Lauantain pitkä:Brian Johnsonin varhainen menestysyhtye

Newcastle upon Tynesta kotoisin ollut Geordie oli englantilainen rockyhtye, jonka aktiivisin kausi ajoittui 70-luvulle. Yhtyeen originaalin, helmikuusta 1972 toimineen kokoonpanon muodostivat soolokitaristi Vic Malcolm, basisti Tom Hill, rumpali Brian Gibson ja solisti Brian Johnson. Yhtyeen debyyttisingle Don’t Do That nousi Britannian sinkkulistalla top 40:ään samaisen vuoden joulukuussa. Maaliskuussa 1973 EMI julkaisi Geordien esikoisalbumin Hope You Like It. Yhtye niputettiin samaan kastiin Sladen ja Sweetin kaltaisten glamrockina pidettyjen yhtyeiden kanssa. Geordie toimikin Sladen lämmittelijänä Britannian kiertueella ja soitti Sweetin lämppärinä Lontoon Rainbow-clubilla maaliskuussa 1973. Samaisen vuoden huhtikuussa Geordie saavutti kotimaassaan top ten-menestyksen singlellä All Because of You ja heinäkuussa top 20:een nousi toinen pikkulevy Can You Do It. Geordie esiintyi useita kertoja BBC:n tv:ssä. Top of the Popsissa yhtyeellä oli kaikkiaan 15 esiintymistä, joista yksi ajoittui marraskuuhun 1972. 70-luvun alussa Geordie konsertoi säännöllisesti Australiassa ja saavutti siellä vankkaa kannatusta New South Walesin Newcastlessa, missä yhtyeen kappale Geordie’s Lost His Liggie sai osakseen suosiota ja runsasta radiosoittoa. Geordie luketui myös säännöllisesti Lambtonin Savoy -teatterissa konsertoineisiin yhtyeisiin. Geordien vuonna 1974 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Don’t Get Fooled by the Name sisälsi muun muassa coverin traditionaalisesta The House of the Rising Sunista, mutta varsinaista singlehittiä albumilta ei löytynyt. Geordie esiintyi lisäksi muun muassa Belgian tv:ssä. Vuonna 1976 ilmestyneen pitkäsoiton Save the World jälkeen Johnson siirtyi sooloprojektinsa pariin.

Geordien viimeinen ja vuonna 1978 ilmestynyt albumi No Good Woman sisälsi kolme ennenjulkaisematonta Johnsonin kanssa äänitettyä kappaletta ja lisäksi materiaalia, jonka Malcolm oli äänittänyt tulevan Dire Straitsin kosketinsoittajan Alan Clarken, solisti Dave Dischburnin, basisti Frank Gibbonin ja rumpali George Deftyn kanssa. Samoihin aikoihin Johnson oli alkanut esiintyä uuden Geordien lineupin kanssa. Siinä hän oli yhtyeen ainoa originaalijäsen, ja kyseinen yhtye käytti joskus myös nimeä Geordie II. Yhtye solmi levytyssopimuksen vuonna 1980, mutta lopetti toimintansa samaisen vuoden keväällä, kun Johnson korvasi Bon Scottin Ac/Dc:n solistina. Helmikuussa 1980 menehtynyt Scott oli ylistänyt Johnsonin solistin taitoja. Johnsonin ensimmäinen albumi Ac/Dc:n riveissä oli samaisen vuoden heinäkuussa ilmestynyt miljoonamenestys Back in Black. Vuonna 1982 originaali Geordie kokosi rivinsä Johnsonia lukuun ottamatta ja levytti seuraavana vuonna uuden albumin No Sweat. Uutena solistina oli Rob Turnbull ja kitaristina David Stephenson. Albumin julkaisijana oli heavy metalliin erikoistunut itsenäinen levy-yhtiö Neat Records. Arvostelut olivat myönteisiä, mutta menestystä ei siunaantunut. Niinpä Malcolm lähti. Yhtyeen nimeksi vaihtui Powerhouse ja julkaisi vuonna 1986 nimeään kantaneen pitkäsoiton ennen hajoamistaan. Loppuvuodesta 2001 Ac/Dc:n pitäessä taukoa Johnson teki yksittäisen paluukiertueen Britanniassa Geordien vuosien 1977–1980 lineupissa vaikuttaneiden muusikoiden kanssa. Yhtye käytti nimeä Geordie II ja esitti enimmäkseen covereita hardrockin saralta. Vuonna 2013 Rob Turnbullista, eli Dr. Robista tuli Gadji-yhtyeen jäsen. Vuonna 2014 Vic Malcolm muodosti uuden yhtyeen Dynamite, joka äänitti samaisena vuotena pitkäsoiton itsenäiselle Tabitha Recordsille.

