Sunnuntain extra:Steve Miller Bandin läpimurtoalbumi

Steve Miller Band:The Joker

The Joker on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Steve Miller Bandin kahdeksas studioalbumi. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye siirtyi tyylillisesti varhaisemmasta psykedeelissävytteisestä rockistaan kohti melodisempaa ja letkeämpää rock- ja bluesvaikutteista ilmaisua. The Jokerista muodostuikin yhtyeen ensimmäinen kaupallisesti todella menestynyt pitkäsoitto. Itse albumi nousi kakkossijalle Billboardin listalla ja 19:ssä päivässä levytetty pitkäsoiton nimikappale saavutti singlelistalla paalupaikan alkuvuodesta 1974. Reilut 16 vuotta myöhemmin The Joker nousi brittilistan kärkeen kahden viikon ajaksi sen jälkeen, kun kappaletta oli hyödynnetty Hugh Johnsonin ohjaamassa Leviksen farkkumainoksessa. The Jokerin uusintajulkaisu saavutti ykkössijan myös Irlannissa, Uudessa Seelannissa ja Alankomaissa.  Millerin käsialaa oleva Sugar Babe käynnistää The Joker - albumin rennon rivakalla rokkauksellaan introssaan hieman Shakin' All Overin riffistä muistuttaen ja lyhyehkön, mutta tehokkaan kitarasoolon sisältäen. Obie Jessien ja Sam Lingin käsialaa oleva Mary Lou on sama svengaava rocknumero, joka on löytänyt tiensä myös esimerkiksi Bob Seger & The Silver Bullet Bandin levtytysohjelmistoon. Shu Ba Da Du Ma Ma Ma Ma lukeutuu rikkaassa rytmiikassaan ja kosketinsoitinvetoisuudessaan The Joker -pitkäsoiton kiinnostavimpiin raitoihin. Kappaleella on lisäksi tarjottavanaan varsin vimmainen kitarasoolo. Chuck Calhounin käsialaa olevasta mainiosti svengaavasta Your Cash Ain't Nothing But That Trashista muistetaan covereiden osalta Steve Millerin lisäksi myös Huey Lewis and the Newsin työstämä näkemys. Jälleen Millerin omaa tuotantoa edustava Lovin Cup rullaa maittavasti huuliharpun dominoimana. Robert Johnsonin käsialaa olevasta Come on in My Kitchenistä kuullaan Philadelphian Tower Theatressa taltioitu livetulkinta ja jo originaaliesittäjänsä ansiosta kyseessä on selkeästi pitkäsoiton bluesvaikutteisin kappale. Millerin omaa tuotantoa edustava Evil on hidastempoinen, kosketinsoitinnojailua hyödyntävä ja kitarasoolossaan silkkaan revittelyyn yltävä pala. Pitkäsoiton päättävä Give Me Something to Believe in on tyylitajuinen, koskettimien höystämä ja harvinaislaatuisesti albumin balladiosastoon lukeutuva raita. The Joker on laadukas pitkäsoitto ja sisältää klassikkotasoisen nimikappaleensa lisäksi myös monia muita kiistattomia ässiä.

Lauantain pitkä:Brittiläinen laulaja-lauluntekijä, multi-instrumentalisti, sovittaja ja tuottaja

Seitsemäs lokakuuta 1964 syntynyt Samantha "Sam" Brown on englantilainen laulaja-lauluntekijä, säveltäjä, multi-instrumentalisti, sovittaja ja levytuottaja. Yli 30 vuotisen uransa aikana Brown on toiminut solistina jazzin ja blue eyed-soulin parissa. Hänen sooluransa käynnistyi 80-luvun loppupuolella. 80- ja 90-lukujen aikana Brown julkaisi kuusi Britannian singlelistalla 75 suosituimman joukkoon noussutta kappaletta. Brownin soolotuotanto, josta mainittakoon pikaisesti kappaleet  Stop!, This Feeling ja Can I Get a Witness, käsittelevät usein kadotettua rakkautta. Taustavokalistina Brown on toiminut esimerkiksi Small Facesille, Deep Purplen Jon Lordille hänen kolmannella sooloalbumillaan Before I Forget, Pink Floydille ja yhtyeen kitaristille David Gilmourille, The Firmille, Gary Moorelle, George Harrisonille ja Nick Cavelle. Brown syntyi Itä-Lontoossa, Stratfordissa. Hän on muusikko Joe Brownin ja sessiovokalisti Vicki Brownin tytär. Sam solmi levytyssopimuksen A&M:n kanssa vuonna 1986. Brownin kyseiselle levy-yhtiölle levyttämistä kappaleista suosituin on vuonna 1988 ilmestynyt Stop. Samaisena vuonna julkaistiin myös samanniminen pitkäsoitto. Siltä poimittuja muita singlejä olivat Walking Back to Me, This Feeling ja cover Can I Get A Witness. Maailmanlaajuisesti Stop-albumi on myynyt yli kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta. Erityisen hyvin se on menestynyt Britannian lisäksi Australiassa. Brownin vuonna 1990 ilmestyneeltä kakkosalbumilta April Moon poimittiin kaksi singlemenestystä; kappaleet Kissing Gate ja With a Litle Love. Pitkäsoiton muita sinkkubiisejä olivat Mindworks, Once in Your Life ja As One. Brownin kolmas albumi 43 Minutes... työstettiin samoihin aikoihin, kun hänen äitinsä oli kuolemassa rintasyöpään. Levy-yhtiö A&M ei ollut tyytyväinen albumiin ja halusi lisätä sen biisilistaan potentiaalisia singlehittejä. Brown ei suostunut kompromisseihin, vaan osti albumin masternauhat ja julkaisi ne oman yhtiönsä Pod Musicin kautta vuonna 1992 vuosi äitinsä edesmenon jälkeen. Kyseinen albumi julkaistiin uudelleen vuonna 2004.

