Maanantain mainio:Molly Hatchetin vuoden 1983 vankkaa soundia

Molly Hatchet:No Guts...No Glory

Maaliskuussa 1983 Epicin julkaisemana ilmestynyt No Guts...No Glory on yhdysvaltalaisen southern rock- yhtyeen Molly Hatchetin viides studioalbumi. Originaali solisti Danny Joe Brown oli tehnyt paluun yhtyeen riveihin, mutta sitä vastoin bändin uuden rytmiryhmän muodostivat aikaisemmin yhtyeessä White Which soittanut basisti Riff West sekä aikaisemmin Mother's Finestiin kuulunut rumpali Barry Borden. Toisin kuin Molly Hatchetin levynkansien tapauksessa yleensä, No Guts... No Glory ei sisältänyt fantasia-aiheista kuvaa, vaan kyseessä oli Silver Springisssa, Floridassa napattu bändipotretti. No Guts...No Gloryn legendaarisinta tuotantoa edustaa kahdeksanminuuttinen balladikappale Fall of the Peacemakers. Gary O' Connorin käsialaa oleva What's It Gonna Take coveroitui Fast Forwardin levyttämänä mainitun yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneelle albumille Living in Fiction. No Guts...No Glorysta kirjoittamassaan arviossa AllMusicin Michael B. Smith kehui Molly Hatchetin tehneen paluun siihen voimakkaaseen soundiin, jota yhtyeen vuonna 1978 ilmestynyt esikoisalbumi oli edustanut. No Guts...No Gloryn hardrocktyyli muistutti myönteisesti Mountainia ja Grand Funk Railroadin varhaistuotantoa. Rumpali Barry Bordenin tukeva työskentely sai osakseen myönteistä palautetta, samoin albumilla vierailleen Dru Lombarin kitarointi. Kanadalaisjournalisti Martin Popoff ylisti albumin kappaleista Fall of the Peacemakersin lisäksi Kinda Like Lovea, jota hän tituleerasi Molly Hatchetin ensimmäiseksi countryrockbiisiksi.

Sunnuntain extra:Brittiläisen bluesrockyhtyeen kakkosalbumi

 Juicy Lucy:Lie Back and Enjoy It

Lokakuussa 1970 Britanniassa Vertigon ja Yhdysvalloissa Bronzen julkaisemana ilmestynyt Lie Back and Enjoy It on brittiläis-yhdysvaltalaisen bluesrockyhtyeen Juicy Lucyn toinen studioalbumi. Vaikka yhtye oli kokenut useamman miehistövaihdoksen solisti Ray Owenin ja soolokitaristi Neil Hubbardin jätettyä Juicy Lucyn, yhtyeen toinen pitkäsoitto on tunnustettu kunnianarvoiseksi seuraajaksi bändin edellisenä vuonna ilmestyneelle ja sen nimeä kantavalle esikoisalbumille. Lie Back and Enjoy Itillä laulusta, congista ja pianosta vastaa Paul Williams ja steel-kitaroista ja mandolinista Glenn Ross Campbell. Toisena kitaristina albumilla kuultiin jo Juicy Lucyn debyytillä musisoinutta Mick Moodya. Lie Back and Enjoy Itin kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa lukuun ottamatta näkemyksiä Willie Dixonin Built for Comfortista ja Frank Zappan Willie the Pimpistä. Albumin etukannen kuvassa nähdään steel-kitaristi Glenn Ross-Campbell. Brittien albumilistalla pitkäsoiton paras sijoitus oli sijalla 53. ilmestymisvuotensa marraskuussa.

