Lauantain pitkä:Vuonna 1968 perustettu keskeinen walesilainen rockyhtye

Man on Walesista kotoisin oleva rockyhtye, joka tyylissään yhdistää Yhdysvaltojen länsirannikon psykedeelistä rockia, progressiivista rockia ja bluesia. Yhtye perustettiin marraskuussa 1968 ja sen esiasteena oli ollut walesilainen harmonioita hyödyntänyt rockythye The Bystanders. Man on tullut tunnetuksi livekeikkojensa pitkistä jamitteluosuuksista. Merthyr Tydfilistä kotoisin ollut The Bystanders esiintyi ahkerasti Walesin clubeissa ja yhtye soitti usein useita keikkoja illassa. The Bystandersin levytysrepertuaari koostui kahdeksasta singlestä. Niiden joukossa ollut 98. 6. saavutti brittilistalla sijan 45. helmikuussa 1967. Kappale pääsi myös mukaan vuonna 2009 valmistuneen elokuvan The Boat That Rocked soundtrackille. Keithin mainitusta kappaleesta levyttämä cover saavutti brittilistalla sijan 24. The Bystandersin singlekappaleista When Jesamine Goes oli yhtyeen managerin Ronnie Scottin sekä Marty Wilden salanimillä Frere Manston ja Jack Gellar kirjoittama. The Casuals versioi sen nimellä Jesamine ja saavutti coverillaan brittilistalla kakkossijan. BBC:lle The Bystanders nauhoitti covereista koostuneita livesessioita, sillä 60-luvulla säännöt vaativat live-esityksiä levymusiikin välillä. The Bystanders esiintyi säännöllisesti esimerkiksi Jimmy Young Showssa ja David Symonds Showssa. Kun The Bystanders aloitti toimintansa vuonna 1962, yhtyeen solistina vaikutti tuolloin nimeä Gerry Braden käyttänyt Owen Money. Vic Oakleyn otettua hänen paikkansa yhtyeessä syntyi The Bystandersin tunnetuin kokoonpano, jonka  muodostivat muilta osin kitaristi Micky Jones, kosketinsoittaja Clive John, eli Clin Space, basisti Ray Williams ja rumpali Jeff Jones. Vuoteen 1968 ehdittäessä muut yhtyeen jäsenet halusivat muuttaa sen musiikillista ilmaisua psykedeeliseen Yhdysvaltojen länsirannikon kitarasoundiin. Oakley jätti tässä vaiheessa yhtyeen ja hänen paikkansa otti Deke Leonard. Samalla yhtyeen nimeksi vaihtui Man. Se solmi sopimuksen Pye Recordsin kanssa. Manin kaksi ensimmäistä albumia, tammikuussa 1969 ilmestynyt Revelation ja saman vuoden lokakuussa julkaistu 2 Ozs of Plastic with a Hole in the Middle olivat John Schroederin tuottamia. Leonard jätti Manin kakkosalbumin miksausten aikaan. Hänen paikkansa ottanut Martin Ace oli aikaisemmin vaikuttanut Leonardin varhaisemmassa yhtyeessä Dream. Näihin aikoihin Man nauhoitti kolme demosessiota viikossa Leeds Musicille. Nauhoitettujen kappaleiden joukossa ollut Down the Dustpipe päätyi Status Quon ohjelmistoon. Man konsertoi Euroopassa, erityisesti Saksassa, missä yhtye soitti Chicagon lämmittelijänä. Leonard liittyi uudelleen Manin riveihin ja Ace pysyi mukana multi-instrumentalistina. Pian tämän jälkeen Ray Williams ja Jeff Jones saivat lähteä. Terry Williamsista tuli Manin uusi rumpali ja Ace siirtyi basistiksi. Leonard, Ace ja Terry Williams olivat kaikki aikaisemmin vaikuttaneet Dreamin riveissä. Mainittu kokoonpano soitti debyyttikeikkansa lokakuussa 1970 Hampurissa. Se julkaistiin bootleggina nimellä To Live for Two Die. Cd-versiot ilmestyivät vuosina 1992 ja 1997 nimellä The Honest One ja yhtye itse julkaisi konsertin uudelleen bootleggina. Vaikka Manin kakkosalbumi oli saavuttanut Britanniassa myönteiset arviot, se menestyi paremmin Saksassa. Siellä Man konsertoikin seuraavan vuoden. Yhtyeen konsertit saattoivat venyä jopa viiden tunnin maratonmittoihin ja suurin osa kappaleista olikin pitkiä jamitteluja. Yhtyeen manageri Barrie Marshall neuvotteli uuden levytyssopimuksen United Artists Recordsin Andrew Lauderin kanssa. Mainitulle levy-yhtiölle Man levytti maaliskuussa 1971 ilmestyneen kolmannen ja nimeään kantaneen albuminsa, joka saavutti ristiriitaiset arviot. Medialäpilyöntiä Manille tuli merkitsemään yhtyeen Berliinissä soittama konsertti, jossa se hakkasi suosiossa Soft Machinen, Yesin ja Familyn. Man oli mukana United Artistsin vuonna 1971 julkaisemalla tuplasämplerialbumilla All Good Clean Fun. Yhtye promosi mainittua levyä tekemällä kiertueen Sveitsissä Help Yourselfin ja Leicesteristä kotoisin olleen yhtyeen Gypsyn kanssa. Marraskuussa 1971 ilmestynyt seuraava Manin albumi, Kingsley Wardin Rockfield-studioilla nauhoittama  Do You Like It Here Now, Are You Settling In? saavutti myönteiset arviot. Man esiintyi Saksan tv:ssä ja Islannissa Badfingerin kanssa. Tiivis keikkailu nostatti paineita ja tammikuussa 1972 kosketinsoittaja Clive John jätti Manin. Hän muodosti yhtyeen Iowerth Pritchard and The Neutrons Phil Ryanin ja vuonna 2017 edesmenneen Will Youattin kanssa. Manin uusi kvartettikokoonpano lämmitteli Hawkwindiä ja Brinsley Schwartzia Roundhousessa 13. helmikuuta 1972 soitetussa hyväntekeväisyyskonsertissa. Siitä julkaistiin rajoitettuna painoksena keräilijöiden aarteeksi muodostunut tupla-albumi Greasy Truckers Party. United Artistsin Andrew Lauderin kehotuksesta Man nauhoitti seuraavaksi livealbumin Live at the Padget Rooms, Penarth kahdeksas huhtikuuta 1972 soittamastaan konsertista. Edullista albumia painettiin ainoastaan 8000 kappaletta, jotka myytiin loppuun viikossa. Basisti Martin Ace jätti yhtyeen ja muodosti bändin The Flying Aces vaimonsa Georgen kanssa. Jones ja Williams antoivat Leonardille potkut. Kosketinsoittaja Clive John teki paluun Manin riveihin ja uutta jäsenistöä yhtyeessä edustivat kosketinsoittaja Ryan ja basisti Youatt. Uusi kokoonpano nauhoitti ensimmäisen kolmesta Peel Sessionsistaan 29. elokuuta 1972. Kaksi muuta ajoittuivat 18. syyskuuta 1973 ja 31. lokakuuta 1974. Marraskuussa 1972 ilmestynyt seuraava albumi Be Good to Yourself at Least Once a Day saavutti myönteiset arviot. 