Perjantain pohjat:Eurythmicsin viimeinen top teniin kohonnut single

 Thorn in My Side on brittiläisen popduon Eurythmicsin kappale, joka julkaistiin toisena singlenä yhtyeen kesäkuun lopussa 1986 ilmestyneeltä viidenneltä albumilta Revenge. Annie Lennoxin ja David A Stewartin käsialaa oleva kappale on omistettu uskottomalle rakastajalle ja sen tuotannosta vastasi Stewart. Ensimmäinen Revenge-albumilta poimittu single, sinänsä varsin laadukas When Tomorrow Comes oli päässyt brittilistalla ainoastaan top 30:een. Thorn in My Sidesta muodostui sen sijaan Eurythmicsin yhdeksäs top teniin kohonnut single. Sen paras sijoitus brittilistalla oli viidentenä. Thorn in My Side oli Eurythmicsin viimeinen Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon noussut single. Billboardin listalla se saavutti sijan 86., mutta oli Irlannissa parhaimmillaan kakkosena, Uudessa Seelannissa seitsemäntenä ja Ruotsissa yhtä sijaa korkeammalla. Billboardin mukaan Thorn in My Side kuulostaa svengaavalta Lontoolta; sen näkökulma on tunteen lisäksi ironinen. Cash Box kuvasi Thorn in My Sidea viehättäväksi pop/rocksingleksi, jonka lyriikat oli verhottu melodiaan ja Lennoxin laulusuoritukseen. Chris Ashbrookin ja Dave Stewartin ohjaamassa musiikkivideossa yhtye esiintyy baarissa, jossa nähdään myös Hells Angelsin edustajia sekä Blondien rumpali Clem Burke, joka levytti ja konsertoi Eurythmicsin kanssa kyseisenä vuonna. Lisäksi mukana on taustavokalisti Joniece Jamison, joka nähtiin jo Eurythmicsin edellisessä musiikkivideossa When Tomorrow Comes. Thorn in My Siden seiskatuumaisen singlen kakkosbiisinä ja myös 12-tuumaisella singlellä on Roxyssa, Los Angelesissa taltioitu liveversio When Tomorrow Comesista. 12-tuumaisen Houston Remixin livebiisinä on In This Town.

Torstain terävä:W.A.S.P.:in vuonna 1992 ilmestynyt konseptialbumi

 W.A.S.P.:The Crimson Idol

Vuonna 1992 ilmestynyt The Crimson Idol on yhdysvaltalaisen shock rock-yhtyeen W.A.S.P.:in viides studioalbumi. Yhtyeen johtohahmo Blackie Lawless oli ensiksi aikeissa julkaista mainitun pitkäsoiton sooloalbuminaan, mutta se päätyi ilmestymään hänen yhtyeensä nimissä. The Crimson Idol kohosi top 40:ään viidessä maassa. Kyseessä on rockooppera, joka kertoo tarinan fiktiivisestä rocktähdestä nimeltä Jonathan Steel. Vuonna 1998 The Crimson Idolista julkaistiin remasteroitu versio, jonka kakkoslevy koostui sinkkujen b-puolilla  alun perin julkaistuista kappaleista sekä livebiiseistä vuodelta 1992. Vuonna 2018 Napalm Records julkaisi The Crimson Idolista uudelleen nauhoitetun version nimellä Reidolized (The Soundtrack to the Crimson Idol). Sen mukana oli dvd-formaatissa elokuva, jota oli alun perin kaavailtu mukaan albumin kylkiäiseksi. The Crimson Idolin nauhoitusten valmistuminen kesti lähes kolme vuotta. Yllättäen albumin tiimoilta tehtiin kiertue vasta 15 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. The Crimson Idolia varten työstetty elokuva sai ensiesityksensä kiertueen yhteydessä. Kyseessä olivat ensimmäiset konsertit, joissa The Crimson Idolin kaikki kappaleet soitettiin keikkakontekstissa. Avauskappaleena konserteissa oli tosin The Crimson Idolin edeltäjältä, vuonna 1989 ilmestyneeltä albumilta Headless Children löytyvä Mephisto Waltz. Kaikkien konserttien encoreosuudet olivat pitkiä sisältäen kahdesta kuuteen kappaletta. W.A.S.P.:in tuotannon varhaisten klassikoiden lisäksi encoreissa kuultiin kappale Take Me Up yhtyeen vuonna 2007 ilmestyneeltä albumilta Dominator. Vuonna 2017 W.A.S.P. soitti The Crimson Idolin jälleen kokonaisuudessaan, sillä albumin ilmestymisestä oli kulunut 25 vuotta. Juhlakonsertit soitettiin syys-marraskuussa 2017 Euroopassa. Encoreihin, joita kuultiin neljästä viiteen, sisältyi vanhan tuotannon lisäksi nimikappale vuonna 2015 ilmestyneeltä albumilta Golgotha. Ikävä kyllä Jonathan Steelen tarinalla on surullinen päätös.