Brown oli taustavokalistina Pink Floydin albumilla The Division Bell ja hän osallistui myös kyseistä pitkäsoittoa promotoineelle kiertueelle. Brown oli näin ollen mukana myös Pink Floydin livealbumilla Pulse. Taustavokalisointiensa lisäksi Brownia kuultiin ensimmäisenä leadvokalistina kappaleessa The Great Gig in the Sky. Vuonna 1995 Brown saavutti pienen hitin Marillion-yhtyeestä ensisijaisesti tutun Fishin kanssa levyttämällään duettokappaleella Just Good Friends. Vuonna 1997 ilmestyi Brownin neljäs pitkäsoitto Box, jonka julkaisijana oli itsenäinen levymerkki Demon Music Group. Kyseisen albumin kappaleista nostettakoon esiin Embrace the Darkness, Whisper ja I Forgive You. Kappaleista viimeksi mainitun kirjoittamiseen oli osallistunut Maria McKee. Hänen oma versionsa kappaleesta löytyy artistin kakkosalbumilta You Gotta Sin to Get Served. Vuonna 2000 ilmestyneen Brownin viidennen albumin ReBoot ja singlen In Light of All That's Gone Before julkaisijana oli toinen itsenäinen levy-yhtiö Mud Hut. Vuonna 2003 Brown perusti Dave Rothereyn kanssa yhtyeen Homespun, jonka kanssa hän levytti kolme albumia. Samoihin aikoihin Brown julkaisi myös useita soololevtyksiä, joista mainittakoon ep Ukulele and Voice. Vuonna 2004 ilmestyneellä Jon Lordin sooloalbumilla Beyond the Notes Brown vastasi lähes kaikista lyriikoista. Loppuvuodesta 2006 Sam esiintyi erikoisvieraana isänsä Joe Brownin kattavalla Britannian-kiertueella. Kyseisille keikoille osallistui myös hänen veljensä Pete Brown. Vuonna 2007 Brown julkaisi seitsemän vuoden levytystauon jälkeen uuden albumin Of the Moment. Samaisen vuoden lokakuussa Brown teki paluun Britannian albumilistan top teniin, kun kappale Valentine's Moon oli mukana Jools Hollandin menestysalbumilla Best of Friends. Samana vuonna Brown menetti tuntemattomasta syystä lauluäänensä, eikä ole pystynyt jatkamaan uraansa vokalisoivana artistina. Nykyisin hän vetää Sonning Commonin kansainvälistä ukulele-kerhoa, Pohjois-Lontoon ukulele-kollektiivia ja ihmisten ukulele-osastoa. Hän on myös lontoolaisen musiikkikoulun mesenaatti. Koulussa opetetaan laulua sekä kitaran, koskettimien ja rumpujen soittoa. Vuonna 2015 Brown alkoi antaa taustalauluun liittyviä oppitunteja nykymusiikin akatemiassa Guildfordissa, Surreyssa. Kyseinen akatemia on tarkoitettu rock- ja popmuusikoille.