19. joulukuuta 1972 esimerkiksi Dave Edmundsin, Help Yourselfin ja The Flying Acesin kanssa soitettu konsertti ilmestyi seuraavan vuoden heinäkuussa edullisena kymppituumaisena tupla-albumina Christmas at Patti. Manin kvartettikokoonpano alkoi nauhoittaa syyskuussa 1973 ilmestynyttä seuraavaa albumiaan Back into the Future. Yhtye koki kuitenkin tarvitsevansa toisen kitaristin ja niinpä sen kokoonpanon täydensi aikaisemmin yhtyeessä Wild Turkey soittanut Alan "Tweke" Lewis. Tupla-albumin livepuolen nauhoitukset tehtiin 24. kesäkuuta 1973 Manin henkisessä kodissa, Lontoon Roundhousessa. Niihin otti osaa Gwalian mieskuoro, joka oli aikaisemmin esiintynyt Manin kanssa The Ovalissa yhtyeen soittaessa Frank Zappan lämmittelijänä. Albumi saavutti brittilistalla sijan 23. ja sen olisi pitänyt olla Manin lopullinen läpimurtolevy, mutta öljykrriski vähensi mainitun pitkäsoiton painosmäärää. Back into the Futuren tiimoilta tehdyllä kiertueella lämmittelijänä kuultiin Deke Leonardin yhtyettä Icebergiä. Kiertueen aikana Micky Jones ja Leonard keskustelivat Manin uudesta line-upista. Kun Ryan ja Youatt joulukuussa 1973 lähtivät kasaamaan The Neutronsia, Leonard hajotti Icebergin ja liittyi uudelleen Maniin. Yhtyeen uuden kokoonpanon täydensivät Help Yourselfissä mukana olleet ja myös Icebergiin kuuluneet kosketinsoittaja Malcolm Morley ja basisti Ken Whaley. Toukokuussa 1974 ilmestynyt seuraava albumi Rhinos, Winos and Lunatics oli ennen muuta Queenin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tulleen Roy Thomas Bakerin tuottama. Pitkäsoitto pysytteli brittilistalla neljän viikon ajan ja sen paras listasijoitus oli 24. Maalis-huhtikuussa 1974 Man soitti Yhdysvalloissa viiden viikon ajan Hawkwindin lämmittelijänä The 1999 Party-nimisellä kiertueella. 12. maaliskuuta Los Angelesin Whiskey A-Go Gossa soitetussa konsertissa saksofonisti Jim Horn täydensi Manin kokoonpanoa. Mainittu konsertti julkaistiin vuonna 2007 ilmestyneen Rhinos, Winos and Lunaticsin uusintapainoksen bonuslevynä. 21. huhtikuuta Chicagossa soitettu konsertti taltioitiin radiota varten ja julkaistiin vuonna 1997 cd-formaatissa nimellä The 1999 Party Tour. Morley jätti yhtyeen päivää ennen kuin se alkoi levyttää seuraavaa albumiaan, lokakuussa 1974 ilmestynyttä pitkäsoittoa Slow Motion. Ennen albumin julkaisua Man konsertoi Britanniassa Badfingerin kanssa. Yhdysvalloissa Man keikkaili elo-lokakuussa 1974. Yhtye palasi sinne seuraavan vuoden maaliskuussa tarkoituksenaan konsertoida REO Speedwagonin ja New Riders of the Purple Sagen kanssa. Mainittu kiertue peruuntui ensimmäisen keikkansa jälkeen. Man teki  Yhdysvalloissa uusia esiintymisiä REO Speedwagonin ja Blue Öyster Cultin kanssa. Myös kyseisen kiertueen keikkoja peruuntui Micky Jonesin sairastumisen vuoksi. Viimeiset San Franciscon Winterlandissa soitetut konsertit olivat menestyksekkäitä ja Bill Graham buukkasi Manin uudelleen mainittuun keikkapaikkaan. Ken Whaley oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja jätti yhtyeen. Martin Ace otti hänen paikkansa ja Man treenasi Quicksilver Messenger Service-yhtyeen John Cipollinan kanssa. Tämä soitti Manin riveissä Winterlandissa ja Britanniaan suuntautuneella kiertueella. Roundhousessa soitettu konsertti nauhoitettiin ja julkaistiin syyskuussa 1975 albumina Maximum Darkness. Brittien albumilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 25. Martin Ace jatkoi Manin basistina Ranskaan suuntautuneella kiertueella, jonka yhtye soitti Gongin ja Magman kanssa ja palasi kiertueen päätyttyä The Flyin' Acesin riveihin. Manin uudeksi levy-yhtiöksi vaihtui MCA Records ja Phil Ryan palasi yhtyeen kosketinsoittajaksi.  Koska uutta basistia ei ollut tiedossa, yhtye joutui ensimmäistä kertaa uransa aikana koesoitattamaan basisteja.Heistä viimeinen, aikaisemmin Global Village Trucking Companyssa soittanut John McKenzie tuli välittömästi valituksi. Maaliskuussa 1976 ilmestynyt albumi The Welsch Connection saavutti brittilistalla sijan 40. Sen tiimoilta Man konsertoi maalis-huhtikuussa Britanniassa ja kesä-heinäkuussa Yhdysvalloissa. Yhdysvaltojen kiertuetta seuranneella Euroopan rundilla Ryan ja McKenzie ilmoittivat jättävänsä yhtyeen ja jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet päättivät niin ikään lopettaa. MCA:n kanssa tehty sopimus edellytti Manilta vielä yhtä albumia. Kukaan ei ollut kiinnostunut luomaan uutta materiaalia ja yritykset coverversioista eivät olleet parhaita mahdollisia. Niinpä MCA hyväksyi jäähyväisalbumina livelevyn. Marraskuussa 1977 ilmestynyt All's Well That Ends Well oli nauhoitettu Lontoon Roundhousessa 11.-13. joulukuuta edellisenä vuonna. Siltä erää viimeisen konserttinsa Man oli kuitenkin soittanut 16. joulukuuta 1976 Sloughissa. Tuossa vaiheessa Manin jäsenet eivät olleet aikeissa tehdä milloinkaan reunionia.