Keskiviikon klassikko:Van Morrisonin vuoden 1971 merkkialbumi

Van Morrison:Tupelo Honey

Lokakuussa 1971 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Tupelo Honey on irlantilaisen laulaja/lauluntekijän Van Morrisonin neljäs studioalbumi. Hän oli kirjoittanut kaikki kyseisen pitkäsoiton kappaleet Woodstockissa ennen siirtymistään Marin Countyyn, Kaliforniaan. Säännön vahvistavana poikkeuksena on blueskappale You're My Woman, jonka Morrison kirjoitti vasta albumin nauhoitusten aikaan. Ne käynnistyivät keväällä 1971 Wally Heider -studioilla San Franciscossa. Toukokuussa Morrison siirtyi Columbia -studioille viimeistelemään Tupelo Honeyn. Pitkäsoiton nimi viittaa Yhdysvaltojen kaakkoisosissa sijaitsevaan tupelo-puuhun, joka tuottaa hunajaa. Musiikillisesti kyseessä on monipuolinen albumikokonaisuus, joka sisältää countrya, r&b:tä, soulia, folkrockia sekä blue-eyed soulia. Albumin tekstit juhlistavat Morrisonin perhe-elämää Woodstockissa tuonaikaisen vaimonsa Janet "Planet" Regsbeen kanssa. Tupelo Honey menestyi parhaiten Yhdysvalloissa. Billboardin listalla se saavutti parhaimmillaan 27. sijan ja vuonna 1977 albumi myi kultalevyksi. Muiden keskeisten markkina-alueiden listoja mainittu pitkäsoitto ei saavuttanut. Tupelo Honeylta julkaistiin kolme singleä; hymnimäinen nimikappale, svengaava r&b-vaikutteinen, Ronnie Montrosen kitaroinnilla ryyditetty avausraita Wild Night sekä (Straight to Your Heart) Like A Cannonball, joista viimeksi mainittu jäi Billboardin Hot 100 -listan ulkopuolelle. Tupelo Honeyn nimikappaletta Morrison esitti 90-luvulla kiertueella Bob Dylanin kanssa ja melodialtaan ja sointurakenteeltaan kyseinen kappale  muistuttaa  Tupelo Honeyta edeltäneen  Moondance- klassikkoalbumin raitaa Crazy Love. Valssihenkisessä kappaleessa I Wanna Roo You (The Scottish Derivative) Ronnie Montrose soittaa mandoliinia.  When The Evening Sun Goes Down sisältää honky tonk -pianoa ja pitkäsoiton päätöskappale Moonshine Whiskey muistuttaa tyylillisesti esimerkiksi kanadalaista rockin klassikkoa The Band- yhtyettä. Ilmestymisaikanaan Tupelo Honey saavutti suhteellisen myönteiset arviot, mutta myöhemmin Morrison-kronikoitsijat ovat olleet kyseistä pitkäsoittoa kohtaan hieman vähemmän suopeita. Vuonna 2009 musiikkijournalisti Erik Hage nimesi Tupelo Honeyn Van the Manin parhaiden töiden joukkoon lukeutuvaksi.

Tiistain tukeva:Ryan Hedgecockin ja Maria McKeen perustama, juurevan rockin parissa aloittanut yhtye