Perjantain pohjat:Rehdin amerikkalaisrockarin 80-luvun puolivälin merkkialbumi

John Cougar Mellencamp:Scarecrow

Syyskuussa 1985 ilmestynyt Scarecrow on John Cougar Mellencampin kahdeksas albumi, joka nousi artistin kotimaassa listakakkoseksi. Sen pääsyn listakärkeen esti kandalaisen hardrockyhtyeen Heartin nimeä kantanut paluualbumi. Toukokuussa 2005 ilmestynyt Scarecrown remasteroitu versio sisälsi yhden bonuskappaleen, joka oli akustinen tulkinta albumin keskeiseen hittimateriaaliin lukeutuvasta kappaleesta Small Town. Iskevä roketti The Kind of Fella I Am pääsi mukaan jo pitkäsoiton originaaleille cd- ja kasettiversiolle. Scarecrowlta poimittiin kolme top teniin noussutta singlehittiä. R.O.C.K. in the USA nousi Billboardin listan kakkossijalle ja Lonely Ol’ Night ja Small Town kohosivat kumpikin kuudenneksi. Lonely Ol’ Night saavutti lisäksi kärkipaikan Mainstream Rock Tracks – listalla ja kyseessä oli Mellencampin toinen kyseisen listan kärkeen noussut single. Vuonna 1989 Rolling Stone listasi Scrarecrown sijalle 95. 80-luvun sadan parhaan albumin listallaan. Arvostusta osakseen keräsivät niin Mellencampin rosoinen juureva rock kuin artistin lyriikoiden kypsyneisyys. Rolling Stone raportoi myös yhtyeen treenanneen kuukauden ajan ennen studioon menoa ja soittaneen sata 60-lukuista rockklassikkoa. Pitkäsoiton tuottajan Don Gehmanin mukaan tarkoituksena oli oppia menneisyyden tunnusmerkeistä ja hyödyntää niitä uudella tavalla Johnin sovituksissa. Albumin yleisteemaksi on tulkittavissa amerikkalaisen unelman katoaminen korporatiivisen ahneuden tieltä. Rolling Stonen mukaan Face of the Nationin, Minutes to Memoriesin ja Small Townin kaltaisilla kappaleilla on suloisenkatkera, mietteliäs tunnelma. 60-luvun rockille kunnianosoitukseksi kirjoitetun R.O.C.K. in the USA:n ohella albumin svengaavinta rokkausta tarjoaa erityisesti terhakan kitarariffin kruunaama Justice and Independence 1985 Between a Laugh and a Tearin edustaessa vivahteikkaampaa kitararockia. Myös rytmiikka korostuu kyseisellä albumilla myönteisesti. Mellancampin itsensä mukaan albumin ideana on, että ihmiset tarttuisivat yksilölliseen totuuteen, ja pitäisivät itsestään hieman enemmän. Tässä mielessä raitaa You’ve Got to Stand for Something voi pitää albumin eräänlaisena avainkappaleena. Mellancampin mukaan jokaisen pitäisi puolustaa omaa totuuttaan.

