Torstain terävä:Bob Dylanin vuoden 1965 ensimmäinen klassikkoalbumi

Bob Dylan:Bringing It All Back Home

22. maaliskuuta 1965 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bringing It All Back Home on Bob Dylanin viides studioalbumi. Artistin tuotannosta kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto, joka jakautuu sähköiseen ja akustiseen puoleen. Myös joissakin akustisissa kappaleissa Dylania ja hänen kitaraansa säestävät jotkin muut instrumentit rumpuja lukuun ottamatta. Albumin sähköisellä puolella Dylanin kanssa musisoi  sähköinen rockyhtye. Pitkäsoiton rokkaavammasta osastosta sekä tunnetuimpaan että kenties laadukkaimpaan antiin lukeutuvat avauskappale Subterranean Homesick Blues, Maggie's Farm sekä kuusi ja puoliminuuttinen levypuoliskon päätöskappale Bob Dylan's 115:th Dream. Myös albumin akustisella puolella Dylan vieraannutti tekstien osalta itseään varhaisemmasta folklaulajan imagostaan ja sen lyriikoille olivat tunnusomaisia abstraktius ja persoonallisuus. Akustisen puolen klassikkokappaleisiin lukeutuvat The Byrdsin näkemyksenä ykköshitiksi muodostunut Mr Tambourine Man, kunnianhimoinen It's Alright Ma (I'm Only Bleeding) sekä upean melodinen It's All Over Now Baby Blue. Billboardin listalla Bringing It All Back Home saavutti parhaimmillaan kuudennen sijan ja kyseessä oli artistin ensimmäinen Yhdysvalloissa kymmenen suosituimman joukkoon noussut pitkäsoitto. Britanniassa albumi kohosi jopa listakärkeen myöhemmin kevään 1965 kuluessa. Subterranean Homesick Blues saavutti Billboardin singlelistalla sijan 39. Kyseessä on eräs Dylanin tuotannon korkeimmalle arvostetuista pitkäsoitoista, joka on päässyt mukaan esimerkiksi Robert Christgaun 1960-luvun musiikkikirjastoon sekä teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Keskiviikon klassikko:Teksasin boogiekoneen ehkäpä kovin

ZZ-Top:Tres Hombres

Teksasin pienen boogieyhtyeen ZZ-Topin kolmas pitkäsoitto, vuoden 1973 satoa edustava Tres Hombres saattaa hyvinkin olla herrojen Billy Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard  laadukkain koskaan työstämä albumikokonaisuus. Espanjankielinen pitkäsoiton nimi tarkoittaa kolmea miestä ja viittaa yhtyeen jäseniin. Levy ei sisällä ainuttakaan selkeää täyteraitaa ja genressään sen kappalemateriaali on varsin monipuolista. Perusboogieta Waiting for the Bus seuraa aluksi medleynomaisesti erinomaisen tiukka ja upeaa kitarasooloilua tarjoava Jesus Just Left Chicago-revitys. Beer Drinkers and Hellraisers lukeutuu likipitäen pitkäsoiton tunnetuimpaan antiin;levyttihän muun muassa Motörhead kyseisestä kappaleesta coverin uransa alkuvaiheessa. Master of Sparks on nyanssikkaampi pala, mutta vahvan kokonaisuuden ainoa balladi on silti upea ja albumin ykköspuolen tyylitajuisesti päättävä Hot, Blue and Righteous. Kakkossiivu käynnistyy ehkäpä koko albumin riemullisimmalla svengiraidalla Move Me on Down the Line. Levyn hitiksi osoittautui tanakkariffinen ja tiukalla kitarasoolotyöskentelyllä kruunattu La Grande, joka tekstissään kertoi Teksasin kuuluisimmasta ilotalosta. Precious and Grace  kiinnostavine jaotuksineen ja paahtavine soolo-osuuksineen lukeutuu myös pitkäsoiton raskaimpiin ja ärhäkimpiin boogieraitoihin. Musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan mainiosti rullaavassa Shiek-kappaleessa on myös mitä tarttuvin melodia.  Sulavasti svengaava Have You Heard? jättää vahvasta albumista erinomaisen kuulokuvan. Tres Hombres on varsin onnistunut kokonaisuus, jolla boogiepoljento yhdistyy saumattomasti ZZ-Topin osaamisen muihin ydinalueisiin; blues- ja heavyvaikutteisiin. Sitä pari vuotta myöhemmin seurannut pitkäsoitto Fandango sisälsi erinomaisen studiopuolen Bluejean Blues, Heard It on the X ja Tush-klassikkoineen sekä harvinaisempine helmineen, joihin lukeutuvat erityisesti Mexican Blackbird sekä Down at the Balinese.