 Lone Justice oli kitaristi Ryan Hedgecockin ja solisti Maria McKeen vuonna 1982 perustama yhdysvaltalainen countryrockyhtye. Molemmat pitivät sekä rockabillystä että countrysta ja uransa alussa Lone Justice identifoituikin osaksi niin kutsuttua Los Angelesin cowpunk-skeneä. Yhtye aloitti puhtaasti coverbändinä, mutta basisti David Harringtonin ja rumpali Don Willensin täydennettyä sen kokoopanon Lone Justice alkoi säveltää omaa materiaaliaan. Marvin Etzioni kutsuttiin mukaan yhtyeen tuottajaksi, sovittajaksi ja biisintekijäksi. Vuonna 1983 hän kuitenkin otti Harringtonin paikan Lone Justicen basistina. Seuraavana vuonna yhtyeen rumpaliksi vaihtui Don Heffington. Varhaisessa soundissaan Lone Justice yhdisti countrya ja punkrockia elementteihin rockabillystä. Ehtiessään vuonna 1985 ilmestyneeseen ja nimeään kantaneeseen esikoisalbumiinsa  Lone Justicen musiikki oli kuitenkin muuttunut lähemmäksi juurevaa rockia ja toisaalta laulaja/lauluntekijä-genreä. Yhtyeen varhaisiin diggareihin lukeutui Dolly Parton. Lone Justice saavutti ensiksi diggarikuntaa Los Angelesin musiikkiskenessä. Paikallinen rockjournalisti Stan Findelle kirjoitti Performance-lehteen yhtyeen varastaneen Whiskey A Go Gossa shown comebackkeikkaansa tehneeltä Arthur Leeltä. Linda Ronstadtin suosittelemana Lone Justice solmi levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa. Esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen Lone Justice teki kiertueen U2:n lämmittelijänä. Kiertueella yhtye täydensi lineupiaan vuonna 1986 Lone Justicen jättäneellä kitaristilla Tony Gilkysonilla. Jimmy Iovinen tuottama Lone Justicen esikoisalbumi saavutti varsin myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Rolling Stoneen pitkäsoiton arvoinut Jimmy Guterman sijoitti sen kaikkien aikojen parhaiden albumien listalleen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi meni valitettavasti jossakin määrin ohi sekä country- että rockorientoituneelta yleisöltä. Singleformaatissa Lone Justicen esikoisalbumilta julkaistiin kappaleet Sweet, Sweet Baby (I'm Falling) ja Ways to Be Wicked, joista viimeksi mainittu oli Tom Pettyn ja Mike Campbellin käsialaa. Lone Justicen esikoisalbumin jälkeen Etzioni ja Heffington jättivät yhtyeen ja Hedgecock sekä McKee etsivät ympärilleen uudet muusikot. Lone Justiceen uuteen lineupiin tulivat mukaan kitaristi Shane Fontayne, basisti Greg Sutton, rumpali Rudy Richman ja aikaisemmin Patti Smith Groupissa vaikuttanut kosketinsoittaja Bruce Brody. Lone Justicen toisen ja vuonna 1986 ilmestyneen albumin Shelter tuotannosta vastasivat Steve Van Zant, Jimmy Iovine ja yhtye itse. Tyylillisesti Lone Justice siirtyi Shelter-albumilla juurevasta tyylistään lähemmäksi tyypillistä 80-luvun pop/rocksoundia ja albumilla hyödynnettiin runsaasti syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Shelter menestyi hienoisesti edeltäjäänsä huonommin saavuttaen Billboardin listalla sijan 65. siinä, missä Lone Justicen debyytti oli noussut sijalle 56. Singleformaatissa ilmestynyt Shelterin nimikappale oli sitä vastoin menestyksekkäämpi kuin aikaisemmin julkaistut Lone Justicen singlet. Se kohosi sijalle 26. rocksinglejen listalla ja Billboardin Hot 100-listalla sijalle 47. Vajaa vuosi Shelterin ilmestymisen jälkeen vuonna 1987 Maria McKee hajotti Lone Justicen ja siirtyi sooloartistiksi. Heffintonista tuli studiorumpali ja Etzioni teki levytyksiä nimellä the Mandolin Man. Vuosina 1992 ja 1993 Rudy Richman vaikutti rumpalina brittiläisessä rockyhtyeessä The Quireboys ja oli myös mukana yhtyeen albumilla Bitter Sweet & Twisted. Fontayne vaikutti kitaristina Bruce Springsteenin yhtyeessä albumien Lucky Town ja Human Touch tiimoilta tehdyllä kiertueella. Oltuaan vuosikymmenen ajan pois musiikkiteollisuudesta Hedgecock teki paluun vuonna 1996 duon Parlor James toisena osapuolena. Tammikuussa 1999 ilmestynyt retrospektiivinen kokoelma This World is Not My Home sisälsi Lone Justicen varhaisia demonauhoituksia. Vuonna 2003 yhtyeeltä julkaistiin kokoelma-albumi osana Universal Musicin 20:th Anniversary Masters-sarjaa. Vuonna 2004 ilmestyneellä kokoelmadvd:llä Old Grey Whistle Test Vol 3 BBC Video julkaisi Lone Justicen vuoden 1985 livetulkinnan kappaleestaan Sweet, Sweet Baby (I'm Falling). Vuosien 2014 ja 2019 välillä Omnivore Records julkaisi Lone Justicelta kolme vuoden 1983 aikana taltioitua, demo- ja livenauhoituksista koostuvaa retrospektiivistä albumia. Ne ovat This Is Lone Justice:The Vaught Tapes, 1983, (julkaistu 2014), The Western Tapes, 1983 (julkaistu 2018) ja Live at the Palonimo, 1983 (julkaistu 2019). Maaliskuussa 2021 Heffington menehtyi leukemiaan 70 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Robert Plantin toinen sooloalbumi