Torstain terävä:Merkittävän amerikkalaisyhtyeen varhaistuotannon tuplakokoelma

Steve Miller Band:Anthology

Vuonna 1972 ilmestynyt Anthology on tuplakokoelma-albumi, joka sisältää Steve Miller Bandin varhaistuotantoa aikaväliltä 1968–1972. Kyseisten viiden vuoden aikana yhtye ehti julkaista seitsemän pitkäsoittoa, tosin kyseisellä kokoelmalla  vuoden 1968 debyyttialbumi Children of the Future sekä vuonna 1971 ilmestynyt pitkäsoitto Rock Love sivuutetaan kokonaan. 16 kappaleesta koostuneen kokoelman korkein listasijoitus kotimaassaan oli 56. ja se myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Tuplakokoelman tunnetuinta antia edustavat Living in the USA:n, varsin rivakasti rokkaavaan ja pitkän kitarasoolon sisältävän Going to Mexicon, hienoisesti Beatlesin Lady Madonnaa lainaavan Space Cowboyn ja Going to the Countryn kaltaiset tyylitajuisen letkeät Amerikan rockiin esimerkillisesti kategorioituvat kappaleet. Kokonaisuutena tarjolla ei kenties vielä ole yhtä tarttuvaa kappalemateriaalia, kuin mitä Steve Miller Bandin vuosien 1974–1978 tuotannosta koostuva kokoelma tarjosi. Sitä vastoin yhtyeen varhaisen, spacebluesia edustaneen kauden dokumenttina Anthology puolustaa paikkaansa moitteettomasti. I Love You on huuliharppua ja tyylikästä stemmalaulua hyödyntävä raita ja melodisista kaunokeista mainittakoon lisäksi erityisesti yli kahdeksanminuuttinen Baby’s House. Kow Kow vakuuttaa erityisesti Millerin intensiivisen laulusuorituksen osalta. Tim Davisin käsialaa oleva Your Saving Grace rullaa maittavasti, mutta pitää sisällään myös psykedeelissävyisen puheosuuden. Journey from Eden on psykedeelisvivahteisella kitaroinnilla kuorrutettu upean melodinen tunnelmapala, joka jaksaa ylläpitää kiinnostavuutensa yli kuusiminuuttisen kestonsa ajan. Seasons toimii kaihoisassa melodisuudessaan ja traditionaalista Motherless Childrenistä Steve Miller Band esittää pelkistetymmästä ilmaisustaan huolimatta tietyssä mielessä Eric Claptonin versiota intensiivisemmän tulkinnan. Never Kill Another Man on tekstissään ajattelemisen aihetta tarjoava, vaihteeksi instrumentaatiossaan myös pianoa hyödyntävä slovarikappale. Don’t You Let Nobody Turn You Around on melodialtaan aavistuksen junnaava, mutta sisältää maittavaa kitaratyöskentelyä. Little Girl on upean svengaava, niin stemmalaulunsa kuin kitaraosastonsa osalta vakuuttava raita. Celebration Song on kohtuullisen innostava, vaikka kappale olisi kenties tullut toimeen ilman sha la la- stemmojaankin. Kokoelman liki pitäen huippuhetkeksi kohoava, spacebluesia suorastaan esimerkillisesti edustava My Dark Hour on säästetty kokoelmatuplan päätösraidaksi. Steve Miller Bandin myöhäisemmällä 70-luvun tuotannolla oli tarjottavanaan Fly Like an Eaglen, Rock N’ Men, Jet Airlinerin ja Take to Money and Runin kaltaisia varsin iskeviä ja laadukkaita hittikappaleita, mutta yhtyeen varhaistuotannon summaavana dokumenttina Anthology on varsin keskeinen albumijulkaisu.

