Maanantain mainio:Jethro Tullin vuosien 1970-1980 kosketinsoittaja

28. maaliskuuta 1948 Derbyssä, Derbyshiressä syntynyt John Evan, oikealta nimeltään John Spencer Evans on brittiläinen muusikko ja säveltäjä, joka tunnetaan ensisijaisesti Jethro Tullin kosketinsoittajana vuosien 1970 ja 1980 välisenä aikana. Evanin isä oli Derbyshiren kyläkoulun johtaja ja äiti paikallinen konserttipianisti ja pianon soiton opettaja. Lokakuussa 1949 Evanin perhe muutti Blackpooliin, Lancashireen. Siellä asuessaan Evan tapasi koulussa Ian Andersonin ja Jeffrey Hammondin. Evans muutti nimensä, kun hänen ensimmäisen yhtyeensä nimeksi vaihtui John Evan Band. Jeffrey Hammondin mielestä kyseinen nimi kuulosti John Evans Bandia paremmalta. John Evan Bandin julkaistua tuotantoa edustaa vuonna 1966 nauhoitettu live. Evan oli mukana Blackpoolin musiikkiskenessä tulevien Jethro Tull-muusikoiden Ian Andersonin, Jeffrey Hammondin, Barrie Barlowin ja Glenn Cornickin tavoin. Lukiota käydessään Evan sattui kuulemaan tulevien yhtyetovereidensa, eli Jethro Tullin tuotannosta kappaleen Living in the Past ja kertoi myöhemmin sen herättäneen hänen huomionsa tavanomaisesta poikkeavan tahtilajinsa ansiosta. Vuonna 1970 Evan osallistui Jethro Tullin kolmannen albumin Benefit nauhoituksiin sessiomuusikon ominaisuudessa. Ian Andersonin kehotuksesta Evan jätti lopulta koulun ja hänestä tuli Jethro Tullin täysaikainen jäsen. Evan vaikutti osaltaan voimakkaasti Jethro Tullin yleissoundiin. Kappaleen Locomotive Breath pianointro on Evanin studiossa säveltämä. Hänen pestinsä Jethro Tullissa kesti heinäkuuhun 1980. Evan osallistui Jethro Tullin albumeiden levytyksiin Benefitistä Stormwatchiin. Seuraavaksi hän muodosti yhtyeen Tallis niin ikään Jethro Tullista eronneen Dee Palmerin kanssa. Hänet nähdään useilla 2000-luvulla ilmestyneillä Jethro Tullin dvd:illä. Myöhäisempinä vuosinaan Evan on perustanut muotoiluyhtiön ja harrastanut pitkän matkan pyöräilyä ympäri maailmaa. Hän asuu Melbournessa ja laulaa paikallisissa kuoroissa, muttei käsiensä pyöräilyvammojen vuoksi voi nykyisin soittaa pianoa.

Sunnuntain extra:The Holliesin jälkimmäinen vuonna 1969 ilmestynyt albumi

 The Hollies:Hollies Sing Hollies

Marraskuussa 1969 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt Hollies Sing Hollies on yhdeksäs The Hollies-yhtyeen Britanniassa ilmestyneistä pitkäsoitoista. Kyseessä on yhtyeen toinen mainittuna vuonna ilmestynyt albumi, joka julkaistiin ainoastaan puoli vuotta ilmestyneen ja täysin Bob Dylan-covereista koostuneen albumin Hollies Sing Dylan jälkeen. Hollies Sing Hollies on The Holliesin ensimmäinen omista sävellyksistä koostuva pitkäsoitto, jonka yhtye työsti Graham Nashin yhtyeestä lähdön jälkeen. Terry Sylvesterille kyseessä oli yhtyeen toinen albumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitoista, jolle sisältyi hänen sävellyksiään. Hollies Sing Hollies-albumilla on mukana myös basisti Bernie Calvertin käsialaa oleva instrumentaalikappale. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin erilaisella kansikuvalla ja nimellä He Ain’t Heavy He’s My Brother. Yhdysvaltain-painokselle mainittu hittisingle brittiversiosta poiketen sisältyi, mutta siltä puuttuivat kappaleet Soldier’s Dilemma ja Marigold/Gloria Swangsong. The Hollies Sing Hollies jäi Britanniassa vaille listasijoitusta, mutta Yhdysvalloissa Epicin julkaisemana ilmestynyt He Ain’t Heavy He’s My Brother saavutti sijan 32. Siltä pois jääneistä kahdesta biisistä MarigoldGloria Swangsong säästettiin The Holliesin seuraavalle Yhdysvalloissa ilmestyneelle albumille Moving Finger. Vuonna 1996 Hollies Sing Hollies- albumista julkaistiin kahdeksan bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä tunnetuin on singlemenestys Sorry Suzanne.

