Gary US Bonds:Dedication
Vuonna 1981 ilmestynyt Dedication on Gary US Bondsin ensimmäinen kahdesta Bruce Springsteen & The E Street Bandin kanssa yhteistyössä työstämästä albumista. Jälkimmäinen on seuraavana vuonna julkaistu pitkäsoitto On the Line. Dedicationilla Bondsia säestivät useat E Street Bandin sekä Southside Johnnyn taustayhtyeen The Asbury Jukesin muusikoista. Dedication sisältää kolme Springsteenin käsialaa olevaa kappaletta, yhden Steven Van Zantin kirjoittaman biisin sekä covereita esimerkiksi Beatlesin, Bob Dylanin ja Jackson Brownen tuotannosta. Pitkäsoiton avaava traditionaali kappale Jole Blon on Bondsin ja Springsteenin duetto. Bondsin 60-luvun alussa työstämien levytysten soundilla oli keskeinen vaikutuksensa sekä Springsteenin että Bondsin tuotantoon. Springsteenin Dedicationille kirjoittamat kappaleet sekä cover Jole Don oli alun perin tarkoitettu julkaistaviksi hänen vuonna 1980 ilmestyneellä tupla-albumillaan The River. Springsteen kuitenkin koki mainittujen kappaleiden sopivan paremmin Bondsin tyyliin. Springsteenin mainituista biiseistä nauhoittamia versioita ei ole koskaan julkaistu. Hän on kuitenkin esittänyt niistä suurinta osaa konserteissaan, usein Bondsin ollessa erikoisvieraana. Dedicationilta julkaistiin useita singlejä. Springsteenin kirjoittama This Little Girl nousi seitsemänneksi Cash Boxilla ja yhdenneksitoista Billboardin poplistalla. Valtavirran rocklistalla kappaleen sijoitus oli viides, samoin kuin traditionaalin cajun-coverin Jole Blon, joka saavutti radiosoittoa albumiorientoituneilla rockkanavilla. Itse Dedication-pitkäsoitto saavutti sijan 27. popalbumilistalla ja sijan 34. R&B-listalla. Musiikkijournalisti Dave Marshin mukaan Dedication on eräs rockin historian menestyneimmistä paluualbumeista. Vuonna 1994 Razor&Tie Musicin Razor Edge-merkki julkaisi Dedicationin uudelleen. Vuonna 2009 BGO Records julkaisi uudelleen sekä Dedicationin että On the Line -pitkäsoiton. Vuonna 2016 Pods & Sodsille antamassaan, uraansa retrospektiivisesti tarkastelevassa haastattelussaan Bonds mainitsi, että muutamat Dedicationin aikaan julkaistut outtakesit ja muut kappaleet saattaisivat tulla julkaistuiksi.
torstai 4. kesäkuuta 2020
Sunnuntain extra:Jon Lordin soolouran 80-luvun avaus
Jon Lord:Before I Forget
28. kesäkuuta 1982 Harvestin julkaisemana ilmestynyt Before I Forget on ensisijaisesti Deep Purplen kosketinsoittajana muistetun Jon Lordin kolmas sooloalbumi. Kyseessä on kahdeksasta kappaleesta koostuva kokonaisuus, joka työstettiin ilman orkesteria. Sitä vastoin pitkäsoiton levytykseen otti osaa koko joukko merkittäviä Lordin rockmuusikkokollegoita. Heitä edustivat kitaristit Bernie Marsden ja Mick Ralphs, basistit Neil Murray ja Boz Burrell sekä rumpalit Ian Paice, Simon Kirke, Cozy Powell ja Simon Philips. Before I Forget - pitkäsoiton ykköspuoli sisältää melko perinnetietoisia rockkappaleita, joista mainittakoon Chance on a Feeling ja Hollywood Rock and Roll. Sitä vastoin albumin kakkospuolella kuullaan neljä varsin brittihenkistä klassista pianoballadia, joilla vokalisteina olivat äiti ja tytär Vickie ja Sam Brown sekä Elmer Gantry. Before I Forgetillä Lordin tavoitteena oli saavuttaa jamitteluhenkeä ja niinpä hän päätyi hyödyntämään albumilla tavanomaista runsaammin syntetisaattoreita. Vuonna 1999 ilmestyneellä Before I Forgetin cd-versiolla oli perusalbumin biisien lisäksi mukana neljä bonuskappaletta. Niistä yksi on Lordin sovitus Maurice Ravelin sävellyksestä Pavane.
