Keskiviikon klassikko:Mick Taylorin joutsenlaulu Stonesien riveissä

The Rolling Stones:It’s Only Rock N’ Roll

18. lokakuuta 1974 julkaistu It’s Only Rock N’ Roll on Rolling Stonesin kotimaassaan 12. ja Yhdysvalloissa 14. julkaistu pitkäsoitto. Kyseessä oli viimeinen albumi yhtyeen kitaristille Mick Taylorille ja samalla kyseinen longari merkitsi yhtyeelle kymmenvuotisjuhlia sen debyyttipitkäsoiton julkaisusta. It’s Only Rock N’ Rollin nimikappaleen kirjoittamisessa ja levytyksessä on konneksio Taylorin korvaajaan Ronnie Woodiin. Runsaammin funk- ja soulvaikutteita hyödyntäneeseen edeltäjäänsä Goats Head Soupiin verrattuna It’s Only Rock N’ Roll edusti tiukempaa rocksoundia. Yhdysvalloissa pitkäsoitto nousi listakärkeen ja Britanniassa sen saavutuksena oli kakkossija. Työskentely albumin parissa alkoi Stonesien syksyyn 1973 ajoittuneen Euroopan-kiertueen jälkeen. Tuotantotyö käynnistyi kyseisen vuoden marraskuussa Munichin Musicland-studioilla. Rolling Stonen marraskuussa 1974 julkaistussa haastattelussa yhtye oli Keith Richardsin mukaan inspiroitunut äänittämään uutta materiaalia. Pitkäsoiton kansikuvasta vastasi belgialainen taiteilija Guy Peellaert, jonka illustraatioita muun muassa Stonesista sisältäneeseen teokseen Rock Dreams Mick Jagger oli mieltynyt. Peellaert ei kuitenkaan allekirjoittanut muita artisteja poissulkevaa sopimusta Stonesien kanssa ja samaisena vuotena hän vastasi David Bowien Diamond Dogsin kansitaiteesta. Pitkäsoitosta kaavailtiin aluksi puoliksi live- ja puoliksi studiotallennetta. Liveäänitykset olisivat olleet yhtyeen edellisen syksyn Euroopan-kiertueelta ja studioäänitykset olisivat koostuneet yhtyeen diggaamien R&B- ja soulkappaleiden, kuten Dobie Grayn Drift Awayn ja The Temptationsin Ain’t Too Proud to Begin coverversioista. Richardsin riffit ja Mick Jaggerin uudet ideat osoittautuivat hedelmällisiksi ja pitkäsoiton originaalista konseptista luovuttiin. 

It’s Only Rock N’ Roll tuli sisältämään ainoastaan uutta omaa tuotantoa Ain’t Too Proud to Begiä lukuun ottamatta. Näkemys Drift Awaysta on levinnyt suosittuna bootlegina. It’s Only Rock N’ Roll oli ensimmäinen yhtyeen jäsenten tuottama Stones-pitkäsoitto sitten vuonna 1967 ilmestyneen Their Satanic Majesties Requestin ja ensimmäinen, jolla Jagger ja Richards hyödynsivät tuottajana pseudonyymiä The Glimmer Twins. Kyseisestä albumista lähtien Stones on vastannut pitkäsoittojensa tuotannosta itsenäisesti tai yhteistyössä ulkopuolisen tuottajan kanssa. Suurin osa It’s Only Rock N’ Rollin pohjista äänitettiin Musicland-studioilla Jaggerin lisätessä vokaaliosuutensa myöhemmin.  Kappaleessa Luxury yhtye toi esiin kiinnostustaan reggaemusiikkiin ja Til the Next Goodbye ja If You Really Want to Be My Friend edustavat Stonesien tuotannossa tuohon mennessä harvinaisehkoa balladiosastoa. Albumin kymmenestä raidasta seitsemän oli kestoltaan yli neljä minuuttia. Kyseisten äänitysten aikana Ronnie Wood lähestyi Stoneseja. Aluksi hän kutsui Mick Taylorin soittamaan sooloalbumilleen I’ve Got My Own Album to Do. Myös Richards sai kutsun Woodin taloon The Wickiin tämän vaimon Krissyn kehotuksesta. Richards äänitti muutamia kappaleita Woodin kanssa ja ystävystyi. Jaggerin saavuttua paikalle äänitettiin uuden albumin nimikappaleeksi päätynyt It’s Only Rock N’ Roll. Wood työskenteli kappaleen parissa tiiviisti Jaggerin kanssa ja päätyi soittamaan 12-kielistä akustista kitaraa sen julkaistulla versiolla. It’s Only Rock N’ Roll jäi Mick Taylorin viimeiseksi pitkäsoitoksi Stonesien riveissä. Nimiraidan lisäksi hän ei soittanut Temptations-coverilla Ain’t Too Proud to Beg eikä reggaeraidalla Luxury. Viimeksi mainitussa kappaleessa Richards vastasi sekä soolo, että rytmikitarasta. Albumin julkaisua seuranneen vuoden Yhdysvaltain-kiertueella Ronnie Woodia kuultiin ajoittain soolokitaristina kyseisessä kappaleessa.