Basisti/kitaristi Martin Ace jätti Manin ennen The Welsch Connection-albumia. Hän muodosti uudelleen The Flyin' Aces-yhtyeen yhdessä vaimonsa, kitaristi Georgen, kitaristi Mickey Geenin, kosketinsoittaja Phil Ryanin ja rumpali Stewart Hallidayn kanssa. Ryan teki paluun Maniin ja Halliday liittyi Alkatraziin. Hänen paikkansa otti ensiksi aikaisemmin Help Yourselfissä vaikuttanut Dave Charles ja sitten Badfingerin jäsenistöön kuulunut Mike Gibbins. 80-luvulla Ace soitti myös kitaristi David Tiptonin ja aikaisemmin Gentle Giantissa vaikuttaneen rumpali John "Pugwash" Weathersin kanssa. Pian Manin hajoamisen jälkeen kitaristi Micky Jones nauhoitti joitakin demoja kitaristi Tweke Lewisin, rumpali Steve Dixonin, basisti Al McLainen, kitaristi/kosketinsoittaja Malcolm Morleyn ja rumpali Derek Ballardin kanssa. Vuonna 1978 hän muodosti The Mickey Jones Bandin Lewisin, Dixonin, McLainen ja aikaisemmin Cold Turkeyssa ja Babe Ruthissa soittaneen kosketinsoittaja Steve Gurlin kanssa. Lewisin ja Gurlin lähdettyä Jones, Dixon ja McLaine muodostivat trion Manipulator, joka käytti ajoittain myös nimeä The Acidtones. Vuonna 1981 Jones hajotti Manipulatorin ja muodosti The Flying Pigsin basisti Mick Hawksworthin ja rumpali Phil Littlen kanssa. Kitaristi Deke Leonard muodosti Icebergin uudelleen basisti Lincoln Carrin kanssa. Rumpalina vaikutti Terry Williams aina silloin, kun hän Rockpilea koskeneilta velvoitteiltaan ehti. Leonardilla oli edelleen levytyssopimus ja hän teki nauhoituksia Martin Acen ja Terry Williamsin kanssa, mutta vuonna 1979 ilmestyneen albumin Before Your Very Eyes julkaisu viivästyi levy-yhtiö EMI:n vuoksi viidellä vuodella ja se sen nauhoittaminen vaati kaksi eri yritystä. Myöhäisemmässä kokoonpanossa olivat Leonardin lisäksi mukana aikaisemmin Help Yourselfissä soittaneet kitaristi/basisti Richard Treece ja pedal steel-kitaristi B. J. Cole sekä lisäksi rumpali Reg Isadore. Muutettuaan Yhdysvaltoihin Leonard työskenteli Walter Eganin albumilla. Yhtyeen The Force Leonard muodosti aikaisemmin Ducks Deluxessa soittaneen kitaristi Sean Tylan, basisti Micky Groomen ja rumpali Paul Simmonsin kanssa. Vuonna 1982 ilmestyneellä albumilla Force's First olivat lisäksi mukana Terry Williams ja Martin Ace. Yhtye lopetti toimintansa samana vuonna Tylan esiintymisjännityksen vuoksi. Leonard muodosti jälleen uuden Icebergin lineupin. Basisti John McKenzie teki yhteistyötä Ryanin ja Pete Brownin kanssa ennen kuin hän oli mukana osalla Steve Hillagen vuonna 1979 ilmestyneen albumin Live Herald kappaleista. McKenziestä tuli tausta-sessiomuusikko. Hän konsertoi  Dr Johnin, Albert Leen, Davy Spillanen, The Christiansin, Sealin, Alison Moyetin ja  Everything but the Girlin kanssa. Mc Kenzie oli mukana Bob Dylanin, The Pretendersin, Eurythmicsin, David Bowien, Mary Coughlanin, Paul Bradyn, Moya Brennanin, Andrea Corrin, Damien Ricen ja Whamin levytyksillä. Kosketinsoittaja Phil Ryan teki jälleen yhteistyötä Pete Brownin kanssa. The Brown & Ryan Bandissa olivat lisäksi mukana basisti McKenzie, aikaisemmin Neutronsissa soittanut kitaristi Taff Williams sekä rumpali Steve Jones. Toisen lineupin muodostivat Brown, Ryan, Williams, basisti Dill Katz ja rumpali Jeff Seopardie ja se käytti sekä nimeä Pete Brown and the Interoceters että nimeä Ray Gammond and The Interoceters. Kyseinen kokoonpano nauhoitti joitakin kappaleita Pete Brownin vuonna 1984 ilmestyneelle albumille Party in the Rain. Ryan soitti myös joitakin keikkoja The Flyin' Acesin kanssa. Seuraavaksi Ryan muutti Tanskaan, mistä hänen vaimonsa Bolette oli kotoisin. Ryan kirjoitti musiikkia elokuviin ja televisioon. Hän menehtyi huhtikuussa 2016. Manin lopetettua toimintansa rumpali Terry Williams liittyi välittömästi Rockpile-yhtyeeseen Dave Edmundsin, Nick Lowen ja Billy Bremnerin seuraksi. Se konsertoi sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa ja julkaisi albumin Seconds of Pleasure ja useita singlejä. Ennen siirtymistään Dire Straitsiin Williams työskenteli Meat Loafin kanssa. Williamsin pesti Dire Straitsissa jatkui Manin uudelleen kasaamiseen saakka.