28. kesäkuuta 1982 Harvestin julkaisemana ilmestynyt Before I Forget on ensisijaisesti Deep Purplen kosketinsoittajana muistetun Jon Lordin kolmas sooloalbumi. Kyseessä on kahdeksasta kappaleesta koostuva kokonaisuus, joka työstettiin ilman orkesteria. Sitä vastoin pitkäsoiton levytykseen otti osaa koko joukko merkittäviä Lordin rockmuusikkokollegoita. Heitä edustivat kitaristit Bernie Marsden ja Mick Ralphs, basistit Neil Murray ja Boz Burrell sekä rumpalit Ian Paice, Simon Kirke, Cozy Powell ja Simon Philips. Before I Forget - pitkäsoiton ykköspuoli sisältää melko perinnetietoisia rockkappaleita, joista mainittakoon Chance on a Feeling ja Hollywood Rock and Roll. Sitä vastoin albumin kakkospuolella kuullaan neljä varsin brittihenkistä klassista pianoballadia, joilla vokalisteina olivat äiti ja tytär Vickie ja Sam Brown sekä Elmer Gantry. Before I Forgetillä Lordin tavoitteena oli saavuttaa jamitteluhenkeä ja niinpä hän päätyi hyödyntämään albumilla tavanomaista runsaammin syntetisaattoreita. Vuonna 1999 ilmestyneellä Before I Forgetin cd-versiolla oli perusalbumin biisien lisäksi mukana neljä bonuskappaletta. Niistä yksi on Lordin sovitus Maurice Ravelin sävellyksestä Pavane.
Lauantain pitkä:70-luvun puolivälissä aktiivikauttaan viettänyt brittiläinen rockyhtye
Streetwalkers oli brittiläinen, loppuvuodesta 1979 perustettu rockyhtye, jonka jäsenistöön kuului kaksi aikaisemmin yhtyeessä Family vaikuttanutta jäsentä, eli solisti Roger Chapman ja kitaristi John "Charlie" Whitney. Viisimiehisen Streetwalkersin esiasteena oli Chapman Whitney Band. Michael Alphandaryn ja Harvey Goldsmithin manageroima Streetwalkers tuli parhaiten tunnetuksi livekeikoistaan sekä vuonna 1976 ilmestyneestä albumistaan Red Card. Vuoteen 1977 mennessä punk ja uusi aalto olivat nousseet vaikutusvaltaisiksi genreiksi eurooppalaisessa kulttuurissa. Streetwalkers saavutti suosiota Yhdysvalloissa ja Euroopan maista erityisesti Saksassa. Chapman ja Whitney kiinnitettiin Reprise-levy-yhtiölle vuonna 1973. Seuraavana vuonna ilmestynyt albumi Chapman Whitney Streetwalkers nauhoitettiin kokoonpanolla, jossa olivat lisäksi mukana Familyn perustajajäsen, basisti Rick Grech sekä basistit John Wetton ja Jim Cregan, joista viimeksi mainittu vastasi albumilla ainoastaan taustalauluista. Wetton oli vaikuttanut myös King Crimsonissa ja Chapman Whitney Street Walkersin työstämiseen osallistuivat lisäksi mainitun yhtyeen saksofonisti Mel Collins ja rumpalit Ian Wallace ja Michael Giles. Patrick Little kirjoitti Chapman Whitney Streetwalkersista Allmusiciin myönteisen arvion. Näihin aikoihin yhtyeen kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja Blue Weaver, joka oli mukana esimerkiksi Readingin festivaaleilla vuonna 1974 soitetussa konsertissa. The Jeff Beck Groupista ja Humming Birdista tutuksi tullut kitaristi/solisti Bobby Tench oli niin ikään osa yhtyeen keikkakokoonpanoa muun muassa Hyde Parkissa, Lontoossa soitetussa konsertissa. Yhtyeen solmiessa sopimuksen Phonogram Incin kanssa vuonna 1975 sen nimeksi oli vaihtunut Streetwalkers ja Bobby Tenchistä oli tullut yhtyeen virallinen jäsen. Streetwalkersin kokoonpanon täydensivät myöhemmin Iron Maidenista tutuksi tullut rumpali Nicko McBrain sekä basisti Jon Plotel. Aikaisemmin samana vuonna yhtye oli ehtinyt esiintyä Saksassa Rockpalast-konsertissa The Chapman Whitney Streetwalkersin nimellä. Vuonna 1975 ilmestynyt yhtyeen esikoisalbumi Downtown Flyers julkaistiin sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa, mutta