Tiistain tukeva:Erään amerikkalaisen rockin merkkipaalun kosketinsoittaja ja paljon muuta

12. helmikuuta 1939 syntynyt ja 20. toukokuuta 2013 edesmennyt Raymond Daniel Manczarek Junior, joka tunnetaan paremmin nimellä Ray Manzarek, oli amerikkalainen laulaja, muusikko, tuottaja, elokuvaohjaaja ja kirjailija. Ennen muuta hän oli silti The Doorsin perustajajäsen ja kosketinsoittaja vuodesta 1965 vuoteen 1973. Kosketinsoittajana Manzarek vastasi myös basistin roolista. Hän oli mukana perustamassa vuosina 1977–1978 toiminutta Nite Citya ja Manzarek-Kriegeria, jossa hän vaikutti vuodesta 2001 aina kuolemaansa saakka. Manzarek oli syntynyt Illinoisissa, Chicagon eteläosissa. Nuorena hän otti pianotunteja esimerkiksi Bruno Michelottilta. Alun perin hän halusi pelata koripalloa, mutta valinta musiikin eduksi tapahtui 16-vuotiaana. Manzarek valmistui DePaulin yliopistosta taloustiede pääaineenaan ja soitti ahkerasti jo kouluaikanaan. Armeijasta päästyään Manzarek opiskeli elokuvataidetta Los Angelesin yliopistossa vuosina 1962-1965. Siellä hän tapasi sekä tulevan yhtyetoverinsa, eli Jim Morrisonin, että tulevan vaimonsa Dorothy Fujikawan. Noihin aikoihin Manzarek vaikutti yhtyeessä Rick & The Ravens veljiensä Rickin ja Jimin kanssa. 40 päivää opiskelujensa päättymisen jälkeen Manzarek ja Morrison tapasivat sattumalta Venice Beachilla Kaliforniassa. Morrison mainitsi kirjoittaneensa joitakin kappaleita ja Manzarek oli kiinnostunut kuulemaan niitä. Morrison esitti raakaversiot Moonlight Drivesta, My Eyes Have Seen Yousta ja Summer’s Almost Gonesta. Manzarek vakuuttui ja idea The Doorsista syntyi saman tien. Kitaristi Robbie Kriegerin ja rumpali John Densmoren Manzarek tapasi transendentaalisen mietiskelyn luennolla. Tammikuussa 1966 The Doorsista tuli housebandi Sunset Stripin London Fogissa. Vaikka yleisöä oli vähän, yhtyeelle tarjoutui tilaisuus intensiiviseen treenaamiseen. Kun kiinnitys London Fogissa päättyi, yhtye pääsi välittömästi Whiskey A Go Go:n housebandiksi. Ensimmäisen levytyssopimuksensa The Doors solmi Columbia Recordsin kanssa. Muutamaan kuukauteen ei tapahtunut käytännössä mitään ja yhtye oivalsi olevansa levy-yhtiön pudokkaiden joukossa.