Perjantain pohjat:Yhdysvaltalaisrockarin raakasoundinen pitkäsoitto

John Mellencamp:Whenever We Wanted

Kahdeksas lokakuuta 1991 ilmestynyt Whenever We Wanted on yhdysvaltalaisrokkari John Mellencampin yhdestoista studioalbumi. Pitkäsoitolta poimittiin useita Album Rock Tracks -listalla erinomaisesti menestyneitä singlejä. Get A Leg Up ja Tonight nousivat kärkeen, Now More Than Ever oli kolmas ja Last Chance saavutti 12. sijan. Get A Leg Up oli myös 14. Billboardin singlelistalla ja Again Tonight saavutti sekin 36. sijan. Entertainment Weekly kirjoitti pitkäsoitosta myönteisen arvostelun. Artisti itse ei ole myöhemmin laskenut Whenever We Wantedia kaikkein laadukkaimpiin albumeihinsa lukeutuvaksi. Vuoden 2005 haastattelussaan Mellancamp kertoi keskittyneensä kyseisen albumin äänitysten aikoihin myös maalaamiseen. Pitkäsoiton kansikuvassa oleva nainen on Elaine Irvin. Kuva otettiin Get A Leg Upin videokuvauksissa heinäkuussa 1991. Seuraavan kerran Mellencamp ja Irvin tapasivat vasta tammikuussa 1992 pitkäsotion tiimoilta tehdyn kiertuueen saavuttua New Yorkiin. Kaksikko meni naimisiin samaisen vuoden syyskuussa. Ero ajoittui alkuvuoteen 2011. Whenever We Wantedilla Mellencamp luopui edeltävien pitkäsoittojensa The Lonesome Jubileen ja Big Daddyn rikkaasta instrumentaatiosta. Kyseessä oli raakasoundinen rockalbumi, jolla artisti teki eräänlaisen paluun juurilleen.

Torstain terävä:Stevie Ray Vaughanin toinen suurmenestys

Stevie Ray Vaughan & Double Trouble:Couldn't Stand the Weather

Toukokuun puolivälissä 1984 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Couldn't Stand the Weather on Stevie Ray Vaughanin ja Double Trouble -yhtyeen toinen studioalbumi. Kyseessä oli seuraaja niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön keskuudessa hyvän vastaanoton saavuttaneelle debyyttipitkäsoitolle Texas Flood. Couldn't Stand the Weatherin äänitykset ajoittuivat tammikuulle 1984 New Yorkin Power Station -studioilla. Stevie Ray kirjoitti itse puolet kyseisen albumin kappaleista. Se saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan 31. sijan ja pitkäsoiton nimikappaleesta työstetty musiikkivideo pääsi rotaatioon MTV:llä. Vuonna 1999 albumista julkaistiin haastattelulla ja neljällä bonusraidalla höystetty uusintapainos. Vuonna 2010 oli vuorossa Legacy Edition ja kyseinen tuplacd sisälsi runsaasti bonuskappaleita sekä 17. elokuuta 1984 Kanadan Montrealin Spectrumilla soitetun konsertin. Couldn't Stand the Weather äänitettiin 19 päivässä John Hammondin toimiessa apulaistuottajana. Ensimmäinen nauhoituksissa äänitetty kappale oli vanha bluesstandardi Tin Pan Alley, joka saatiin taltoiduksi yhdellä otolla. Stevie Rayn isoveljeä Jimmie Vaughania kuultiin rytmikitaristina albumin nimikappaleella sekä raidalla The Things (That) I Used to Do. Couldn't Stand the Weatherin tiimoilta tehtiin kiertue helmi-joulukuussa 1984 ja se vieraili Yhdysvalloissa, Kanadassa, Euroopassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa ja Japanissa. Huhtikuun puolivälissä 1984 Stevie Ray Vaughan and Double Troublen Austinissa, Teksasissa soittama konsertti lähetettiin King Biscuit Flower Hour -ohjelmassa. Elokuun alussa yhtye heitti lämmittelykeikan Huey Lewis and the Newsille Tampassa, Floridassa. Myös Kanadassa Montrealin The Spectrumilla soitettu konsertti lähetettiin King Biscuit Flower Hourissa. Saksan Loreley Open-Air Theatressa soitettu keikka lähetettiin Rockpalast-ohjelmassa. Neljäs lokakuuta New Yorkin Carnegie Hallissa soitettu konsertti julkaistiin myös levyformaatissa nimellä Live at Carnegie Hall. Marraskuussa Sydneyn Opera Housessa Stevie Ray ja Double Trouble soittivat kaksi loppuunmyytyä konserttia. Kiertue päättyi Yhdysvaltoihin. Couldn't Stand the Weatheristä muodostui edeltäjänsä tavoin kaupallinen menestys ja pitkäsoitto myi yli miljoona kappaletta viiden viikon aikana.