Yhtye teki paluun vuonna 1983 kokoonpanolla, jossa olivat mukana kitaristit Jones ja Leonard, basisti Ace sekä aikaisemmin Gentle Giantissa soittanut John Weathers. Mainittu kokoonpano jatkoi toimintaansa vuoteen 1996 saakka, tosin Rick Martinez tuurasi Weathersiä tämän sairastellessa. Treenien jälkeen Man soitti ensimmäisen konserttinsa Lontoon Marqueella. Kesäkuussa 1983 yhtye nauhoitti samaisessa paikassa Picasson seuraavan vuoden tammikuussa julkaiseman livealbumin Friday the 13:th, joka koostui yhtyeen vanhasta tuotannosta. Myöhemmin  vuoden 1983 aikana yhtye soitti Readingin festivaaleilla Tommy Vancen Friday Rock Showta varten taltioidun konsertin. Konsertti julkaistiin vuonna 1993 albumina nimellä Live at Reading '83. Ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt Manin studioalbumi The Twang Dynasty ilmestyi vuonna 1992. Manin Glastonburyn festivaalilla vuonna 1994 soittama konsertti ilmestyi albumina Live 1994 -Official Bootleg. Seuraavana vuonna julkaistiin yhtyeen uusi studioalbumi Call Down the Moon. Weathers lähti vuonna 1996 paluutaan tehneeseen Gentle Giantiin. Hänen paikkansa Manissa otti Terry Williams. Hän nauhoitti muutamia kappaleita, jotka ilmestyivät toukokuussa 1992 ilmestyneellä albumilla Undrugged. Leonardin sairastelun vuoksi yhtye soitti joitakin keikkoja triokokoonpanolla. Leonardin tehtyä paluun Maniin vuonna 1997 lähti puolestaan Williams, jonka paikan otti aikaisemmin The Wild Familyssä ja The Adrian Smith Bandissä soittanut Bob Richards. Kosketinsoittaja Phil Ryanin tehtyä paluun Manin riveihin vuonna 1998 yhtye oli jälleen legendaarisessa kvintettikokoonpanossaan. Saman vuoden maaliskuussa yhtye nauhoitti Oberhausenissa, Länsi-Saksassa livealbumin 1998 Live at the Star Club. Kesäkuussa 2000 ilmestyneellä albumilla Endangered Species Ryanin osuus tuottajana oli keskeinen, mutta hän joutui jättämään Manin henkilökohtaisista syistä. Hänen paikkansa ottanut Gareth Llewellyn Thorrington ei ehtinyt mukaan toukokuussa 2001 Hampurissa nauhoitetulle ja seuraavana vuonna ilmestyneelle livealbumille Down Town Live.  Thorrington oli sitä vastoin mukana osalla vuonna 2002 ilmestyneen albumin Undrugged kappaleista. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset oli aloitettu jo vuoden 1996 aikana. Se sisältää myös covereita klassikkokappaleista, kuten näkemykset Beach Boysin Sail On, Sailorista ja Ray Charlesin Georgia on My Mindista. Molemmissa solistina oli Micky Jones. Vuonna 2002 Micky Jones joutui sairastelunsa vuoksi jättämään yhtyeen. Hänen paikkansa otti väliaiaikaisesti hänen poikansa George Jones. Vuonna 2004 Micky oli toipunut palatakseen yhtyeeseen. Leonardin päätettyä lähteä Georgesta tuli yhtyeen pysyvä jäsen. Vuonna 2005 Micky Jonesin oli jätettävä Man terveydellisistä syistä ja hänen paikkansa yhtyeessä otti Martin Acen poika Josh Ace. Marraskuussa 2006 ilmestyneen albumin Diamonds and Coal jälkeen Thorrington sai lähteä yhtyeestä ja Man jatkoi toimintaansa nelimiehisenä. Vuoteen 2008 ajoittuneella Manin 40-vuotisjuhlakiertueella Ryan palasi yhtyeen kosketnsoittajaksi. Mainittu lineup nauhoitti uuden studioalbumin, mutta hajosi ennen sen miksauksia. Acet ja Ryan kiinnittivät yhtyeeseen mukaan kitaristi/solisti James Beckin ja rumpali/solisti Rene Robrahnin. George Jonesin albumille soittamat osuudet korvattiin ja uusi albumi Kingdom of Noise ilmestyi viimein kesäkuussa 2009. George Jones ja Bob Richards muodostivat uuden yhtyeen Son of Man solisti Richie Gallonin, kosketinsoittaja Marco Jamesin ja basisti Ray Jonesin sekä  Tigertailzin kitaristin Glenn Quinnin  kanssa. Uutta materiaalia sisältänyt yhtyeen nimikkoalbumi ilmestyi lokakuussa 2016 ja kakkospitkäsoitto State of Dystopia maaliskuussa 2020. Yhtye on jatkanut Manin musiikin esittämistä konserteissaan Englannissa ja Walesissä. Jätettyään Manin Micky Jones konsertoi hetken aikaa, mutta hän menehtyi kymmenes maaliskuuta 2010 63-vuotiaana. Clive John menehtyi Swanseassa 24. elokuuta 2011 66-vuotiaana. Ken Whaley menehtyi kurkkusyöpään kahdeksas toukokuuta 2013 niin ikään 66-vuotiaana. Phil Ryan säilyi yhtyeen jäsenenä 30. huhtikuuta 2016 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka. Hän oli 69-vuotias. Mann uusi albumi Reanimated Memories sai julkaisunsa 22. helmikuuta 2015 Half Moonissa, Putneyssa soitetussa konsertissa, joka oli Manin ensimmäinen Britanniassa soittama keikka sitten lokakuun 2011. Vuonna 2015 Swansea Museumissa pidettiin paikallisen diggarin John Bannonin kasaama näyttely The Evolution of Man 1965-2014, Acid Rock from Wales, joka esitteli yhtyeeseen liittyvää memorabiliaa 50 vuoden ajanjaksolta. Man on vaikuttanut Saksassa vuodesta 2011 lähtien. Yhtye jatkaa edelleen ajoittaista konsertointiaan. Vuosien 2012 ja 2013 syksyihin ajoittuivat kiertueet ja vuonna 2019 yhtye teki lyhyen rundin Britanniassa. Vuoden 2018 50-vuotisjuhlakiertueensa Man teki kokoonpanolla, jossa Shane Dixon vaikutti uutena rumpalina ja Malcolm Morley oli tehnyt paluun yhtyeen kosketinsoittajaksi. Manin tuorein albumi on lokakuussa 2019 ilmestynyt Anachronism Tango. Yhtyeen jäsenistä John McKenzie edesmeni toukokuun kymmenentenä 2020 64 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Vinnie Vincentin musiikillista elämää Kissin jälkeen

