Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä bluesin klassikoista

Kymmenes kesäkuuta 1910 syntynyt ja kymmenes tammikuuta 1976 edesmennyt, paremmin nimellä Howlin Wolf tunnettu Chester Burnett oli alun perin Missisippistä kotoisin ollut, Chicago-bluesia edustanut solisti, kitaristi ja huuliharpisti. Tunnistettavan laulutyylinsä ja voimakkaan lavaläsnäolonsa ansiosta Bennettistä on muodotunut eräs tunnetuimmista tyylisuuntansa edustajista. Yhtyeestä Brownsville Station tutuksi tulleen ja myös kriitikkona toimineen Cub Kodan mukaan Bennett oli lavaesiintyjänä ainutlaatuinen. Useat Burnettin kappaleista, kuten Smokestack Lightnin', Killing Floor ja Spoonful, ovat muodostuneet standardeiksi bluesin ja bluesrockin genreissä. Vuonna 2011 Rolling Stone listasi Howlin Wolfin sijalle 54. sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listallaan. Burnett syntyi Missisippin White Stationissa, lähellä West Pointia. Burnett on itse maininnut saaneensa taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi kyseisessä maanosassa olleista susista ja maininneensa, että mikäli Burnett käyttäytyisi huonosti, ulvovat sudet veisivät hänet. Blueshistorioitsija Paul Oliverin mukaan Burnett on joskus maininnut saaneensa lempinimensä idoliltaan Jimmie Rodgersilta. Burnettin vanhemmat erosivat hänen ollessaan ainoastaan vuoden ikäinen. Hänen äitinsä heitti hänet ulos kotoa ja eno Will Young kohteli Burnettia huonosti. Vasta isänsä perheessä Burnett vastaanotti kelvollista kohtelua, mutta välit äitiin eivät korjaantuneet myöhemminkään. Vuonna 1930 Burnett tapasi Charlie Pattonin, joka oli tuon ajan suosituin bluesmuusikko Missisippi Deltan alueella. Pattonin soittamat blueskappaleet tekivät Burnettiin vaikutuksen ja pian Patton opetti Burnettille kitaransoittoa. Ensimmäinen Burnettin oppima kappale oli Pony Blues. Hän oppi Pattonilta myös lavaesiintymistä ja Pattonilta oppimiaan kitarajuttuja Burnett tuli hyödyntämään koko uransa ajan. Kaksikko soitti usen Deltan pienissä kommuuneissa. Burnettiin vaikuttivat myös useat muut aikakauden bluesin edustajat, kuten Blind Lemon Jefferson, Tampa Red ja Tommy Johnson. Ensimmäiset Burnettin oppimat bravuurit olivat Jeffersonin Mach Box Blues ja Leroy Carrin How Long, How Long Blues. Myös countrylaulaja Jimmie Rodgers lukeutui Burnettin keskeisiin vaikuttajiin ja ulvontatyylinsä hän kehitti havaittuaan, ettei Rodgersin imitointi luonnistunut. Burnettin muutettua Parkiniin Arkansasiin vuonna 1933 Sonny Boy Williamson II opetti hänelle huuliharpunsoittoa. Mainitulla vuosikymmenellä Burnett esiintyi etelävaltioissa sekä sooloartistina että useiden muiden bluesartistien kanssa Sonny Boysta ja Robert Johnsonista lähtien. Vuosikymmenen lopussa Burnett esiintyi säännöllisesti clubeissa säestäen itseään sekä huuliharpulla että varhaisella sähkökitaralla. Yhdysvaltain armeijassa Burnett vaikutti huhtikuusta 1941 marraskuuhun 1943. Hän palasi West Memphisiin, Arkansasiin muuttaneen perheensä luo ja auttoi maanviljelystöissä jatkaen myös esiintymisiään, kuten oli tehnyt myös 30-luvulla. Vuonna 1948 hän kasasi yhtyeen, johon kuuluivat kitaristit Willie Johnson ja Matt "Guitar Murphy, huuliharpisti Junior Parker, ainoastaan nimellä Destruction muistettu pianisti sekä rumpali Willie Steele. Memphisin länsiosassa vaikutanut radioasema KWEM alkoi lähettää hänen live-esiintymisiään ja Sonny Boy Williamsonin kanssa Burnett esiintyi silloin tällöin radioasema KFFA:ssa Helenassa, Arkansasissa.