Keskiviikon klassikko:Kaikkien aikojen myydyin hardrockalbumi

Ac/Dc:Back in Black

25. heinäkuuta 1980 Albert Productionsin ja Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Robert John "Mutt" Langen tuottama Back in Black on Australian pettämättömän rockmasiinan Ac/Dc:n kahdeksas studioalbumi. 1970-luvun loppuun mennessä yhtye oli saavuttanut huomattavaa menestystä myös kotimaansa Australian ulkopuolella huippuenergisten livekeikkojensa ja useampien menestysalbumiensa ansiosta. Vuonna 1979 Ac/Dc lyöttäytyi yhteen tuottaja Langen kanssa ja levytti lopullisen kansainvälisen läpimurtolevynsä Highway to Hell. Hieman ennen kuin Ac/Dc oli aikeissa ryhtyä levyttämään mainitun menestyalbumin seuraajaa, solisti Bon Scott menehtyi runsaan alkoholinkäytön seurauksena. Ac/Dc jatkoi silti toimintaansa aikaisemmin yhtyeessä Geordie vokalisoineen Brian Johnsonin kanssa. Back in Black nauhoitettiin seitsemän viikon aikana Bahama-saarilla keväällä 1980. Nauhoituksia vaikeuttivat osaltaan ajoittaiset trooppiset myrskyt. Brian Johnson vastasi Back in Blackin lyriikoista ja melodioista ja kitaristikaksikko Malcolm ja Angus Young sävelsi musiikin. Musiikillisesti albumi koostuu hardrock-tyylisistä numeroista. Lange vaati yhtyeeltä täydellisyyttä erityisesti Johnsonin vokaaliosuuksien osalta. Kun Back in Blackin äänitykset oli saatu valmiiksi, yhtye miksasi albumin Electric Lady -studioilla New Yorkissa. Ac/Dc:n kuudennesta kansainvälisestä albumijulkaisusta muodostui odottamattoman suuri menestys; albumia on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta. Kyseessä on toisin sanoen kaikkien aikojen toiseksi eniten myynyt pitkäsoitto. Back in Blackin julkaisua seurasi vuoden mittainen maailmankiertue, jonka aikana Ac/Dc vakiinnutti asemansa eräänä 80-luvun alun suosituimmista rockyhtyeistä. Back in Black saavutti myönteiset arviot heti ilmestymisensä jälkeen ja on päässyt mukaan useille kaikkien aikojen parhaat albumit-tyyppisille listoille. Originaalin julkaisunsa jälkeen albumi on ilmestynyt uudelleen ja remasteroitu useita kertoja, viimeksi digitaalista jakelua varten. Vuonna 1973 perustettu Ac/Dc nousi kansainvälisesti tunnetuksi nimeksi vuonna 1977 ilmestyneellä neljännellä albumillaan Let There Be Rock. Vuonna 1979 julkaistusta ja myös Langen ansiosta edeltäjiään tarttuvammasta Highway to Hellistä muodostui Ac/Dc:n ensimmäinen platinamyyntiin yltänyt albumi Yhdysvalloissa. Siellä kyseinen pitkäsoitto saavutti sijan 17. ja nousi Britanniassa kahdeksanneksi. Bon Scottin hautajaisten jälkeen yhtye aloitti välittömästi koelaulut korvaavan solistin löytymiseksi. Lehdistö piti potentiaalisena vaihtoehtona uudeksi solistiksi esimerkiksi The Easybeatsin Stevie Wrightia. Langen kehotuksesta koelauluun osallistuneisiin solisteihin valikoitui myös yhtyeeseen vaikutuksen tehnyt Brian Johnson. Hänelle tarjoutui tilaisuus vielä toiseen koelaulukertaan.

