Torstain terävä:Stonesien kultakausi

Brittirockin kameleontteihin lukeutuvan Rolling Stonesin ura siirtyi uudelleen nousujohteiseksi vuonna 1968 toukokuussa julkaistun erinomaisen singlehitin Jumpin’ Jack Flashin ansiosta. Muun muassa Keith Richards on pitänyt kyseistä kappaletta yhtyeen kaikkien aikojen parhaana. Loppuvuodesta ilmestyi varsin onnistunut pitkäsoitto Beggars Banquet, jolla Stones palasi bluesjuurilleen. Albumin tunnetuimmat klassikot ovat Sympathy for the Devil ja Street Fighting Man. Muista huippuhetkistä mainittakoon erityisesti suorastaan revittelevä bluespala Stray Cat Blues sekä päätösraita Salt of the Earth. Vuoden 1968 satoa edusti alun perin myös Stonesien järjestämä konserttispektaakkeli Rock And Roll Circus, jossa heidän lisäkseen esiintyivät muun muassa The Who, Jethro Tull sekä superyhtye The Dirty Mac, jossa olivat mukana John Lennon, Eric Clapton, Keith Richards ja Mitch Mitchell. Hyllytetty Rock and Roll Circus julkaistiin virallisesti vasta vuonna 1996. Vuonna 1969 ilmestyi seuraava suuri singlemenestys Honky Tonk Women. Pitkään huonossa kunnossa ollut ja hieman aikaisemmin Stonesista eronnut Brian Jones kuoli kotonaan uima-altaaseen hämärissä olosuhteissa 3. heinäkuuta. Yhtyeen uuden kitaristin, aikaisemmin John Mayall's Bluesbreakersissä vaikuttaneen Mick Taylorin debyyttikeikka Stonesissa oli kahta päivää myöhemmin järjestetty, noin 250 000 ihmiselle soitettu ilmaiskonsertti Lontoon Hyde Parkissa, josta muodostui myös Brianin muistokonsertti. Granada Television kuvasi konsertin, jossa kuultiin myös aivan uutta tuotantoa Midnight Ramblerin, bluescover Love in Vainin ja vasta Exile on Main Street-tuplalla julkaistun Loving Cupin myötä. Vuosi päättyi ikävissä merkeissä kuudes joulukuuta järjestettyyn ilmaiskonserttiin Altamontissa, jossa tapahtui raaka puukotus. Kyseisen vuoden lopussa ilmestynyt Stones-pitkäsoitto Let It Bleed jatkoi kuitenkin yhtyeen huipputöitä ja sen kirkkaimpiin helmiin lukeutuvat erityisesti Gimme Shelter ja You Can’t Always Get What You Want.

Vuonna 1970 Stonesilta julkaistiin erinomainen, Madison Square Gardenissa äänitetty livealbumi Get Yer Ya Ya’s Out. Kahden tuoreimman pitkäsoiton huippuhetkien lisäksi se sisälsi näkemyksiä Little Queenien ja Oh Carolin kaltaisista Chuck Berryn käsialaa olevista rockklassikoista. Seuraava pitkäsoitto, yhtyeen tuotannon terävimpään kärkeen lukeutuva Sticky Fingers oli Stonesin ensimmäinen yhtyeen omalla Rolling Stones Recordsilla ilmestynyt albumi. Siltä lohkaistu single Brown Sugar nousi listakärkeen. Muista huippuhetkistä nostettakoon esiin balladikaunokit Wild Horses ja I’ve Got the Blues sekä rankka Bitch. Jo seuraavana vuonna ilmestyi Ranskassa äänitetty tupla-albumi Exile on Main Street, joka jatkoi laadukasta tasoa. Singlehitiksi valikoitui Tumblin’ Dice ja esimerkiksi Keith Richardsin laulamasta Happystä muodostui keikkastandardi. Exilen julkaisua seurasi kiertue Amerikassa. Uutta albumia ryhdyttiin äänittämään jo aivan vuoden 1972 lopussa. Goat’s Head Soup ilmestyi seuraavana vuonna ja vakuutti erityisesti balladiosastollaan, johon lukeutuivat David Bowien vaimosta kertova singlehitti Angie sekä Coming Down Again. Muista huippuhetkistä mainittakoon verevästi rokkaava Doo Doo Doo Doo (Heartbreaker). Mick Taylorin joutsenlauluksi Stonesissa jäänyt vuoden 1974 satoa edustava pitkäsoitto It’s Only Rock N’ Roll oli vähintään edeltäjänsä veroinen. Legendaarisen nimiraidan lisäksi sen huippuihin lukeutuivat erityisesti rivakka avaus If You Can’t Rock Me, Taylorin upeaa kitarointia tarjoillut balladi Time Waits for No-One sekä kunnianhimoinen päätösraita Fingerprint File.