se saavutti huomattavampaa kiinnostusta ainoastaan viimeksi mainitussa. Vuoden 1976 satoa edustava groovaava heavyalbumi Red Card saavutti brittilistalla sijan 16. ja se on säilyttänyt asemansa arvostettuna pitkäsoittona. Touko-kesäkuussa 1976 Streetwalkers esiintyi konserttisarjassa Who Put the Boot brittiläisillä jalkapallostadioneilla The Sensational Alex Harvey Bandin, Little Featin, The Outlawsin ja brittiläisen Widowmakerin kanssa. Streetwalkers esiintyi aina kattauksen toisena yhtyeenä. Yhdysvalloissa Streetwalkers lämmitteli Wingsiä, 10CC:tä ja Joe Cockeria. 12. kesäkuuta 1976 Streetwalkers nauhoitti ensimmäisen sessionsa John Peelille BBC:tä varten lineupilla, joka koostui Chapmanista, Whitneystä, Tenchistä, McBrainista ja Plotelista. Toisen nauhoituksensa John Peelille yhtye teki 14. maaliskuuta 1977. 19. huhtikuuta samaisena vuonna Streetwalkers teki viimeisen esiintymisensä Rockpalastissa kokoonpanolla, jonka muodostivat Chapman, Whitney, Tench, kosketinsoittaja Brian Johnstone, basisti Mickey Feat and rumpali David Dowle, joista viimeksi mainittu liittyi myöhemmin Whitesnakeen. Ehdittäessä yhtyeen viimeiseen ja vuonna 1977 ilmestyneeseen albumiin Vicious But Fair levy-yhtiö Vertigon musiikillinen painopiste oli siirtynyt punkiin ja uuteen aaltoon. Sopimusteknisistä syistä vuoden 1977 aikana ilmestyi vielä huonosti nauhoitettu konserttitaltiointi Streetwalkers Live. Tuohon mennessä Streetwalkers oli lopettanut toimintansa ja Bobby Tench sekä basisti Micky Feate siirtyneet työskentelemään Van Morrisonin kanssa.
Perjantain pohjat:Boogierockin instituution vuoden 1977 pitkäsoitto
Status Quo:Rockin' All Over the World
Marraskuussa 1977 ilmestynyt Rockin' All Over the World on Status Quon kymmenes studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Pip Williamsin tuottama pitkäsoitto ja ensimmäinen albumi, jonka työstämiseen kosketinsoittaja Andy Bown täysipainoisesti osallistui. Virallinen Status Quon jäsen hänestä tuli tosin vasta vuonna 1982. Albumin nimikappale on kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt John Fogertyn originaali ja Status Quon versio kappaleesta ilmestyi singleformaatissa syyskuussa 1977. Tuloksena brittien singlelistalla oli kolmas sija ja kahta kuukautta myöhemmin ilmestynyt samanniminen pitkäsoitto sijoittui parhaimmillaan kahta sijaa alemmaksi. Albumilta ei julkaistu muita singlejä, mutta kappaleen Can't Give You More yhtye levytti uudelleen vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen Bop til You Drop. Tuolloin mainittu biisi julkaistiin myös singlenä ja se saavutti sijan 37. Vuonna 2005 Mercury julkaisi Rockin' All Over the Worldista uusintapainoksen, jonka bonuskappaleena oli vuonna 1976 levytetty ja elokuvan All This and World War II soundtrackille alun perin tarkoitettu coverversio Beatlesin Gettin' Betteristä. Vuonna 2015 ilmestynyt albumin Deluxe-edition ei sisältänyt mainittua lainabiisiä, mutta kyseessä oli silti tuplacd, jonka jälkimmäinen levy sisälsi albumin kappaleista originaalin insinöörin John Edenin remiksaukset, joissa kaksi kitaraa, basso ja rummut korostuivat ja lisäksi mukana oli neljä vuoden 1976 satoa edustavaa demoversiota albumin kappaleista. Vaikka Status Quon tuotannossa kyseessä on useita edeltäjiään kevyempi albumi, se sisältää monia mainioita poppaloja, kuten Dirty Water ja Too Far Gone ja niiden vastapainoksi myös laadukkaita Statuksen perusboogieta edustavia raitoja, joihin lukeutuvat etenkin avausraita Hard Ride ja päätöskappale Hold You Back.