Keskiviikon klassikko:Fast Eddien ura Motörheadin molemmin puolin

Lontoon Twickenhamissa viides lokakuuta 1950 syntynyt Edward Allan, eli "Fast" Eddie Clarke oli englantilaiskitaristi, jonka yhtyeitä ovat ensisijaisesti olleet Motörhead ja Fastway. Jo 15 ikävuoteen mennessä Clarke oli ehtinyt soittaa monissa paikallisissa yhtyeissä, joista nostettakoon esiin The Bitter End. Paikallistason keikkojen jälkeen Clarken ammattilaisura käynnistyi vuonna 1973 hänen liityttyään soolokitaristiksi Curtis Knightin yhtyeeseen Zeus. Seuraavana vuonna yhtye levytti Olympic Studioilla pitkäsoiton Second Coming. Clarke esittäytyi säveltäjänä albumin kappaleella The Confession. Zeuksen kanssa Clarke levytti myös albumin Sea of Time. Myöhemmin Piccadillyn Command -studioilla Clarke, kitaristi Allan Callan, kosketinsoittaja Nicky Hogarth ja rumpali Chris Perry äänittivät jamisession. Sen tuloksena nelikko varmisti levytyssopimuksen Archor Recordsin kanssa. Uusi yhtye totteli nimeä Blue Goose ja Zeus oli Clarken, Hogarthin ja Perryn osalta menneisyyttä. Blue Goosen nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1974. Clarke muodosti pian uuden yhtyeen Be Bop Deluxen basistin Charlie Tumahain, solisti Ann McCluskien ja rumpali Jim Thompsonin kanssa. Kyseinen Continuous Performance -niminen yhtye oli toiminnassa vuoden 1975 alkupuolelle saakka, mutta ei saanut levytyssopimusta. Clarken seuraavalle yhtyeelle, jonka hän muodosti Blue Goosesta tutun Hogarthin, basisti Tony Cussonsin ja rumpali Terry Slaterin kanssa, kävi levytyssopimuksen osalta samoin. Clarke jätti musiikkibisneksen väliaikaisesti, mutta tavattuaan laivanrakennustöissä rumpali Phil Taylorin hän sai kiinnityksen Motörheadiin. Yhtye treenasi Sound Manage studioilla Kings Roadin ja Lots Roadin kulmassa ennen keikkailunsa aloittamista. Lemmy Kilmisterin, Clarken ja Taylorin muodostama Motörhead-kokoonpano on yhtyeen legendaarisin. Kyseisestä triosta Clarke oli pitkään ainoa henkiinjäänyt.

Fast Eddien yhtyeessä vaikuttamisen aikana Motörhead levytti klassikkoalbumit Motörhead, Overkill, Bomber, Ace of Spades, legendaarisen liven No Sleep til Hammersmith sekä kyseisen kokoonpanon viimeiseksi jääneen studioalbumin Iron Fist. Yhtye saavutti myös useampia singlehittejä. Clarke toimi leadvokalistina viidellä Motörheadin kappaleista; Beer Drinkers and Hell Raisers, I'm Your Witchdoctor, Step Down, Stone Dead Foreverin vaihtoehtoisella versiolla sekä Emergency-kappaleella, joista viimeksi mainittu julkaistiin Motörheadin ja Girlschoolin yhteisellä, nimellä Headgirl julkaistulla ep:llä The St. Valentine's Day Massacre. Viimeisen keikkansa Motörheadissa Clarke soitti New Yorkin Palladiumilla 14. toukokuuta 1982. Hän oli ollut tyytymätön yhtyeen viimeisimpään pitkäsoittoon Iron Fist ja lopullinen niitti oli ollut yhteistyö The Plasmatics-yhtyeen kanssa ep:llä Stand By Your Man. Anvil-yhtyeen Lipsin, eli Steve Kudlowin kieltäydyttyä Motörheadin kitaristin paikan sai Wild Horsesista ja etenkin Thin Lizzystä tutuksi tullut Brian Robertson. Vuonna 2000 Motörheadin Brixton Academyssä soitetussa konsertissa kuultiin useita vierailijoita. Yksi heistä oli Fast Eddie Clarke, joka soitti kappaleissa No Class, The Chace is Better than the Catch sekä Overkill. Levyformaatissa kyseinen konsertti julkaistiin vuonna 2003. Kuultuaan UFO:n basistin Pete Wayn olevan jättämässä kyseistä yhtyettä päätti Clarke ryhtyä musiikilliseen yhteistyöhön hänen kanssaan. Nimi Fastway oli yhdistelmä kaksikon nimistä. Rumpalia ja vokalistia etsittiin musiikkilehtiin laitettujen ilmoitusten avulla. The Clashin Topper Headon soitti kaksikon kanssa, jotta se pääsisi treenaamaan. Lähetettyjen näytekasettien myötä esiin tuli lupaavia tulokkaita; erityisesti dublinilainen solisti Dave King. Lontoossa järjestetyn koe-esiintymisen tuloksena hänestä tuli Fastwayn solisti ja Humble Pien Jerry Shirleysta yhtyeen rumpali.