 Robert Plant:Principle of Moments

11. heinäkuuta 1983 ilmestynyt Principle of Moments on ensisijaisesti Led Zeppelinin solistiksi identifoituvan Robert Plantin toinen sooloalbumi. Edeltäjänsä Pictures at Elevenin tavoin mainittu pitkäsoitto kohosi Britanniassa top teniin ja sen kappaleista Big Logista muodostui Plantin tuotannon ensimmäinen top 40:än tavoittanut single. Yhdysvalloisssa Principle of Momentsin kappaleista Other Arms nousi Billboardin Top Tracks-listan kärkisijalle. Viidellä albumin kahdeksasta kappaleesta rumpaloi Genesiksen Phil Collins, kahdella Jethro Tullissa soittanut Barriemore Barlow ja yhdessä hyödynnettiin Gerald Woodroofen soittamaa rumpukonetta.  Plantin debyyttisooloalbumin tavoin myös Principle of Momentsin kappaleet erosivat tyylillisesti voimakkaasti Led Zeppelinin edustamasta hardrocksoundista. Sooloalbumiensa saavuttaman suosion vanavedessä Plant teki kiertueen, joka alkoi 26. elokuuta Peoriasta, Illinoisista päättyen lokakuun ensimmäisenä Vancouveriin, brittiläiseen Kolumbiaan. Yhdysvaltain-kiertueen osuudella rumpalina oli Phil Collins ja lopuissa rundin konserteista rumpalina vaikutti Little Featin Richie Hayward. Kolmas huhtikuuta 2007 Rhino Entertainment julkaisi Principle of Momentsista remasteroidun ja bonuskappaleita sisältävän version. Kappaleesta Big Log työstettiin useissa eri sijainneissa, kuten Armagosa Opera Housessa ja Nevadassa kuvattu musiikkivideo. Principle of Momentsin kappaleista myös In the Moodista työstettiin musiikkivideo.

Sunnuntain extra:Rockbasismin klassikon esikoissooloalbumi

 Sami Yaffa:The Innermost Journey to Your Outermost Mind

Kolmas syyskuuta 2021 ilmestynyt The Innermost Journey to Your Outermost Mind on useissa kelpo liemissä keitetyn rockbasistin Sami Yaffan esikoissooloalbumi, jolla häntä kuullaa ensi kertaa lisäksi leadvokalistin tehtävissä. Yhdestätoista kappaleesta koostuvan vahvan albumikokonaisuuden kappaleet edustavat Yaffan yhteistyötä brittiläislähtöisen kitaristin Rich Jonesin kanssa. Pitkäsoitolla keppimiehinä kuullaan yhdysvaltalaista Christian Martuccia, Rane Raitsikkaa ja pian nauhoitusten jälkeen edesmennyttä Timo Caltiota. Timo Kämäräinen ja Costello Hautamäki vastaavat kumpikin albumilla yhdestä kitarasoolosta. Rumpalina vaikuttaa Yaffan lapsuudenystävä Janne Haavisto. Kokonaisuutena vakuuttavan pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin lukeutunevat Down at St. Joe's, The Last Time ja albumin upea päätösraita Cancel the End of the World. The Innermost Journey to Your Outermost Mindin kappaleiden vahvuutta kuvastaa se, että sen kappaleet ovat muodostaneet Yaffan keikkojen selkärangan lähes kahden vuoden ajan. Uutta tuotantoa häneltä lienee lupa odotella kevääseen 2024 mennessä.

