Perjantain pohjat:The Sweetin viimeinen top ten-hitti

 Love is Like Oxygen on brittiyhtye The Sweetin tammikuussa 1978 singleformaatissa ilmestynyt kappale, jonka kirjoitustyöstä vastasivat yhtyeen kitaristi Andy Scott sekä muusikkona, roudarina ja ääni-insinöörinä toiminut Trevor Griffin. Tyylillisesti Love is Like Oxygen merkitsi irtiottoa The Sweetin varhaisemmasta, selkeämmin kitaroiden dominoimasta ja korkeita lauluharmonioita hyödyntäneestä tyylistä. Niin ikään vuonna 1978 ilmestyneellä The Sweetin albumilla Level Headed Love Is Like Oxygenista julkaistu pidempi ja lähes seitsemänminuuttinen versio sisältää discoelementtejä ja hyödyntää instrumentaatiossaan jousia. Singleformaatissaan Love is Like Oxygen on The Sweetin repertuaarissa ensimmäinen RCA:lta lähdön jälkeen ilmestynyt ja Polydorin julkaisema kappale. Samalla kyseessä on yhtyeen viimeinen top ten-hitti, joka kohosi Uudessa Seelannissa neljänneksi, Sveitsissä kuudenneksi, Belgiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa kahdeksanneksi, Britanniassa ja Australiassa yhdeksänneksi ja Länsi-Saksassa kymmenenneksi. Myöhemmin vuoden 1978 aikana järjestetyissä Ivo Novello Awardseissa Love is Like Oxygen oli ehdokkaana vuoden kappaleeksi, mutta voiton vei Gerry Rafferty kappaleellaan Baker Street. Love Is Like Oxygenin singleversio on päässyt mukaan useille The Sweetin tuotannosta koostetuille Greatest Hits-tyyppisille kokoelma-albumeille.

Torstain terävä:Whitesnaken kultakauden tuplalive

 Whitesnake:Live...in the Heart of the City

Ensimmäinen marraskuuta 1980 ilmestynyt Live...in the Heart of the City on brittiläisen hardrockyhtyeen Whitesnaken konserttitaltiointi, joka julkaistiin alun perin tuplavinyylinä ja tuplakasettina. Brittilistalla se saavutti parhaimmillaan viidennen sijan. Tuplakon ensimmäinen albumi sisältää Rolling Stones Mobile Studiolla taltioituja nauhoituksia Hammersmith Odeonista Whitesnaken vuoden 1980 maailmankiertueelta. Kakkoslevy koostuu nauhoituksista vuodelta 1978 ja ne oli julkaistu Japanissa maaliskuussa 1980 nimellä Live at Hammersmith. Yhdysvalloissa Live...in the Heart of the City julkaistiin yksittäisenä albumina, joka sisälsi ainostaan vuoden 1980 nauhoitukset Hammersmith Odeonista. Britanniassa albumin ensimmäinen cd-versio oli vuonna 1988 julkaistu tupla, jonka ensimmäinen levy sisälsi originaalin tuplavinyylin puolet yksi ja kaksi ja jälkimmäinen levy vastaavasti puolet kolme ja neljä. Vuonna 1994 ilmestynyt Live..in the Heart of the Cityn cd-versio oli yksittäinen cd, jolta vuoden 1978 nauhoituksista oli jätetty pois kappale Come On, jotta materiaali saatiin  muilta osin mahdutetuksi yhdelle cd:lle. Maaliskuussa 2008 Live..in the Heart of the Citystä ilmestyi tuplacd-versio, joka sisälsi jälleen kaikki originaalilla tuplavinyylillä julkaistut kappaleet sekä bonuksena vuoden 1980 satoa edustavan livetulkinnan Ain't No Love in the Heart of the Citystä. Kesäkuussa 1980 Hammersmith Odeonissa taltioidut nauhoitukset sisälsivät tuossa vaiheessa tuoreempaa Whitesnake-tuotantoa ensisijaisesti vuosina 1980 ja 1979 ilmestyneiltä albumeilta Ready an' Willing (muun muassa singlemenestyksen Fool for Your Loving) ja Lovehunter ja vuoden 1978 nauhoitukset varhaisempaa biisimateriaalia. Mukana on lisäksi kaksi David Coverdalen aikaista Deep Purple-coveria, eli Might Just Take Your Life ja Mistreated. Niistä ensiksi mainitussa originaalissa versiossa Glenn Hughesin laulamat osuudet ovat tällä kertaa kitaristi Bernie Marsdenin vokalisoimia. Live..in the Heart of the Cityn kansitaide on brittiläisen Jeff Cummingsin käsialaa.

Keskiviikon klassikko:Eräs John Entwistlen The Wholle säveltämistä merkkiteoksista

 Heaven and Hell on brittiläisen rockyhtyeen The Whon levyttämä ja sen basistin John Entwistlen käsialaa oleva kappale. Biisin originaali studioversio nauhoitettiin huhtikuussa 1970 BBC:tä varten ja julkaistiin singleformaatissa Summertime Bluesin liveversion b-puolella. Viime vuosina Heaven and Hellin studioversio on ollut helposti saatavilla ainoastaan Thirty Years of Maximum R&B -boxilla sekä kokoelma-albumilla Who's Missing. Lisäksi yhtyeen virallisilla albumijulkaisuilla on ilmestynyt useita kappaleesta työstettyjä liveversioita. Heaven and Hell on eräs useista Entwistlen säveltämistä ja The Whon singlejen b-puolilla ilmestyneistä kappaleista. Lisäksi kyseessä oli eräs Entwistlen keikkastandardeista. Kappaleen tekstiin liittyen Entwistle on maininnut taivaan ja helvetin idean kiehtoneen häntä riippumatta siitä, onko se totta vai ei. Heaven and Hell kuultiin The Whon keikkasetissä ensiksi vuonna 1968. Vuosien 1969-1970 Tommy-kiertueella kappale avasi yhtyeen konsertit. Se on mukana yhtyeen konserttitaltioinneilla Live at Leeds, Live at Hull, At Killburn 1977 + At Coliseum sekä Live at the Isle of Wight Festival. Live at Leedsille kappale pääsi tosin mukaan vasta albumin laajennetulle ja remasteroidulle versiolle. Myös Woodstockissa The Who avasi varhaiseen aamuun ajoittuneen keikkansa Heaven and Hellillä. Vuoden 1970 jälkeen Heaven and Hellin paikan The Whon keikkasetissä otti toinen Entwistlen käsialaa ollut ja hänen leadvokalisoimansa kappale My Wife. Heaven and Hell palasi settiin vielä lokakuussa 1975 albumin The Who by Numbers tiimoilta tehdyn kiertueen Britannian-osuuden alussa. Sen jälkeen The Who ei enää koskaan esittänyt Heaven and Helliä, mutta Entwistlen soolokeikoilla kappaletta kuultiin edelleen säännöllisesti. Hän levytti kappaleesta uuden, pitemmän ja puhallinsektiolla höystetyn version vuonna 1971 ilmestyneelle esikoissooloalbumilleen Smash Your Head Against the Wall. Mainittu versio pääsi lisäksi mukaan Entwistlen tuotannosta koostetulle kokoelma-albumille So Who's The Bass Player? The Ox Anthology.

Tiistain tukeva:40-vuotisen uran tehnyt yhdysvaltalaisartisti

 26. kesäkuuta 1956 syntynyt Christopher Joseph Isaak on yhdysvaltalainen muusikko ja ajoittainen näyttelijä. Hänen tunnetuin hittinsä on Wicked Game ja Isaakin muihin menestyskappaleisiin lukeutuvat esimerkiksi Baby Did a Bad Bad Thing ja Somebody's Crying. Tyylillisesti Isaak edustaa ensisijaisesti 50-luvun rockia ja lisäksi hän on tullut tunnetuksi falsettoa hyödyntävästä laulutyylistään. Elokuvaohjaaja David Lynch on hyödyntänyt Isaakin musiikkia useissa elokuvissaan ja antanut hänelle roolin elokuvassa Twin Peaks:Fire Walk with Me. Lyriikoiltaan Isaakin kappaleet painottuvat rakkauteen ja sydänsuruihin. Neljä vuosikymmentä kestäneen uransa aikana Isaak on julkaissut 12 studioalbumia, tehnyt kiertueita ja ollut ehdolla useiden Grammyjen vastaanottajaksi. Isaakia on kutsuttu 1990-luvun Roy Orbisoniksi ja muihin artisteihin, joihin häntä on usein verrattu, lukeutuvat Elvis Presley, Ricky Nelson sekä Duane Eddy. Isaak valmistui Amos Alonzo Stagg High Schoolista vuonna 1974. Valmistuttuaan Pasifin yliopistosta Isaak kasasi ensimmäisen yhtyeensä Silvertonen. Mainittuun rockabilly-yhtyeeseen kuuluivat kitaristi James Calvin Wilsey, basisti Rowland Salley sekä rumpali Kenney Dale Johnson, joka on pysyvästi säilyttänyt asemansa Isaakin taustayhtyeessä. Vuonna 1985 Isaak solmi levytyssopimuksen Warner Bros Recordsin kanssa ja julkaisi ensimmäisen albuminsa Silvertone. Se saavutti myönteiset arviot ja esimerkiksi John Fogerty kehui kyseistä albumia. Soundeiltaan raaka pitkäsoitto yhdisti countrybluesia folkballadeihin. Positiivisista arvioista huolimatatta Isaakin esikoisalbumi ei ollut vielä erityisen suuri myyntimenestys. Sen kappaleista Gone Ridin' ja Livin' for Your Lover olivat mukana David Lynchin vuonna 1986 valmistuneessa elokuvassa Blue Velvet. Isaakin nimeä kantanut ja vuonna 1986 ilmestynyt toinen albumi nousi Billboard 200-listalle. Sillä Isaakin musiikkityyliksi oli vaihtunut sofistikoitunut R&B. Isaakin tuotannon tunnetuin kappale on Wicked Game, jonka lopullinen valmistuminen kesti ääni-insinööri Mark Needhamin mukaan useita vuosia. Se julkaistiin ensiksi vuonna 1989 Isaakin kolmannella albumilla Heart Shaped World. Instrumentaaliversio kappaleesta kuultiin David Lynchin vuonna 1990 valmistuneessa elokuvassa Wild at Heart. Atlantalaisen radioaseman musiikkipäällikkö Lee Chesnut soitti Wicked Gamen vokalisointia sisältävän version, josta muodostui aseman toivotuin kappale. Chesnut levitti kappaleesta sanaa muille radioasemille ja helmikuussa 1991 Wicked Gamesta oli tullut Billboardilla top ten-hitti sen parhaan sijoituksen ollessa kuudes. Myös Britanniassa Wicked Game sijoittui kymmenenneksi. Herb Rittsin kappaleesta ohjaamasta mustavalkoisesta musiikkivideosta tuli menestys sekä MTV:llä että VH1:llä ja Isaakin lisäksi siinä nähtiin tähtimalli Helena Christensen. Wicked Gamesta työstettiin myös harvemmin nähty David Lynchin ohjaama musiikkivideo, joka sisälsi kohtauksia elokuvasta Wild at Heart. Isaakin neljänneltä albumilta San Francisco Days poimittu kappale Two Hearts kuultiin lopputekstien aikana Tony Scottin ohjaamassa, Quentin Tarantinon käsikirjoittamassa ja Christian Slaterin sekä Patricia Arquetten tähdittämässä elokuvassa True Romance. Vuonna 1995 Isaak lopetti yhteistyönsä pitkäaikaisen kitaristinsa James Calvin Wilseyn kanssa. Mainittuna vuonna ilmestyneellä Isaakin albumilla Forever Blue ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella kitaristina vaikutti Hershel Yatowich. Pitkäsoitto oli ehdolla parhaan rockalbumin ja kappale Somebody's Crying parhaan miesrocklaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi. Maaliskuun puolivälissä 1996 albumi Forever Blue saavutti platinalevyn. Vuonna 1999 Isaakin kappale Baby Did a Bad Bad Thing oli mukana Stanley Kubrickin viimeisessä elokuvassa Eyes Wide Shut. Isaak sävelsi tunnuskappaleen varietee-talkshow:hun The Late Late Show with Craig Kilborn. Levytuottaja Eric Jakobsen oli ollut keskeinen Isaakin soundille 15 vuoden ajan. Aikaisemmin hän oli työskennellyt esimerkiksi The Lovin' Spoonfulin kanssa ja mainitun  yhtyeen jäsenten John Sebastianin ja Jerry Yesterin sooloalbumeilla. Vuonna 2002 ilmestyneen Isaakin albumin Always Got Tonight tuotannosta vastasi kuitenkin John Shanks. Sen kappaleista Life Will Go On oli mukana vuonna 2004 valmistuneessa, Mandy Mooren ja Matthew Gooden tähdittämässä elokuvassa Chasing Liberty. Vuonna 2007 Isaak esitti Johnny Hallydayn kanssa Fats Dominon hitin Blueberry Hill La Gigalessa ja mainittu versio ilmestyi Hallydayn livealbumilla  La Cigale : 12-17 Décembre 2006. Nauhoituksen lopussa Isaak kiittää ranskalaista rocktähteä ja kutsuu häntä kuninkaaksi. Vuonna 2009 ilmestynyt Isaakin seuraava albumi Mr. Lucky oli niin ikään John Shanksin tuottama.  Lokakuussa 2011 ilmestynyt pitkäsoitto Beyond the Sun koostui yhtä kappaletta lukuun ottamatta coverbiiseistä. Se oli nauhoitettu Memphisissä Sun Recordsin studioilla. Isaak esiintyi 2015 AFL Grand Finalissa Ellie Gouldingin ja Bryan Adamsin kanssa. Vuonna 2016 Isaak teki kiertueen 12:n studioalbuminsa First Comes the Night tiimoilta.