The Doors vapautti itsensä sopimuksestaan ja kun yhtye oli keikkaillut muutaman kuukauden ajan, Jac Holzman löysi The Doorsin uudelleen ja uusi sopimus syntyi Elektra Recordsin kanssa. Livekeikoilla The Doorsilla ei ollut basistia, joten Manzarek soitti basso-osuudet Fender Rhodesin pianobassolla. Manzarek toimi solistina muutamilla Doorsin levytyksillä. Sellaisiin lukeutuivat Absolutely Livella julkaistu Close to You sekä Love Her Madly – singlen b-puolella julkaistu You Got Meat (Don’t Go No Further). Manzarek vokalisoi myös Jim Morrisonin kuoleman jälkeen julkaistuilla The Doorsin pitkäsoitoilla Other Voices ja Full Circle. Hän vastasi yhdestä kitaraosuudesta LA Woman – albumilla julkaistussa kappaleessa Been Down So Long. The Doorsin jälkeen Manzarek äänitti Philip Glassin kanssa rockadaptaation Carl Orffsin Carmina Buranasta. Lisäksi hän soitti Iggy Popin kanssa, yhdellä raidalla Echo & The Bunnymenin vuonna 1987 ilmestyneellä albumilla, taustoitti sanfranciscolaisen runoilijan Michael McLuren runonlausuntaa ja työsti improvisationaalisen sävellyksen runoilija Michael C. Fordin kanssa. Lisäksi Manzarek työskenteli intensiivisesti Hearts of Firen käsikirjoittajan ja SRC-yhtyeen johtohahmon Scott Richardsonin kanssa. Tuloksena oli sarja bluesia ja puhetta yhdistäneitä levytyksiä otsikolla Tornado Souvenirs. Manzarek tuotti neljä punkyhtye X:n albumia, ja häntä kuultiin ajoittain myös kosketinsoittajana.  Manzarekin elämäkerta Light My Fire:My Life with The Doors julkaistiin vuonna 1998. Vuonna 2001 ilmestynyt Poet in Exile oli novelli, joka käsitteli urbaanilegendaa, jonka mukaan Jim Morrison saattoi lavastaa kuolemansa. Vuonna 2006 julkaistiin Manzarekin toinen novelli Snake Moon, joka on sisällissotaan liittyvä kummitusjuttu. Vuonna 2000 valmistui brittiläisen laulajan, runoilijan, näyttelijän ja uraauurtavan punkrockarin Darryl Readin kanssa työstetty albumi Freshly Dug. Jo vuonna 1994 kaksikko oli työstänyt pitkäsoiton The Beat Existentialist ja sen viimeinen yhteinen albumi oli vuonna 2007 julkaistu Bleeding Paradise. 

Vuonna 2000 Manzarek oli mukana kirjoittamassa ja myös ohjasi Jim Morrisonin ideaan perustuneen elokuvan Love Her Madly. Elokuva esitettiin vuonna 2004 Santa Cruzin elokuvafestivaalien päätösiltana, mutta muilta osin se sai osakseen vähäisesti jakelua ja arvosteluita. Vuonna 2006 Manzarek teki yhteistyötä säveltäjän ja trumpetistin Balin kanssa. Syntynyt albumi Atonal Head yhdisti jazzia, rockia sekä etnistä ja klassista musiikkia tietokoneella luotuihin pohjiin. Neljäs elokuuta 2007 Manzarek toimi isäntänä ohjelmassa BBC Radio 2. Siinä juhlistettiin Light My Firen levytyksen 40-vuotista uraa ja käsiteltiin The Doorsin musiikillisia ja henkisiä vaikutteita. Asuttuaan useita vuosia Hollywoodissa Manzarek muutti Napa Countyyn, Kaliforniaan. Viimeisinä vuosinaan hän myös soitti aktiivisesti paikallisten yhtyeiden kanssa. Vuonna 2009 Manzarek teki yhteistyötä Weird Al Yankovicin kanssa singlellä Craigslist, joka on tulkittavissa pastissiksi The Doorsille. Manzarekin kuolinpäivänä Al Yankovic julkaisi videon kyseisestä studiosessiosta ja mainitsi sen olevan elämänsä kohokohtia. Toukokuussa 2010 Manzarek levytti slidekitaristi Roy Rodgersin kanssa studio D:ssä Sausalitossa, Kaliforniassa. Kaksikon albumi Translucent Blues julkaistiin kesällä 2011 ja The Roots Music Report listasi sen kolmanneksi kyseisen vuoden sadan parhaan rootsalbumin listallaan. Helmikuussa 2012 Manzarek levytti kappaleen Breakn’ and a Sweat amerikkalaisen elektronisen musiikin tuottajan Skrillexin ja vanhojen yhtyetovereidensa Kriegerin ja Densmoren kanssa. Alkuvuodesta 2013 Manzarek sairastui harvinaiseen sappitien syöpään ja hän menehtyi Saksassa, rosenheimilaisessa sairaalassa 74 vuoden ikäisenä. Rock oli menettänyt yhden keskeisimmistä tekijöistään.