29. maaliskuuta 1980 Malcolm Young otti yhteyttä Johnsoniin ja ilmoitti hänen saaneen uuden solistin paikan. Kyseinen tieto tuli Johsonille yllätyksenä. Kunnioituksesta Bon Scottia kohtaan Ac/Dc ei halunnut uuden solistinsa olevan Scottin imitaattori. Erottuvan äänensä ja klassisen soul- ja bluesmusiikin diggauksensa lisäksi Johnson kiehtoi Ac/Dc:tä myös persoonansa osalta. Virallisesti hänen kerrottiin olevan Ac/Dc:n uusi solisti kahdeksas huhtikuuta samaisena vuonna. Back in Blackia varten oli alun perin tarkoitus treenata kolme viikkoa Lontoossa, mutta tilaisuus nauhoitusten aloittamiseen tarjoutui jo viikkoa myöhemmin Bahaman Compass Point -studioilla. Vaikka yhtye oli suunnitellut äänittävänsä Back in Blackin Britanniassa, verotussyistä Bahamasaaret tuntuivat kiehtovalta vaihtoehdolta. Johnsonille, joka ei ollut koskaan aiemmin levyttänyt Ac/Dc:n kanssa, tuotti vaikeuksia sopeutua ympäristöön. Äänityksiä haitanneisiin trooppisiin myrskyihin viitattiin jopa albumin avauskappaleen Hells Bellsin tekstissä. Äänitysten loppuvaiheessa yhtye otti yhteyttä manageriinsa Ian Efferyyn ja pyysi tätä hankkimaan kellon kyseisessä kappaleessa hyödyntämistä varten. Lopulta Effery kehotti ääni-insinööri Tony Plattia äänittämään lähellä sijainneen kirkon kelloja. Jokaisella kellon lyömällä läheinen lintuparvi aiheutti nauhoituksiin oman lisä-äänensä, mutta pidemmän tuotantotyön ansiosta kyseinen kello oli täydellisesti viritetty ja sen ääntä nauhoitettiin Ronnie Lanen Mobile-studiolla. Angus Youngin mukaan albumin musta kansi oli merkki Scottia kohtaan tunnetusta surusta. Atlantic Records hyväksyi kyseisen kansi-idean vasta sitten, kun Ac/Dc:n logon yli kulki harmaa reuna. Yhtyeen huoli tulevaisuudestaan oli turhaa, sillä Back in Blackista ei muodostunut ainoastaan Ac/Dc:n menestyneintä ja kriitikoiden eniten suitsuttamaa albumia. Se nousi Britanniassa listakärkeen ja Ac/Dc:stä tuli The Beatlesin jälkeen ensimmäinen yhtye, jolla oli samanaikaisesti neljä pitkäsoittoa brittilistalla sadan suosituimman joukossa. Back in Blackin menestyksen vanavedessä listalle tekivät nimittäin paluun Highway to Hell, If You Want Blood, You've Got It -livelevy sekä Let There Be Rock. Yhdysvalloissa sijan 35. saavuttaneesta singlestä You Shook Me All Night Long/Have A Drink on Me muodostui Ac/Dc:n ensimmäinen top 40 -hitti kyseisessä maassa. Singlen paraatipuolen ja albumin nimikappaleen lisäksi myös Hells Bellsistä, Shoot to Thrillistä ja Rock N' Roll Ain't Noise Pollutionista muodostui diggareiden suosikkeja ja keikkastandardeja yhtyeen ohjelmistoon. Muilta osin Back in Blackin kappaleet tippuivat keikkasetistä 80-luvun puoliväliin mennessä, tosin What Do You Do for Money Honey teki paluun ohjelmistoon vuoden 2001 kiertueella. Vuoden 2015 kiertueella kuultiin pitkästä aikaa Have A Drink on Me sekä Given the Dog A Bone.

Rolling Stonen vuonna 1989 julkaistun 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Back in Blackin sijoitus oli 26. Saman musiikkilehden 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla nimiraita Back in Black saavutti 190. sijan.Vuonna 2001 VHI:n sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Back in Blackin sijoitus oli 82. VH1:n sadan parhaan hardrockkappaleen listalla Back in Black sijoittui komeasti sijalle kaksi. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Back in Black saavutti sijan 77. Vuonna 2006 musiikkilehti Q:n 40 80-luvun parhaan albumin listalla Back in Black sijoittui yhdeksänneksi. Vuonna 2005 Back in Black pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Back in Blackia on kehuttu myös soundiensa laadusta. Nashvillen Music Citynä tunnetuilla studioilla kyseistä albumia on soitettu huoneen akustiikan testaamiseksi ja Motörhead hyödynsi kyseistä albumia soundisysteeminsä virittämisessä. Yhdysvaltalainen death metal yhtye Six Feet Under levytti coverina koko Back in Black -albumin, tosin nimellä Graveyard Classics 2. Vaikka Back in Black ei noussut Billboardin listakärkeen, albumi on saavuttanut Yhdysvalloissa 22-kertaisesti platinaa. Kyseessä on kuudenneksi myydyin albumi Yhdysvalloissa edellään Michael Jacksonin Thriller, The Eaglesin Greatest Hits 1971-1975, Led Zeppelinin nelosalbumi, Pink Floydin Wall sekä Billy Joelin Greatest Hits-kokoelmat. 131 viikkoa Billboardin listalla viihtynyt Back in Black on kaikkien aikojen myydyin hardrockalbumi. Vielä vuonna 2014 se saavutti Yhdysvaltojen albumilistalla sijan 73. Miljoonamyyntiin albumi on yltänyt lisäksi Kanadassa, Saksassa ja Ranskassa. Ac/Dc kuvasi musiikkivideot kuudesta albumin kappaleesta; Bredassa, Alankomaissa kuvattuja keikkavideoita olivat Back in Black, Hell's Bells, What Do You Do for Money Honey, You Shook Me All Night Long, Let Me Put My Love into You sekä Rock and Roll Ain't Noise Pollution. Suurin osa niistä säilyi virallisesti julkaisemattomina, kunnes Family Jewels -dvd:lle päätyivät kaikki kyseiset videot Let Me Put My Love into Youta lukuun ottamatta. You Shook Me All Night Longista mukana oli vuonna 1986 kuvattu musiikkivideo, joka oli osaltaan tehty promoamaan samaisena vuonna ilmestynyttä soundtrackalbumia Who Made Who. Kyseisen kappaleen originaali vuoden 1980 video pääsi myöhemmin mukaan promodvd:lle Back in Black:The Videos sekä Backtrax-boxille. Originaalissa vuoden 1980 videossa You Shook Me All Night Longista rumpalina oli myös levyllä soittanut Phil Rudd, mutta vuoden 1986 videossa nähtiin tuonaikainen yhtyeen patteristi Simon Wright. Rudd kuitenkin palasi Ac/Dc:n riveihin vuonna 1994. Wright oli jo aikaisemmin nähty videoversioilla sellaisista kappaleista, joiden levytykset oli tehty Ruddin kanssa. Hän oli mukana vuoden 1983 albumin Flick of the Switch kappaleista tehdyillä videoilla ja myös albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Vuonnna 2009 Shoot to Thrillistä tehtiin musiikkivideo, jossa yhdistettiin yhtyeen kyseisen vuoden keikkamateriaalia pätkiin Iron Man 2-elokuvasta.