Maanantain mainio:Canned Heatin legendaarisen lineupin basisti

 26. kesäkuuta 1942 syntynyt ja 19. elokuuta 2019 edesmennyt Samuel Lawrence Taylor oli yhdysvaltalainen basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään yhtyeessä Canned Heat vuodesta 1967 eteenpäin. Ennen mainittua pestiä Taylor oli ollut studiobasistina The Monkeesille ja Jerry Lee Lewisille. Hän oli The Venturesin pitkäaikaisen rumpalin Mel Taylorin pikkuveli. New Yorkista kotoisin ollut Taylor vaikutti ensiksi basistina yhtyeessä The Gamblers. Se oli eräs ensimmäisistä instrumentaali surfmusiikkia esittäneistä yhtyeistä. Bändin muista jäsenistä mainittakoon myöhemmin Frank Zappan Mothers on Inventionissa ja Captain Beefheart's Magic Bandissa vaikuttanut Elliot Ingber ja tuleva Beach Boysin jäsen Bruce Johnston. Los Angelesin alueella The Gamblers saavutti hitin kappaleellaan Moon Dawg, ja Mandel oli mukana levytyksessä. Canned Heatissä Taylor vaikutti vuosien 1967 ja 1970 välillä esiintyen muun muassa Montereyn popfestivaaleilla ja Woodstockissa. Taylor tunnettiin lempinimellä The Mole. Canned Heatissä hän soitti basson lisäksi aika ajoin kitaraa, kuten vuonna 1969 ilmestyneen albumin Hallelujah kappaleessa Down in the Gutter, But Free. Soolokitaristiksi Henry Vestinen tilalle yhtyeeseen vaihtui Harvey Mandel. Vuonna 1970 John Mayall muutti Los Angelesiin ja Taylor sekä Mandell jättivät Canned Heatin liittyen jäseniksi Mayallin The Bluesbreakersiin. Sen kiertueiden jälkeen Taylor soitti Sugarcane Harris Bandissä. Vuonna 1974 Taylor liittyi Mike Mannin johtaman Hollywood Fats Bandiin. Vuonna 1979 kaksikkoa kuultiin Canned Heatin King Biscuit Flower Hour -konsertissa. Vuonna 1988 Taylor oli jälleen mukana Canned Heatissä albumilla Reheated. Vuoteen 1999 saakka Taylor oli mukana joissakin Canned Heatin konserteissa. Vuonna 2007 Taylor ja Mandel liittyivät rumpali Fito de la Parran johtamaan Canned Heatin tuonaikaiseen kokoonpanoon. Mainittu kolmikko oli soittanut Woodstockin mammuttifestivaaleilla ja vuosien 2009 ja 2013 välillä se keikkaili aktiivisesti. Akustisen kontrabasson soittajana Taylorista muodostui eräs bluesskenen keskeisimmistä edustajista. Hän osallistui useiden Tom Waitsin albumien levyttämiseen ollen myös mukana Waitsin kiertuebändissä. Taylor menehtyi syöpään 19. elokuuta 2019 77-vuotiaana.

Sunnuntain extra:Jeff Beckin suoraviivaisempaa rocktyyliä edustava lähes instrumentaalialbumi

 Jeff Beck:Jeff Beck's Guitar Shop

Lokakuussa 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Jeff Beck's Guitar Shop on brittiläisen kitaristin Jeff Beckin kuudes studioalbumi. Billboard 200 -albumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 49. ja seuraavana vuonna albumi vastaanotti parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn. Beckin varhaisemmasta tuotannosta samaisen palkinnon oli saavuttanut lisäksi 1980-luvun puolivälissä ilmestynyt albumi Flash. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistu kappale Stand on It saavutti sijan 35. Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalla. Sling Shot pääsi mukaan vuonna 1990 valmistuneeseen kauhukomediaan  Gremlins 2: The New Batch ja useat muut albumin kappaleista olivat osa brittiläisen komediasarjan The Comic Strip Presents South Atlantic Raiders-episodien soundtrackiä. Beckin edellisten jazzfuusioon kallistuneiden albumien jälkeen Guitar Shop edusti hänen tuotannossaan jossakin määrin suoraviivaisempaa instrumentaalirockia. Albumin nimikappaleella sekä toisessa biisissä In the House kuullaan sentään rumpali Terry Bozzion puheosuuksia. Koskettimista, syntetisaattorista ja tuotannosta Beckin ja Bozzion tavoin albumilla vastasi Tony Hymas.

Lauantain pitkä:Todd Rungrenin johtama varhainen yhtye

 The Nazz oli yhdysvaltalainen, Philadelphiassa vuonna 1967 perustettu rockyhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuivat kitaristi ja keskeisin biisintekijä Todd Rundgren sekä basisti Carson Van Osten. Rumpali Thom Mooney ja solisti/kosketinsoittaja Robert "Stewkey" Antoni täydensivät yhtyeen kokoonpanon. Ensimmäisen keskeisen konserttinsa The Nazz soitti vuoden 1967 aikana The Doorsin lämmittelijänä. Yhtyeen tunnetuimpaan levytystuotantoon lukeutuvat sen esikoissingle Open My Eyes sekä Hello It's Me. Nimensä The Nazz otti The Yardbirdsin kappaleesta The Nazz Are Blue. Uransa aikana yhtye julkaisi kolme pitkäsoittoa. The Nazzin lopetettua toimintansa Todd Rundgren siirtyi soolouralleen ja vuonna 1972 hän levytti Hello It's Mestä uuden version, joka kohosi Yhdysvalloissa singlelistan viidenneksi. The Nazzin originaalijäsenistä Jack Warfield ja Jerry Bartoff omistivat Philadelphiassa levyliikkeen, jonka yläpuolella The Nazzin treenitila sijaitsi. Phoenixissa, Arizonassa perustettiin samoihin aikoihin toinen The Nazz-niminen yhtye. Se julkaisi ainoastaan yhden singlen ennen muuttoaan Los Angelesiin. Samalla kyseisen The Nazz-yhtyeen nimeksi vaihtui Alice Cooper. Levyillä ja pressimateriaaleissa philadelphialaisen The Nazzin nimi oli ainoastaan Nazz ilman määräistä artikkelia. Kappaleessa Loosen Up yhtyeen jäsen esittelee bändin kuitenkin "The Nazz from Philadelphia." Vuonna 2019 tehdyssä haastattelussa Mooney ja Antoni mainitsivat kuitenkin Nazzin ollleen oikea kirjoitusmuoto.Tyylillisesti Nazzin ohjelmistoon kuului sekä raskaampaa rocksoundia esimerkiksi The Whon ja Creamin hengessä, että popvaikutteisempaa tuotantoa. Yhtye solmi levytyssopimuksen SCG Recordsin kanssa ja julkaisi nimeään kantavan esikoisalbuminsa lokakuussa 1968. Samassa kuussa yhtye teki lyhyen, passiongelmiin katkenneen visiitin Britanniaan. Kakkosalbuminsa Naz Naz yhtye nauhoitti Los Angelesissa loppuvuodesta 1968 ja seuraavan vuoden alussa. Siitä kaavailtiin aluksi tupla-albumia, mutta pitkäsoitto ilmestyi toukokuussa 1969 yksittäisenä albumina. Naz Naz koostui ensisijaisesti Rundgrenin pianon dominoimista kappaleista. Niihin oli tyylillisesti vaikuttanut esimerkiksi yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä Laura Nyro yhtyeen ensimmäisen albumin ollessa selkeän britti-invaasiovaikutteinen. Kyllästynyt Rundgren jätti yhtyeen ja Van Osten seurasi pian hänen esimerkkiään. Toukokuussa 1971 yhtyeen hajoamisen jälkeen ilmestynyt albumi Nazz III sisälsi uudelleen äänitettyjä versioita yhtyeen toisen albumin nauhoituksista. Rudgren menestyi sekä sooloartistina että yhtyeensä Utopia kanssa. Hänen suurin singlemenestyksensä oli vuonna 1972 ilmestyneeltä albumiltaan Something/Anything? poimittu nopeatempoinen versio Hello It's Mestä, joka nousi Billboardin listalla viidenneksi joulukuussa 1973. Carson työskenteli vuosikymmenten ajan Walt Disney Companyssa tuottaen muun muassa sarjakuvakirjoja. Stewkey ja Mooney jatkoivat musiikin työstämistä yhtyeessä Fuse, mutta esiintyivät keikkapaikasta riippuen myös Nazzin nimellä. Mooney lähti ja Stewkey jatkoi yhtyeessä Sick Man of Europe, josta kehittyi myöhemmin yhtye Cheap Trick; Stewkey ei tosin enää ollut mukana kyseisessä yhtyeessä. Nazzilla oli oma keskeinen vaikutuksena niin kutsuttuun voimapop-tyyliin. Yhtyeen tuotannosta Open My Eyes pääsi mukaan vuonna 1972 ilmestyneelle ja muusikko Lenny Kayen kokoamalle varsin keskeiselle kokoelma-albumille Nuggets. Vuonna 1983 Rhino Records julkaisi Nazzin albumit uudelleen vinyyliformaatissa ja myöhemmin myös cd:inä bonuskappaleiden ja outtakesien kera. Vuonna 2009 Spectra Records julkaisi Nazzilta kolme albumia, joista 13th and Pine oli kokoelma. The Bangles levytti Open My Eyesista coverin vuonna 2011 ilmestyneelle albumilleen Sweetheart of the Sun.

Perjantain pohjat:Eräs Cyndi Lauperin vuoden 1986 singlehiteistä

 Singleformaatissa 11. marraskuuta 1986 ilmestynyt Change of Heart on Cyndi Lauperin toinen single hänen kakkosalbumiltaan True Colors. Billboardin singlelistalla Change of Heart oli parhaimmillaan kolmantena ja saavutti kultalevyn. Shep Pettibone työsti kappaleesta suosittuja remiksejä. Change of Heartista työstetty musiikkivideo kuvattiin Trafalgar Squaressa Lontoossa. The Bangles-yhtyeen jäseniä kuultiin taustavokalisteina kappaleen originaalilla levytyksellä. Change of Heartin liveversio julkaistiin Lauperin livealbumilla ja dvd:llä nimeltä From Memphis with Love. Change of Heart debytoi Billboardin singlelistalla sijalla 67. Parhaan sijoituksensa, eli kolmossijan kappale saavutti 14. helmikuuta 1987. Listaviikkoja singlelle kertyi kaikkiaan 17. Hot Dance/Club Play-listalla Change of Heart oli parhaimmillaan ainoastaan yhtä sijaa alempana. Kanadan RPM-listalla Change of Heart sijoittui aluksi sijalle 88. 13. joulukuuta 1986. Kymmentä viikkoa myöhemmin kappale saavutti mainitulla listalla parhaan sijoituksensa, joka oli 13. Listaviikkoja oli myös mainitulla listalla 17. Britanniassa Change of Heart saavutti ainoastaan sijan 67. Muualla Euroopassa kappale oli selkeästi suositumpi Ranskassa, missä se oli parhaimmillaan kahdeksantena. Yhdysvaltojen julkaisussa Change of Heart-singlen kakkosbiisinä oli Witness ja Britanniassa What a Thrill. 12-tuumaisella maxilla molemmissa maissa julkaistiin lisäksi biisi Heartbeats sekä Change of Heartin instrumentaaliversio.

Torstain terävä:Eräs Beach Boysin vuoden 1966 klassikkokappaleista

Wouldn't It Be Nice on yhdysvaltalaisen popyhtyeen The Beach Boysin kappale, joka avaa sen vuonna 1966 ilmestyneen klassikkoalbumin Pet Sounds. Brian Wilsonin, Tony Asherin ja Mike Loven kirjoittama Wouldn't It Be Nice hyödyntää sofistikoitunutta, Wall of Sound-tyyppistä sovitusta ja upeita popharmonioita ja sen on yleisesti tunnustettu lukeutuvan Beach Boysin laadukkaimpien levytysten joukkoon. Yhdistäessään iloisen sävellyksen ja melankoliset lyriikat Wouldn't It Be Nice on listattu voimapopin formatiivisten kappaleiden joukkoon lukeutuvaksi. Osaltaan mainittu kappale oli luomassa uutta musiikillista innovaatiota, niin kutsuttua progressiivista poppia. Wouldn't It Be Nicen lyriikat kuvaavat nuortaparia, joka haavailee aikuisena kokemastaan vapaudesta. Wilson tuotti kyseisen kappaleen tammi- ja huhtikuun 1966 välisenä aikana. Beach Boysin jäsenistön lisäksi Wouldn't It Be Nicen levtykseen otti osaa 16 useita eri instrumentteja soittanutta studiomuusikkoa. Yhtye kamppaili moniäänilaulujensa parissa Wilsonin mieliksi ja Pet Sounds-albumille nauhoitetuista kappaleista Wouldn't It Be Nicen nauhoitukset veivät kaikkein runsaimmin aikaa. Kappale julkaistiin singleformaatissa heinäkuussa 1966 ja Billboardin Hot 100 -listalla sen paras sijoitus oli kahdeksantena. Wouldn't It Be Nice on päässyt mukaan useiden elokuvien, kuten vuonna 1989 valmistuneen Roger & Me:n soundtrackeille. Acclaimed Music on listannut Wouldn't It Be Nicen tuhannen kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalleen.