Lauantain pitkä:Monipuolinen yhdysvaltalaisartisti ja biisintekijä

 13. elokuuta 1951 syntynyt ja 16. joulukuuta 2007 syöpään edesmennyt Daniel Grayling Fogelberg oli yhdysvaltalainen muusikko, lauluntekijä, säveltäjä ja multi-instrumentalisti. Hänen tunnetuimpaan tuotantoonsa lukeutuvat 70- ja 80-lukujen taitteessa ilmestynet kappaleet Longer ja Leader of the Band (1979) sekä Same Old Lang Syne (1980). Leader of the Bandin Fogelberg kirjoitti tribuuttina isälleen vuonna 1979 ilmestynyttä albumiaan Phoenix varten. Hän koki mainitun kappaleen kuitenkin tuossa vaiheessa liian henkilökohtaisena ja niinpä se julkaistiin vasta Fogelbergin vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla The Innocent Age. Hän syntyi Peoriassa, Illinoisissa. Fogelbergin äiti Margaret, omaa sukuaan Irvine, oli klassisen musiikin koulutuksen saanut pianisti ja hänen isänsä Lawrence Peter Fogelberg toimi yhtyeen johtajan tehtävissä Woodruff High Schoolissa ja Bradleyn yliopistossa Peoriassa sekä Pekin Community High Schoolissa. Fogelbergin äiti oli skotlantilainen maahanmuuttaja ja isä ruotsalaista alkuperää. Hyödyntämällä Mel Bayn oppikirjaa Fogelberg oppi soittamaan isoisältään vastaanottamaansa havaijalaista slidekitaraa. Fogelberg oppi myös soittamaan pianoa. 14-vuotiaana hän liittyi The Beatlesiä coveroineeseen yhtyeeseen The Clan. Fogelbergin seuraava yhtye The Coachmen oli niin ikään coverbändi. Vuonna 1967 yhtye nauhoitti Golden Voice Recording-studiolla Etelä-Pekinissä Ledger-yhtiön julkaiseman singlen Maybe Time Will Let Me Forget/Don't Want to Lose Her, jonka molemmat kappaleet olivat Fogelbergin käsialaa. Valmistuttuaan Woodruff High Schoolista vuonna 1969 Fogelberg opiskeli teatteritaiteita ja maalausta Illinoisin yliopistossa. Samaan aikaan hän soitti paikallisissa keikkapaikoissa folkrockyhtyeessä The Ship ja alkoi tehdä akustisia soolokeikkoja kahviloissa. Niiden joukossa oli Red Herring, jossa Fogelberg teki ensimmäiset soololevytyksensä osana vuonna 1971 järjestettyä folkfestivaalia. Fogelbergin löytäjänä oli REO Speedwagonia promoamalla uransa aloittanut Irving Azoff. Tämä lähetti Fogelbergin Nashvilleen, Tennesseehen kehittämään taitojaan. Fogelbergistä tuli sessiomuusikko. Hänen esikoisalbuminsa oli Norbert Putnamin tuottama ja vuonna 1972 ilmestynyt Home Free. Se myi lopulta platinalevyyn oikeuttavan määrän. 70-luvun alussa Fogelberg esiintyi Van Morrisonin lämmittelijänä. Jacksonissa, Mississippissä sijainnut radioasema WZQQ antoi Home Freelle runsaasti soittoaikaa. Paikalliset promoottorit varmistivat Fogelbergille esiintymisen City Auditoriumiin. Konsertti myytiin loppuun kymmenessä päivässä. Promoottorien ilmoitettua Fogelbergin managerille keikan olevan loppuunmyyty, tämä oli epäuskoinen, sillä tuohon mennessä Fogelberg oli esiintynyt vajaan sadan hengen keikkapaikoissa. City Auditoriumiin mahtui 2500 henkeä, mikä teki mainitusta esiintymisestä Fogelbergin ensimmäisen suuren keikan. WZZQ nauhoitti mainitun konsertin ja lähetti sen 22. helmikuuta 1974. Fogelbergin toisesta, Joe Walshin tuottamasta ja vuonna 1974 ilmestyneestä albumista Souvenirs muodostui suosittu. Kappaleesta Part of the Plan tuli hänen ensimmäinen hittinsä. Mainitun albumin työstämiseen osallistui The Eaglesin jäsenistöä ja näihin aikoihin Fogelberg myös konsertoi