Maanantain mainio:Ainoa Rick Rubinin tuottama Ac/Dc:n pitkäsoitto

Ac/Dc:Ballbreaker

26. syyskuuta 1995 ilmestynyt Ballbreaker on Australian pettämättömän rockmasiinan Ac/Dc:n kahdestoista kansainvälisesti ja kolmastoista Australiassa julkaistu pitkäsoitto. Sen kaikki kappaleet ovat kitaristiveljesten Malcolm ja Angus Young käsialaa. Kyseinen pitkäsoitto julkaistiin uudelleen vuonna 2005 osana Ac/Dc:n Remasters-sarjaa. Ballbreaker merkitsi rumpali Phil Ruddin paluuta Ac/Dc:n riveihin. Hän oli soittanut kaikilla yhtyeen albumeilla TNT:n vuoden 1975 Australiassa ilmestyneestä versiosta vuonna 1983 julkaistuun albumiin  Flick of the Switch saakka. Marraskuussa 1991 Rudd meni seuraamaan Ac/Dc:n konserttia Aucklandissa ja tapasi yhtyeen backstagella ystävällisessä hengessä ilmoittaen, että voisi tarvittaessa liittyä Ac/Dc:hin uudelleen, mikäli tuossa vaiheessa yhtyeessä rumpalin vakanssia hoitaneen Chris Sladen tilanteessa tapahtuisi muutosta. Ruddin paluu Ac/Dc:n jäseneksi tapahtui elokuussa 1994 Sladen pettymykseksi. Slade oli nimittäin ottanut osaa yhtyeen uusien demojen äänityksiin. Slade teki osaltaan paluun Ac/Dc:hin vuonna 2015 Grammy Awardseissa ja samaan vuoteen ajoittuneella Rock Or Bust -albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Ballbreaker oli merkittävä Ac/Dc:n pitkäsoitto  myös siinä mielessä, että yhtyeen albumeista ainoana se oli Rick Rubinin tuottama. Yhtyeen ääni-insinööri Tony Platt oli vakuutunut hänen työskentelystään jo The Cultin vuonna 1987 ilmestyneellä albumilla Electric. Ac/Dc:lle Rubin tuotti ensiksi elokuvan Last Action Hero soundtrackille päätyneen ja hitiksi muodostuneen kappaleen Big Gun. Ballbreakerin nauhoituksiin kului kaikkiaan viisi kuukautta. Yhtye aloitti äänitykset New Yorkin Record Plantilla, mutta siirtyi saavuttamiinsa tuloksiin tyytymättömänä Los Anglesin Ocean Way -studioille. Malcolm Youngilla ja Rick Rubinilla oli näkemyseroja albumin tuotannollisesta suunnasta ja Le Mondelle lokakuussa 2000 antamassaan haastattelussa Malcolm mainitsi työskentelyn Rubinin kanssa olleen erehdys. Pitkäsoiton kappaleista Burnin' Alive kertoi Wacossa, Teksasissa vaikuttaneista kultin seuraajista, jotka joutuivat viranomaisten polttamiksi. Ballbreakerin singleformaatissa julkaistu kappale Hard as Rock palautui ajallisesti Who Made Who -soundtrackin uusien kappaleiden äänitysten aikoihin. Kappaleen musiikkivideon ohjauksesta vastasi David Mallet. Australiassa albumi nousi listakärkeen ilmestymispäivänään 35 000 kappaleen myynnillään. Yhdysvalloissa se saavutti neljännen ja Britanniassa kuudennen sijan ja nousi kärkeen Suomessa, Ruotsissa ja  Sveitsissä. Yhdysvalloissa albumi on saavuttanut tuplaplatinaa kahden miljoonan kappaleen myynnillään. Ballbreakeriä kehuttiiin erityisesti Ultimate Classic Rockin arvostelussa, eikä vähiten Phil Ruddin yhtyeeseen paluun ansiosta.  Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen Yhdysvaltain-osuudelta jouduttiin perumaan neljä konserttia Brian Johnsonin isän hautajaisten vuoksi. Keikkaohjelmistoon Ballbreakerin kappaleista päätyivät Hard as a Rock, nimiraita, Boogie Man, Cover You in Oil ja Hail Ceasar.