Keskiviikon klassikko:The Kinksin osaltaan hardrockia muokannut läpimurtohitti

 You Really Got Me on Ray Daviesin brittiläiselle rockyhtyeelleen The Kinksille kirjoittama kappale. Alun perin se oli levytysversiotaan bluesorientoituneempi ja referensseinä olivat Led Bellyn ja Big Bill Broonzyn kaltaiset artistit. The Kinks nauhoitti You Really Got Mestä kaksi versiota, joista jälkimmäinen julkaistiin singlellä. Tulevan Led Zeppelin-kitaristin Jimmy Pagen on väitetty soittaneen kappaleessa kuultavan kitarasoolon, mutta tosiasiassa hän vastasi levytyksessä ainoastaan tamburiinista. You Really Got Me oli sävelletty voimasointujen varaan ja kappale vaikutti osaltaan voimakkaasti heavyrockiin ja protopunkkiin. Dave Davies vastasi kappaleen kitarariffistä ja Ray Daviesin mukaan You Really Got Men lyriikat olivat rakkauslaulu katujen nuorille. Pye Records julkaisi You Really Got Men Britanniassa elokuun neljäntenä 1964. Single nousi listakärkeen syyskuun kymmenentenä ja piti sijoituksensa kahden viikon ajan. Yhdysvalloissa kappaleen julkaisijana oli niin ikään Pye Records syyskuun toisena 1964. You Really Got Mestä muodostui The Kinksin läpimurtohitti ja kappale saavutti Yhdysvalloissa seitsemännen sijan. Ison veden toisella puolella Kinksistä muodostui Beatlesin, Stonesin ja The Whon tavoin eräs niin kutsutun britti-invaasion keskeisimmistä edustajista. You Really Got Me pääsi lisäksi mukaan The Kinksin nimeä kantavalle ja vuonna 1964 ilmestyneelle esikoisalbumille. Yhdysvaltalainen hardrockyhtye Van Halen levytti You Really Got Mestä coverin vuonna 1978 ilmestyneelle debyyttipitkäsoitolleen. Kyseinen versio julkaistiin lisäksi Van Halenin ensimmäisenä singlenä ja se saavutti Billboardin listalla sijan 36. The Kinks oli soittanut You Really Got Metä jonkin aikaa konserteissaan jo ennen kappaleen levyttämistä. Biisistä on muodostunut standardi The Kinksin keikkaohjelmistoon ja sen liveversio pääsi mukaan yhtyeen vuonna 1980 ilmestyneelle konserttitaltioinnille One for the Road.

Tiistain tukeva:Eräs brittiläisen naisheavyn keskeisistä edustajista

Rock Goddess on brittiläinen, Wandsworthissa, Etelä-Lontoossa vuonna 1977 perustettu ja naissoittajista koostuva heavy metal-yhtye. Sen perustajajäseniä olivat sisarukset Jody (kitara/laulu) ja Julie Turner (rummut). Musisoinnin aloittaessaan sisarukset olivat ainoastaan 13- ja yhdeksänvuotiaita. Rock Goddess oli aktiivinen New Wave of British Heavy Metal-liikkeen nousun aikaan. Yhtyeen julkaisemista singleistä kaksi nousi Britanniassa top 75:een. 80-luvun aikana Rock Goddess nautti kulttisuosiosta ja yhtye kokosi rivinsä vuonna 2013. Koulutoveri Tracey Lamb täydensi yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon basson varressa. Myöhemmin mukaan liittyi kakkoskitaristi Donnica Colman ja hänen paikkansa otti myöhemmin Jackie Apperley. Myös hänen poistuttuaan lineupista Rock Goddess treenasi ahkerasti triokokoonpanollaan. Yksi yhtyeen kappaleista pääsi mukaan Lontoon underground-musiikkiskenessä levinneelle kokoelma-albumille. Rock Goddesin managerina toiminut Turnerin siskojen isä John Turner, joka omisti sekä musiikkiliikkeen että treenitiloja, hyödynsi musiikillisia kontaktejaan hankkiakseen yhtyeelle sen ensimmäiset esiintymistilaisuudet. Esiinnyttyään Readingin festivaaleilla vuonna 1982 Rock Goddess solmi levytyssopimuksen A&M:n kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut ja Vic Mailen tuottama esikoisalbumi ilmestyi helmikuussa 1983. Näihin aikoihin yhtyeellä oli ajoittain lakiin liittyneitä ongelmia, sillä nuoren ikänsä vuoksi Julie Turner pystyi osallistumaan vain osalle yhtyeen livekeikoista. Samaan aikaan Kat Burbella täydensi kakkoskitaristina Rock Goddessin kokoonpanon. Turhautunut Tracey Lamb jätti yhtyeen. Myöhemmin hän perusti Burbellan kanssa yhtyeen She, mutta liittyi vuonna 1987 brittiheavyn klassikkoyhtyeisiin lukeutuvaan Girlschooliin. Hänet korvannut Dee O' Malley vastasi sekä bassosta että kosketinsoittimista lokakuussa 1983 ilmestyneellä ja Chris Stangaridesin tuottamalla Rock Goddessin toisella pitkäsoitolla Hell Hath No Fury. Rock Goddess soitti yhteisiä keikkoja Y&T:n kanssa ja lämmitteli Iron Maidenia ja Def Leppardia kiertueilla Britanniassa ja muualla Euroopassa ja soitti myös omilla kiertueillaan. O' Malley ilmoitti olevansa raskaana juuri ennen Rock Goddessin ensimmäistä Yhdysvaltain-kiertuetta ja hän jätti yhtyeen. Rock Goddessin sopimus A&M:n kanssa päättyi ennen yhtyeen kolmannen albumin valmistumista ja julkaisua. O' Malleyn yhtyeessä korvasivat basisti Julia Longman ja kosketinsoittaja Becky Axten. Rock Goddessin kolmas albumi Young and Free ilmestyi ainoastaan Ranskassa vuonna 1987, mutta yhtye lopetti toimintansa pian tämän jälkeen. Turnerin siskot jatkoivat musisointia Jody Turner Bandissa kahden miesmuusikon kera vuonna 1988, mutta yhtye konsertoi ainoastaan paikallistasolla clubiskenessä. Vuonna 1994 Jody Turner liidasi Rock Goddessin uutta line-upia. Yhtyeen nimeksi vaihtui Braindance, mutta se lopetti toimintansa vuonna 1995. Vuonna 2009 yhtyeen oli tarkoitus konsertoida Hard Rock Hell -festivaalilla Prestatynissa, Walesissa, mutta mainittu suunnitelma ei toteutunut. Maaliskuussa 2013 Rock Goddessin originaali Turnerin siskoista ja Tracey Lambista koostunut kokoonpano kasasi rivinsä ja alkoi levyttää uutta albumiaan Unfinished Business. Se jäi vaille julkaisua, mutta 19. toukokuuta 2017 ilmestyi kolmesta kappaleesta koostunut ep It's More Than Rock N' Roll, jonka nimikappaleesta työstetty musiikkivideo nähtiin Vintage TV:ssä 21.huhtikuuta samaisena vuonna. Kymmenes heinäkuuta 2018 Tracey Lambin ilmoitettiin jättäneen Rock Goddessin. Hän palasi Girlschoolin riveihin ensiksi kiertuebasistiksi ja sitten pysyväksi jäseneksi pitkäaikaisen basisti/solisti Enid Williamsin tilalle. Yhdeksäs lokakuuta 2018 Jenny Lanen ilmoitettiin olevan Rock Goddessin uusi basisti. Yhtyeen paluualbumin This Time oli tarkoitus ilmestyä juuri lokakuussa 2018, mutta sen ilmestyminen siirtyi 22:ksi helmikuuta seuraavana vuonna.

Maanantain mainio:Ensisijaisesti Helpin ja Rubber Soulin kappaleista koostuva Beatlesin Yhdysvaltain-julkaisu

 The Beatles:Yesterday and Today

Kesäkuussa 1966 Capitolin julkaisemana Yhdysvalloissa ja Kanadassa ilmestynyt Yesterday and Today on The Beatlesin kymmenes mainitun levy-yhtiön julkaisema ja kaikkiaan 12. Yhdysvalloissa ilmestynyt pitkäsoitto. Kaksi Yhdysvalloissa muiden levy-yhtiöiden julkaisemana ilmestynyttä Beatlesin albumia olivat United Artists Recordsin julkaisema A Hard Day's Night sekä Vee Jay Recordsin julkaisemana ilmestynyt Introducing... The Beatles. Vuoteen 1967 saakka ilmestyneille yhtyeen Yhdysvaltain-julkaisuille tyypillisesti se sisälsi kappaleita, jotka olivat jääneet julkaisematta Beatlesin EMI:n julkaisemina ilmestyneillä albumeilla sekä muualla singleformaatissa ilmestyneitä biisejä. Yesterday and Todayn yhdentoista kappaleen kattauksessa on ensisijaisesti biisejä EMI:n julkaisemilta Fab Fourin vuoden 1965 albumeilta Help! ja Rubber Soul  sekä kolme uutta vuoden 1966 levytystä, jotka ilmestyivät elokuussa 1966 Yhdysvaltojen ulkopuolella albumilla Revolver. Helpiltä mukana olivat Yesterday ja Act Naturally, jotka olivat ilmestyneet singleformaatissa EMI:n julkaisemina yhdeksän kuukautta aikaisemmin. Rubber Soulilta Yesterday and Todayn valinnat kohdistuivat kappaleisiin Nowhere Man, What Goes On, Drive My Car ja If I Needed Someone. Lisäksi mukana olivat kaksi a-puolta sisältäneen ja loppuvuodesta 1965 ilmestyneen singlen Day Tripper/We Can Work It Out molemmat kappaleet. Tuossa vaiheessa julkaisemattomalta Revorverilta Yesterday and Todaylle sisältyivät I'm Only Sleeping, Doctor Robert sekä And Your Bird Can Sing. Niiden monomiksaukset erosivat Revolverilla samaisen vuoden elokuussa ilmestyneistä. Yesterday and Todayn ensimmäinen stereopainos sisälsi valestereoversiot mainituista kappaleista. Myöhäisemmät Capitolin julkaisemat versiot Yesterday and Todaysta sisälsivät mainituista kappaleista todelliset stereomiksaukset. Albumi saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään jo kahdeksas heinäkuuta ilmestymisvuonnaan. Billboardin albumilistan kärkeen Yesterday and Today nousi heinäkuun lopussa ja säilyti ykkössijansa viiden viikon ajan. Albumi nousi kärkeen myös Cash Boxin ja Record Worldin myyntilistoilla. Yesterday and Todayn ilmestymisen aikoihin Beatles teki viimeisen kiertueensa Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja mainitulta albumilta settilistaan sisältyivät Yesterday, Nowhere Man, If I Needed Someone ja Day Tripper. Helmikuussa 1976 EMI International julkaisi Yesterday and Todayn Britanniassa import-versiona. Vuoteen 2014 mennessä Yesterday and Todayta oli myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Mainittuna vuonna albumi julkaistiin lisäksi cd-formaatissa.

Sunnuntain extra:Heartin nimikkoalbumin viimeinen suuri singlemenestys

 Nothin' At All on Mark Muellerin kirjoittama ja kanadalaisen rockyhtyeen Heartin levyttämä kappale, joka julkaistiin neljäntenä singlenä kyseisen yhtyeen vuonna 1985 ilmestyneeltä nimikkoalbumilta. Mainitusta biisistä muodostui albumin neljäs top ten-menestys, joka saavutti juuri kymmenennen sijan. Britanniassa Nothing at Allin paras sijoitus oli sijalla 38., mutta mainitun sijoituksen kappale saavutti vasta vuonna 1988 toisella julkaisukerrallaan. Nothing at Allin originaali sijoitus Britanniassa oli kaksi vuotta aikaisemmin ollut 76. Lyriikoiltaan kyseessä on rakkauslaulu, joka kertoo ilman konfliktia syntyneestä uudesta suhteesta. Nothing at Allista työstetty musiikkivideo saavutti huomattavaa rotaatiota MTV:llä. Kyseessä oli viimeinen Heartin nimikkoalbumilta poimittu suuri singlemenestys. Sekä Nothing at Allista että toisesta Heartin nimikkoalbumilla ilmestyneestä kappaleesta Never työstettiin lisäksi vaihtoehtoiset miksaukset, jotka pääsivät mukaan kappaleiden musiikkivideoille. Mainitut miksaukset pääsivät lisäksi mukaan joillekin Heart-albumin varhaisille painoksille julkaisuformaatista riippumatta. Nothing at Allin originaali miksaus on Heart-albumin varhaisten lp, ja kasettiversioiden lisäksi päässyt mukaan yhtyeen Essential-kokoelmalle. Maxisingle sisälsi kappaleen remiksauksen, joka saavutti aikanaan eniten radiosoittoa. Nothing at Allin originaalissa miksauksessa Ann Wilsonin laulusuoritus oli miksattu alemmaksi ja kappaleen kitarasoolosta vastasi Nancy Wilsonin sijaan albumilla vieraillut Survivorin kitaristi Frankie Sullivan. Remiksauksessa kuullaan Wilsonin vaihtoehtoiinen laulusuoritus ja Leesen eroava kitarasoolo soittaa harmoniaa Wilsonin kanssa. Vaikka myös rytmiraidat eroavat toisistaan, bassolinja on molemmissa Nothing at Allin versioissa identtinen.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista yhdysvaltalaisyhtyeistä