Vinnie Vincent Invasion oli vuonna 1984 perustettu glam metal-yhtye, jota johti aikaisemmin Kississä vaikuttanut kitaristi Vinnie Vincent. Basistiksi tuli Los Angelesin alueella kykyjenetsijänä toiminut Dana Strum, joka oli löytänyt esimerkiksi Rhandy Rhoadsin ja Jake E Leen Ozzy Osbournen kitaristeiksi. Vastaavasti Paul Stanley oli kiinnittänyt Vincentin Kissin kitaristiksi juuri Strumin kehotuksesta. Kun rumpaliksi saatiin Bobby Rock, yhtyeen lineupista puuttui enää leadvokalisti. Vinnie Vincent Invasionin nimeä kantaneella yhtyeen esikoisalbumilla solistina kuultiin Journeystä tutuksi tullutta Robert Fleischmania. Glammetallia edustanut pitkäsoitto sisälsi suureksi osaksi uudelleen nauhoitettuja versioita kappaleista, joita Vincent oli demottanut aikaisemmin New England-yhtyeessä vaikuttaneiden Hirsch Gardnerin, Gary Shean ja Jimmy Waldon kanssa. Yhtye käytti tosin tuolloin nimeä Warrior. Vincent korvasi John Fannonin mainitun yhtyeen solistina ja kitaristina. Warrior lopetti toimintansa Vincentin saatua kiinnityksen Kissiin. Toukokuussa 1988 ilmestyneellä Vinnie Vincent Invasionin toisella albumilla All Systems Go solistina oli Mark Slaughter. Kyseinen pitkäsoitto sisälsi yhtyeen tunnetuimpiin hitteihin lukeutuneen kappaleen Ashes to Ashes ja Love Kills oli lisäksi mukana elokuvan Nightmare on Elm Street 4:The Dream Master soundtrackillä. Myöhemmin vuoden 1988 aikana Vinnie Vincent Invasionin sopimus Chrysalis Recorsin kanssa päättyi. Slaughter ja Strum lähtivät yhtyeestä ja muodostivat oman Slaughterinsa, josta muodostuikin suosittu yhtye. Bobby Rock vaikutti Slaughterin kiertuerumpalina. Vinnie Vincent Invasionin lopetetua toimintansa Rock vaikutti yhtyeissä Nitro ja Nelson ja soitti sessiomuusikkona.Vincent lyöttäytyi uudelleen yhteen Fleischmanin kanssa ja levytti julkaisematta jääneen albumin Pyro Messiah. Vuosien 1989 ja 1992 välillä rumpalina vaikuttanut Andre LaBelle muodosti vuonna 2011 Fleischmanin kanssa uuden  yhtyeen The Sky. Elokuun lopussa 2008 SplitScreen Entertainment julkaisi Vincentille työstetyn tribuuttialbumin KISS MY ANKH. Sillä kuultiin jäsenistöä esimerkiksi White Lionista ja Alice Cooperin taustayhtyeestä.

Torstain terävä:Rick Derringerin varhainen menestysyhtye

The McCoys oli Union Cityssä, Indianassa vuonna 1962 perustettu rockyhtye, joka muistetaan ensisijaisesti kolme vuotta myöhemmin ilmestyneestä singlehitistään Hang on Sloopy. Yhtyeen jäsenistä Zehringerit olivat kotoisin Fort Recoverysta, Ohiosta. Originaalin kokoonpanon muodostivat kitaristi/solisti Richard Zehringer ( hänet on myöhemmin tunnettu nimellä Rick Derringer), rumpali Randy Zehringer (Randy Z) sekä basisti Dennis Kelly. Yhtye käytti ensiksi nimeä The Rick Z Combo, joka vaihtui Rick and The Raidersiksi. Kellyn lähdettyä opiskelemaan yhtyeen kokoonpanon täydensivät basisti Randy Jo Hobbs, saksofonisti Sean Michaels ja kosketinsoittaja Ronnie Brandon. Mainittu lineup otti käyttöönsä nimen The McCoys. Brandonin lähdettyä 60-luvun puolivälissä hänen paikkansa otti Bobby Peterson. The McCoysn repertuaarista Hang on Sloopy nousi Billboardin listakärkeen lokakuussa 1965 ja siitä muodostui Ohion osavaltion tunnuskappale. Pelkästään Yhdysvalloissa kyseistä singleä on myyty yli miljoona yksikköä. The McCoysin muita hittejä edustavat Billboardin listalla seitsemänneksi noussut cover klassikosta Fever sekä sijan 21. tavoittanut näkemys Richie Valensin originaalikappaleesta C'mon Let's Go. Feverin b-puolella julkaistu cover Sorrowsta oli Britanniassa menestys The Merseys-yhtyeen esittämänä ja myöhemmin David Bowie versioi kappaleen loppuvuodesta 1973 ilmestyneelle coveralbumilleen Pin Ups. Kappaleen avausrivit With your blonde hair and eyes of blue kelpasivat myös George Harrisonille vuonna 1968 ilmestyneellä soundtrackillä Yellow Submarine julkaistuun, Harrisonin Fab Fourille työstämään sävellykseen It's All Too Much. Zehringerin veljekset ja Hobbs vaikuttivat Johnny Winterin taustayhtyeenä vuosina 1970 ja 1971 ilmestyneillä albumeilla Johnny Winter And ja Johnny Winter And Live. Rick Derringer ja Jo Hobbs olivat taustamuusikkoina myös Winterin vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Still Alive and Well, Saints and Sinners ja John Dawson Winter III. Myöhemmin Derringer ja Hobbs soittivat Edgar Winterin kanssa ja osallistuivat vuonna 1976 ilmestyneen albumin Together:Edgar Winter and Johnny Winter Live levytykseen. Hobbs oli lisäksi mukana samaisena vuonna julkaistulla Johnny Winterin konserttitaltioinnilla Captured Live! Derringer soitti lisäksi esimerkiksi Steely Danin ja Cyndi Lauperin kanssa ja perusti Carmine Appicen kanssa yhtyeen DNA. Hobbs menehtyi ainoastaan 45-vuotiaana viides elokuuta 1993. Kyseinen päivämäärä on myös Derringerin syntymäpäivä. Peterson menehtyi Gainesvillessa, Floridassa 21. heinäkuuta 1993 47 vuoden ikäisenä.