Vuonna 1951 Howlin Wolf levytti Ike Turnerin löytämänä useita singlejä Sam Phillipsin Memphis Recording Servicelle. Phillips ylisti häntä solistina. Wolfin yhtyeessä vaikuttivat kitaristit Willie Johnson ja Pat Hare. Samana vuonna Wolf levytti kaksi singleä eri levy-yhtiöille. How Many More Years/Moaning at Midnight ilmestyi Chess Recordsin julkaisemana ja Riding in the Moonlight/ Moaning at Midnight RPM Recordsin julkaisuna. Leonard Chess pystyi varmistamaan Wolfin sopimuksen ja tämä palasi Chicagoon vuonna 1952. Wolfin yhtyeen kitaristiksi tuli chicagolainen Jody Williams Memphis Slimin yhtyeestä. Vuoden kuluessa myös memphisiläinen kitaristi Hubert Sumlin oli siirtynyt Chicagoon osaksi Wolfin yhtyettä. Hänen sooloilunsa täydensi upeasti Wolfin voimakasta vokalisointia. Vuosien mittaan Wolfin yhtyeen kokoonpanot vaihtelivat runsaasti. Hän hyödynsi eri kitaristeja, kuten Lee Cooperia, Smothersin veljeksiä ja Buddy Guyta  sekä levytyksissään että konserteissaan. Wolf muistetaan luotettavana yhtyeen johtajana ja Sumlin säilyi hänen kitaristinaan koko uran ajan muutamia 50-luvun loppuun ajoittuneita taukoja lukuun ottamatta. Hänet identifioidaan Wolfin kitaristeista ensisijaisesti tämän Chicago-soundiin. Chessin veljekset olivat vuonna 1950 palkanneet Willie Dixonin laulunkirjoittajakseen ja hänen kirjoittamillaan kappaleilla Wolf saavutti sarjan hittejä. 50-luvulla hän nousi Billboardin R&B-listalle kappaleilla Moanin' at Midnight, How Many More Years, Who Will Be Next, Smokestack Lightnin' ja I Asked for Water (She Gave Me Gasoline) Hänen ensimmäinen albuminsa Moanin' in the Moonlight ilmestyi vuonna 1959. Kyseessä oli kokoelma aikaisemmin julkaistuja singlejä. 60-luvun alussa Wolf levytti useita tunnetuimpaan tuotantoonsa lukeutuneita kappaleita, kuten Wang Dang Doodle, Backdoor Man, Little Red Rooster, I Ain't Superstitious, Goin' Down Slow ja Killing Floor. Useat niistä olivat Willie Dixonin käsialaa ja tulivat myöhemmin useiden brittiläisten ja yhdysvaltalaisten rockyhtyeiden popularisoimiksi, vaikka eivät olleetkaan listahittejä Wolfin omina versioina. Vuonna 1962 ilmestynyt Howlin Wolf oli artistin toinen kokoelma-albumi. Vuonna 1964 Wolf kiersi Euroopassa osana saksalaisten promoottoreiden organisoimaa American Folk Blues Festivalia. Vuonna 1965 hän esiintyi suositussa tv:n musiikkiohjelmassa Shinding! esittäen Little Red Roosterin, joka oli edellisenä vuonna noussut Britanniassa listakärkeen Rolling Stonesin näkemyksenä. 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Wolf levytti yhteisiä albumeita keskeisten muusikoiden kanssa. Super Super Blues Band työstettiin Bo Diddleyn ja Muddy Watersin kanssa, The Howlin Wolf Albumin työstämiseen osallistuivat monet freejazzin edustajat ja The London Howlin Wolf Sessions-pitkäsoiton työstämiseen esimerkiksi Eric Clapton, Stevie Winwood, Charlie Watts, Bill Wyman ja Ian Stewart. Kyseinen albumi menestyi Muddy Watersin London Albumin tavoin Britanniassa Yhdysvaltoja paremmin. Wolfin viimeinen albumi oli vuonna 1973 ilmestynyt The Backdoor Wolf. Se koostui täysin uudesta materiaalista ja taustalla kuultiin Wolfia tuolloin säestäneitä muusikoita, kuten Hubert Sumlinia, Detroit Junioria ja yhtyeenjohtaja Eddie Shawta. 35 minuutin kestossaan albumi oli Wolfin uran lyhytkestoisin. Tammikuussa 1976 Wolf meni munuaisleikkaukseen Hinesissa, Illinoisissa. Hän menehtyi leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 65 vuoden ikäisenä. Hänet on haudattu Oakridgen hautausmaalle Chicagon ulkopuolelle. Wolfin hautakivessä ovat kitaran ja huuliharpun kuvat. Hänen levytyksistään Smokestack Lightnin' sai vuonna 1999 Grammy Hall of Fame -palkinnon. Kyseisen palkinnon vastaanottajakappaleiden tulee olla vähintään 25 vuotta vanhoja ja niillä on laadullista tai historiallista merkitystä. Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muovanneen kappaleen listalle Wolfin ohjelmistosta pääsivät Smokestack Lightningin lisäksi Spoonful ja Little Red Rooster.