Journey on San Franciscossa vuonna 1973 perustettu rockyhtye, jonka originaalikokoonpano koostui aikaisemmin Santanassa ja Frumious Bandersnatchissa soittaneista muusikoista. Yhtyeen suosio oli suurimmillaan vuosien 1973 ja 1987 välisenä aikana Steve Perryn ollessa sen laulusolistina. Tuona aikana yhtye julkaisi sarjan hittejä, joista vuonna 1981 ilmestyneestä kappaleesta Don't Stop Believin' tuli vuonna 2009 iTunesin suosituin ennen 2000-lukua julkaistu kappale. Se julkaistiin Journeyn kahdeksannella ja suosituimmaksi muodostuneella albumilla Escape, joka nousi Billboardin albumilistan kärkeen. Samaiselta pitkäsoitolta poimittiin myös toinen yhtyeen suosituimpiin lukeutuva single; Open Arms.  Journeyn seuraava albumi, vuonna 1983 ilmestynyt Frontiers oli lähes yhtä suosittu. Yhdysvalloissa se saavutti toisen sijan ja sisälsi useita singlemenestyksiä. Frontiersin myötä Journeyn suosio kasvoi Britanniassa, missä albumi saavutti kuudennen sijan. 90-luvun puolivälissä Journey teki menestyksekkään reunionin ja on myöhemmin koonnut rivinsä useiden leadvokalistien kanssa. Journey on saavuttanut kaksi kulta- ja kaksi timanttilevyä. Lisäksi yhtyeellä on plakkarissaan kahdeksan moninkertaisesti platinaa myynyttä albumia. Niistä seitsemän peräkkäistä julkaistiin vuosien 1978 ja 1987 välillä. Yhdysvalloissa Journey on saavuttanut 18 top 40:ään noussutta singleä, joista yksikään ei kuitenkaan ole ollut listaykkönen. Suurempaan suosioon on yltänyt ainoastaan Electric Light Orchestra, joka on saavuttanut 20 top 40:ään noussutta singlehittiä. Journeyn singleistä kuusi nousi Yhdysvalloissa top teniin. Don't Stop Believin' nousi brittilistalla kuudenneksi. Journey aloitti musiikillisen matkansa progressiivisena rockyhtyeenä. Vuoteen 1978 mennessä se oli Allmusicin mukaan vakiinnuttanut asemansa eräänä rakastetuimmista ja myös joidenkin vihaamista kaupallisista rock/pop-yhtyeistä samana vuonna ilmestyneellä albumillaan Infinity. 48 miljoonan albumin myynnillään Journey on Yhdysvalloissa 25:ksi suosituin yhtye. Maailmanlaajuisesti yhtyeen levyjä on myyty 75 miljoonaa, mikä tekee Journeysta erään kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. Vuonna 2005 USA Today -mielipidekyselyssä Journey äänestettiin Yhdysvaltojen kaikkien aikojen viidenneksi parhaaksi rockyhtyeeksi. Sen kappaleista on tullut standardeja areenarockin saralla ja niitä soitetaan edelleen ahkerasti rockradioasemilla ympäri maailmaa.VH1:n sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla Journey saavutti sijan 96. Rock and Roll Hall of Fameen yhtye pääsi vuonna 2017 kokoonpanollaan, jonka muodostivat solisti Steve Perry, kitaristi Neal Schon, kosketinsoittajat Jonatan Cain ja Gregg Rolie, basisti Ross Valory ja rumpalit Ansley Dunbar ja Steve Smith. Journeyn originaalikokoonpano muodostui vuonna 1973 San Franciscossa Santanan managerin Herbie Herbertin suojeluksessa. Yhtyeen originaalinimi oli Golden Gate Rhythm Section ja sen tarkoituksena oli säestää Bayn alueen artisteja. Kitaristi Neal Schon ja solisti/kosketinsoittaja Gregg Rolie tulivat Santanasta ja aikaisemmin psykedeelisessä rockyhtyeessä Frumious Bundernatchissa vaikuttaneet basisti Ross Valory, rytmikitaristi George Tickner sekä The Tubesissa rummuttanut Prairie Prince täydensivät yhtyeen kokoonpanon. Yhtye luopui aikeestaan toimia taustayhtyeenä ja kehitti musiikillista ilmaisuaan jazz-fuusion suuntaan. Nimen Journey yhtyeelle keksi epäonnistuneen radiokilpailun jälkeen roudari John Villanueva. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Winterland Ballroomissa uuden vuoden aattona 1973. Prairie Prince teki pian paluun The Tubesin riveihin, joten yhtye palkkasi rumpalikseen viimeksi Frank Zappan kanssa työskennelleen brittiläisen Ansley Dunbarin. Uuden kokoonpanon debyyttikeikka oli helmikuussa 1974 Great American Music Hallissa ja levytyssopimuksensa yhtye solmi Columbia Recordsin kanssa. Journeyn esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1975. Rytmikitaristi Tickner jätti yhtyeen ennen vuonna 1976 ilmestynyttä kakkosalbumia Look into the Future. Kumpikaan albumeista ei saavuttanut suuria myyntilukuja ja kolmikko Schon, Valory ja Dunbar otti laulutunteja lisätäkseen lauluharmonioita Rolien leadvocalseihin. Vuonna 1977 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Next sisälsi aikaisempaa lyhyempiä kappaleita ja enemmän vokalisteja. Schon lauloi leadia kahdella albumin kappaleista. Vähäisen levymyynnin vuoksi Columbia Records kehotti Journeytä muuttamaan musiikillista ilmaisuaan ja kiinnittämään yhtyeeseen toisen solistin, jonka kanssa Rolie jakaisi lauluosuudet. Yhtye palkkasi Robert Fleischmanin ja muutti musiikillista tyyliään Bostonin ja Foreignerin kaltaisten yhtyeiden suuntaan.

Yhtyeen uusi kokoonpano teki kiertueen vuonna 1977 ja kirjoitti hitin Wheel in the Sky, mutta managementtia koskeneiden syiden vuoksi Fleischman joutui jättämään yhtyeen vuoden sisällä. Loppuvuodesta 1977 Steve Perrystä tuli yhtyeen uusi leadvokalisti. Journeyn manageri Herbie Herbert palkkasi yhtyeen uudeksi tuottajaksi Queenin kanssa menestystä saavuttaneen Roy Thomas Bakerin. Uuden solistin ja tuottajan kanssa Journey julkaisi neljännen albuminsa, vuonna 1978 ilmestyneen Infinityn, josta muodostui yhtyeen ensimmäinen platinaa myynyt pitkäsoitto. Singlekappale Wheel in the Sky saavutti Yhdysvalloissa sijan 57. Loppuvuodesta 1978 manageri Herbert erotti Dunbarin, joka siirtyi pian Jefferson Starshipin jäseneksi. Hänen paikkansa Journeyssa otti jazztaustaa omannut Steve Smith. Uusi kokoonpano levytti vuonna 1979 ilmestyneen albumin Evolution, joka sisälsi yhtyeen ensimmäisen top 20:een nousseen singlen; sijan 16. tavoittaneen Lovin' Touchin' Squeezin'. Vuonna 1980 julkaistu seuraava pitkäsoitto Departure saavutti albumilistalla kahdeksannen sijan. Uudella tyylillään Journey oli tavoittanut uuden diggarikunnan ja Departure-albumin tiimoilta tehdyltä maailmankiertueelta taltioitiin livelevy Captured. Kosketinsoittaja Gregg Rolie jätti yhtyeen ja samalla uransa aikana toisen suositun bändin. Kosketinsoittaja Steve Roseman nauhoitti yhtyeen kanssa Captured-albumin yksittäisen studioraidan The Party's Over (Hopelessly in Love), mutta Rolie suositteli pysyväksi korvaajaksi tilalleen The Babys-yhtyeen Jonathan Cainia. Tämä korvasi Rolien Hammond B3-urun omilla syntetisaattoreillaan. Uudella vuosikymmenellä Journey tuli saavuttamaan uransa suurimman suosion. Cainin kanssa yhtye kirjoitti kappaleet suurimmaksi menetyksekseen osoittautuvalle albumilleen Escape. Sen nauhoitukset alkoivat huhtikuussa 1981 ja jatkuivat kesäkuun puoliväliin. Aivan heinäkuun lopussa julkaistusta Escapesta muodostui välittömästi valtavirran menestys. Sittemmin albumi on myynyt yhdeksänkertaisesti platinaa ja siltä poimittiin kolme top teniin noussutta singleä; Who's Cryin' Now, Don't Stop Believin' ja Open Arms. Kappaleista viimeksi mainittu pysytteli singlelistan kakkosena yhtäjaksoisesti kuuden viikon ajan. Marraskuussa 1981 MTV taltioi Journeyn loppuunmyydyn Houstonin-keikan, jossa yhtye esiintyi yli 20 000:lle diggarilleen. Vuonna 1983 ilmestynyt seuraava albumi Frontiers jatkoi kaupallista menestystä myyden lähes kuusi miljoonaa kappaletta. Siltä poimittiin neljä top 40:ään noussutta hittiä:Separate Ways (Worlds Apart) oli kahdeksas, Faithfully saavutti sijan 12. ja Send Her My Love sekä After the Fall olivat kumpikin parhaimmillaan sijalla 23. Tähän mennessä Journeysta oli tullut eräs maailman suosituimmista yhtyeistä sekä levymyynnin että keikkojen osalta. Seuranneella stadionkiertueellaan yhtye teki sopimuksen NFL Filmsin kanssa. Kyseinen yhtiö kuvasi kiertueesta dokumentin Frontiers and Beyond JFK Stadiumilla Philadelphiassa yli 80 000 diggarin läsnäollessa. Frontiersin tiimoilta tehdyn stadionkiertueen jälkeen Journey piti taukoa. Perry ja Schon työstivät sooloprojekteja vuosien 1982 ja 1985 välillä. Alun perin Frontiersille kaavailluista kappaleista Ask the Lonely julkaistiin vuonna 1982 elokuvan Two of a Kind soundtrackilla ja Only the Young vuonna 1985 elokuvan Vision Quest soundtrackillä. Kappaleista jälkimmäinen saavutti Billboardin listalla yhdeksännen sijan. Journeyn ryhtyessä vuonna 1986 nauhoittamaan albumia Raised on Radio Valerysta ja Smithistä muodostunut yhtyeen rytmiryhmä oli lähtenyt musiikillisiin ja ammatillisiin erimielisyyksiin vedoten. Basistit Randy Jackson ja Bob Glaub sekä rumpali Larrie Londin täyttivät kaksikon jättämät paikat. Albumi myi kaksinkertaisesti platinaa ja siltä poimittiin neljä top 20:een noussutta singleä:Be Good to Yourself oli yhdeksäs, I'll Be Alright Without You neljästoista ja Girl Can't Help It ja Suzanne saavuttivat kumpikin sijan 17. Kiertueella Jackson oli basistina ja Mike Baird rumpalina ja MTV kuvasi siitä myös yhtyeen jäsenten haastatteluja sisältävän dokumentin. Perry ei ollut halukas jatkamaan, joten loppuosa kiertueesta perutiin Journeyn siirtyessä tauolle. Cain ja Schon viettivät vuoden 1987 loppuosan tehden musiikillista yhteistyötä esimerkiksi Michael Boltonin kanssa. Seuraavaksi he lyöttäytyivät yhteen Cainin Babys-yhtyeessä aikaisemmin vaikuttaneiden John Waiten ja Ricky Phillipsin kanssa ja muodostivat superyhtyeen Bad English rumpali Deen Castronovon kanssa vuonna 1988. Steve Smith omisti aikansa jazzyhtyeilleen Vital Information ja Steps Ahead. Ross Valoryn ja Gregg Rolien kanssa hän perusti yhtyeen The Storm, jonka kokoonpanon täydensivät solisti Kevin Chalvant ja kitaristi Josh Ramos.

 Kolmas marraskuuta 1991 Schon, Cain ja Perry esittivät useita kappaleita Bill Grahamille järjestetyssä tribuuttikonsertissa. Bad Englishin lopetettua toimintansa vuonna 1991 Schon ja Castronovo muodostivat glammetalyhtye Hardlinen Gioelin veljesten Johnnyn ja Joeyn kanssa. Vuonna 1994 kaksikko siirtyi Paul Rodgersin taustayhtyeeseen. Vuosien 1987 ja 1995 välillä Columbia Records julkaisi Journeylta kolme kokoelma-albumia, joista vuonna 1988 ilmestynyt Greatest Hits on yhtyeen menestynein. Vuosittain kyseistä albumia menee edelleen kaupaksi puolesta miljoonasta miljoonaan kappaletta. Vuoden 2008 loppuun mennessä kyseessä oli kuudenneksi eniten myynyt Greatest Hits-kokoelma Yhdysvalloissa. Vuoteen 2014 mennessä Journeyn Greatest Hits oli pysytellyt Billboardin Hot 200 -listalla 300 viikon ajan.Vuonna 1995 albumit Escape ja Frontiers työstänyt Journeyn kokoonpano solmi uuden managerisopimuksen pitkään The Eaglesin kanssa työskennelleen Irvin Azoffin kanssa. Vuonna 1996 ilmestynyt albumi Trial by Fire sisälsi Billboardin listalla sijalle 12. nousseen singlen When You Love a Woman. Mainstream Rock Tracks-listalla albumin kappaleista  top 40:ään nousivat sijan 38. saavuttanut Message of Love, sijalle 33. yltänyt Can't Tame the Lion ja viisi sijaa alemmaksi jäänyt If He Should Break Your Heart. Perry joutui jättämään yhtyeen terveyssyistä ja myös rumpali Steve Smith lähti Journeysta. Vuonna 1998 Journey ilmoitti uudesta solististaan, joka oli aikaisemmin yhtyeissä Tyketto ja Tall Stories vaikuttanut Steve Augeri. Smithin paikan otti Bad Englishista ja Hardlinesta aikaisemmin tuttu Castronovo. Vuonna 2000 yhtye julkaisi seuraavan studioalbuminsa Arrival Japanissa. Yhdysvalloissa albumi ilmestyi seuraavana vuonna. Sen kappaleista All the Way menestyi adult contemporary-listalla. Vuonna 2002 oli vuorossa neljästä kappaleesta muodostunut cd Red 13. Vuonna 2005 Journey pääsi Hollywood Walk of Fameen, teki 30-vuotisjuhlakiertueensa ja julkaisi järjestyksessään 20:n studioalbuminsa Generations, jolla kukin yhtyeen jäsenistä oli leadvokalistina vähintään yhdellä kappaleella. Heinäkuussa 2006 kroonisesta kurkkuinfektiosta kärsinyt Steve Augeri sai jättää Journeyn yhtyeen konsertoidessa Def Leppardin kanssa. Lähes vuoden ajan hänen paikkansa otti Talisman-yhtyeen Jeff Scott Soto. Kesäkuussa 2007 hänen ilmoitettiin jättäneen yhtyeen. Kesällä 2007 Cain ja Schon alkoivat etsiä Youtubesta uutta solistia. Valinta kohdistui coveryhtye The Zoon vokalistiin Arnel Pinedaan. Journeyn ensimmäinen Pinedan kanssa työstetty albumi Revelation debytoi Billboardin listalla viidentenä ja ensimmäisen kahden viikon aikana albumia myytiin yli 196 000 kappaletta. Top 20:ssa albumi pysytteli kuuden viikon ajan. Siltä poimittu single After All These Years viihtyi Adult Contemporary-listalla 23 viikon ajan ja saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan. 18. joulukuuta 2008 Revelation myi platinalevyksi ja Journeyn kyseisenä vuonna tekemä kiertue oli yksi menestyneimmistä. Yhtyeen toinen Pinedan kanssa työstetty albumi Eclipse ilmestyi toukokuussa 2011 debytoiden Billboardin listalla sijalla 13. Samana vuonna Journeylta julkaistiin Greatest Hits 2-albumi. Journeyn vuoden 2015 kiertueella Roman Hakim otti Castronovon paikan yhtyeen rumpalina. Seuraavana vuonna Steve Smith teki jälleen paluun yhtyeen rumpaliksi ja Journeyn kokoonpano oli jälleen sama kuin albumeilla Escape, Frontiers ja Trial by Fire solisti Steve Perryä lukuun ottamatta. 24. kesäkuuta 2021 ilmestyi uusi single The Way We Used to Be ja uuden studioalbumin Freedom olisi tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2022.