CBS Records oli halukas kiinnittämään yhtyeen siitäkin huolimatta, että Way siirtyi basistiksi Ozzy Osbournen Blizzard of Ozz -yhtyeeseen. Britanniaan palattuaan yhtye hajosi. Pian King otti kuitenkin yhteyttä Clarkeen ja ilmoitti haluavansa antaa Fastwaylle uuden mahdollisuuden. Clarke suostui ja muutti Irlantiin. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät Kingin tutut, kosketinsoittaja/kitaristi Shane Carroll, rumpali Alan Connor ja basisti Paul Reid. CBS oli tyytyväinen uuden yhtyeen soundiin ja Abbey Roadin studioilla äänitettiin vuonna 1986 julkaistu pitkäsoitto Waiting for the Roar. Fastwayn riveissä Clarke kiersi Amerikkaa Ac/Dc:n lämmittelijänä ja teki pitkän Euroopan-kiertueen, jolta julkaistiin vuonna 1992 livelevy Say What You Will. Fastway oli myös mukana Trick or Treat -elokuvan soundtrackillä. Yhtye sävelsi elokuvan tunnuskappaleen ja esitti myös albumiraidat Heft ja If You Could See. Yhtyeen hajottua Clarke palasi Lontooseen, missä hän tapasi sooloartisti Lea Hartin. GWR Recordsin Douglas Smithille lähetetty demonauha toi kaksikolle levytyssopimuksen. Edelleen nimeä Fastway käyttäen levytettiin albumi On Target. Koskettimissa levyllä olivat Don ja Paul Airey, bassossa Neil Murray ja taustalaulajina Bram Tchaikovsky ja Christine Byford. Clarken uudessa yhtyeessä oli mukana koskettimista, rummuista ja bassosta huolehtinut RiffRaff. Lisäksi hänen kanssaan musiikillista yhteistyötä tekivät Saxonin Biff Byford ja Nigel Glockler, Don Airey sekä Girlschoolista tutut Kim McAuliffe ja Cris Bonacci. Kahden albumin jälkeen Clarken ja Hartin yhteistyö päättyi. Toivuttuaan terveysongelmista kärsinyt Clarke julkaisi sooloalbumin It Ain't Over til It's Over, jolla Lemmy oli vokalistina ja biisintekijänä kappaleessa Laugh at the Devil. Sanctuary Recordsin julkaisema tuplacd Fast Eddie Clarke Anthology tarjosi näytteitä Clarken musiikillisesta urasta Motörheadin molemmin puolin. Sen myötä uudelleen kasattu Fastway keikkaili jälleen, esimerkiksi Englannin Download-festivaaleilla kesällä 2007. Vuonna 2014 Clarke palasi bluesjuurilleen ja julkaisi Secret Recordsin kautta uuden studioalbumin Make My Day Back to Blues. Se oli yhteistyötä Shakatakin kosketinsoittajan Bill Sharpen kanssa. Kuudes marraskuuta 2014 Clarke esitti Birminghamin National Indoor Arenalla Lemmyn kanssa Motörheadin ikiklassikon Ace of Spades. Clarke menehtyi 10. tammikuuta 2018 keuhkokuumeeseen 67 vuoden ikäisenä. Hän oli ollut sairaalahoidossa. 