Tiistain tukeva:Pitkän uran tehnyt amerikkalaislaulajatar

Kolmas lokakuuta 1946 syntynyt Patricia Ann Cole, eli taiteilijanimeltään P. P. Arnold on yhdysvaltalainen soullaulajatar, joka on nauttinut  menestyksestä Britanniassa 60-luvusta eteenpäin. Hän syntyi gospellaulajista koostuneeseen perheeseen ja esiintyi soolovokalistina ensikertaa neljän vuoden ikäisenä. Perhe asui Los Angelesin Wattsin afrikkalais-amerikkalaisessa ghetossa. Arnold meni naimisiin nuorena ja sai kaksi lasta. Hän työskenteli toimistossa ja ruoan valmistajana. Vuonna 1964 Arnoldin veljen entinen tyttöystävä Maxine Smith lähestyi Arnoldia tarjouksella. Maxine oli ystävänsä Gloria Scottin kanssa järjestänyt koe-esiintymisen kolmelle nuorelle naiselle tarkoituksenaan korvata orginaali The Ikettes laulu- ja tanssiyhtye, joka oli mukana Ike & Tina Turnerin revyyssä. Koe-esiintymisen suorittanut kolmikko tuli valituksi tehtävään, mutta Smith kehotti Arnoldia tsekkaamaan Turnereiden konsertin Fresnossa kyseisenä iltana ennen lopullista päätöstään. Arnoldin palatessa kotiin varhain seuraavana aamuna hänen hurjistunut aviomiehensä löi häntä. Arnold jätti miehensä välittömästi, sijoitti lapsensa vanhempiensa hoidettavaksi ja liittyi Turnereitten revyyseen. Arnold jätti Turnereiden yhtyeen vuonna 1966, mutta jäi Lontooseen, missä Mick Jagger rohkaisi häntä käynnistämään oman soolouransa. Immediate Recordsilla Arnoldin soolohitteihin lukeutuivat Angel of the Morning, Cat Stevensin käsialaa ollut  The First Cut is the Deepest ja Paul Kordan kirjoittama The Time Has Come. Samalla levy-yhtiöllä olleen The Small Facesin Steve Marriott ja Ronnie Lane kirjoittivat Arnoldille kappaleen (If You Think You're) Groovy, jolla Small Faces soitti myös taustat. Arnold keikkaili Small Facesien kanssa vuosina 1967-68 ja lauloi taustoja yhtyeen keskeisimpiin singlehitteihin lukeutuvalla kappaleella Tin Soldier. Rod Stewartin kanssa Arnold levytti singlen Come Home Baby ja taustalla sillä kuultiin kitarassa Ron Woodia, bassossa Keith Richardsia, pianossa Nicky Hopkinsia, Hammond-uruissa Keith Emersonia ja Georgie Famen jousisektiota. Arnold lauloi myös taustoja Chris Farlowen versiolla Four Topsien Reach Out I'll Be Therestä, jolla kitaristina kuultiin Albert Leetä ja rummuissa Carl Palmeria. Arnold levytti myös kaksi pitkäsoittoa; vuonna 1967 ilmestyneen albumin First Lady on Immediate ja seuraavana vuonna julkaistun pitkäsoiton Kafunta. Immediate Recordsin lopetettua toimintansa 60-luvun lopussa Arnold solmi uuden sopimuksen Robert Stigwoodin kanssa ja levytti Polydorille pari Barry Gibbin tuottamaa singleä, mutta Gibbin tuottama albumi ei tullut julkaistuksi. Helmikuussa 1970 Arnold lauloi taustoja Gibbin debyyttisooloalbumilla The Kid's No Good kappaleessa Born. Vuonna 1970 Arnold oli mukana P J Probyn kanssa musikaalissa Catch My Soul. Arnoldin uudessa taustayhtyeessä vaikutti muun muassa myöhemmin progeyhtye Yesissä soittanut kitaristi Steve Howe.