Keskiviikon klassikko:Huippusuositun irlantilaisyhtyeen raaka esikoisalbumi

U2:Boy

20. lokakuuta 1980 Island Recordsin julkaisemana Britanniassa ja kolmas maaliskuuta 1981 Yhdysvalloissa ilmestynyt ja Steve Lillywhiten tuottama Boy on U2:n esikoisalbumi, joka sisältää useita keskeisiä kappaleita yhtyeen tuossa vaiheessa noin 40 kappaletta käsittäneestä diskografiasta. Mukana on myös kaksi U2:n esikoisalbumia varten uudelleen nauhoitettua kappaletta, joiden originaalit versiot ilmestyivät yhtyeen esikoisjulkaisulla, the Ep Threellä. Boyn nauhoitukset tapahtuivat heinä-syyskuun 1980 välillä Dublinissa Windmill Lane-studioilla, joilla U2 nauhoitti 80-luvun aikana säännöllisesti albumeitaan. Boyn äänityksissä U2 työskenteli ensi kertaa Lillywhiten kanssa. Hän hyödynsi tavanomaisesta poikkeavia tuotantotekniikoita.Esimerkiksi Larry Mullenin rumpuosuuksia Lillywhite nauhoitti porraskuilussa ja rikottuja pulloja ja haarukoita rukkia vasten.Yhtye koki Lillywhiten tuottajana rohkaisevaksi ja luovaksi ja hän jatkoi pitkään työskentelyään U2:n kanssa. Boyn lyriikoiden teemat käsittelevät aikuisuutta, viattomuutta ja siirtymistä aikuisuuteen. Niissä on myös useita kirjallisia viittauksia. Albumin kappaleista Shadows and Tall Trees on ottanut nimensä William Goldingin Lord of the Fliesin eräästä otsikosta ja The Ocean Oscar Wilden novellista The Picture of Dorian Tray. Kitaristi The Edge nauhoitti kaikki albumin kappaleista Gibson Explorerillaan. Hänen musiikillisina inspiraarion lähteinään olivat tuossa vaiheessa kuuntelemansa yhtyeet Siouxsie and The Banshees  ja Television. Pitkäsoiton kappaleista ainakin An Cat Dubh ja The Ocean oli kirjoitettu vasta studiossa. Boy-albumin kannessa nähtävät nuoren pojan kasvot heijastavat osaltaan mainittuja teemoja. Boy vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita. Albumi sisälsi ensimmäisen Yhdysvalloissa radiosoittoa saavuttaneen U2:n singlen I Will Follow. Top Tracks-rocklistalla mainittu kappale saavutti sijan 20. Albumin ensimmäinen singlejulkaisu oli silti elokuussa 1980 ilmestynyt A Day Without Me. Britanniassa albumin listasijoitus oli 52. ja Yhdysvalloissa 63. Sitä seuranneella Boy-kiertueella U2 konsertoi Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Boy saavutti sijan 417. Vuonna 2008 albumista julkaistiin remasteroitu versio. Boyn originaalipainos myi noin 200 000 kappaletta. Albumista sen ilmestymisen aikaan laaditut arviot olivat ensisijaisesti myönteisiä. Myöhemmin pitkäsoitosta on laatinut arvion esimerkiksi Bill Wyman ja mainittu arvio ilmestyi Entertainment Weeklyssä. Vuoteen 2017 saakka Boy oli toinen niistä kahdesta U2:n albumista, jonka jokainen kappale on soitettu keikalla vähintään kerran. Mainittuna vuonna U2 soitti livenä kaikki kappaleet The Joshua Treeltä kyseisen albumin 30-vuotisjuhlakiertueella.

Tiistain tukeva:Eräs New Wave of British Heavy Metallin keskeisimmistä edustajista

Samson oli solisti/kitaristi Paul Samsonin vuonna 1977 perustama brittiläinen rockyhtye. Parhaiten se tunnetaan kolmesta ensimmäisestä albumistaan, joilla solistina vaikutti tuleva Iron Maidenin vokalisti Bruce Dickinson, joka käytti tuolloin nimeä Bruce Bruce. Nimeä Thunderstick  hyödyntänyt rumpali Barry Graham Purkis esiintyi nahkamaskissa ja metallilaatikossa. Myös toinen rumpali Clive Burr oli Samsonin jäsen sekä ennen että jälkeen pestiään Iron Maidenissa. Samsonin rumpaleista Mel Gaynor teki myöhemmin menestyksekkään ja yli 20 vuotta kestäneen uran Simple Minds- yhtyeen jäsenenä. Dickinsonin paikan Samsonin vokalistina ottanut Nicky Moore vaikutti yhtyeessä ensiksi 80-luvun puolivälin tieinoilla ja jälleen 90-luvun loppupuolelta eteenpäin. Muihin hänen yhtyeisiinsä ovat lukeutuneet Mammoth ja Nicky Moore Blues Corporation. Samson niputettiin niin kutsutun New Wave of British Heavy Metalin edustajiin lukeutuvaksi. Vuonna 1976 Paul Samson korvasi Bernie Thormen Lontoosta käsin vaikuttaneessa yhtyeessä Scrapyard, jonka kokoonpanon muodostivat muilta osin basisti John McCoy ja rumpali Roger Hunt. Yhtyeen nimeksi vaihtui McCoy, se konsertoi ahkerasti ja teki myös nauhoituksia. McCoy siirtyi lopulta Atomic Rooster-yhtyeeseeen. Hänen paikkansa ottanut Chris Aylmer oli yhtyeen ääni-insinööri ja Paul Samsonin läheinen ystävä. Aylmer ehdotti yhtyeen nimeksi Samsonia ja lisäksi hän suositteli sen kokoonpanoon nuorta rumpalia Clive Burria, jonka kanssa hän oli soittanut yhtyeessä Maya. Burrin liityttyä yhtyeeseen Samson oli syntynyt. Joillakin keikoilla Paul Samson tosin hyödynsi rytmiryhmänä basisti Bill Pickardia ja rumpali Paul Gunnia Aylmerin ja Burrin ollessa estyneitä muiden velvoitteidensa vuoksi. 11. maaliskuuta 1978 Nag's Head Pubissa Rochesterissa, Kentissa soitetulla keikalla basistina oli Samsonin vanha yhtyetoveri Stewart Cochrane Aylmerin vaikuttaessa kakkoskitaristina. Mainitun keikan jälkeen yhtye palasi triokokoonpanoonsa. Cochrane liittyi myöhemmin avant garde jazzrock-yhtyeeseen Spanish Fly. Lisäksi hän esiintyi ja levytti The Animalsin, Nashville Teensin ja Steve Hackett Bandin jäsenistön kanssa. Vuonna 2017 Cochrane mainitsi, että Samsonista pois jääminen oli parasta, mitä hänelle saattoi tapahtua, sillä hän ei tuntenut yhtyeen elämäntapaa ja musiikkityyliä omikseen. Lokakuussa 1978 solisti Mark Newman liittyi Samsonin vokalistiksi, mutta jo kuuden keikan jälkeen yhtye palasi Paul Samsonin leadvokalisoimaan triokokoonpanoonsa. Burr jätti Samsonin vuoden 1978 lopussa. Koesoitatutettuaan yli 60 rumpalikokelasta yhtye valitsi rumpalikseen Barry Purkisin. Yhtyeelle tarjottiin levytyssopimusta, mutta Aylmer ei ollut halukas levyttämään. John McCoy vaikutti tuottajana ja oli ollut mukana kirjoittamassa suurta osaa albumin kappaleista. Niinpä Samson ja Purkis pyysivät häntä tuottamaan esikoisalbuminsa. Nauhoitetun albumin nimeltä Survivors julkaisijaksi kaavailtiin Lazer Recordsia. Loppuvuodesta 1979 nimeä Bruce Bruce käyttänyt Bruce Dickinson liittyi yhtyeen solistiksi. Heinäkuussa 1980 ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto Head On saavutti brittilistalla sijan 34. Albumin tiimoilta tehtyä kiertuetta vaivasivat ongelmat managementin kanssa. Yhtye jatkoi kirjoitustyötä ja treenaamista uutta albumiaan varten. Sen kappaleet olivat valmiita levytettäväksi jo lokakuussa 1980. Samaan aikaan yhtye julkaisi uudelleen esikoisalbuminsa Survivors, jolla kuultiin nyt Dickinsonin vokalisointia. Kiertue jatkui vuoden loppuun ja sen jälkeen Samson siirtyi studioon nauhoittamaan kolmatta albumiaan Shock Tactics. Kyseessä oli vimeinen albumi, jonka Dickinson levytti yhtyeen kanssa. Samson kohtasi useita managementtiin liittyneitä ongelmia. Yhtye buukattiin huonoille lämppäri-kiertueille ja kun Samson lopetti yhteistyön managementtinsa kanssa vuonna 1981, yhtye havaitsi levy-yhtiönsä menneen konkurssiin. Dickinsonin viimeinen keikka Samsonin riveissä oli Readingin festivaaleilla vuonna 1981. BBC:n nauhoittama konsertti ilmestyi vuonna 1990 levyformaatissa nimellä Live at Reading 1981. Samsonin singleistä Riding with the Angels, Losing My Grip ja Red Skies nousivat brittien singlelistalle vuosien 1981 ja 1983 välillä. Niiden listasijoitukset olivat 54., 63. ja 65.

