiä täysosumia mahtuu toki myös myöhäisempään tuotantoon. Todellisia ässiä ovat ainakin Phil Spectorin tuottama vuoden 1980 End of the Century sekä vuoden 1992 Mondo Bizarro Poison Heart-klassikkoineen.

Torstain terävä:Teinivieraantuneisuutta vitaalisimmillaan

Flamin Groovies:Teenage Head

1960-luvun puolivälissä San Franciscossa perustettu The Flamin’ Groovies soitti perustamisajankohtansa jälkeen melko epämuodikasta musiikkia 1950- luvun rock n’ roll ja 1960-luvun brittiläisine vaikutteineen, mutta myöhemmin yhtye on päässyt ansaitusti nauttimaan todellisesta kulttimaineesta. 1970-luvun alussa ilmestyneillä albumeillaan Flamingo ja Teenage Head Groovies esitti garage ja rhythm and blues-vaikutteista rockia. Erityisesti Teenage Headia on kitaravetoisuudessaan pidetty jopa Rolling Stonesin Sticky Fingersin sisarteoksena.
Suhteellisen harvoin kuultuja bluesvaikutteitaan yhtye tuo sielukkaasti esiin erityisesti kappaleissa City Lights ja Yesterday’s Numbers. Robert Johnsonin 32-20 saa ansaitsemansa energisen käsittelyn ja rock-osasto, jota albumilla edustavat etenkin avausraita High Flying Baby, Have You Seen My Baby sekä veikeä nimibiisi Teenage Head, kuuluu Grooviesin levytysten parhaimmistoon.
Tuoreehkon cd-version bonuksina ovat raivoisan energiset tulkinnat sellaisista klassikoista, kuin Johnny Kidd & The Piratesin Shakin’ All Over, Chuck Berryn Carol sekä The Kingsmenin Louie Louie. 1970-luvun puolivälin tienoilla Grooviesit koittelivat menestystään Englannissa. Dave Edmundsin tuottamana yhtye levytti kerrassaan onnistuneen albumin Shake Some Action, jonka nimikappale on kiistattomia merkkiteoksia voimapopin saralla. Yhtyeen kevyempää tyyliä jatkoi onnistuneesti vuoden 1978 satoa edustava pitkäsoitto Now.

Keskiviikon klassikko:Eräs Steppenwolfin parhaista albumikokonaisuuksista

Steppenwolf:The Second

The Second on Dunhill Recordsin julkaisema kanadalaisen hardrockyhtyeen Steppenwolfin nimensä mukaisesti toinen, erinomaisen debyytin tavoin vuonna 1968 julkaistu pitkäsoitto. Sen tunnetuinta antia edustaa singlehitti Magic Carpet Ride, joka Born to Be Wildin ohella lukeutuukin yhtyeen kaikkein suurimpiin menestyksiin. Tyylillisesti The Second yhdistää hardrockia ja psykedeelisempää musiikillista ilmaisua. Albumi saavutti myönteiset arvostelut jo ilmestyessään. Avaus Faster than the Speed of Life iskee actionin päälle ja sitä seuraava Tighten Up You Wig edustaa vielä yhtyeen suhteellisen tunnusomaista hardrocktyyliä huuliharpulla ryyditettynä. None of Your Doing on upean melodinen tunnelmapala, jossa olisi ollut ainesta jopa hitiksi. Spiritual Fantasy jatkaa tunnelmallisempaa tyyliä jopa jousilla höystettynä. Don’t Step on the Grass, Sam varoittaa turhista harrastuksista iskevän hardrokkauksen kera. 28 on eräs albumikokonaisuuden riemastuttavimmista rocksivalluksista. Suurhitiä Magic Carpet Ridea seuraava Disappointment Number (Unknown) edustaa miltei perusbluesia kiitettävän tiukalla intensiteetillä esitettynä. The Secondin viimeiset suhteellisen lyhyet kappaleet muodostavat medleyn. Lost and Found by Trial and Error yhdistää svengaavan soitannan upeaan melodisuuteen. Hodge, Podge, Stranded through a Leslie on Steppenwolfin irtonaisen soitannan onnistunut taidonnäyttö, vastaavalla tyylillä jatkavassa Resurrectionissa myös solisti John Kay pääsee ääneen ja päätösraita Reflections on kestoltaan vajaan minuutin psykedeelinen slovari. The Second on paitsi eräs Steppenwolfin varhaistuotannon parhaista albumikokonaisuuksista, myös eräs yhtyeen koko diskografian laadukkaimmista suorituksista.