Lauantain pitkä:Diana Rossin vuoden 1980 menestysalbumi

Diana Ross:Diana

22. toukokuuta 1980 Motown Recordsin julkaisemana ilmestynyt Diana (jota näkee lisäksi kirjoitusasussa diana) on Diana Rossin yhdestoista studioalbumi. Kyseessä on Rossin uran menestynein pitkäsoitto, jolta poimittiin kolme singlehittiä. Niistä Upside Down nousi listakärkeen. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Diana saavutti sijan 394. Rossin edellinen pitkäsoitto, vuonna 1979 ilmestynyt The Boss oli osoittautunut menestyksekkääksi, mutta tulevalle albumilleen artisti halusi raikkaamman, modernimman soundin. Ross oli kuullut Chic-yhtyeen Nile Rodgersin työtä Manhattanin kuuluisassa discoklubissa Studio 54:ssä. Ross lähestyi Rodgersia ja pyysi tätä luomaan uuden albumillisen materiaalia, joka ilmaisisi sen, missä Ross tunsi olevansa elämässään ja urallaan kyseisellä aikakaudella. Rossin on kerrottu sanoneen Rodgersille ja Bernard Edwardsille haluavansa kääntää uransa ylösalaisin ja pitää jälleen hauskaa. Seurauksena kaksikko kirjoitti kappaleet Upside Down ja Having Fun (Again) Törmättyään clubissa useisiin Rossiksi pukeutuneisiin drag queeneihin Rodgers kirjoitti kappaleen I'm Coming Out. Diana-albumilla julkaistuista kappaleista ainoastaan My Old Piano edusti Rodgersille ja Edwarsille tyypillistä biisinkirjoitusprosessia. Motownin ääni-insinöörin Russ Terranan avustamana Ross remiksasi koko albumin, poisti pitkät instrumentaaliosuudet ja nopeutti kappaleiden tempoja. Lisäksi Ross nauhoitti uudelleen ja remiksasi kaikki lauluosuutensa niin, että ne olivat edessä ja keskellä, eivätkä musiikin varjostamina. Julkaisuun päätyi Terranan kaupallisempi miksaus albumista. Rodgersin kanssa Ross teki seuraavan kerran yhteistyötä vasta vuonna 1989 Billboardin R&B-listalla kolmanneksi kohonneella kappaleella Working Overtime. Tuossa vaiheessa Ross oli palannut Motownin artistiksi. Edwards tuotti Rossin vuonna 1984 RCA Recordsille levyttämältä albumilta Swept Away löytyvän kappaleen Telephone, joka saavutti R&B-listalla sijan 13. Samaiselta albumilta löytyvässä ja uutta aaltoa edustavassa kappaleessa It's Your Move Rodgers vaikutti kitaristina. Robert Christgau kirjoitti Diana-albumista tuoreeltaan myönteisen arvion The Village Voiceen. AllMusicin Charity Chaffordin retrospektiivisessä arviossa mainittu pitkäsoitto kohotettiin Rossin tuotannon laadukkaimmaksi. Albumi pysytteli 17 viikon ajan Billboardin R&B/tanssilistan kärjessä. Billboard 200-listalla Diana-pitkäsoitto oli parhaimmillaan toisena ja soullistalla albumi pysytteli kärjessä kahdeksan yhtäjaksoisen viikon ajan. Yhdysvalloissa Diana saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään ja myi Britanniassa kultalevyksi. Briteissä albumin singlekappaleista Upside Down nousi toiseksi, My Old Piano viidenneksi ja I'm Coming Out saavutti sijan 13. Joissakin maissa neljäntenä singlenä pitkäsoitolta julkaisusta kappaleesta Tenderness muodostui top 40 -hitti Alankomaissa ja myöhemmin mainittu biisi pääsi mukaan useille greatest hits-tyyppisille kokoelmille. Diana-albumia seuranneista singleistä Endless Love ja It's My Turn muodostui niin ikään kansainvälisiä hittejä ja niiden jälkeen Rossin levy-yhtiöksi vaihtui RCA Records. Hänen ensimmäinen mainitulle levy-yhtiölle levyttämänsä albumi Why Do Fools Fall in Love saavutti platinaa ja siltä poimittiin kaksi Yhdysvalloissa top teniin kohonnutta singleä. Musiikkikriitikko Graham Reidin mukaan Diana-pitkäsoitto oli myynyt yli kymmenen miljoonaa kappaletta jo noin 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Vuoden 1980 aikana Rodgers ja Edwards kirjoittivat ja tuottivat lisäksi Sister Sledgen albumin Love Somebody Todayn, Sheila ja B. Devotionin pitkäsoiton King of the World sekä Chicin neljännen albumin Real People. Vuonna 2003 Diana-albumista julkaistiin remasteroitu tuplacdversio, joka sisälsi originaalit Chic-miksaukset, lopulliset Motown-miksaukset, Diana Ross & The Supremesin hittimedleyn 12-tuumaisen miksauksen sekä joukon muita saman aikakauden Motownin tanssikappaleita.