Dickinsonin lähdettyä yhtyeestä Samsonin keulahahmoksi siirtyi aikaisemmin Hackensackissa ja Tigerissa vokalisoinut Nicky Moore. Yhtye oli myös solminut uuden levytyssopimuksen Polydorin kanssa. Samsonin ensimmäinen julkaisu Mooren kanssa oli vuonna 1982 ilmestynyt ep Losing My Grip. Sen nimikappale ja Pyramid to the Stars oli alun perin nauhoitettu Dickinsonin kanssa. Mainitut versiot saivat julkaisunsa vasta vuonna 2001 ilmestyneellä Shock Tactics-albumin cd-uudelleenjulkaisulla. Mooren kanssa Samson julkaisi vuonna 1982 ilmestyneen albumin Before the Storm ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyneen pitkäsoiton Don't Get Even, Get Mad ennen kuin Paul Samson siirtyi soolouralle. Samson jatkoi toimintaansa vuodesta 1987 vuoteen 1991 vaihtelevilla kokoonpanoilla. Vuonna 1990 yhtye julkaisi albumin Refugee. 90-luvun alussa Samson pyysi New Yorkista kotoisin ollutta laulaja/lauluntekijää Rik Anthonya kirjoittamaan lyriikoita ja laulumelodioita Samsonin reunion-projektiin, jota hän oli toteuttamassa Thunderstickin ja Aylmerin kanssa. Anthony ottaa osaa kahdeksan kappaleen lyriikoiden ja laulumelodioiden kirjoittamiseen ja nauhoittamiseen New Yorkissa. Lontoossa Picnic-studioilla hän nauhoitti uudelleen demoversiot viidestä kappaleesta. Koska aikaa ja rahaa oli käytettävissä rajoitetusti, aikaan saatiin ainoastaan demoversiot viidestä kappaleesta, eikä projektia saatettu päätökseen. Samsonin levy-yhtiö jätti demot julkaisematta ja ne lojuivat käyttämättöminä yhdeksän vuoden ajan. Saksassa ja Alankomaissa Anthony, Samson, Gerry Sherwin ja Tony Tuohy soittivat joitakin keikkoja nimellä Paul Samson's Rogues. Samsonin nimellä samainen line-up soitti Girlschoolin lämmittelijänä. Euroopassa soitettujen konserttien jälkeen Anthony palasi New Yorkiin. Vuonna 1993 Samson levytti uusiutuneella kokoonpanolla nimeään kantavan albumin. Vuonna 1999 Paul Samson julkaisi cd:n Past Present & Future, joka sisälsi muun muassa viisi sävellystä Picnic-demoilta. Samson-Aylmer-Thunderstick-kokoonpano soitti paluukeikan Tokiossa ja vuonna 2000 Nicky Mooren täydennnettyä yhtyeen kokoonpanon se teki sarjan keikkoja, joihin lukeutui esimerkiksi 26. toukokuuta 2000 ajoittunut Return of NWOBHM-konsertti Lontoon Astoriassa. Samassa konsertissa esiintyi myös Angel Witch. Samsonin keikka taltioitiin ja se ilmestyi myöhemmin livealbumina. Neljäs elokuuta 2000 samainen Samsonin kokoonpano konsertoi Wacken Open Air-festivaalilla. Paul Samsonin menehtyminen syöpään yhdeksäs elokuuta 2002 merkitsi Samsonin toiminnan loppumista. 12. kesäkuuta 2004 Nicky Moore soitti Sweden Rockissa tribuuttikeikan yhtyetoverilleen otsikolla Nicky Moore Plays Samson. Seitsemäs helmikuuta 1948 syntynyt basisti Christopher Robin Aylmer menehtyi kurkkusyöpään yhdeksäs tammikuuta 2007. Samson nähtiin kahden musiikkivideon tyyppisissä klipeissä Julian Templen ohjaamassa ja vuonna 1980 valmistuneessa elokuvassa Biceps of Steel. Vaikka se jäi vähälle huomiolle, kyseiset klipit nähtiin myös seuraavana vuonna valmistuneessa elokuvassa The Incubus. Ne pääsivät lisäksi mukaan Bruce Dickinsonin dvd:lle Antology. Rumpali Clive Burr menehtyi 12. maaliskuuta 2013 taisteltuaan sitä ennen usean vuoden ajan MS-tautia vastaan.