Sunnuntain extra:Eräs brittiläisen musiikin merkkiteoksista

Mike Oldfield:Tubular Bells

25. toukokuuta 1973 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tubular Bells on englantilaismuusikko Mike Oldfieldin esikoisalbumi. Muutamia lauluosuuksia lukuun ottamatta se on instrumentaalilevy, joka koostuu kahdesta pitkästä, originaalin vinyylilevyn eri puolille sijoitetusta kappaleesta. Oldfield nauhoitti albumin ollessaan 19-vuotias ja soitti itse suurimman osan Tubular Bellsillä kuultavista instrumenteista. Kyseessä oli myös Virgin-levy-yhtiön ensimmäinen albumijulkaisu ja sen saavuttama menestys vaikutti osaltaan keskeisesti levy-yhtiön myöhempään kasvuun. Vaikka Tubular Bellsin myynti oli ensimmäisten kuukausien aikana hidasta, albumi saavutti maailmanlaajuista huomiota, kun sen introa kuultiin akatemian palkinnon voittaneen elokuvan The Exorcist soundtrackillä. Se ilmestyi Yhdysvalloissa joulukuussa 1973 ja Britanniassa kolme kuukautta myöhemmin. Maailmanlaajuinen menestys Tubular Bellsistä muodostui vuoden 1974 aikana. Se nousi albumilistan kärkeen Britanniassa, Australiassa ja Kanadassa ja  Billboardin listalla kolmanneksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä Tubular Bellsistä muodostui Britanniassa 70-luvun kolmanneksi myydyin albumi. Originaali Tubular Bells on ilmestynyt myöhemmin useina eri versioina. David Bedford julkaisi albumista sen julkaisuvuoden jälkeisenä vuonna orkestroidun version nimellä The Orchestral Tubular Bells. Albumin uudelleenäänitetty 30-vuotisjuhlaversio on Tubular Bells 2003 ja vuonna 2009 Mercury Records julkaisi albumista uudelleen miksatun ja masteroidun version, joka sisälsi myös bonuskappaleita. 90-luvun aikana Oldfield levytti menestyalbumilleen myös kolme jatko-osaa:Tubular Bells II ilmestyi vuonna 1992, Tubular Bells III vuonna 1998 ja The Millenium Bell vuonna 1999. Maailmanlaajuisesti Tubular Bellsiä on arvioitu myydyn yli 15 miljoonaa kappaletta; kyseisestä määrästä yli kaksi ja puoli miljoonaa pelkästään Britanniassa. Albumin vaikutus brittiläisen musiikin historiaan tuli huomioiduksi viimeistään vuonna 2012, jolloin Oldfield soitti useita Tubular Bellsin osia  kesäolympialaisten avajaisseremoniassa Lontoossa.