Perjantain pohjat:Marvin Gayen varhaistuotantoon lukeutuva hitti

Hitch Hike on Marvin Gayen vuoden 1962 tuotantoa edustava ja Tamla Motownin julkaisema kappale, jonka hän kirjoitti Clarence Paulin ja William ”Mickey Stevensonin kanssa. Hitch Hikesta Gaye nappasi vuonna 1963 ensimmäisen top 40:ään kohoneeen singlensä. Poplistalla kappaleen paras sijoitus oli sijalla 30. ja R&B-listalla kahdentenatoista. Kappaleen lyriikassa Gaye liftaa etsimässä tyttöään, jonka hän kokee juosseen niin kauaksi, että tätä on etsittävä ympäri maailmaa. Hitch Hiken lyriikassa mainittuihin paikkoihin lukeutuvat St. Louis, Chicago City Limits sekä LA. Kappaleen meriiteihin lukeutuu lisäksi sen synnyttämä tanssi-innostus. Gayen esittäessä Hitch Hiken American Bandstandissa ja T.A.M.I. showssa yleisön edustajat tanssivat liftaritanssia. Cash Box antoi kappaleelle myönteiset arviot ja kappaleen Stubborn Kind of Fellow tavoin Hitch Hiken taustavokalisteina kuultiin Martha and the Vandellas -yhtyeen jäseniä Martha Reevesiä, Rosalind Ashfordia ja Annette Beardia. Hitch Hike on lukeutunut esimerkiksi varhaisen Rolling Stonesin coverohjelmistoon.