Perjantain pohjat:Hanoi Rocksin toinen single

Helmikuussa 1981 ilmestynyt Tragedy/Cafe Avenue on Hanoi Rocksin toinen single ja samalla toinen levyjulkaisu. Sen paraatipuoli julkaistiin myös myöhemmin samassa kuussa ilmestyneellä Hanoi Rocksin esikoisalbumilla Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks ja Tragedy lieneekin yhtyeen varhaistuotannon tunnetuin kappale. Cafe Avenue sitä vastoin ilmestyi albumiformaatissa vasta vuonna 1982 julkaistulla kokoelmalla Self Destruction Blues ja tuolloinkin kyseessä oli eri versio, kuin Tragedy-singlen b-puolella julkaistu. Punktyyliä edustava ja lyriikoiltaan tyypillinen teinitarina Tragedy äänitettiin Park-studiossa lähellä Tukholmaa Hanoi Rocksin esikoisalbumin nauhoituksissa. Katuelämästä kertova ja tyylillisesti energistä ja iskevää kitararockia edustava Cafe Avenue on niin ikään nauhoitettu Park-studiossa ja joistakin kappaleen kitaraosuuksista vastasi solisti Michael Monroe, vaikka molemmat kappaleet ovatkin Andy McCoyn käsialaa. Suomessa Tragedy-singlen julkaisijana oli Johanna ja Ruotsissa Tandan. Vielä huhtikuussa 1982 Tragedy julkaistiin singleformaatissa Japanissa, missä sen b-puolena ilmestyi niin ikään Bangkok Shocks, Saigon Shakes-albumilta löytyvä Don't Never Leave Me. Hanoi Rocksin vuonna 1984 ilmestyneeltä albumilta Two Steps from the Move mainitusta kappaleesta löytyy suosittu ja originaalia sofistikoituneempi uusioversio nimellä Don't You Ever Leave Me.

Torstain terävä:Erinomainen biografia kotimaisen naisrockin todellisesta pioneerista

 Sauli Miettinen:Muska (Like)

Sauli Miettisen elämäkertateos Muska on liki pitäen esimerkillisen definitiivinen biografia maamme ensimmäisestä todellisesta rock n' roll-laulajattaresta. Muskan uran ihailtavan tarkan käsittelyn lisäksi teoksessa käydään läpi  myös Babitzinin perheen muiden jäsenten vaiheita. Muskan solistinura alkoi vuonna 1970. Menestyksekäs esikoissingle Kirjoita postikorttiin, joka oli suomennos Shocking Bluen hitistä, ilmestyi seuraavana vuonna. Muskan varhaisesta keikkailusta Orfeus ja Hot Dogs-yhtyeiden kanssa teoksessa kerrotaan varsin kiehtovasti. Kitaristina molemmissa yhtyeissä vaikutti Muskan elämänkumppani ja viimein vuodesta 2020 lähtien aviomies Hannu "Hande" Salakka, jonka varhaisemmat musiikilliset vaiheet elämäkerrassa käydään  niin ikään seikkaperäisesti läpi. Muskan 1970-luvun ensimmäisen puoliskon keikkojen coverohjelmisto oli varsin kunnianhimoista. Orfeuksen säestämänä siihen sisältyi esimerkiksi Pink Floydia, The Doorsia sekä King Crimsonia.  Hot Dogsin kanssa Muska esitti esimerkiksi upean skotlantilaislaulajattaren Maggie Bellin soolotuotantoa.  Muskan vuonna 1972 ilmestynyt toinen single Mulla on uudet rullaluistimet oli suomennos folkrockin ilmentymiin lukeutuvan Melanie Safkan ykköshitistä Brand New Key, mutta artisti piti itse enemmän sen kääntöpuolella julkaistusta kappaleesta Lennetään lehdellä, joka oli alun perin Marmalade-yhtyeen tuotantoa. Muska halusi myös levytystuotantonsa olevan rockorientoitunutta ja niinpä hänen esikoisalbuminsa ilmestymistä saatiin odotella vuoden 1973 loppupuolelle saakka. Taustat levylle soitti lisäksi suuresta osasta albumin sovituksista vastanneella kitaristi Albert Järvisellä vahvistettu Wigwam ja ensisijaisesti covereita aikakauden jytäbiiseistä, kuten Sladen, Suzi Quatron ja Nazarethin tuotannosta sisältänyt albumi olikin melko suuri menestys, sillä sitä meni kaupaksi lähes 15 000 kappaletta. Myös esikoisalbumille sisältynyt Muskan suurin hitti, Elton Johnin Chrocodile Rockin suomennos Krokotiilirock, oli ilmestynyt singleformaatissa jo vuoden 1973 keväällä. Artistin runsaasti englanninkielistä covertuotantoa sisältänyt keikkaohjelmisto oli yllätys hänen nuorimmille diggareilleen. Vuonna 1977 ilmestynyt Muskan toinen pitkäsoitto Tää se päivä on, jonka nimikappale on suomennos The Cricketsin vuoden 1957  klassikkokappaleesta That'll Be The Day,  ei laadukkuudestaan huolimatta ollut edeltäjänsä veroinen menestys. Mainittu albumi sisälsi mm. useita versioita alun perin Martha & The Vandellasin  levyttämästä tuotannosta , Dancing in the Streetistä levytetty suomennos Tanssin kuitenkin näistä tunnetuimpana. 1970-luvun loppupuolella Muska ja Hande siirtyivät täysipainoisesti promoottorin ja kiertuemanagerin tehtäviin ja toivat Suomeen ja myös ulkomaille huomattavan määrän keskeisiä yhtyeitä ja artisteja, kuten esimerkiksi varhaisen punkrockin pioneerehin lukeutuvan Iggy Popin, uuden aallon keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Elvis Costellon sekä brittiheavyn merkittävimpiin tekijöihin kuuluvan Lemmyn johtaman Motörheadin, jonka ensimmäinen Suomen-keikka oli vuoden 1979 Punkarockissa. Ensimmäisiin Muskan ja Handen maahamme tuomiin bluesartististeihin, joita sittemmin oli todella iso nippu, lukeutuivat John Lee Hooker sekä Albert King. Brittiläisen pubrockin keskeisimmälle edustajalle Dr. Feelgoodille kaksikko järjesti useita rundeja. Muista Muskan ja Handen Suomeen tuomista artisteista ja yhtyeistä mainittakoon pikaisesti Wilson Pickett, Sam and Dave, Stevie Ray Vaughan & Double Trouble, Otis Rush sekä Lonnie Mack. Muskan ja Handen Yhdysvalloissa viettämä aika kesti kaikkiaan seitsemän vuotta. Solistina Muska palasi toden teolla vuoden 1990 Syksyn sävelessä kappaleella Pidä kii. Seuraavana vuonna ilmestynyt samanniminen albumi koostui artistin varhaisempaan veratttuna kevyemmästä tuotannosta, mutta Albert Järvisen kitarointia kuultiin myös mainitulla pitkäsoitolla kahdessa kappaleessa. Vuonna 1993 ilmestynyt albumi Pienet suuret pojat sisälsi useita radiohittejä, joihin lukeutuivat nimikappale, Pimeää pois sekä Jari ja Mari, joka on suomennos Robert Palmerin hitistä Johnny and Mary. Vuonna 2001 ilmestynyt Muskan seuraava pitkäsoitto Paha silmä ei laadukkuudestaan huolimatta menestynyt; tosin sen kappaleista Ensimmäinen oli iso radiohitti. Vuonna 2002 Poptori julkaisi Muskalta Hitit-kokoelman, jolla artisti esitti uudet tulkinnat lähes kaikista 70-luvun klassikoistaan ja tuoreempana hittinä mukana oli Pidä kii. Esimerkiksi Jarmo Nikun ja Pekka Virtasen kitaroimasta albumista Muska vastaanotti ensimmäisen kultalevynsä.  Vuonna 2005 ilmestyneestä albumista Anna mulle aikaa lähtien Muskan viimeisimmät pitkäsoitot ovat olleet omakustanteita. Niistä menestynein on vuonna 2010 ilmestynyt albumi Kulissit, joka  tuoreen tuotannon lisäksi sisältää coverit Carole Kingin repertuaarin kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvasta kappaleesta I Feel the Earth Move sekä ensisijaisesti Swinging Blue Jeansin sekä Linda Ronstadtin levytyksinä muistetusta You're No Goodista. Vuonna 1998 Muska aloitti uudelleen todella aktiivisen keikkailunsa ja tällä kertaa  Daltons-yhtyeen kanssa. Hänen seuraava säestysyhtyeensä oli Cover Company ja Muskan kanssa myöhemmin  työskennelleistä muusikoista mainittakoon esimerkiksi kitaristit Ari "Hombre" Lampinen, Kai "Kuju" Hyttinen sekä Kai Jämsä. Sauli Miettisen suururakan tuloksena on kiistaton kulttuuriteko, varsin ansiokas teos, joka kuvaa juurta jaksaen ja kiinnostavasti todellisen työn sankarin, upean artistin ja suomalaisen naisrockin pioneerin uran.

Keskiviikon klassikko:Sladen vuoden 1974 toinen singlehitti

Lokakuussa 1974 julkaistu Far Far Away on Slade-yhtyeen ensimmäinen single yhtyeen samana vuonna ilmestyneeltä soundtrackalbumilta Slade in Flame. Totuttuun tapaan Chas Chandlerin tuottama ja solisti/kitaristi Noddy Holderin sekä basisti/kosketinsoittaja Jimmy Lean kirjoittama kappale edusti tässä tapauksessa selkeää yhteistyötä kaksikon välillä Holderin vastatessa melodiasta ja Lean kertosäkeestä. Brittilistalla Far Far Awayn sijoitus oli parhaimmillaan toisena ja listaviikkoja singlelle kertyi kuusi. Britanniassa kappale saavutti hopealevyn jo ilmestymisvuotensa marraskuussa. Holder kirjoitti kappaleen pohjat Sladen ollessa kiertueella Yhdysvalloissa. Vuonna 1986 ilmestyneessä haastattelussa kitaristi Dave Hill on maininnut kappaleen lyriikoiden kertovan Yhdysvalloissa vietystä ajasta ja siellä koetusta koti-ikävästä. Noddy Holder on nimennyt Far Farawayn suosikikseen kaikista Sladen kappaleista ja rumpali Don Powell erääksi suosikeistaan. Singlen b-puolella julkaistu OK Yesterday Was Yesterday ilmestyi niin ikään myös Slade in Flame-pitkäsoitolla. BR Musicin vuonna 1989 julkaisemassa uusintapainoksessa singlen b-puolella on In Flamen toiseksi suurin singlehitti, upea balladikappale How Does It Feel. Far Farawayta promottiin musiikkivideolla, jonka kuvasi myös In Flame-elokuvan filmatisoinnista vastannut ryhmä. Julkaisunsa aikaan Far Far Away saavutti myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Record Mirrorissa kappaleen mainittiin sisältävän melodista Noddya, vahvan kertosäkeen ja taustan.