Lauantain pitkä:Eräs punkrockin ikonisimmista hahmoista

19. toukokuuta 1951 syntynyt ja 15. huhtikuuta 2001 edesmennyt, paremmin taiteilijanimellä Joey Ramone tunnettu Jeffrey Ross Hyman oli yhdysvaltalainen muusikko ja laulaja/lauluntekijä, joka ensisijaisesti identifioituu The Ramonesin solistiksi. Asema mainitun yhtyeen johtohahmona yhdistettynä Joeyn imagoon ja lauluääneen tekivät hänestä kulttuuri-ikonin. Jeffrey syntyi juutalaisperheeseen Queensissä, New Yorkissa. Perhe asui Forest Hillsissä, missä Jeffrey ja muut tulevat The Ramonesin jäsenet kävivät Forest Hillsin High Schoolia. Vaikka Hyman oli onnellinen, hän koki ulkopuolisuutta ja  18-vuotiaana hänellä diagnosoitiin pakko-oireinen häiriö. Jeffrey varttui veljensä Mickey Leighin kanssa. Hänen äitinsä, Charlotte Lesher erosi ensimmäisestä aviomiehestäään Noel Hymanista. Charlotte meni uusiin naimisiin, mutta hänestä tuli leski loma-aikana tapahtuneessa auto-onnettomuudessa. Jeffreyn suuriin musiikillisiin diggauskohteisiin lukeutuivat esimerkiksi The Beatles, The Who, The Stooges ja Phil Spectorin tuottamat tyttöyhtyeet. Hymanin diggauskohteista The Whon Pete Townshendilla oli hänen kanssaan sama syntymäpäivä. Hyman aloitti rumpujensoiton 13-vuotiaana ja viihtyi niiden parissa teini-ikänsä. 17-vuotiaana hänen instrumentikseen vaihtui akustinen kitara. Vuonna 1972 Hyman liittyi glampunkyhtyeeseen nimeltä Sniper. Se soitti Mercer Arts Centerissä, Max's Kansas Cityssä ja Ceventryssä esimerkiksi Suiciden kanssa. Sniperissä Jeffrey käytti taiteilijanimeä Jeff Starship. Hänen lavakarismansa tuli jo hyvin esille ja Jeffrey jatkoi Sniperin jäsenenä vuoden 1974 alkuun, jolloin hänen paikkansa otti Alan Turner. Kyseisenä vuonna Hyman perusti punkyhtye The Ramonesin ystäviensä John Cummingsin ja Douglas Colvinin kanssa. Colvin käytti jo tuolloin taiteilijanimeä Dee Dee Ramone ja myös Hyman ja Cummings ottivat Ramone-loppuiset taiteilijanimet. Hymanista tuli Joey Ramone ja Cummingsista Johnny Ramone. Paul McCartney oli käyttänyt taiteilijanimeä Paul Ramon vuosina 1960-61 Silver Beatlesin tehdessä kiertueen Skotlannissa, jolloin kaikki yhtyeen jäsenet ottivat itselleen taiteilijanimet. Joey aloitti The Ramonesin rumpalina Dee Deen toimiessa solistina. Hänen laulutaitonsa oli kuitenkin rajallinen säännöllistä keikkailua ajatellen ja niinpä Ramonesin manageri Thomas Erdelyi ehdotti Joeyta siirtymään solistiksi. Uuden rumpalin löytämistä varten järjestetyt koesoitot eivät tuottaneet tulosta ja niinpä taiteilijanimen Tommy Ramone ottanut Erdelyi ryhtyi yhtyeen rumpaliksi. The Ramonesin vaikutus yhdysvaltalaiseen punkrockliikkeeseen oli varsin merkittävää siitä huolimatta, että yhtyeen kaupallinen menestys jäi melko vähäiseksi. Ainoa Yhdysvalloissa kultalevyn saavuttanut yhtyeen albumi on kokoelmalevy Ramones Mania. Vuosien myötä yhtyeen arvostus on kasvanut ja Ramones on päässyt mukaan monille arvostetusta rockmusiikista laadituille listoille. Ramones on sijoittunut esimerkiksi Rolling Stonen 50 kaikkien aikojen parhaan rockartistin ja 25 kaikkien aikojen parhaan livealbumin listoille, samoin VH1:n sadan parhaan hardrockartistin ja Mojon sadan parhaan albumin listoille. Vuonna 2002 yhdysvaltalainen musiikkilehti Spin listasi Ramonesin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi artistiksi heti Beatlesin jälkeen. Vuonna 1996 Ramones lopetti toimintansa soitettuaan kiertueen Lollapalooza-festivaalin mukana. Äänialaltaan Joey oli tenori. Vuonna 1985 hän oli mukana Steven Van Zantin kokoamassa musiikkiteollisuusaktivistiryhmässä Artists United Against Apartheid, joka levytti kappaleen Sun City. Levytykseen osallistuneista artisteista mainittakoon Bob Dylan, Keith Richards, Lou Reed ja Bruce Springsteen. Lokakuussa 1996 Ramone esiintyi yhtyeensä Joey Ramone & The Resistance kanssa Rock the Reservation-festivaalilla Arizonassa. Setissä kuultuja coverkappaleita olivat debyyttiesitys Louis Armstrongin What a Wonderful Worldista sekä Dave Clark Fiven Anyway You Want It, The Whon The Kids Are Alright sekä The Stoogesin No Fun. Joey tuotti Ronnie Spectorin vuonna 1999 ilmestyneen albumin She Talks to Rainbows. Se saavutti erinomaiset arviot, mutta ei ollut kaupallisesti erityisen menestyksekäs. Albumin nimikappale oli ilmestynyt aikaisemmin Ramonesin viimeisellä studioalbumilla Adios Amigos! Hymanilla diagnosoitiin imusolmukesyöpä vuonna 1995. Hän menehtyi sairauteen New Yorkissa kuukautta ennen 50-vuotispäiväänsä. Vuonna 2002 ilmestyi postuumisti Hymanin sooloalbumi Don't Worry About Me. Samana vuonna Ramones pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Joey Ramonelle on kirjoitettu useita tribuuttikappaleita, kuten Blondien Curse of Blondie-albumilta löytyvät Hello Joe. Ruusunpunaisissa laseissaan, nahkatakissaan, revityissä farkuissaan ja tunnistettavassa lauluäänessään Joey oli punkin ikoninen kummisetä.