Torstain terävä:Merkittävän laulaja/lauluntekijän toinen kokoelma-albumi

Tracy Chapman:Greatest Hits

20. marraskuuta 2015 Elektra /Rhinon julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on järjestyksessään toinen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tracy Chapmanin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Kaikki pitkäsoitolle päätyneet 18 kappaletta olivat Chapmanin itsensä valitsemia ja kokoelma vastaanotti myönteisiä arvioita. AllMusicin James Christopher Monger antoi albumille neljä tähteä viidestä mahdollisesta ja kutsui sitä mainioksi kokoelmaksi hittejä ja syviä albumiraitoja. Aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa albumilla edustaa Chapmanin 16. huhtikuuta 2015 Late Night with David Lettermanissa sähkökitaran kanssa esittämä tulkinta Ben E Kingin Stand by Mestä. Monger kuvaa Chapmania artistiksi, joka on kerta toisensa jälkeen osoittanut olevansa vahva, joskin hyväntahtoinen luonnonvoima. American Songwriterissa Hal Horowitz antoi Greatest Hitsille saman pistemäärän ja kehui Chapmanin biisinkirjoitusta ja esitystaitoja, mutta antoi hienoista kritiikkiä liian puhtaasta tuotannosta. Raaempi lähestymistapa tekisi osasta tuotannosta välittömämpää. Niille, jotka eivät entuudestaan tunteneet Chapmanin tuotantoa, Greatest Hits on hyvin valittu summaus artistin laadukkaasta, emotionaalisesti liikkuvasta kataloogista. PopMattersiin Greatest Hitsin arvioinut Chris Gerard antoi albumille seitsemän tähteä kymmenestä. Gerardin mukaan albumi on erinomainen lähtökohta huomata Chapmanin julkaisseen huomattavan määrän laadukasta työtä. Greatest Hitsin kappalevalinnoissa ovat edustettuina Chapmanin varhaistuotannon lisäksi myös artistin 2000-luvulla julkaisemat albumit Telling Stories, Let It Rain ja Our Bright Future.

Keskiviikon klassikko:Eräs Chuck Berryn legendaarisimmista singlehiteistä

Maaliskuun viimeisenä 1958 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Johnny B Goode on Chuck Berryn tuotantoa edustava kappale, joka saavutti toisen sijan Billboardin R&B-listalla ja oli parhaimmillaan kahdeksantena Billboard Hot 100:aa edeltävällä listalla. Kappaletta pidetään eräänä populaarimusiikin historian tunnistettavimmista. Se on kreditoitu ensimmäiseksi rocktähteydestä kertovaksi rock and roll -hitiksi. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Johnny B Goode saavutti vuoden 2004 listauksessa seitsemännen sijan ja oli vuoden 2021 listauksessa sijalla 33. Kappaletta oli inspiroinut Berryn taustayhtyeen pianisti Johnnie Johnson. Toisin kuin yleensä, hänen soittoaan ei Johnny B Goodessa kuultu, vaan pianistina levytyksessä oli Lafayette Leake, basistina Willie Dixon ja rumpalina Fred Below. Berry kirjoitti Johnny B Gooden jo vuoden 1955 aikana ja kappaleen avaavaan kitarariffiin on vaikuttanut avaussoolo Louis Jordanin vuonna 1946 levyttämässä kappaleessa Ain’t That Just Like A Woman, jossa siitä vastasi kitaristi Carl Hogan. Berryn levytyksessä huomionarvoista on rumpujen ja pianotaustan svengaavuus ja niiden vastapainoksi rytmi- ja soolokitaroinnin suoruus. Chuck Berryn päästessä ensimmäisten artistien joukossa Rock and Roll Hall of Fameen 23. tammikuuta 1986 hän esitti tuotannostaan Johnny B Gooden ja Rock and Roll Musicin Bruce Springsteenin ja E Street Bandin taustoittamana. Berryn tuotannosta molemmat kappaleet sekä Maybelline ovat päässeet Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Vuonna 1999 Johnny B Goode tuli valituksi Grammy Hall of Fameen vaikutusvaltaisena rocksinglenä. Kappaleesta on levytetty lukuisia covereita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Johnny Winter, Jimi Hendrix, Judas Priest sekä Sex Pistols. The Grateful Dead soitti Johnny B Gooden livenä konserteissaan ainakin 287 kertaa. Vuonna 1960 Chuck Berry levytti Johnny B Goodelle jatko-osan Bye Bye Johnny, joka julkaistiin hänen albumillaan Rockin’ at the Hops ja mainitun kappaleen ovat sisällyttäneet coverohjelmistoonsa esimerkiksi The Rolling Stones ja Status Quo.