Marraskuussa 1977 ilmestynyt Rockin' All Over the World on Status Quon kymmenes studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Pip Williamsin tuottama pitkäsoitto ja ensimmäinen albumi, jonka työstämiseen kosketinsoittaja Andy Bown täysipainoisesti osallistui. Virallinen Status Quon jäsen hänestä tuli tosin vasta vuonna 1982. Albumin nimikappale on kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyt John Fogertyn originaali ja Status Quon versio kappaleesta ilmestyi singleformaatissa syyskuussa 1977. Tuloksena brittien singlelistalla oli kolmas sija ja kahta kuukautta myöhemmin ilmestynyt samanniminen pitkäsoitto sijoittui parhaimmillaan kahta sijaa alemmaksi. Albumilta ei julkaistu muita singlejä, mutta kappaleen Can't Give You More yhtye levytti uudelleen vuonna 1991 ilmestyneelle albumilleen Bop til You Drop. Tuolloin mainittu biisi julkaistiin myös singlenä ja se saavutti sijan 37. Vuonna 2005 Mercury julkaisi Rockin' All Over the Worldista uusintapainoksen, jonka bonuskappaleena oli vuonna 1976 levytetty ja elokuvan All This and World War II soundtrackille alun perin tarkoitettu coverversio Beatlesin Gettin' Betteristä. Vuonna 2015 ilmestynyt albumin Deluxe-edition ei sisältänyt mainittua lainabiisiä, mutta kyseessä oli silti tuplacd, jonka jälkimmäinen levy sisälsi albumin kappaleista originaalin insinöörin John Edenin remiksaukset, joissa kaksi kitaraa, basso ja rummut korostuivat ja lisäksi mukana oli neljä vuoden 1976 satoa edustavaa demoversiota albumin kappaleista. Vaikka Status Quon tuotannossa kyseessä on useita edeltäjiään kevyempi albumi, se sisältää monia mainioita poppaloja, kuten Dirty Water ja Too Far Gone ja niiden vastapainoksi myös laadukkaita Statuksen perusboogieta edustavia raitoja, joihin lukeutuvat etenkin avausraita Hard Ride ja päätöskappale Hold You Back.
keskiviikko 3. kesäkuuta 2020
Torstain terävä:Haastattelussa Rylos
Kouvolasta lähtöisin olevan, hardrockiksi tulkittavissa olevan Rylos-yhtyeen perustajajäsen, solisti Mikko Heino ehti haastateltavaksi Johnnyn kadulle.
Lyhyt Rylos-historiikki yhtyeen perustamisesta nykyhetkeen uraanne liittyvien merkkipaalujen osalta?
"Rylos- yhtyeen perustin niillä spekseillä, että kovin livebändi sitten Twisted Sisterin ja tavoitteeksi julkaista joka vuosi albumi ainakin viiden levyn verran. Olemme hienosti tavoitteessa ja suosittelen kaikille, että Rylos pitää kokea livenä erityisesti."
Olette soittaneet lämppärikeikan Blaze Baileylle Kuopiossa?
"Kyllä ja se oli tärkeä keikka Rylosin historiassa ja minulle suuri kunnia tavata idolini."
Mitä kautta Riina Suikkanen löytyi nykyisen line-upinne basistiksi?
"Rumpalimme Misca Muhli ehdotti hänen toisen bändinsä "Lionhide" basistia ja sen jälkeen sovimme treenit ja homma toimi hyvin ja siitä se yhteistyö lähti."
Lähitarkasteluun tuorein levyjulkaisunne Solarworks Pt 2?
"Levy julkaistaan syksyllä 2020 ja ensimmäinen single "Pure Energy" julkaistaan elokuussa. Levy esittelee Rylosin metallisemman puolen ja tekstit käsittelevät ihmiskunnan tilaa, teköälyä ja teknologiaa."
Kuvailkaa musiikillista suhdettanne Helloweenin ja Twisted Sisterin kaltaisiin, jonkinasteisiksi vaikuttajiksenne tulkittavissa oleviin yhtyeisiin? Twistareiden tuotantoa olette soittaneet myös coverina?
"Ilman muuta nuo bändit ovat tärkeässä roolissa koska ne ovat minun suurimmat bändiesikuvani.
Musiikkiimme kuitenkin vaikuttaa kaikkien jäsenten vaikuttajat ja siintä syntyy uniikki Rylos."
Millaisina koitte vertaukset Guns N' Rosesiin ja Michael Monroeen Game Theory-albuminne arvioiden yhteydessä?
"Totta kai hyvinä, jos noihin klassikkobändeihin verrataan."
Voisiko Rylokselle mainita joitakin referenssiyhtyeitä punkrockin saralta?
"Bad Religion, Offspring, Nofx, Nirvana yms. Ehkä ensimmäinen levy "Game Theory" osoittaa eniten kunniaa noille bändeille."
Nimetkää Ryloksen teksteille viisi ydinteemaa?
"Vaihtelee hirveästi fiiliksen mukaan tai että kenen kanssa teksti on tehty. Käytän paljon yhteistyötahoja teksteissä, että saa myös itselleen uutta ajattelua ja että ymmärrys lisääntyy asioissa kun ottaa ulkopuolisen ajattelua mukaan mutta esim. ihmiskunta, ilmasto, rakkaus, toivo ja tunne elämä mm."
Olette kotoisin Kouvolasta. Kuinka vireä on kaupungin tämänhetkinen rockskene? Kunnioitetaanko Peer Günttiä edelleen?