Tiistain tukeva:Eräs Genesiksen keskeisimmistä albumiklassikoista

Genesis:Selling England by the Pound

Charisma Recordsin julkaisemana lokakuussa 1973 ilmestynyt Selling England by the Pound on englantilaisen ja progressiivisen rockin parissa uransa aloittaneen Genesis-yhtyeen viides studioalbumi. Kotimaassaan mainittu pitkäsoitto nousi kolmanneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 70. Seuraavan vuoden helmikuussa albumilta julkaistu single I Know What I Like (In Your Wardrobe) oli yhtyeen ensimmäinen top 30:een noussut pikkulevy. Pitkäsoitto äänitettiin elokuussa 1973 Genesiksen edellistä albumia Foxtrot seuranneen kiertueen jälkeen. Selling England by the Poundin kappaleet oli kirjoitettu lyhyessä ajassa ja niiden keskeisiä teemoja olivat englantilaisen kansankulttuurin katoaminen ja amerikkalaisten vaikutteiden lisääntyminen. Kyseisiä teemoja heijasti myös pitkäsoiton otsikko. Selling England by the Poundin julkaisua seurasi kiertue, joka saavutti hyvän vastaanoton yhtyeen diggareiden keskuudessa. Yhtyeen ja kriitikoiden mielipiteet albumista ovat olleet ailahtelevaisia, mutta kyseessä on yhtyeen kitaristin Steve Hackettin suosikkilevy Genesiksen tuotannosta. Albumin myynti on jatkunut kautta vuosien ja se on myynyt kultalevyyn oikeuttavan määrän. Remasteroidut cd-versiot pitkäsoitosta ilmestyivät vuosina 1994 ja 2007. Monet albumin kappaleista säilyivät yhtyeen keikkasetissä diggareiden suosikkeina pitkälle 80-luvulle. Vuoden 1972 loppuun mennessä Genesiksen jäsenistöksi olivat vakiintuneet solisti Peter Gabriel, kitaristi Mike Rutherfood, kosketinsoittaja Tony Banks, kitaristi Steve Hackett ja rumpali Phil Collins. Yhtyeen edellinen albumi Foxtrot oli osoittautunut menestyksekkääksi ja Genesis oli konsertoinut myös Yhdysvalloissa, missä yhtye oli saanut hyvän vastaanoton erityisesti New Yorkissa. Kriitikot jaksoivat kuitenkin verrata Genesistä progressiivisen rockin muihin suurin nimiin, kuten Pink Floydiin ja Emerson Lake and Palmeriin. Uuden albumin kappaleet yhtye kirjoitti keväällä 1973 ja levy-yhtiö vaati Genesikseltä uutta albumia kolmen kuukauden kuluessa. Mike Rutherfoodin mielestä kyseessä oli kuolemansuudelma, mutta pistooli ohimolla syntyi kyseisellä kerralla laadukasta jälkeä.