Tiistain tukeva: 2000-luvulla varsin suositun yhdysvaltaisyhtyeen kokoelma-albumi

 Incubus:Monuments and Melodies

16. kesäkuuta 2009 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Monuments and Melodies on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Incubuksen ensimmäinen greates hits -tyyppinen kokoelma-albumi. Sen ensimmäinen cd sisältää 13 singleformaatissa ilmestynyttä kappaletta yhtyeen albumeilta Make Yourself, Morning View, A Crow Left of a Murder... ja Light Grenades. Lisäksi mukana on kaksi uutta Brendan O' Brienin tuottamaa biisiä Black Heart Inertia ja Midnight Swim. Kokoelman kakkoscd koostuu harvinaisuuksista, joihin lukeutuu singlejen b-puolia, alun perin soundtrackeillä julkaistuja kappaleita, vaihtoehtoisia versioita, kolme aikaisemmin julkaisematonta kappaletta sekä cover Princen Let's Go Crazystä. Kokoelma-albumi on ottanut nimensä alun perin singlen Megalomaniac kakkosbiisinä julkaistusta ja myös A Crow Left of a Murderin kansainvälisten versioiden bonuskappaleena ilmestyneestä biisistä. Monuments and Melodiesin kansitaiteesta vastasi Incubuksen solisti Brandon Boyd. Vaikka kokoelman jälkimmäisen levyn oli mainostettu koostuvan suurimmaksi osaksi ennen julkaisemattomasta tuotannosta, useat sen kappaleista olivat tosi asiassa ilmestyneet aikaisemmin. Neither of Us Can See ja Admiration oli julkaistu vuonna 2005 elokuvan Stealth soundtrackillä. Niistä ensiksi mainittu sisältää kokoelmalla julkaistussa versiossa kuitenkin ainoastaan Brandon Boydin vokalisointia. Myös kappaletta While The Vultures Feed oli alun perin kaavailtu mukaan mainitun elokuvan soundtrackille. Kappale Anything oli nauhoitettu albumin Morning View sessioissa, mutta tuolloin se ei ollut edennyt demoversiotaan pidemmälle. Martini oli yksi Light Grenades-albumin nauhoituksissa äänitetyistä kappaleista. Sen soolo muistuttaa Light Grenadesilla julkaistun kappaleen Rogues sooloa. Martinin soolo saattaakin olla Rogues-kappaleen varhaisempi soolo. Kappaleita Look Alive ja Punch Drunk ei julkaistu ainoastaan Light Grenadesin japanilaisella painoksella, vaan niiden liveversiot löytyvät vuonna 2007 ilmestyneeltä konserttidvd:ltä Look Alive. Pantomime, Monuments and Melodies sekä japanilainen bonusraita Follow olivat mukana vuonna 2004 ilmestyneen dvd:n Alive on the Red Rocks bonuscd:llä. Pantomimesta Moments and Memoriesilla kuullaan versio, jossa koko yhtye soittaa koko biisin ajan. Alive at Red Rocks dvd:n konserttiosuudessa ja bonuscd:llä kuultavassa kappaleen versiossa biisin alkuosassa kuullaan ainoastaan Brandonin vokalisointia ja musisointia. Pantomimen liveversio ilmestyi lisäksi kolmella Incubuksen Make Yourself -säätiötä tukeneella livebootleg-albumilla. Crowded Elevator oli vuonna 2000 ilmestyneen singlen Pardon Me kakkosbiisi. Edellisenä vuonna kappale oli ilmestynyt Incubuksen kolmannen albumin Make Yourself Japanin-painoksen bonuskappaleena. Lisäksi se oli mukana elokuvan Scream 3 soundtrackillä sekä Incubuksen bootlegalbumilla Live in Sweden 2004 ja vuonna 2000 ilmestyneellä ep:llä When Incubus Attacks Volume 1. A Certain Shade of Green nauhoitettiin atlantalaisen radioaseman digitaalista alakanavaa 99X:ää varten. Samantyypppisenä versiona kappale ilmestyi vuonna 2003 Time Lapse Consortiumin livealbumilla Live at the Roxy Theatre ja mainitussa versiossa Incubuksen jäseniä kuullaan vierailijoina. Certain Shade of Greenistä on julkaistu bootlegeilla myös useita akustisia liveversioita.

Maanantain mainio:Keskeisen yhdysvaltalaisen naisartistin menestysalbumi

 Meredith Brooks:Blurring the Edges

Kuudes toukokuuta 1997 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Blurring the Edges on yhdysvaltalaisen laulajattaren ja lauluntekijättären Meredith Brooksin toinen pitkäsoitto. Geza X:n ja David Rickettsin tuottamasta pitkäsoitosta muodostui menestyksekäs; se saavutti Kanadassa tuplaplatinaa ja myi platinalevyksi myös Yhdysvalloissa. Albumilta poimittu single Bitch nousi kuukauden ajaksi listakakkoseksi Billboard Hot 100-listalla ja oli parhaimmillaan toisena myös Kanadassa. Brittilistalla Bitchin korkein sijoitus oli kuudentena. Blurring the Edges koostuu ensisijaisesti kitaravetoisista, rockhenkisistä kappaleista, mutta mukana on myös muutama balladivoittoisempi biisi. Kultahippuina kokonaisuudesta kohoavat esiin Shatterin, What Would Happenin ja It Don't Get Betterin kaltaiset mainiot repäisyt. Pitkäsoiton loppupuolelle sijoitettu Stop sijoittuu myös kokonaisuudessa lähelle parhaimmistoa.  Kokonaisuutena Brooksin läpimurtoalbumi kuulostaa 25 vuoden jälkeenkin melko vahvalta kokonaisuudelta, joskaan tarttuvuudessaan Bitchin veroisia kertosäkeitä albumille ei muilta osin ole annosteltu, kokonaistoteutuksessaan kestäviä kappaleita kylläkin.  Japanissa Blurring the Edgesistä julkaistun painoksen bonuskappaleina olivat Bitch-singlen kakkosbiisinä alun perin ilmestynyt, akustisvetoinen Down by the River ja Bitchin Transistor Mix. Menestysalbuminsa jälkeen Brooks on levyttänyt useampia pitkäsoittoja, jotka eivät kuitenkaan ole osoittautuneet edeltäjänsä veroisiksi menestyksiksi. Blurring the Edgesin julkaisuvuonna Brooksin nimeä kantanut ja alun perin vuonna 1986 ilmestynyt esikoisalbumi julkaistiin uudelleen ja tällä kertaa nimellä See it throught My Eyes. Vuonna 1999 artistilta julkaistiin seuraava pitkäsoitto Deconstruction, vuonna 2002 Bad Bad One, kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto Shine ja vuonna 2007 artistin toistaiseksi tuorein albumi, yllättäen lastenmusiikista koostunut It Could Be...

Sunnuntain extra:Maamme keskeisimmän katurockyhtyeen joutsenlaulualbumi

 Smack:Radical

Syksyllä 1988 ilmestynyt maamme keskeisimmän katurockyhtyeen Smackin viimeinen studioalbumi Radical ei ole yhtyeen tuotannossa saavuttanut sen varhaisempien pitkäsoittojen veroista mainetta, mutta  Smackin jäsenistöstä ainakin Rane Raitsikka on ilmaissut diggaavansa kyseistä albumia vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. T. T. Oksalan tuottamista Smackin edeltävistä albumeista poiketen Radicalilla tuotantovastuu oli siirtynyt Pave Maijaselle. Albumille sisältyy  muutamia klassikkotasoisia kappaleita ja kokonaisuutena kyseessä on melkoisen tasavahva pitkäsoitto, jolta ei löydettävissä ainuttakaan selkeää täytebiisiä. Tarttuvariffinen pitkäsoiton avauskappale Set Me Free tavoittaa lyriikassaan jopa traagisia sävyjä solisti Clauden tulevaan kohtaloon, I Want Somebody ja Mad About You ovat rivakoita rocksivalluksia ja niistä ensiksi mainittu julkaistiin albumilta myös singleformatissa. Seesteisempi Little Sister sekä Smackin asteikolla suorastaan radikaaliin balladituotantoon lukeutuva You're All I Have edustavat kaikki varsin laadukasta tasoa. Radicalin b-puolen käynnistää albumin kenties kaikkein tarttuvinta tuotantoa edustava ja ansaitusti albumin toiseksi singlebiisiksi valikoitunut Mad Animal Shuffle. Vuosikymmeniä myöhemmin kappale päätyi lahtelaisen rocktrion Francinen coverohjelmistoon. Mad Animal Shuffle-singlen b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön pieni psykedeliahelmi Wizard of Your Mind. Street Hog Blues on eräs albumin ärhäkimmistä rypistyksistä ja laidbackimpi Wonderful Ride toimii sekin mitä mainioimmin. Salvationin päätöskappale on Smackin asteikolla suorastaan harvinaislaatuisen rauhallinen Russian Fields ja loppupeleissä itse asiassa ainoastaan Stange Kinda Fever edustanee Radicalilla jonkinasteista täytemateriaalia. Rane Raitsikka oli aikaisemmasta poiketen mukana Smackin joutsenlaulualbumin kaikkien kappaleiden sävellystyössä. Viimeisellä albumillaan Smackin vaikutteet olivat siirtyneet The Stoogesin ja New York Dollsin kaltaisista varhaisista yhdysvaltalaisista punkyhtyeistä selkeämmin brittirockin suuntaan aina Stoneseista lähtien. Olihan Smack toki versioinut onnistuneesti Paint It Blackin jo kahta vuotta aikaisemmin. Erään kaikkien aikojen kotimaisen rockyhtyeen viimeinen pitkäsoitto on selkeästi mainettaan parempi albumi.