"Olemme levittäytyneet ympäri eteläistä Suomea nykyään, mutta Kouvolan rockskene voi hyvin ja Peer Güntia kunnioitetaan aina!"
Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat? Kevättalven keikkoja peruuntui ainoastaan muutama?
"Viidennen levyn esituotanto vaihe on alkanut ja ensi vuonna äänitetään levy taas ja jos korona on ohi, niin keikkailu starttaa sitten kovenpana kuin koskaan. Tänä vuonna teemme pari stream- keikkaa ja ilmestyy tuo neljäs levy "Solarworks Pt.2" Joo , kevään keikat peruuntui koronan takia niin kuin kaikilla."
Stay Safe, Stay Healthy, Stay on Carrots and listen to Rylos!
Lyhyt Rylos-historiikki yhtyeen perustamisesta nykyhetkeen uraanne liittyvien merkkipaalujen osalta?
"Rylos- yhtyeen perustin niillä spekseillä, että kovin livebändi sitten Twisted Sisterin ja tavoitteeksi julkaista joka vuosi albumi ainakin viiden levyn verran. Olemme hienosti tavoitteessa ja suosittelen kaikille, että Rylos pitää kokea livenä erityisesti."
Olette soittaneet lämppärikeikan Blaze Baileylle Kuopiossa?
"Kyllä ja se oli tärkeä keikka Rylosin historiassa ja minulle suuri kunnia tavata idolini."
Mitä kautta Riina Suikkanen löytyi nykyisen line-upinne basistiksi?
"Rumpalimme Misca Muhli ehdotti hänen toisen bändinsä "Lionhide" basistia ja sen jälkeen sovimme treenit ja homma toimi hyvin ja siitä se yhteistyö lähti."
Lähitarkasteluun tuorein levyjulkaisunne Solarworks Pt 2?
"Levy julkaistaan syksyllä 2020 ja ensimmäinen single "Pure Energy" julkaistaan elokuussa. Levy esittelee Rylosin metallisemman puolen ja tekstit käsittelevät ihmiskunnan tilaa, teköälyä ja teknologiaa."
Kuvailkaa musiikillista suhdettanne Helloweenin ja Twisted Sisterin kaltaisiin, jonkinasteisiksi vaikuttajiksenne tulkittavissa oleviin yhtyeisiin? Twistareiden tuotantoa olette soittaneet myös coverina?
"Ilman muuta nuo bändit ovat tärkeässä roolissa koska ne ovat minun suurimmat bändiesikuvani.
Musiikkiimme kuitenkin vaikuttaa kaikkien jäsenten vaikuttajat ja siintä syntyy uniikki Rylos."
Millaisina koitte vertaukset Guns N' Rosesiin ja Michael Monroeen Game Theory-albuminne arvioiden yhteydessä?
"Totta kai hyvinä, jos noihin klassikkobändeihin verrataan."
Voisiko Rylokselle mainita joitakin referenssiyhtyeitä punkrockin saralta?
"Bad Religion, Offspring, Nofx, Nirvana yms. Ehkä ensimmäinen levy "Game Theory" osoittaa eniten kunniaa noille bändeille."
Nimetkää Ryloksen teksteille viisi ydinteemaa?
"Vaihtelee hirveästi fiiliksen mukaan tai että kenen kanssa teksti on tehty. Käytän paljon yhteistyötahoja teksteissä, että saa myös itselleen uutta ajattelua ja että ymmärrys lisääntyy asioissa kun ottaa ulkopuolisen ajattelua mukaan mutta esim. ihmiskunta, ilmasto, rakkaus, toivo ja tunne elämä mm."
Olette kotoisin Kouvolasta. Kuinka vireä on kaupungin tämänhetkinen rockskene? Kunnioitetaanko Peer Günttiä edelleen?
"Olemme levittäytyneet ympäri eteläistä Suomea nykyään, mutta Kouvolan rockskene voi hyvin ja Peer Güntia kunnioitetaan aina!"
Bändinne tulevaisuuden suunnitelmat? Kevättalven keikkoja peruuntui ainoastaan muutama?
"Viidennen levyn esituotanto vaihe on alkanut ja ensi vuonna äänitetään levy taas ja jos korona on ohi, niin keikkailu starttaa sitten kovenpana kuin koskaan. Tänä vuonna teemme pari stream- keikkaa ja ilmestyy tuo neljäs levy "Solarworks Pt.2" Joo , kevään keikat peruuntui koronan takia niin kuin kaikilla."