Albumin brittilehdistölle suunnattu albumin otsikko oli Peter Gabrielin idea. Hän kertoi myöhemmin kirjoittaneensa albumin lyriikat kahdessa päivässä. Albumi äänitettiin Island-studioilla ja John Burns auttoi yhtyettä tuottajan ominaisuudessa. Hänen tekniset taitonsa vaikuttivat osaltaan hyvään soundiin ja yleiseen ilmapiiriin. Avausraita Dancing with the Moonlit Knight muodostui useista Gabrielin säveltämistä piano-osuuksista, joita täydennettiin Hackettin kitarakuvioilla. Banksilla oli käytettävissään uusi Mellotron-malli ja hän hyödynsi kappaleessa kuorosoundia. Kappale päättyy sarjaan 12-kielisellä kitaralla soitettuja osuuksia. Singlebiisi I Know What I Like syntyi yhtyeen jamisessiosta, joka muodostui erään Hackettin kitarariffin ympärille. Firth of Firth on valtaosin Banksin käsialaa. Kappale alkaa pianolla soitetulla soolo-osuudella. Koko yhtye toistaa myöhemmin kappaleessa kyseistä osuutta. Hackett sovitti uudelleen erään Banksin piano-osuuksista ja muovasi siitä kitarasoolon, joka on keskeisessä osassa kappaleen loppupuolella. More Fool Me on yhtyeen varhaisesta tuotannosta poiketen Phil Collinsin vokalisoima. Collinsin ja Rutherfoodin nopeasti kirjoittama kappale on romanttinen balladi. The Battle of Epping Forest perustuu tekstinsä osalta Gabrielin vuosia aikaisemmin lukemaan uutiseen jengitappelusta Lontoon East-Endissä. Gabriel pyrki hankkimaan lisää aihetta koskevaa tietoa laittamalla ilmoituksen The Timesiin, mutta koska sellaista ei herunut, hän loi kappaleeseen fiktiivisiä hahmoja. Hackettin kirjoittama The Ordeal on instrumentaali, jonka alkuosa sisältää klassista kitaraa ja pianoa ja jälkimmäinen osa sähköisen kitarasoolon. Albumin varsinaisesti päättävä The Cinema Show on kaksiosainen kappale, jonka alkuosa sisältää 12-kielistä kitaraa, Gabrielin ja Collinsin lauluharmonioita sekä lyhyen huilu/oboe-soolon. Kappale jatkuu neljä ja puoliminuuttisella kosketinsoitinsoololla Collinsin ja Rutherfoodin soittaessa 7/8-tahtilajissa. Banksin ja Rutherfoodin kirjoittamat tekstit ovat saaneet vaikutteita T S Elliottin runosta Teenage Wasteland. Lopuksi kuullaan vielä otanta Cinema Showsta, joka vaihtuu Aisle of Plentyksi ja lopulta reprise-versioksi Dancing with Moonlit Knightista. Vaikka Selling England by the Pound sai ilmestyessän ristiriitaisen vastaanoton, ovat myöhäisemmät albumista laaditut arviot olleet suotuisampia.

Maanantain mainio:Mötley Crüen menestynein ja kenties laadukkain pitkäsoitto

Mötley Crüe:Dr. Feelgood

Syyskuun alussa 1989 Elektran julkaisemana ilmestynyt Dr. Feelgood on yhdysvaltalaisen glam/hardrockyhtye Mötley Crüen viides ja samalla parhaiten menestynyt pitkäsoitto. Ensimmäinen yhtyeen puhdistautumisen jälkeen julkaistu albumi nousi Billboardin listakärkeen. Menestyksensä lisäksi Dr. Feelgoodia on pidetty yleisesti Mötley Crüen laadukkaimpana pitkäsoittona niin kriitikoiden kuin yhtyeen diggareiden keskuudessa. Kyseessä on lisäksi viimeinen solisti Vince Neilin yhtyeen kanssa levyttämä albumi ennen vuonna 1997 ilmestynyttä pitkäsoittoa Generation Swine. Dr. Feelgoodin tuotannosta vastasi kanadalainen Bob Rock. Jotta prosessi sujuisi jouhevasti, Rock nauhoitti jokaisen yhtyeen jäsenen osuudet erikseen. Singleformaatissa albumilta julkaistiin lähes puolet sen kappaleista, eli nimiraita, Kickstart My Heart, Without You, Same O’ Situation (SOS) sekä Don’t Go Away Mad (Just Go Away) Kappaleista viimeksi mainittu tekee maininnan varhaisempaan yhtyeen tuotantoon; Shout at the Devil – pitkäsoiton tunnetuimpiin lukeutuvaan raitaan Too Young to Fall in Love. Raidan Slice of Pie loppu pohjautuu Beatlesin Abbey Road-albumin raskaaseen klassikkokappaleeseen I Want You (She’s So Heavy) Yhdysvalloissa Dr. Feelgood on myynyt yli kuusi miljoonaa kappaletta ja myös Britanniassa albumi saavutti kultalevyn. Mötley Crüen jäsenet ovat painottaneet mainitun pitkäsoiton olevan musiikillisesta aspektista tarkasteltuna yhtyeen tiukin, eikä vähiten raittiuden ansiosta. Dr. Feelgoodista laaditut arviot ovat olleet suurimmaksi osaksi myönteisiä. Kaikissa arvioissa painotettiin uudelleen löydettyä energiaa ja viihdyttäviä arvoja, jotka olivat tunnusomaisia albumin kaikille kappaleille. Bob Rockin tarkka tuotanto sai osakseen kiitosta. Yhtyeelle se mahdollisti kyvyn kirjoittaa voimakkaampia melodisia koukkuja kuitenkaan kadottamatta sitä hardrocksoundia ja voimakkaita kitarariffejä, joista yhtye oli jo aikaisemmin tullut tunnetuksi. Tammikuussa 1991 Mötley Crüe vastaanotti American Music Awardsissa Dr. Feelgoodista vuoden parhaan hard rock/heavy metal – albumin Grammyn. Metallican Lars Ulrich vakuuttui Bob Rockin tuotantotyöstä Dr. Feelgoodilla siinä määrin, että pyysi tätä tuottajaksi Metallican nimikkoalbumille, joka tunnetaan myös nimellä Black Album. Dr. Feelgoodin 20-vuotista olemassaoloa Mötley Crüe juhlisti soittamalla pitkäsoiton kokonaisuudessaan Crüe Fest 2:ssa.