Arnold teki jälleen yhteistyötä Steve Marriottin kanssa. Hän oli mukana Humble Pien vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Rock On ja myös keikkaili yhtyeen kanssa. Taustalaulajattarena Arnoldia kuultiin muun muassa rockmusikaalissa Jesus Christ Superstar, sekä esimerkiksi Nick Draken, Graham Nashin, Dr. Johnin ja Eric Burdonin levyillä. Arnold keikkaili myös Eric Claptonin kanssa ja Claptonin tuottamat äänitykset saavat julkaisunsa vasta nyt lokakuussa 2017 albumilla The Turning Tide. Kyseisissä äänityksissä Arnold tapasi CSN&Y:n basistin Fuzzy Samuelsin, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Vuonna 1974 Arnold vokalisoi Freddie Kingin albumilla Burglar. Nopeasti muuttuva Britannian musiikkiskene tuntui vieraalta ja Arnold ja Samuels palasivat Los Angelesiin. Parille tuli ero ja ainoastaan kahta viikkoa myöhemmin tytär Debbie menehtyi auto-onnettomuudessa. Arnold palasi julkisuuteen vuonna 1978. Neljä vuotta myöhemmin hän muutti taas Britanniaan ja alkoi työskennellä englantilaisen reggaeyhtyeen Steel Pulsen kanssa. Vuonna 1983 Arnold palasi listoille elektropopyhtye Kane Gangin kanssa levyttämällään näkemyksellä The Staple Singersien Respect Yourselfistä. Britanniassa se saavutti 21:n ja Australiassa 19:n sijan. Vuonna 1984 Arnold oli mukana musikaalissa Starlight Express. Viikkoja ennen Billy Oceanin kanssa tehtävää kiertuetta Arnoldin jalat loukkaantuivat auto-onnettomuudessa. Hän joutui jättämään kiertueen kesken kymmenen viikon jälkeen. Toipilasaikanaan Arnold teki mainoksia. Vuonna 1986 Arnold teki paluun rockskeneen ja lauloi taustoja Peter Gabielin suurella hitillä Sledgehammer. The Beatmastersin kanssa levytetty Burn It Up oli top 20 -menestys vuonna 1988. Taustoja Arnold lauloi esimerkiksi Roger Watersin sooloalbumilla Amused to Death. Vuonna 1989 Arnold teki viimeisen yhteistyönsä Steve Marriottin kanssa albumilla 30 Seconds to Midnight. Marriott menehtyi tapaturmaisesti tulipalossa 20. huhtikuuta 1991. Vuonna 1994 Arnold oli mukana palkinnon voittaneessa musikaalissa Once on This Island. Seuraavana vuonna hän levytti Ocean Colour Scenen kanssa coverversion Small Facesin kappaleesta Understanding SF-tribuuttialbumille Long Agos and Worlds Apart. Vuosina 1999-2002 Arnold oli Roger Watersin taustalaulajattarena Roger Watersin kiertueella In the Flesh ja myös samannimisellä cd:llä ja dvd:llä. Arnold osallistui myös Watersin vuosien 2006-2008 kiertueeseen Dark Side of the Moon Live. Vuonna 2017 Arnoldilta julkaistiin Eric Claptonin ja Barry Gibbin tuottama albumi The Turning Tide, joka sisältää nauhoituksia vuosien 1968 ja 1970 väliltä. Samaisena vuonna Arnold juhlisti 50-vuotista musiikkiuraansa mainitun vuoden syksyyn ajoittuneen kiertueen merkeissä.  Vuonna 2018 vuorossa olivat kiertueet Australiassa ja Uudessa Seelannissa You Am I-yhtyeen johtohahmon Tim Rogersin taustoittamana. Elokuussa 2019 ilmestynyt The New Adventures of...P. P. Arnold oli artistin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi 51 vuoteen. Sen tuotannosta vastaa Paul Wellerin yhtyeen kitaristi Steve Craddock. Tyylillisesti kyseessä on varsin monipuolinen albumi, jonka tunnelmat vaihtelevat klassisesta soultyylistä housemusiikkiin. Arnoldin kiertueen Britanniassa alkoi vuoden 2017 lokakuussa. Samana vuonna ilmestyi albumi The Turning Tide, joka sisältää nauhoituksia vuosien 1968 ja 1970 väliltä. Vuonna 2018 Arnold teki kiertueet Australiassa ja elokuussa 2019 hän julkaisi neljännen sooloalbuminsa The New Adventures of...P. P. Arnold. Sen tuottamisesta vastasi Paul Wellerin yhtyeen kitaristi Steve Cradock. Kahdeksas toukokuuta 2020 The Fratelis julkaisi singlen Strangers in the Street, jossa Arnoldia kuullaan leadvokalistina.