Stay Safe, Stay Healthy, Stay on Carrots and listen to Rylos!
tiistai 2. kesäkuuta 2020
Keskiviikon klassikko:Stonesien vuonna 1986 ilmestynyt ja myöhemmin arvonnousun kokenut pitkäsoitto
Rolling Stones:Dirty Work
24. maaliskuuta 1986 Rolling Stones Recordsin ja Columbian julkaisemana ilmestynyt Dirty Work on Rolling Stonesin 18. yhtyeen kotimaassa Britanniassa ja 20. Yhdysvalloissa ilmestynyt studioalbumi. Steve Lilywhiten tuottama pitkäsoitto nauhoitettiin vaiheessa, jolloin Mick Jaggerin ja Keith Richardsin välit olivat jälkimmäisen omaelämäkerran Life mukaan varsin kireät. Kaksikon välillä oli esiintynyt näkemyseroja Stonesien musiikillisesta suunnasta koko 80-luvun alkupuolen ajan. Viimeisimpien vuosien aikana lähes kaikki yhtyeen jäsenistä olivat työskennelleet sooloalbumiensa tai sivuprojektiensa parissa. Kitaristi Ronnie Wood, rumpali Charlie Watts ja basisti Bill Wyman olivat Dirty Workin nauhoitusten aikaan usein poissa studiosta ja koko kvintettikokoonpanon osuminen studioon samanaikaisesti olikin albumin äänitysten aikana harvinaista. Kyseessä on Stonesien pitkäsoitoista viimeinen, jonka työstämiseen pianisti Ian Stewart ehti osallistua. Hän kuoli hieman ennen Dirty Workin julkaisua. Lopputuloksena pitkäsoiton työstämiseen osallistui useita vierailevia muusikoita, kuten rumpalit Anton Fig ja Steve Jordan, joista jälkimmäisen kanssa Richards perusti yhtyeen X-Pensive Winos Dirty Workin nauhoittamisen jälkeen. Myös kitaristit Jimmy Page ja Bobby Womack olivat mukana albumin äänityksissä. Kosketinsoittimista Dirty Workilla vastasivat Ivan Neville ja Chuck Leavell, joista jälkimmäinen työskenteli Stonesien kanssa vuosikymmenten ajan. Toisin kuin monien muiden Stonesin albumien tapauksessa, Dirty Workin tiimoilta ei tehty kiertuetta, sillä yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat estivät livesoiton. Richardsin mukaan albumin kappaleet olivat joka tapauksessa siinä määrin strukturoituneita, että niitä olisi voitu soittaa albumin promoamiseksi tehtävällä kiertueella. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Dirty Work oli menestys ja albumi saavutti kulta- tai platinalevyn useissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa. Yhdysvalloissa ja Britanniassa albumin paras listasijoitus oli neljäs. Pitkäsoitto nousi top teniin myös yli tusinassa muussa maassa. Sitä vastoin kriitikoiden mielestä albumi oli jonkinasteinen floppi ja se koettiin epäinspiroituneeksi. Tuoreeltaan Robert Christgau oli ainoa Dirty Workista myönteisen arvion laatinut journalisti. Tuoreemmat pitkäsoitosta kirjoitetut arviot ovat yleisesti olleet positiivissävyisempiä. Esimerkiksi vuonna 2004 Stylus Magazinessa julkaistussa arviossa Dirty Work kohotettiin 80-lukuisesta tuotantotyylistään huolimatta Stonesien kiinnostavimmaksi albumiksi sitten vuonna 1978 ilmestyneen Some Girlsin ja niin pitkäsoiton kitarasoundeihin kuin Jaggerin vokaalisuorituksiin suhtauduttiin myönteisesti. Dirty Workilta poimittiin kaksi top 40:ään noussutta singleä; cover Bobin ja Earlin vuoden 1964 satoa edustavasta soulhitistä Harlem Shuffle sekä Ronnie Woodin käsialaa ollut One Hit (To the Body.) Mainitut kappaleet olivat myös ainoat Dirty Workin biiseistä livenä soitetut. Ne kuultiin Steel Wheels-kiertueella. Dirty Workin sessioissa nauhoitettiin myös useita outtakeseja. Niiden joukossa olivat Richardsin vokalisoimat kappaleet You're Too Much, Treat Me Like a Fool, She Never Listens to Me ja Deep Love. Outtakeseista Strictly Memphis ja What Am I Going to Do with Your Love olivat Jaggerin vokalisoimia, samoin ensisijaisesti The Temptationsin näkemyksenä muistettu cover Loving You is Sweeter Than Ever.