Sunnuntain extra:Intiaaniyhtyeen viimeinen todellinen huipputyö

Redbone:Wovoka

Redbonen marraskuun viimeisenä 1973 ilmestynyttä pitkäsoittoa Wovoka voi pitää yhtyeen tuotannon viimeisenä todella vahvana albumikokonaisuutena. Sillä yhtyeen soundi oli tiukentunut edelliseen, sinänsä varsin pätevään pitkäsoittoon Already Here verrattuna. Wovoka-albumilla yhtyeen kokoonpanossa oli tapahtunut muutos, sillä veljesten Pat ja Lolly Vegas sekä Tony Bellamyn lisäksi mukana oli Pete De Poen paikan ottanut rumpali Butch Rillera. Longarin käynnistävä nimiraita Wovoka lukeutuu iskevine kitarointeineen ja kertosäkeineen koko Redbonen tuotannon todellisiin ässiin. Sweet Lady of Love edustaa kevyempää musiikillista ilmaisua, mutta hyödyntää tyylikkäästi rytmiikkaa. Someday (A Good Song) on väkevä, jousien ja kitaroinnin sävyttämä balladi. Liquid Thruth tarjoaa todellista rytmiikan ilotulitusta ja tuo svengaavuudessaan miellyttävällä tavalla mieleen yhtyeen varhaistuotannon. Myös Day to Day Life edustaa mainiota paluuta erityisesti yhtyeen kolmelta ensimmäiseltä pitkäsoitolta tutuksi tulleeseen swamp rockia lähestyvään tyyliin.

Keveydestään huolimatta mainiosti svengaavasta Come and get Your Lovesta muodostui yhtyeen suurin singlemenestys. Se sijoittui viidenneksi Billboardin listalla vuonna 1974 ja saavutti 24 listaviikollaan kultalevyn.  Upean melodian kannattelemassa Clouds in My Sunshinessa olisi ollut ainesta hitiksi. 23rd and Mad on niin ikään varsin iskevä ja svengaava pala. Redbonen diskografiassa Wovoka saattaa sijoittua jopa yhtyeen kolmen laadukkaimman pitkäsoiton joukkoon. Sen seuraajalla, seuraavana vuonna ilmestyneellä ja  Redbonen aktiivikauden joutsenlauluksi jääneellä pitkäsoitolla Beaded Dreams through Turqoise Eyes on myös omat huippuhetkensä, kuten Cookin’ with D’ Redbone sekä Beautiful Illusion. Kokonaisuutena kyseessä tosin lienee yhtyeen kevyin albumikokonaisuus.