Lauantain pitkä:Vuodesta 1977 toiminut kanadalaisyhtye

 Martha and the Muffins on kanadalainen, vuodesta 1977 lähtien toiminut rockyhtye. Vaikka yhtyeen ainoa kansainvälinen singlehitti on Echo Beach, se on saavuttanut useita muita menestyskappaleita kotimaassaan ja noussut listoille sekä Kanadassa että kansainvälisesti myös nimellä M+M työstämillään levytyksillä. Martha and the Muffins sai alkunsa Torontossa vuonna 1977, jolloin David Millar tiedusteli itsensä tavoin Ontarion taidekoulussa opiskelleelta Mark Ganelta apua yhtyeen perustamisessa. Millar kiinnitti mukaan kosketinsoittaja Martha Johnsonin, tämän koulutoveri Carl Finkle ryhtyi basistiksi ja Ganen veljestä Timistä tuli yhtyeen rumpali. Millar ja Mark Gane olivat yhtyeen kitaristeja ja Martha Johnson solisti. Nimeen Martha and the Muffins yhtye päätyi erottautuakseen aikakauden punkyhtyeiden aggressiivisista nimistä. Milarin mukaan alun perin kyse oli väliaikaisesta nimestä, joka olisi ollut tarkoitus muuttaa, kun jotakin laadukkaampaa olisi keksitty tilalle. Nimeä Martha and the Muffins yhtye käytti lopulta seitsemän vuoden ajan. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Ontarion taidekoulun Halloween-juhlissa lokakuuussa 1977. Saksofonisti Andy Haas täydensi yhtyeen kokoonpanon alkuvuodesta 1978, tosin alun perin vierailevana muusikkona. Perustajajäsen Millar jätti yhtyeen pian tämän jälkeen alkaen työskennellä sen ääniteknikkona. Hänen paikkansa otti Ganen kanssa samaa koulua käynyt Martha Ladly. Hänestä tuli yhtyeen toinen solisti/kosketinsoittaja, jonka etunimi oli Martha. Martha Johnson säilytti edelleen asemansa yhtyeen ensisijaisena leadvokalistina. Vuonna 1978 yhtye julkaisi ensimmäisen omakustannesinglensä Insect Love. Se ja kesäkuussa 1978  nauhoitettu demo varmistivat yhtyeelle levytyssopimuksen Virgin Recordsin alamerkin Dindiscin kanssa. Vuonna 1979 Martha and the Muffins matkusti Britanniaan nauhoittamaan ensimmäistä albumiaan Metro Music. Vuonna 1980 ilmestynyt pitkäsoitto oli Mike Howlettin tuottama ja se nauhoitettiin Manor-studioilla Oxfordshiressa. Metro Musicin kappaleista Echo Beachistä muodostui kansainvälinen hitti. Vaikka albumilta ei poimittu muita varsinaisia menestyskappaleita, Paint by Number Heart saavutti radiosoittoa Kanadassa ja Saigon sekä niin ikään singleformaatissa ilmestynyt Suburban Dream BBC Radio I:llä. Molemmat kappaleet näyttäytyivät myös yhdysvaltalaisilla tanssilistoilla. Lokakuussa 1980 ilmestynyt yhtyeen toinen albumi Dance and Trance ei ollut edeltäjänsä veroinen menestys, eikä siltä poimittu singlehittejä. Heti mainitun albumin nauhoitusten jälkeen Ladly vaihtoi jäsenyytensä yhtyeessä taideopintoihin. Loppuvuodesta 1980 Jean Wilson otti hänen paikkansa yhtyeen keikkamuusikkona, mutta ei milloinkaan levyttänyt Martha and the Muffinsin kanssa. Vuonna 1981 oli basisti Finklen vuoro lähteä yhtyeestä. Hänet korvannut Jocelyne Lannois oli vielä tuossa vaiheessa tuntemattoman levytuottajan Daniel Lanoisin sisko. Jocelyne esitteli veljensä yhtyeelle ja hänestä tuli keskeinen kandidaatti Martha and the Muffinsin seuraavan albumin tuottajaksi. Virgin Records vaati kuitenkin, että koska yhtye työskenteli tuossa vaiheessa tuntemattoman tuottajan kanssa, sen tuli lisäksi työstää albuminsa pienemmällä budjetilla. Martha and the Muffinsin vuonna 1981 ilmestynyt albumi This is the Ice Age oli Lanoisin ja yhtyeen itsensä tuottama ja se nauhoitettiin Torontossa ja Hamiltonissa, Ontariossa. Tyylillisesti edeltäjiään kokeellisemman pitkäsoiton singlekappaleet Women Around the World ja Swimming saavuttivat Kanadassa merkittävää radiosoittoa. Niistä ensiksi kohosi Kanadassa sijalle 24. ja mainittu kappale nousi vuoden 1981 marraskuussa myös  RPM national singles-listalle. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Tim Gane päätti, ettei hän halunnut enää keikkailla ja jätti Martha and the Muffinsin. Hänen paikkansa otti uusi rumpali Nick Kent. Vaikka This is the Ice Age oli saavuttanut myönteisiä arvioita, albumilta poimitut singlet eivät menestyneet muualla kuin Kanadassa ja Virgin Records pudotti yhtyeen. Haas jätti Martha and the Muffinsin This is the Ice Agen tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen luoviin erimielisyyksiin vedoten ja kvartetiksi kutistunut yhtye solmi uuden levytyssopimuksen MCA:n jakeleman kanadalaisen indieyhtiön Current Recordsin kanssa. Vuonna 1983 ilmestynyt albumi Danseparc oli Daniel Lanoisin, Ganen ja Johnsonin tuottama. Gane olisi toivonut yhtyeen muuttavan nimekseen M+M ja kompromissina Danseparkin kanteen painettiin yhtyeen molemmat kirjoituasut. Uuden albumin nimikappale nousi Kanadassa top 40:ään. Danseparcin tiimoilta tehdyllä kiertueella yhtyeen peruskokoonpanoa täydensi muun muassa kitaristi Michael Brook. Kiertueen lopulla Gane ja Johnson, joista oli tullut aviopari mainitsivat, että vaikka he halusivat jatkaa levyttävänä yhtyeenä, he tahtoivat lisäksi kokeilla uusia suuntia työskentelemällä uusien yhteistyökumppanien kanssa. M+M merkitsi tästä eteenpäin Marthaa ja Markia sekä heidän taustamuusikoitaan. Vuonna 1984 ilmestynyt albumi Mystery Walk oli jälleen kaksikon itsensä sekä Daniel Lanoisin tuottama. Pitkäsoitolla vierailleisiin muusikoihin lukeutuivat rumpali Yogi Horton, basisti Tinker Barfield sekä puhaltimista vastannut Brecker Brothers. Mystery Walkilta poimittu Black Stations/White Stations oli yhtyeen suurin hitti vuosiin. Kanadan lisäksi kappale menestyi Yhdysvalloissa ollen tanssilistalla parhaimmillaan kakkossijalla. Toinen albumilta poimittu single Cooling the Medium oli niin ikään huomattava menestys Kanadassa. Vuonna 1985 Johnson ja Gane aloittivat Montrealissa työskentelynsä seuraavaa albumiaan varten. Työt jatkuivat Bathissa, Britanniassa tuottaja David Lordin kanssa. Lopputuloksena oli vuonna 1986 ilmestynyt albumi The World is a Ball. Sen singlekappale Song in My Head saavutti radiosoittoa ja oli Kanadassa top 40-menestys. Itse albumi myi kuitenkin niukasti ja The World is a Ballin seuraajaa Gane ja Johnson työstivät useita vuosia. Pariskunta asui Britannissa muutaman vuoden ajan. Uuden albumin nauhoitukset alkoivat Bathissa vuonna 1987 ja jatkuivat Torontossa, minne aviopari palasi vuonna 1989. Viimein vuonna 1992 ilmestynyt albumi Modern Lullaby julkaistiin jälleen nimellä Martha and the Muffins ja vanhoista jäsenistä sen työstämiseen oli osallistunut joistakin perkussioista vastannut Mark Gane. Samaisena vuonna Martha and the Muffins levytti coverin kappaleesta Shades of Scarlett Conquering Joni Mitchellille työstetylle tribuuttialbumille Back to the Garden. Vuonna 1992 syntyi myös Ganen ja Johnsonin tytär Eve. Muuttuneen perhetilanteen myötä kaksikko laittoi yhtyeen jäihin useaksi vuodeksi ja siirtyi muihin musiikillisiin projekteihin. Vuonna 1995 ilmestynyt ja Marthan nimissä julkaistu lastenlevy Songs from the Tree House oli tosi asiassa Martha and the Muffinsin albumi, sillä kappaleista, sovituksista ja tuotannosta vastasivat Gane ja Johnson. Vuonna 1996 Songs from the Tree House voitti parhaan lasten levyn Juno Awardin. Vuonna 1998 Martha and the Muffinsilta ilmestyi kokoelma-albumi Then Again:A Retrospective, jolla oli mukana myös entuudestaan julkaisematon kappale Resurrection. Seuraavana vuonna ilmestyneellä eri artistien tuotantoa sisältävällä kokoelma-albumilla The World According to Popguru oli niin ikään mukana yksi uusi Martha and the Muffinsin tuotantoa edustava kappale Do You Ever Wonder? Toukokuussa 1999 Martha and the Muffins esitti liveversion Echo Beachistä ohjelmassa Open Mike with Mike Bullardin. Ganen ja Johnsonin lisäksi lineupiin kuuluivat Jocelyne Lanois ja Ganen veljiin lukeutuva Nick. Vuonna 2003 Johnson ja Gane esiintyivät sessiomuusikoiden kanssa CFNY Reunionissa Martha and the Muffinsin nimellä. Vuoteen 2005 ajoittui useita reunion-konsertteja Torontossa. Esimerkiksi 14. toukokuuta Martha and the Muffins soitti keikan niin ikään reunion tehneen Parachute Clubin kanssa. Mainitun vuoden 2005 reunion-konsertteihin osallistui lisäksi kitaristi Jocelyne Lanois. Kyseessä olivat ensimmäiset täyspitkät Martha and the Muffinsin nimellä soitetut konsertit vuoden 1987 jälkeen. Näihin aikoihin kanadalainen tv-show Paradise Falls soitti loppukrediiteissään  Martha and the Muffinsin tuoreempaan levytystuotantoon lukeutunutta kappaletta Paradise. Vuosina 2007/2008 Martha and the Muffinsin tuotannosta julkaistiin cd-formaatissa uudelleen albumit This is the Ice Age ja Danseparc. Jälkimmäinen oli 25-vuotisjuhlapainos ja Peter J. Mooren digitaalisesti remasteroima. Molemmilla albumeilla oli myös bonuskappaleita. Kesäkuussa 2008 Martha and the Muffins aloitti uuden albuminsa Delicate työstämisen tuottaja David Bottrillin kanssa. Joulukuussa 2009 sen ensimmäinen singlekappale Mess ilmestyi YouTubeen. Helmikuun toisena 2010 ilmestyneen albumin julkaisijana oli yhtyeen oma yhtiö Muffin Music. Kyseessä oli Martha and the Muffinsin ensimmäinen uudesta tuotannosta koostuva albumi 18 vuoteen. Vuoden 2010 aikana ilmestyi lisäksi kaksi albumeilla julkaisematonta singleä. Niistä ensiksi mainittu oli akustinen 30-vuotisjuhlastudioversio Echo Beachistä. Se julkaistiin sekä cd-singlenä että digitaalisena downloadina. Molemmissa formaateissa kakkosbiisinä oli Big Day. Loppuvuodesta 2010 ilmestyi ainoastaan digitaalisesti lomasingle Santa's Gift of Love. Alkuvuodesta 2013 Martha Johnson ilmoitti olevansa työstämässä sooloalbumia, jota varten hän keräsi varoja Kickstarterissa. Solo One -niminen pitkäsoitto identifioitui Johnsonin soolodebyytiksi, vaikka Mark Gane oli osallistunut albumin kaikkien 11 kappaleen tuotantotyöhön. Hän soitti yhdeksällä biisillä ja oli ollut kirjoittamassa seitsemää. Syksyllä 2013 ilmestyneen albumin työstämiseen olivat lisäksi osallistuneet Ron Sexsmith ja Ray Dillard. Toukokuussa 2020 Martha and the Muffins julkaisi downloadina ja musiikkivideona kappaleen Stay Home and Dance. Kyseessä oli uusioversio yhtyeen vuoden 1984 tuotantoa edustavasta kappaleesta Come Out and Dance. Vuonna 2021 ilmestyi harvinaisuuksista ja demoversioista koostunut albumi Marthology:In and Outtakes. Samoihin aikoihin yhtye ilmotti työstävänsä uutta pitkäsoittoa, jonka olisi tarkoitus ilmestyä vuoden 2022 aikana.

Perjantain pohjat:Melrosen vakuuttava 2000-luvun avaus

 Melrose:It's in the Bag

Vuonna 2002 Megamanian julkaisemana ilmestynyt It's in the Bag on eräs maamme kivikoviin rocktrioihin lukeutuvan Melrosen kokonaisuutena onnistuneimmista albumikokonaisuuksista. Sen edeltäjä, studiolivenä toteutettu ja muutamia kiistattomia huippuhetkiä, kuten Road is the Light, The Chief sekä Carry On sisältävä pitkäsoitto Trio oli ilmestynyt vuonna 1995. It's in the Bagia voinee pitää kahta edeltäjäänsä, eli sinänsä päteviä, vuonna 1993 ilmestynyttä Rock My Worldia sekä edellä mainittua Trioa vahvempana kokonaisuutena. Albumin klassikko-osastoon lukeutuvat vähintään sen todella upea nimikappale,  Mika Kaurismäen elokuvaan Laitakaupungin valot mukaan päässyt pitkäsoiton avausraita In the Meanwhile sekä upeaa popkoukukkuutta sisältävä, edelleen Melrosen keikkasettien sisällössä viihtyvä ja tyylillisesti esimerkiksi Dave Edmundsiin vaivattomasti vertautuva MVP. Ruthless Mutha tarjoaa inspiroitunutta rokkausta ja slovarihenkinen Dusk of Dawn ripauksen tyylitajuista melankoliaa. Lonely Ride on varsinkin soitannollisesti eräs albumin terävimmistä poiminnoista ja Fish &chips veikeä täysin instrumentaalina toteutettu kipale. Don't Break the Chain käy vakuuttavuudessaan lähestulkoon albumin pienestä teoksesta ja kappale oli Melrosen keikkasetissä jo aivan 2000-luvun alussa ennen levytystään. Näin kovassa seurassa Kix thru U sekä I'm Flyin' edustavat It's in the Bagin hiuksenhienoa täytemateriaalia, mutta slovarimpaan osastoon lukeutuva pitkäsoiton päätöskappale Within Altitude on niiden vastapainoksi todellinen unohdettu kultahippu. It's in the Bagilla on tarjottavanaan muutama todellinen klassikko, useita laadukkaita kappaleita eikä ainuttakaan selkeää hutia.

Torstain terävä:Jon Lordin säveltämä konsertto Deep Purplelle ja orkesterille

 Deep Purple:Concerto for Group and Orchestra

Concerto for Group and Orchestra on Yhdysvalloissa joulukuussa 1969 Tetragrammatonin julkaisemana ja Britanniassa seuraavan vuoden tammikuussa Harvestin julkaisenana ilmestynyt albumi, joka sisältää Deep Purplen ja Malcolm Arnoldin johtaman Royal Philharmonic Orchestran syyskuussa 1969 Lontoossa Royal Albert Hallissa soittaman konsertin. Konsertto oli urkuri/kosketinsoittaja Jon Lordin säveltämä ja lyriikoista vastasi Purplen solisti Ian Gillan. Lisäksi konsertissa kuultiin kolme kappaletta Deep Purplen repertuaarista valintojen kohdistuessa Hushiin, Wring That Neckiin ja Child in Timeen, joista viimeksi mainitun studioversio ilmestyi vasta reilua puolta vuotta myöhemmin hardrockin perusteoksiin lukeutuvalla albumilla Deep Purple In Rock. Mainitut liveversiot pääsivät mukaan Concerto for Group and Orchestrasta vuonna 2002 ilmestyneelle cd-uudelleenjulkaisulle. Deep Purple oli eräs ensimmäisistä konsertin sinfoniaorkesterin kanssa soittaneista rockytyeistä ja sen viitoittamia jalanjälkiä ovat sittemmin seuranneet esimerkiksi Procol Harum, Emerson Lake and Palmer, Caravan, Metallica sekä Stewart Copeland. Tetragrammatonin lopetettua toimintansa Warner Bros julkaisi Concerto for Group and Orchestran uudelleen Yhdysvalloissa seuraavana vuonna. EMI:n vuonna 2002 Concerto for Group and Orchestrasta julkaisema tuplacd sisältää kaiken mainitussa konsertissa soitetun musiikin. Vaikka konserton originaali nuotinnos hävisi vuonna 1970, uudelleen muotoiltua versiota on esitetty useita kertoja vuodesta 1999 eteenpäin.

Keskiviikon klassikko:Princen lopullinen läpimurtoalbumi

 Prince:1999

27. lokakuuta 1982 Warner Bros Recordsin julkaisemana ilmestynyt 1999 on Princen viides studioalbumi. Samalla kyseessä on Princen ensimmäinen Revolution-yhtyeensä kanssa nauhoittama pitkäsoitto. Mainitusta albumista muodostui menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa ja siitä voikin todeta alkaneen Princen uran suosiollinen huippukausi, jota jatkui lähemmäs kyseisen vuosikymmenen loppuun. Princen tuotannosta 1999 oli ensimmäinen Billboard 200-listalla top teniin kohonnut pitkäsoitto, joka saavutti parhaimmillaan yhdeksännen sijan. Sen nimikappale nousi singlelistalla sijalle 12. Vielä suurempia 1999:lta poimittuja singlemenestyksiä olivat kahdeksannen sijan saavuttanut Delirious ja kuudenneksi kohonnut Little Red Corvette, joista viimeksi mainittu oli Princen tuohon mennessä suurin singlehitti. Albumin kappaleista International Lover oli ehdolla parhaan miespuoleisen R&B-esityksen Grammyn vastaanottajaksi. Kriitikoiden korkealle arvostamaa 1999:a pidettiin Princen tuotannossa hänen lopullisena läpimurtolevynään. 24. maaliskuuta 1999 1999-pitkäsoitto saavutti Yhdysvalloissa nelinkertaisesti platinaa. Princen edesmenon jälkeen vuonna 2016 1999 nousi uudelleen listoille ja saavutti Billboardin albumilistalla kuudennen sijan, eli albumi päihitti originaalin parhaan listasijoituksensa. Marraskuussa 2019 1999:sta julkaistiin remasteroitu uusintapainos, joka sisälsi myös 35 aikaisemmin julkaisematonta levytystä. Useat musiikin ammattilaiset ovat rankanneet 1999:n kaikkien aikojen parhaiden albumien listoilleen. 1999:sta ja Little Red Corvettesta työstetyt musiikkivideot saavuttivat ilmestymisaikanaan voimakasta rotaatiota MTV:llä ja Princestä muodostui eräs ensimmäisistä tummaihoisista mainitulla musiikkikanavalla rotaatiossa olleista artisteista. Vuonna 2004 ilmestyneessä Rolling Stone Album Guidessa 1999 kohotettiin Princen vaikutusvaltaisimmaksi albumiksi, joka Minneapolis-soundissaan vaikutti osaltaan keskeisesti 80-luvun R&B:ihin ja popiin sekä seuraavien vuosikymmenten electroon, houseen ja technoon. Mainittu pitkäsoitto on päässyt Rolling Stonen laatimalle 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalle ja vuonna 2008 se tuli valituksi Grammy Hall of Fameen.