24. maaliskuuta 1986 Rolling Stones Recordsin ja Columbian julkaisemana ilmestynyt Dirty Work on Rolling Stonesin 18. yhtyeen kotimaassa Britanniassa ja 20. Yhdysvalloissa ilmestynyt studioalbumi. Steve Lilywhiten tuottama pitkäsoitto nauhoitettiin vaiheessa, jolloin Mick Jaggerin ja Keith Richardsin välit olivat jälkimmäisen omaelämäkerran Life mukaan varsin kireät. Kaksikon välillä oli esiintynyt näkemyseroja Stonesien musiikillisesta suunnasta koko 80-luvun alkupuolen ajan. Viimeisimpien vuosien aikana lähes kaikki yhtyeen jäsenistä olivat työskennelleet sooloalbumiensa tai sivuprojektiensa parissa. Kitaristi Ronnie Wood, rumpali Charlie Watts ja basisti Bill Wyman olivat Dirty Workin nauhoitusten aikaan usein poissa studiosta ja koko kvintettikokoonpanon osuminen studioon samanaikaisesti olikin albumin äänitysten aikana harvinaista. Kyseessä on Stonesien pitkäsoitoista viimeinen, jonka työstämiseen pianisti Ian Stewart ehti osallistua. Hän kuoli hieman ennen Dirty Workin julkaisua. Lopputuloksena pitkäsoiton työstämiseen osallistui useita vierailevia muusikoita, kuten rumpalit Anton Fig ja Steve Jordan, joista jälkimmäisen kanssa Richards perusti yhtyeen X-Pensive Winos Dirty Workin nauhoittamisen jälkeen. Myös kitaristit Jimmy Page ja Bobby Womack olivat mukana albumin äänityksissä. Kosketinsoittimista Dirty Workilla vastasivat Ivan Neville ja Chuck Leavell, joista jälkimmäinen työskenteli Stonesien kanssa vuosikymmenten ajan. Toisin kuin monien muiden Stonesin albumien tapauksessa, Dirty Workin tiimoilta ei tehty kiertuetta, sillä yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat estivät livesoiton. Richardsin mukaan albumin kappaleet olivat joka tapauksessa siinä määrin strukturoituneita, että niitä olisi voitu soittaa albumin promoamiseksi tehtävällä kiertueella. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Dirty Work oli menestys ja albumi saavutti kulta- tai platinalevyn useissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa. Yhdysvalloissa ja Britanniassa albumin paras listasijoitus oli neljäs. Pitkäsoitto nousi top teniin myös yli tusinassa muussa maassa. Sitä vastoin kriitikoiden mielestä albumi oli jonkinasteinen floppi ja se koettiin epäinspiroituneeksi. Tuoreeltaan Robert Christgau oli ainoa Dirty Workista myönteisen arvion laatinut journalisti. Tuoreemmat pitkäsoitosta kirjoitetut arviot ovat yleisesti olleet positiivissävyisempiä. Esimerkiksi vuonna 2004 Stylus Magazinessa julkaistussa arviossa Dirty Work kohotettiin 80-lukuisesta tuotantotyylistään huolimatta Stonesien kiinnostavimmaksi albumiksi sitten vuonna 1978 ilmestyneen Some Girlsin ja niin pitkäsoiton kitarasoundeihin kuin Jaggerin vokaalisuorituksiin suhtauduttiin myönteisesti. Dirty Workilta poimittiin kaksi top 40:ään noussutta singleä; cover Bobin ja Earlin vuoden 1964 satoa edustavasta soulhitistä Harlem Shuffle sekä Ronnie Woodin käsialaa ollut One Hit (To the Body.) Mainitut kappaleet olivat myös ainoat Dirty Workin biiseistä livenä soitetut. Ne kuultiin Steel Wheels-kiertueella. Dirty Workin sessioissa nauhoitettiin myös useita outtakeseja. Niiden joukossa olivat Richardsin vokalisoimat kappaleet You're Too Much, Treat Me Like a Fool, She Never Listens to Me ja Deep Love. Outtakeseista Strictly Memphis ja What Am I Going to Do with Your Love olivat Jaggerin vokalisoimia, samoin ensisijaisesti The Temptationsin näkemyksenä muistettu cover Loving You is Sweeter Than Ever.