Perjantain pohjat:Legendaarisimman kokoonpanon kolmas pitkäsoitto

Uriah Heep:Sweet Freedom

Syyskuussa 1973 ilmestynyt Sweet Freedom oli brittiläisen hardrockin kuninkuussarjaan kuuluvan Uriah Heepin legendaarisimman kokoonpanon (David Byron: laulu, Ken Hensley: koskettimet/laulu, Mick Box: kitara, Lee Kerslake: rummut ja Gary Thain: basso) kolmas pitkäsoitto. Kokonaisuutena se ei kenties aivan yllä kahden edeltäjänsä, eli erinomaisten albumien Demons and Wizardsin ja The Magician’s Birthdayn tasolle, mutta myös kyseisellä, tavanomaisesta poiketen Ranskassa äänitetyllä albumilla on tarjottavanaan todellisia kultajyviä.
Pitkäsoiton avauskappale, Gary Thainin ja Mick Boxin käsialaa oleva Dreamer edustaa Heepiä jyräävimmillään ja kitaravetoisesti. Sitä seuraa eräs albumin todellisista huippuhetkistä, upean melodian, David Byronin sielukkaan laulusuorituksen ja Mick Boxin revittelevän kitaroinnin kruunaama singlehitti Stealin’. One Day on aavistuksen yksioikoisempi revitys, mutta pitkäsoiton ylevä nimiraita Sweet Freedom edustaa  albumin kappalemateriaalin terävintä kärkeä. Kauaksi siitä eivät jää kakkospuolen avaava, tyylikkään melodinen If I Had the Time sekä akustisia sävyjä tarjoava, suorastaan harvinaislaatuisen nyanssikas Circus. Ken Hensleyn säveltämä If I Had the Time on kosketinsoitinvetoinen ja sisältää kolme vokaaliosuutta, joista jokainen on edeltäjäänsä vahvempi.
Circus on Mick Boxin ja Gary Thainin käsialaa ja sen tekstit oli kirjoitettu aikaisemmin Los Angelesissa. Box ja Thain viimeistelivät sävellyksen studiossa täydessä pimeydessä. Lopussaan aakkosia toistavan Seven Starsin melodia on kalloon iskostuvaa laatua. Sweet Freedomin pitkä päätösraita Pilgrim sitä vastoin on laadukkuudestaan huolimatta kokonaistoteutuksessaan kenties hieman turhan mahtipontinen, mutta edustaa samalla albumin raskainta antia.
Reilusti puolet Sweet Freedomin sisällöstä edustaa silkkaa timanttia ja myös Heepin diskografiassa sitä seuraava pitkäsoitto, vuonna 1974 ilmestynyt Wonderwold lukeutuu vielä vaivattomasti  yhtyeen parhaisiin töihin.