Maanantain mainio:Redbonen huippukauden viimeinen pitkäsoitto

Redbone:Beaded Dreams Through Turquoise Eyes

Lokakuussa 1974 ilmestynyt Beaded Dreams Through Turquoise Eyes on Vegasin veljesten Lollyn ja Patin luotsaaman intiaaniyhtye Redbonen kuudes ja samalla aktiivikauden viimeinen pitkäsoitto. Tyylillisesti se edustaa kevyempää musiikillista ilmaisua etenkin yhtyeen kolmeen ensimmäiseen albumiin verrattuna. Pitkäsoiton pieniä hitinpoikasia edustivat Lolly Vegasin käsialaa olevat albumin avaava letkeä One More Time ja jousilla kuorrutettu kaunokki Suzi Girl. Vegasin veljekset vastaavat yhteisesti svengaavasta, mutta tekstiltään tarkoituksellisen kliseisestä raidasta Only You and Rock N' Roll. Pat Vegasin käsialaa oleva Blood Sweat and Tears on tyylitajuinen blue-eyed soul-pala upealla stemmalaululla ryyditettynä. Pitkäsoiton ykköspuolen päättävä, Pat Vegasin käsialaa oleva Cookin' with D' Redbone svengaa kiitettävällä intensiteetillä, tuo upeasti esiin takautumia Redbonen varhaistuotannon swamprockista ja sisältää myös Lolly Vegasin upeaa soolokitaratyöskentelyä. Pat Vegasin tekemä pitkäsoiton nimiraita edustaa sofistikoitunutta balladituotantoa, joka välttää silti onnistuneesti liiallisen imelyyden karikot. Lolly Vegasin Beautiful Illusion on astetta rivakampi ja myös kertosäkeessään kaivattavaa tartuntapintaa sisältävä raita. Pat Vegasin Interstate Highway kategorioituu iskevässä rullaavuudessaan silkaksi rockraidaksi ja Lolly pääsee kappaleessa skeboineen ääneen melko säästeliäästi, mutta vakuuttavasti. Vegasin veljesten yhteistyön hedelmiin lukeutuva I'll Never Stop Loving You on jälleen slovari, mutta lukeutuu rikkaassa soundimaailmassaan ja iskevässä kertosäkeessään tyylisuuntansa parhaimmistoon. Originaalin albumin päätöskappale Moon When Four Eclipse on Lolly Vegasin käsialaa, lukeutuu pitkäsoiton rivakimpiin esityksiin ja muistuttaa  kitaraosastossaan myönteisesti Redbonen varhaistuotannosta. Pitkäsoiton vuonna 2013 ilmestynyt laajennettu versio sisältää kuusi ennenjulkaisematonta bonusraitaa. Lolly Vegasin I've Got to Find the Right Woman sisältää instrumentaatiossaan runsaasti puhaltimia. Pat Vegasin Physical Attraction lukeutuu jälleen Redbonen todelliseen svengiosastoon ja Vegasin veljesten yhdessä työstämä Keep Me Uptight on yli kuuden minuutin kestossaan pieni teos, joka balladihenkisyydestään huolimatta tarjoaa todellista kitarataiturointia.  Samaisen kaksikon työstämä To Get the Love I Need sisältää runsaasti jousia ja niin ikään veljesten tekemä Little Bitty Ditty lukeutuu instrumentaationsa moninaisuudessa ja hyvässä melodiassaan bonuskappaleiden parhaimmostoon. Pat Vegasin käsialaa oleva Echoes from Another Planet päättää bonusraidat leppeissä ja jousivetoisissa tunnelmissa. Redbonen peruskokoonpanon, johon tuossa vaiheessa kuuluivat Vegasin veljesten lisäksi kitaristi Tony Bellamy ja rumpali Buch Rillera, ohella Beaded Dreams Through Turquoise Eyesin työstämiseen osallistuivat Bonnie Bramlett, Merry Clayton ja Clydie King. Albumin jousisovituksista vastasivat Gene Page ja Dave Blumberg. Vaikka pitkäsoitto sisälsi useita hittipotentiaalisia raitoja, sen oli Billboardin listalla tyytyminen sijaan 174.