mainitun yhtyeen kanssa. Vuosina 1975 ja 1977 ilmestyneet albumit Captured Angel ja Nether Lands olivat niin ikään varsin menestyksekkäitä. Vuonna 1978 ilmestynyt albumi Twin Sons with Different Mothers oli Fogelbergin ensimmäinen yhteistyö jazzhuilisti Tim Weisbergin kanssa. Itse pitkäsoitto nousi brittilistalla sijalle 42. ja siltä poimittu single Power of Gold samaisessa maassa sijalle 59. Kyseessä olivat Fogelbergin ainoat listasijoitukset Britanniassa. Vuonna 1979 ilmestynyt albumi Phoenix nousi top teniin ja single Longer aina kakkossijalle poplistalla. Phoenix myi lopulta kaksi miljoonaa kappaletta ja myös singlestä Heart Hotels muodostui top 20-hitti. Vuonna 1980 Fogelberg oli mukana elokuvan Urban Cowboy soundtrackillä kappaleellaan Times Like These ja hän teki debyyttilive-esiintymisensä tv:n puolella. Lokakuussa 1981 ilmestyneestä tupla-albumista The Innocent Age muodostui Fogelbergin uran huipentuma sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Albumilta poimittiin neljä singlemenestystä; Same Old Lang Syne, Hard to Say, Leader of the Band ja Run for the Roses. Inspiraation lähteenä albumille oli ollut Thomas Wolfen novelli Of Time and the River. Vuonna 1982 ilmestynyt Fogelbergin greatest hits-kokoelma sisälsi myös kaksi uutta kappaletta; Missing You ja Make Love Stay, jotka julkaistiin lisäksi singleformaatissa. Vuonna 1984 ilmestynyt Fogelbergin seuraava albumi Windows and Walls sisälsi singlekappaleet The Language of Love ja Believe in Me. Vuonna 1985 ilmestyneen ja Nashvillessa nauhoitetun albumin High Country Snows työstämiseen osallistui useita keskeisiä bluegrass-muusikoita, eli  Vince Gill, Ricky Skaggs, Doc Watson, Jerry Douglas, David Grisman, Chris Hillman ja Herb Pedersen. Loppuvuodesta 1985 Fogelberg suuntasi tien päälle muusikkoystäviensä  Joe Vitalen, Paul Harrisin, Tino Gonzalesin, Jeff Grossbergin ja Rick Rosasin kanssa. Yhtye esiintyi nimellä Frankie and the Aliens ympäri Coloradoa soittaen bluescovereita esimerkiksi Creamin ja Muddy Watersin ohjelmistosta. Vuonna 1987 ilmestynyt albumi Exiles merkitsi Fogelbergin paluuta rocksoundiin. Sen kappaleista What You're Doing oli kunnianosoitus  Stax Recordsin 60-luvulla Memphisissä suosituksi tekemälle soundille. Vuonna 1990 ilmestynyttä albumia The Wild Places seurasi kiertue. Seuraavana vuonna julkaistiin livelevy Greetings from the West ja täysmittainen, myös haastatteluosuuksia sisältävä konserttielokuva. Vuonna 1993 ilmestynyt River of Souls oli Fogelbergin viimeinen Sony Recordsille työstämä albumi. Vuonna 1997 julkaistun, neljästä cd:stä koostuvan boxin Portrait kukin levy esitteli eri tyylisuuntaa Fogelbergin musiikista. Vuonna 1999 Fogelberg julkaisi joululevyn First Christmas Morning ja vuonna 2003 ilmestynyt Full Circle merkitsi Fogelbergin tuotannossa paluuta hänen 70-luvun alun tyyliään muistuttavaan folkvaikutteiseen, kevyeen rocksoundiin. Toukokuussa 2017 Fogelbergilta julkaistiin livelevy, joka oli taltioitu Carnegie Hallissa vuonna 1979. Nauhoituksista oli vastannut Fogelbergin kanssa yhteistyötä tehnyt äänialan yhtiö ja julkaisusta vastasivat Fogelbergin perhe ja hänen pitkäaikainen ystävänsä Irv Azoff. Kesäkuussa 2017 albumi saavutti Billboardin listalla sijan 71. ollen Fogelbergin ensimmäinen mainitulle listalle noussut koserttitaltiointi.