maanantai 1. kesäkuuta 2020
Tiistain tukeva:Suzi Quatron varhainen yhtye
Pleasure Seekers oli Detroitissa 60-luvulla vaikuttanut, garagerockia edustanut ja naissoittajista koostunut yhtye, jonka tunnetuin jäsen on Suzi Quatro. Patti Quatro perusti Pleasure Seekersin toukokuussa 1964. Quatron sisarukset olivat yhtyeen leadvokalisteina ja kokoonpanon täydensivät rumpali Nancy Ball, kitaristi Mary Lou Ball ja pianisti Diane Baker. Patti pyysi David Leonelta yhtyeelle mahdollisuutta soittaa hänen suositussa teiniyökerhossaan The Hideoutissa. Debyyttikeikka järjestyi kahta viikkoa myöhemmin ja Pleasure Seekers alkoi saavuttaa mainittavaa suosiota. Yhtye pääsi keikkailemaan esimerkiksi Ted Nugentin ja Bob Segerin kanssa. Kun Pleasure Seekersin esikoissingle Never Thought You'd Leave Me/What A Way to Die ilmestyi vuonna 1965, Suzi ja Patti olivat 15 ja 17-vuotiaita. Molemmat kappaleista omaavat tietynlaista kulttimainetta; paraatipuoli on julkaistu kokoelma-albumilla Highs of the Mid-Sixties Vol 6 ja jälkimmäinen on mukana vuonna 1988 valmistuneessa elokuvassa Blood Orgy of the Leather Girls. Molemmat David Leonen tekstittämät kappaleet ovat mukana Hideout Recordsin tuotantoa esittelevällä kokoelma-albumilla Friday at the Hideout, joka nousi listoille paikallistasolla. Alkuvuodesta 1966 Sheryl "Sherry" Hammerlee liittyi yhtyeen rytmikitaristiksi ja Arlene Quatro korvasi Diane Bakerin pianistina. Elokuussa 1967 Pami Bedford otti Hammerleen paikan yhtyeessä. Vuonna 1968 Pleasure Seekers solmi sopimuksen Mercury Recordsin kanssa ja oli samalla eräs ensimmäisistä suuren levy-yhtiön kanssa diilin tehneistä naishtyeistä. Kakkossinglen Light of Love/Good Kind of Hurt molemmat kappaleet saavuttivat listamerkinnän. Pleasure Seekersistä kehittyi dynaaminen showbändi ja Detroit tukikohtanaan yhtye kiersi ympäri Yhdysvaltoja. Bändin show käsitti kokonaisen Sgt Pepper/Magical Mystery Tour-revyyn ja Motown Sound-revyyn sekä erään ensimmäisistä valoshow:ista. Vuonna 1969 Pleasure Seekersistä muodostui yhtye Cradle. Musiikillisesti yhtye muutui raskaammaksi, se kirjoitti omia kappaleitaan ja konsertoi ympäri Yhdysvaltoja. Arlene oli nyt managerina ja sisko Nancy Quatro täydensi yhtyeen lineupia solistina ja perkussionistina. Cradle konsertoi ahkerasti ympäri Yhdysvaltoja aikakauden suosittujen yhtyeiden kanssa lopettaen aktiivisimman toimintakautensa kiertueeseen Vietnamissa. Vuonna 1971 Suzi solmi sopimuksen Mickie Mostin RAK Records-yhtiön kanssa ja siirtyi luotsaamaan menestyksekkääksi osoittautunutta soolouraansa Britanniasta käsin. Patti jatkoi Nancyn kanssa Cradle-yhtyeessä liittyen sitten veljensä Michael Quatron MQ Jam Bandiin tuottaen ja äänittäen albumin Look Deeply into the Mirror. Vuosien mittaan Quatron sisarukset ovat esiintyneet erilaisissa tv- ja konserttiprojekteissa, jotka muistuttavat varhaisista Pleasure Seekers-ajoista. Patti pyörittää Nancyn kanssa Cradle Rocks Publishing- nimistä julkaisuyhtiötä ja restauroi originaalia, toistaiseksi julkaisematonta Pleasure Seekersin ja Cradlen tuotannon kataloogia. Vuonna 2010 ilmestynyt albumi History sisälsi Cradlen tuotantoa remasteroituna. Seuraavana vuonna ilmestyi Pleasure Seekersin tuotannosta koostettu remasteroitu albumi What A Way to Die. Arlene Quatro jätti musiikibisneksen ja kiinnostui ympäristöasioista. Nancy Quatro siirtyi manageriksi, perusti N. Glass Managementin ja manageroi yhtyettä Overscene. Patti Quatro liittyi vuonna 1974 70-luvun alun kenties keskeisimpään naisrockin edustajaan; Fanny-yhtyeeseen ja oli mukana sen viimeisellä albumilla Rock And Roll Survivors sekä singleillä I've Had It ja Butter Boy, joista jälkimmäinen saavutti sijan 29. Fannyn lopetettua toimintansa vuonna 1975 Patti siirtyi studiotyöskentelyn pariin useilla albumeilla sekä vuosien ajan jatkuneisiin musiikillisiin sivuprojekteihin. Suzi Quatrosta tuli varsin suosittu artisti Euroopassa. Hän on myynyt 55 miljoonaa albumia ja konsertoi ja levyttää edelleen. Suzi on toiminut myös näyttelijättärenä, radiodj:nä ja kirjailijana. Suositussa tv-showssa Happy Days Suzi näytteli Leather Tuscaderon roolin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)