Tiistain tukeva:Useita klassikkohittejä työstänyt yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, kitaristi ja näyttelijä

25. maaliskuuta 1938 syntynyt ja 26. lokakuuta 1999 edesmennyt Hoyt Wayne Axton oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, kitaristi ja näyttelijä. Hän löi itsensä läpi 1960-luvun alkuvuosina Yhdysvaltojen länsirannikolla ja tuli tunnetuksi musiikkinsa maanläheisestä tyylistä ja voimakkaasta laulutyylistään. Axtonin käsialaa olevista kappaleista tunnetuimpiin lukeutuvat Joy to the World, The Pusher, No No Song, Greenback Dollar, Della and the Dealer, Never Been to Spain ja Boney Friends. Axton tuli lisäksi tunnetuksi elokuva- ja tv-rooleistaan. Hän esitti usein isähahmoa ja mainitunlaisessa roolissa Axton oli esimerkiksi elokuvissa The Black Stallion (1979), Heart Like a Wheel (1983) ja Gremlins (1984). Duncanissa, Oklahomassa syntynyt Axton varttui Comanchessa. Hänen äitinsä Mae Boren Axton oli lauluntekijä, joka osallistui muun muassa Elvis Presleyn läpimurtohitin Heartbreak Hotel kirjoitustyöhön. Hoyt oli muusikko Arlo Guthrien serkku. Hoyt aloitti musiikillisen uransa folksolistina Etelä-Kaliforniassa. 1960-luvun alussa hän julkaisi ensimmäisen folkalbuminsa, The Troubadour-clubilla nauhoitetun pitkäsoiton The Balladeer. Mainittu albumi sisälsi mm. Axtonin omaa tuotantoa edustavan kappaleen Greenback Dollar, josta Kingston Trio sai levytyksellään hitin vuonna 1963. 1960- ja 70-luvuilla Axton julkaisi useita albumeita eri levy-yhtiöillä, joista mainittakoon Vee-Jay, Capitol, A&M ja MCA. Oman levy-yhtiönsä Jeremiah Recordsin hän perusti vuonna 1978. 1970-luvun puolivälin tienoilla Axton tuotti John Davidsonin studiocovereita omasta tuotannostaan ja lisäksi Commander Cody & His Lost Planet Airmenin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Tales from the Ozone. Axtonin omiin hitteihin lukeutuivat esimerkiksi Boney Fingers, When the Mornirng Comes ja vuoden 1979 tuotantoa edustava Della and the Dealer. Axtonin laulutyylile oli tunnusomaista hänen erottuva bassobaritoninsa, joka syveni myöhemmin lähes bassoksi. Häntä kuultiin myös narratiiveissa ja dramaattisissa töissä. Televisiossa Axton esiintyi ensiksi David A Wolperin ABC-tuotannossa Story of a Folksinger vuonna 1963. Hänet nähtiin Jack Linkletterin juontamassa musiikkivarieteessa Hootenanny vuonna 1963. Vuonna 1965 Axton esiintyi Bonanza-sarjassa esittäen duettoja Pemel Robetsin kanssa. Vuonna 1966 Axton teki elokuvadebyyttinsä elokuvassa Smoky, jossa hän esitti Fess Parkerin näyttelemän hahmon veljeä Fred Dentonia. Tv-rooleissa Axton nähtiin sarjoissa McCloud ja Bionic Woman (molemmat vuonna 1976), WKRP in Cincinnati (1979) ja Diff’rent Strokes (1984, 1985). Vuonna 1991 Axton tuli valituksi Newhallissa, Kaliforniassa sijainneeseen Walk of Western Starsiin. Monista Axtonin käsialaa olevista kappaleista on tullut hittejä muiden artistien ja yhtyeiden esittäminä. Three Dog Night saavutti suurta menestystä Axtonin sävellyksillä Joy to the World ja Never Been to Spain, joista ensiksi mainittu nousi Billboardin singlelistan kärkeen kuudeksi viikoksi vuonna 1971. Axton nimesi levy-yhtiönsä Jeremiahiksi mainitun kappaleen lyriikassa esiintyneen sammakon mukaan. The Pusher ja Snowblind Friend olivat hittejä Steppenwolfille ja No No Song Ringo Starrille. Axtonin tuotantoa edustavia kappaleita ovat levyttäneet esimerkiksi Joan Baez, Arlo Guthrie, John Denver, Nina Simone, Waylon Jennings, Martha Reeves, Glen Campbell, Anne Murray ja David Clayton-Thomas. Axton menehtyi 26. lokakuuta 1999 kotonaan Victorissa, Montanassa 61 vuoden ikäisenä kärsittyään kahdesta sydänkohtauksesta kahden viikon aikana.