Maanantain mainio:Eräs keskeisimmistä hieman tuoreemmista bluesartisteista

Elokuun ensimmäisenä 1953 syntynyt Robert William Cray on yhdysvaltalainen blueskitaristi ja solisti. Hän on toiminut oman yhtyeensä johtajana ja voittanut viisi Grammyä. Columbuksessa, Georgiassa syntyneen Crayn musiikkiura alkoi hänen opiskeluaikanaan Newport Newissä, Virginiassa. Siellä ollessaan hän soitti ensimmäisessä yhtyeessään, joka oli The One-Way Street. Crayn perhe asettui lopulta asumaan Tacomaan, Washingtonin alueelle. Siellä Cray kävi Lakes High Schoolia. Kaksikymmentävuotiaana Cray todensi sankarinsa Albert Collinsin, Freddie Kingin ja Muddy Watersin konsertit ja päätti perustaa oman yhtyeensä. Se sai esiintymistilaisuuksia länsirannikon collegekaupungeissa. 70-luvun lopussa Cray asui Eugenessa, Oregonissa. Siellä hän perusti Robert Cray Bandin ja teki musiikillista yhteistyötä Curtis Salgadon kanssa Cray-Hawksissa. Vuonna 1978 valmistuneessa elokuvassa National Lampoon's Animal House Cray vaikutti vaille krediittiä jääneenä basistina housebändissä Otis Day and the Knights. Tomato Records julkaisi vuonna 1980 Crayn esikoisalbumin Who's Been Talkin'. High Tone Recordsin 80-luvun puolivälin tienoilla julkaisemat Crayn pitkäsoitot Bad Influence ja False Accusiations muodostuivat suhteellisen suosituiksi Yhdysvalloissa ja Euroopassa, missä Cray alkoi saavuttaa mainetta live-esiintyjänä. Vuonna 1985 Cray julkaisi albumin Showdown! arvostamiensa Albert Collinsin ja Johnny Copelandin kanssa. Seuraavana vuonna Cray solmi sopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi hänen neljännen ja Dennis Walkerin tuottaman albuminsa Strong Persuader, joka vastaanotti Grammyn. Siltä poimittu crossover-single Smokin' Gun teki Crayta tutuksi suuremmalle yleisölle. Vuonna 1986 Cray levytti salanimellä Night Train Clemons Ted Hawkinsin kanssa. Keith Richards kutsui Crayn Chuck Berryn taustayhtyeeseen vuonna 1987 valmistuneessa ja Taylor Hackfordin ohjaamassa elokuvassa Hail! Hail! Rock N' Roll. Tähän mennessä Cray soitti jo Eric Claptonin kaltaisten artistien lämmittelijänä ja myi myös omissa nimissään täyteen suurempia keikkapaikkoja. Cray on yleensä soittanut Fenderin Telecastereita ja Stratocastereita ja Fender on valmistanut kaksi Crayn nimikko Stratocaster-mallia. John Lee Hookerin albumilla Boom Boom Cray vastasi kitarasoolosta kappaleessa Same Old Blues Again ja samaisen bluesin klassikon albumilla Healer kappaleessa Baby Lee. Hookerin vuonna 1992 ilmestyneen albumin Mr Lucky nimikappaleessa taustalla kuullaan koko Robert Cray Bandia  ja Craytä sekä soolokitaristina että solistina. Cray soitti  Eric Claptonin, Buddy Guyn, Jimmie Vaughanin  ja Stevie Ray Vaughanin kanssa  Alpine Valley Music Theatressa East Troyssa, Wisconsinissa esittäen Sweet Home Chicagon. Stevie Ray Vaughan menehtyi helikopteriturmassa myöhemmin samaisena iltana. Sevillessä, Espanjassa vuonna 1992 järjestetyissä Guitar Legends-konserteissa Cray esitti eräänlaisen tunnuskappaleensa Phone Booth. Samoissa konserteissa esiintyi myös Albert Collins. Cray on jatkanut levytyksiään ja kiertueitaan. Hän osallistui Crossroads Guitar Festivaalille ja soitti Eric Claptonin lämmittelijänä vuosien 2006-2007 kiertueella. Pohjois-Dakotassa, Fargossa Cray soitti toista kitaraa esimerkiksi Creamin ohjelmistosta tutuksi tulleessa Crossroadsissa. Vuonna 2011 Cray pääsi Blues Hall of Fameen ja vuonna 2017 hän vastaanotti palkinnon elämäntyöstään.

Sunnuntain extra:Kiehtovan uuden aallon edustajan kolmas pitkäsoitto

Rachel Sweet:And Then He Kissed Me

Vuonna 1981 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt And Then He Kissed Me on uuden aallon edustajana uransa aloittaneen ja alun perin Stiff Recordsille levyttäneen Rachel Sweetin kolmas studioalbumi. Sen käynnistää saksofonisoololla ryyditetty ja myös Pat Benatarin levytyksenä hieman myöhemmin muistettu Shadows of the Night, joka tavoittaa kaivattavaa intohimoa myös Sweetin tulkintana. Then He Kissed Me/Be My Baby-medley edustaa coverversioita Phil Spectorin tuottamista 60-luvun alkupuolella ilmestyneistä The Crystalsin ja The Ronettesin originaalikappaleista.  And Then He Kissed Me -albumin huippuhetkiin lukeutuvat silti erityisesti Sweetin omaa sävellystuotantoa edustavat Blly and The Gun sekä Party Girl. Niistä ensin mainittu on tyylitajuinen, pianoa instrumentaatiossaan hyödyntävä balladi ja Party Girl rivakampi, mutta upean melodian kannattelema rockelämäntavan ylistys. Eddie Schwartzin käsialaa oleva Two Hearts Full of Love on kitaravetoinen ja tarttuvalla kertosäkeellä kuorrutettu rockkappale. Holly Knightin kirjoittama Little Darling sisältää sopivassa mikstruurassa popsensibiliteettiä ja mahtipontisuutta. Fool's Story on saksofonin dominoima slovari, jolla on tarjottavanaan riittävästi Sweetin vahvaa vokalisointia, joka yksistään riittää tekemään kappaleesta kiinnostavan. Everlasting Love on Love Affair-yhtyeen originaalihitti 60-luvun lopusta ja Sweet esittää sen duettona Rex Smithin kanssa. Streetheart päättää Rachel Sweetin kolmannen pitkäsoiton vahvaan ja vakuuttavaan, kitarasoololla rikastettuun poppaukseen. Pete Solleyn ja Rick Chertoffin tuottama And Then He Kissed Me sijoittuu laadullisesti melkoisen lähelle Rachel Sweetin kahta edellistä pitkäsoittoa, vuosina 1978 ja 1980 ilmestyneitä albumeita Fool Around ja Protect the Innocent.