Kappaleessa Short and Curlies Mick Taylorin rytmikitara peittyy suurimmaksi osaksi Richardsin sooloilun alle. Aivan kuten edeltäneen Stonesin pitkäsoiton Goats Head Soupin kyseessä ollen, Mick Taylor ei vastaanottanut kirjoituskrediittejä työstään, vaikka osallistui kappaleiden Till the Next Goodbye ja Time Waits for No-One kirjoittamiseen.  Jo tutuiksi tulleiden vierailevien muusikoiden, Billy Prestonin, Nicky Hopkinsin ja Ian Stewartin lisäksi albumilla vieraili perkussionistin ominaisuudessa etenkin Elton Johnin kanssa tekemästään yhteistyöstä muistettu Ray Cooper. Päällekkäisäänitykset ja miksaukset tapahtuivat Jaggerin kotona Stargrovesissa alkukesästä 1974. Albumin nimikappale julkaistiin ennakkoon singleformaatissa heinäkuussa 1974 ja nousi Britanniassa top teniin. Ain’t Too Proud to Beg julkaistiin singlenä ainoastaan Yhdysvalloissa ja se saavutti top 20:n. 18. lokakuuta ilmestynyt pitkäsoitto nousi Yhdysvalloissa listakärkeen ja saavutti platinalevyn. Pitkäsoitto saavutti suurimmaksi osaksi myönteiset arviot. Kirjoittaja James Hectorin mukaan kyseinen albumi merkitsi Stonesille merkittävää käännekohtaa. Mick Taylorin pettymykseksi pitkäsoiton tiimoilta ei konsertoitu ja hän erosikin yhtyeestä. Vuoden 1975 Yhdysvaltain-kiertueella Wood oli tullut Taylorin paikalle. Pitkäsoiton kappaleista ainoastaan nimiraidasta on muodostunut standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon. If You Can’t Rock Me ja Ain’t Too Proud to Beg olivat mukana Licks-kiertueella, mutta muita albumin kappaleita ei ole esitetty livenä vuoden 1977 jälkeen. Till the Next Goodbye, Time Waits for No-One, If You Really Want to Be My Friend ja Short and Curlies eivät ole milloinkaan olleet yhtyeen keikkasetissä. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi albumista remasteroidun uusintapainoksen. Vuonna 2009 vuorossa oli Universalin julkaisema versio ja vielä vuonna 2011 ainoastaan Japanissa ilmestynyt Universal Music Enterprisesin julkaisema versio. Eräs Stonesien laajimmista fanclubeista tottelee nimeä It’s Only Rock N’ Roll.