Tiistain tukeva:Whamin ja The Style Councilin kanssa yhteistyötä tehnyt solisti/biisintekijä

Kuudes kesäkuuta 1961 syntynyt Diane Catherine Sealy, joka tunnetaan taiteilijanimellään Dee C. Lee, on brittiläinen solisti, joka vaikutti 80-luvun alussa yhtyeessä Cental Line nimellä Dee Sealy ja myöhemmin nykyisellä taiteilijanimellään. 80-luvun alkuvuosina Lee oli myös eräs popyhtye Wham!:in taustavokalisteista. Hänet nähtiin yhtyeen kappaleista Wham Rap, Young Guns ja Club Tropicana työstetyillä musiikkivideoilla. Leen ensimmäinen soolosingle oli vuonna 1984 ilmestynyt Selina Wow Wow. Samana vuonna Lee oli mukana The Style Council-yhtyeen esikoisalbumilla Cafe Bleu. Leadvokalistina häntä kuultiin kappaleissa Headstart to Happiness, It Didn't Matter, The Lodgers, Walls Come Tumblin Down ja Shout at the Top. Samoihin aikoihin Lee jatkoi soolomateriaalinsa työstämistä, mutta hänen omissa nimissään julkaisemansa singlet Yippee Yi Yay! ja Don't Do It Baby eivät saavuttaneet listasijoitusta. Vuonna 1985 Lee oli mukana The Masqueradesin versiolla kappaleesta Set It Off. Työskenneltyään Style Councilin albumilla Our Favourite Shop ja yhtyeessä Animal Nightlife Lee julkaisi soolosinglenä omaa käsialaansa olleen balladin See the Day, joka nousi kolmanneksi brittilistalla joulukuussa 1985. Kappale myi Britanniassa 250 000 kappaletta ja saavutti hopealevyn. 20 vuotta myöhemmin Girls Aloud versioi kyseisen kappaleen ja sen cover nousi yhdeksänneksi brittilistalla joulukuussa 2005. Leen seuraavat singlet, cover Judie Tzuken kappaleesta Come Hell Or Waters High ja Hold On eivät nousseet brittilistalla top 40:ään. Kaikki mainitut biisit olivat mukana Dee C. Leen vuonna 1986 ilmestyneellä esikoisalbumilla Shrine. 80-luvun aikana Lee oli mukana The Style Councilin vuosina 1987 ja 1988 ilmestyneillä albumeilla The Cost of Loving ja Confessions of a Pop Group. Lisäksi häntä kuultiin vuonna 1989 nauhoitetulla, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin boxilla The Complete Adventures of The Style Council julkaistulla albumilla Modernism:A New Decade. Vuosien 1989 ja 1991 välillä Lee lyöttäytyi yhteen The Blow Monkeysin Robert Howardin kanssa ja muodosti yhtyeen Slam Slam. Britanniassa jonkinasteisiksi clubimenestyksiksi osoittautuivat kappaleet Move (Dance All Night) ja Free Your Feelings, joista jälkimmäinen oli Young Disciplesin tuottama. Vuonna 1993 Lee teki yhteistyötä Gang Starrin johtohahmon Gurun kanssa singlellä No Time to Play, joka saavutti brittilistalla sijan 25. ilmestymisvuotensa marraskuussa. 90-luvun aikana Leeltä ilmestyi vielä kaksi sooloalbumia, vuonna 1994 ilmestynyt pitkäsoitto Things Will Be Sweeter ja neljä vuotta myöhemmin julkaistu albumi Smiles. Vuonna 2006 Leellä oli pieni poptähden rooli elokuvassa Rabbit Fever. Syyskuussa 2007 hän esitti hittinsä See the Day ITV1:n showssa Loose Women. Lee esitti Preaching Nut-Nutia vuonna 2008 valmistuneessa lyhytelokuvassa The Town That Boars Me. Elokuvan ensi-ilta oli Lontoossa 28. elokuuta mainittuna vuonna. Toukokuun viimeisenä 2009 Lee esiintyi Shepher'ds Bushissa, Lontoossa Level 42-yhtyeeseen kuuluneiden Mike Lindupin ja Mike Goldin kanssa kollektiivissa nimeltä Favoured Nations. Samaisen vuoden lokakuussa Lee esiintyi Dingwallsissa, Camden Townissa. Leellä oli yksittäisiä konsertteja Lontoossa vuoden 2010 aikana ja maaliskuussa 2011 hän esiintyi Chelseassa. Tammikuussa 2018 lähettämässään uudenvuoden viestissä Lee ilmaisi surunsa George Michaelin edesmenon johdosta. Samassa yhteydessä hän mainitsi kirjoittaneensa uutta tuotantoa säveltäjä/kosketinsoittaja Arden Heartin kanssa suunnitelmissaan uusi albumi ja konsertointi sen tiimoilta.

Maanantain mainio:Uriah Heepin vuoden 1982 merkkialbumi

 Uriah Heep:Abominog

Britanniassa maaliskuussa 1982  Bronze Recordsin ja Yhdysvalloissa samaisen vuoden syyskuussa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Abominog on Uriah Heepin neljästoista studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, jonka se työsti ilman kosketinsoittaja Ken Hensleyä. Abominog saavutti melko myönteisiä arvioita ja albumi osoittautui myös kaupallisesta aspektista tarkasteltuna menstyksekkääksi. Mainitulla pitkäsoitolla Uriah Heep muutti tyyliään varhaisempaa popmetallivaikutteisemmaksi. Abominogilta poimittiin Uriah Heepin viimeiset Yhdysvalloissa listoille nousseet singlekappaleet; On the Rebound ja That's The Way That It Is. Niistä viimeksi mainittu saavutti rocklistoilla sijan 25. ja oli samalla Heepin suurin singlemenestys 80-luvun aikana. Abominogia oli Uriah Heepin diskografiassa edeltänyt seitsentuumainen ep Abominog Junior, jonka kappaleisiin lukeutuivat On the Rebound sekä pitkäsoitolla julkaisemattomat Son of a Bitch sekä Tin Soldier, joka on cover Small Facesin vuoden 1967 tuotantoa edustavasta klassikkohitistä. Uriah Heepin edellisen kokoonpanon lopetettua toimintansa kitaristi Mick Box päätti ensin koota täysin uuden yhtyeen, mutta jatkoi lopulta yhtyeen toimintaa Heepin nimellä. Abominog oli ensimmäinen niistä kolmesta Heepin albumista, joiden työstämiseen osallistuivat solisti Peter Goalby ja kosketinsoittaja John Sinclair. Abominog tuli lisäksi merkitsemään rumpali Lee Kerslaken paluuta Heepin riveihin. Hän oli välillä ehtinyt poistua yhtyeen lineupista tyytymättömänä managementiin. Lisäksi mukaan tuli basisti Bob Daisley, joka Kerslaken tavoin oli ollut mukana Ozzy Osbournen esikoissooloalbumilla Blizzard of Ozz. Kanadalainen rockjournalisti Martin Popoff kuvasi Abominogia älykkääksi albumiksi, jonka musiikissa oli elementtejä melodisesta metallista, New Wave of British Heavy Metallista sekä vanhakantaisesta, David Byronin aikaisesta Uriah Heepistä.

Sunnuntain extra:Eräs Status Quon rumpaleista ja paljon muuta

 Kahdeksas kesäkuuta 1953 Hackneyssä, Lontoossa syntynyt Jeff Rich on brittiläinen rumpali, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään boogierockin instituutiossa Status Quossa 80-luvun puolivälistä eteenpäin. Uptown Housen peruskoulua käydessään Rich esiintyi oopperassa Tosca Royal Opera Housessa, Covent Gardenissa. Elokuussa 1986 Rich auttoi Def Leppardia soittamalla yhtyeen joulukuussa 1984 auto-onnettomuudessa vasemman kätensä menettäneen rumpali Rick Allenin kanssa. Def Leppardin tehdessä minikiertuetta Irlannissa Rich missasi erään keikoista, mutta Leppardille selvisi, että Allen kykenisi soittamaan yksin. Ennen liittymistään Status Quohon Rich soitti Scretchissä, Climax Blues Bandissa sekä Judie Tzuken taustayhtyeessä. Status Quossa Peter Kirscherin paikan ottanut Rich viihtyi yhtyeessä 15 vuoden ajan. Hän jätti Status Quon huhtikuussa 2000 perhesyistä. Richin paikan Status Quon rumpalina otti Matt Letley. Status Quossa Richin rumpusetti koostui Premier-rummuista, Paiste-cymbaleista ja 22" Tama -bassorummusta. Jätettyään Status Quon Rich alkoi kiertää kouluissa rumpuopettajana ja mainituissa tehtävissä hän on toiminut viime vuosiin saakka. Omien arvioidensa mukaan Rich on antanut 6500 oppituntia rumpujen soitossa. Hänen nykyisiin yhtyeisiinsä lukeutuu brittirockin klassikkoyhtyeisiin lukeutuvan Freen tuotantoa versioiva Stealer.

Lauantain pitkä:Mott the Hooplen vuoden 1972 tuotantoa edustava klassikkokappale

 All the Young Dudes on David Bowien kirjoittama ja Mott the Hoople-yhtyeen levyttämä kappale, joka ilmestyi ensiksi singleformaatissa Columbia Recordsin julkaisemana ja Bowien tuottamana vuonna 1972. Bowie oli ensiksi tarjonnut Mott the Hooplen levytettäväksi toista sävellystään Suffragette City, jonka hän levytti lopulta itse niin ikään vuonna 1972 ilmestyneelle klassikkoalbumilleen The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. All the Young Dudesista on muodostunut eräs glamrockin todellisista anthemeista ja kappale menestyi myös kaupallisesti. Rolling Stonen vuonna 2011 laatimalla 500 parhaan kappaleen listalla All the Young Dudes saavutti sijan 166. Kappale on päässyt lisäksi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Vuonna 1972 Mott the Hoople oli lähellä hajoamistaan. Kolmen toimintavuotensa aikana yhtye oli julkaissut neljä myönteiset arviot vastaanottanutta albumia ja saavuttanut lojaalin diggarikunnan, mutta varsinainen suuri kaupallinen menestys oli kiertänyt yhtyeen. Loppuvuodesta 1971 Mott the Hoople esitti tuoreimman singlensä Midnight Lady Top of the Popsissa, mutta se ei noussut listoille. Mott the Hoople oli lisäksi keskeyttänyt kiertueensa. Helmikuussa 1972 David Bowie otti yhteyttä yhtyeen basistiin Pete "Overend" Wattsiin ja lähetti Mott the Hooplen levytettäväksi kappaleensa Suffragette City. Maaliskuussa Watts oli ollut yhteydessä Bowieen ja ilmoittanut yhtyeen hylänneen kyseisen kappaleen ja lopettavansa toimintansa. Kahta tuntia myöhemmin Bowie oli yhteydessä Wattsiin ja tarjosi Mott the Hooplelle tuoretta sävellystään All the Young Dudes. Bowie oli juuri saanut valmiiksi kaksi uutta albumiaan ja single John I'm Only Dancing odotti julkaisuaan, joten hän oli kiinnostunut kirjoittamaan kappaleita muille artisteille. Bowien manageri Tony Defries neuvotteli Mott the Hooplelle sopimusta CBS Recordsin kanssa ja Bowie esitti lyriikoita vailla olleen All the Young Dudesin Wattsille, joka vakuuttui kappaleesta välittömästi. Regent Streetillä Lontoossa sijainneessa toimistossa Bowie esitti kappaleen akustisella kitaralla koko Mott the Hooplelle. Bändi oli innoissaan ja levytti kappaleen Olympic-studioilla Lontoossa 14. toukokuuta 1972 Bowien tuottamana Keith Arwoodin toimiessa ääni-insinöörinä ja miksaajana. 28. heinäkuuta 1972 ilmestynyt single nousi brittilistalla kolmanneksi ja marraskuussa myös Yhdysvalloissa sijalle 37. ja Kanadassa sijalle 31. Kesän 1972 aikana Mott the Hoople nauhoitti Trident-studioilla Bowien tuottamana niin ikään nimeä All the Young Dudes totelleen albumin. Samaisen vuoden syksyllä Mott the Hoople soitti Yhdysvalloissa Bowien ja Spiders from Mars-yhtyeen kiertueen kakkosbändinä. 29. marraskuuta Bowie esitti All the Young Dudesin Mott the Hooplen kanssa Towerissa ja mainittu versio ilmestyi vuonna 1998 julkaistulla kokoelma-albumilla All the Way from Stockholm to Philadelphia. Bowie esitti All the Young Dudesia Ziggy Stardust-kiertueellaan ja kappaleen medley-versio on mukana albumilla Ziggy Stardust the Motion Picture. Se sisältää Spiders-yhtyeen viimeisen konsertin, joka julkaistiin virallisesti vuonna 1983. Bowien ensimmäinen versio All the Young Dudesista ilmestyi albumilla David Live vuonna 1974. Vuonna 1992 Bowie, Mott the Hooplen johtohahmo Ian Hunter, Mick Ronson, Queenin henkiin jääneet jäsenet sekä Def Leppardin Joe Elliott ja Phil Collen esittivät All the Young Dudesin Freddie Mercuryn tribuuttikonsertissa. Kappale oli mukana Bowien Outside ja Reality-kiertueiden biisilistoissa. All the Young Dudes on yleisesti tunnustettu  glamrockin parhaimpiin levytyksiin lukeutuvaksi. Acclaimed Music listasi sen vuoden 1972 seitsemänneksi parhaaksi, 70-luvun 60:ksi parhaaksi ja kaikkien aikojen 271:ksi parhaaksi kappaleeksi.