Lauantain pitkä:Lyhytikäinen, mutta merkittävä brittiläinen uuden aallon yhtye

Rich Kids oli lyhytikäinen ja Lontoosta kotoisin ollut, uutta aaltoa edustanut yhtye, jonka basisti Glen Matlock perusti vuonna 1977 erottuaan Sex Pistolsista. Rich Kidsin kokoonpanoon kuuluivat lisäksi tulevat Ultravox-yhtyeen jäsenet Midge Ure ja Rusty Egan, jotka perustivat myöhemmin myös yhteisen yhtyeen Visage. Aktiiviaikansa, eli maaliskuun 1977 ja joulukuun 1978 välisenä aikana Rich Kids julkaisi yhden albumin ja kolme singleä. Virallisesti Rich Kidsin hajoamisesta ilmoitettiin tosin vasta kesällä 1979. Rich Kidsiä voi pitää yhtenä brittiläisen power pop -tyylin tienraivaajista. Se yhdisti Small Facesin ja The Whon kaltaisten 60-luvun brittipopyhtyeiden suosimia elementtejä oman aikakautensa tuoreisiin punksoundeihin. Brittilistalla ainoastaan yksi Rich Kidsin singleistä nousi top 40:ään ja niinpä yhtye niputettiin edustamansa tyylisuunnan yhden hitin ihmeisiin esimerkiksi The Vibratorsin ja 999:n tavoin. Rich Kidsin originaalikokoonpanoon kuuluivat Glen Matlockin lisäksi kitaristi/kosketinsoittaja Bill Smyth, rumpali Rusty Egan, soolokitaristi Steve New ja The Clashin Mick Jones sessiolivesoittajan ominaisuudessa. Midge Uren yhtye Slick oli hajonnut ja se oli perustettu uudelleen punksoundisena ja nimellä PVC 2. Uren muutettua Lontooseen hän täydensi Rich Kidsin kokoonpanon. Smyth jätti yhtyeen ja pian kokoonpanosta poistui myös täysipainoisesti The Clashiin keskittynyt Jones. Rich Kids nauhoitti ensimmäisen radiosessionsa lokakuun ensimmäisenä 1977. Se lähetettiin marraskuun seitsemäntenä BBC Radio 1:llä John Peelin isännöimässä ohjelmassa. Yhtyeen esikoissingle Rich Kids saavutti helmikuun neljäntenä 1978 brittilistalla sijan 24. Menestyksen seurauksena BBC kutsui Rich Kidsin esiintymään Top of the Popsissa ja Peter Cookin isännöimässä lyhytikäisessä, livemusiikkia esitelleessä tv-sarjassa Revolver Rich Kids esiintyi useita kertoja. 22. maaliskuuta yhtye nauhoitti John Peelille uuden session, joka lähetettiin huhtikuun kolmantena. 19. maaliskuuta julkaistiin seuraava single Marching Men, jonka oli tarkoitus promota Mick Ronsonin tuottamaa Rich Kidsin esikoisalbumia. Vaikka singlestä työstettiin musiikkivideo Donnie Sutherlandia ja After Darkia varten, kappale ei saavuttanut listasijoitusta. Rich Kidsin Lyceumissa keväällä 1978 soittamassa konsertissa Mick Ronson vieraili kitaristina ja Small Facesin ja The Facesin Ian McLagan kosketinsoittajana. Useat yhtyeen esiintymisistä pääsivät mukaan vuonna 1981 valmistuneeseen punkrockdokumenttiin D.O.A. Matlock ja New soittivat myöhemmin Sid Viciousin kanssa ainoastaan yhden keikan tehneessä yhtyeessä Vicious White Kids. Elokuussa 1978 Rich Kids julkaisi albumin Ghosts of Princess in Towers sekä singleformaatissa albumin nimikappaleen, joka saavutti listasijoituksen 51. Yhtyeen vimeinen tv-esiintyminen oli Readingin yliopistossa 27. lokakuuta samaisena vuonna. Tuolloin Rich Kids nauhoitti osuutensa sarjaan Rock Goes to College. Nauhoittaessaan demoja toista albumiaan varten Rich Kidsin jäsenet törmäsivät luoviin eroavaisuuksiin. Ure ja Egan halusivat hyödyntää syntetisaattoria yhtyeen soundissa, mutta Matlock ja New kannattivat edelleen traditionaalisia kitaroita ja rumpuja. Niinpä yhtyeen jäsenet päättivät valita omat tiensä. Matlock ja New lähtivät kiertueelle Iggy Popin kanssa ja Egan ja Ure perustivat yhtyeen The Misfits, jota ei pidä sekoittaa samannimiseen yhdysvaltalaiseen kauhupunkyhtyeeseen. Eganin vierailtua Skidsissä ja Uren Thin Lizzyssä kaksikko perusti Visage-yhtyeen. Huhtikuussa 1979 Ure liittyi Ultravoxiin. Seitsemäs tammikuuta 2010 Rich Kids soitti yhden reunion-keikan The 02 Academy Islingtonissa, Lontoossa Newtä auttaakseen. Hän menehtyi syöpään 24. toukokuuta samaisena vuonna. Helmikuussa 2016 Rich Kidsin ilmoitettiin soittavan reunion-keikan Lontoon 02 Shepherd's Bush Empiressa 16. toukokuuta kokoonpanolla, jonka täydensivät soolokitaristi Gary Kemp ja kosketinsoittaja James Hallawell. Toisena yhtyeenä konsertissa oli soittava The Professionals. Konserttipaikan rakennustöiden vuoksi konsertti siirtyi 23:ksi kesäkuuta.  Yhden reunion-konserttinsa Rich Kids soitti vielä 27. maaliskuuta 2019 Lontoossa, 02 Academy Islingtonissa Vive Le Rock -lehden palkintotilaisuudessa. Soolokitaristina yhtyeessä vaikutti tuolloin Sigue Sigue Sputnik- yhtyeen Neal X.

Perjantain pohjat:Kissin Love Gun -albumin singlemenestys

Christine Sixteen on Gene Simmonsin käsialaa oleva ja Kissin kesäkuun lopussa 1977 ilmestyneellä kuudennella studioalbumilla Love Gun julkaistu kappale. Mainittu biisi ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja saavutti Billboardin listalla sijan 25. Kanadassa Christine Sixteen nousi vielä kolmea sijaa korkeammalle. Kappale kertoo vanhemmasta miehestä, joka on ihastunut 16-vuotiaaseen tyttöön nimeltä Christine. Aiheensa vuoksi jotkin radioasemat kieltäytyivät soittamasta kappaletta ja jotkut soittivat sitä vasta seitsemän jälkeen illalla ja tuolloinkin ainoastaan albumiraitana. Kappaleen otsikko on Paul Stanleyn käsialaa ja hän oli aikeissa kirjoittaa kyseisen biisin, mutta Simmons löi hänet kyseisellä kerralla laudalta. Guitar Worldissa julkaistun haastattelun mukaan Eddie ja Alex Van Halen soittivat Christine Sixteenistä työstetyllä demolla. Kissin nauhoittamalla versiolla Ace Frehley kopioi Eddie Van Halenin demolla kyseisessä kappaleessa soittaman soolon. Christine Sixteenistä ovat Kiss-tribuuttialbumeille levyttäneet coverinsa yhtyeet Gin Blossoms ja All. Lisäksi punk/goottiyhtye The Nuns levytti kappaleesta versionsa vuonna 2003 ilmestyneelle albumilleen New York Vampires.

Torstain terävä:Eräs The Velvet Undergroundin myöhäistuotannon merkkiteoksista

Sweet Jane on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Velvet Undergroundin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä ja viimeisellä studioalbumilla Loaded. Sweet Jane on The Velvet Undergroundin johtohahmon Lou Reedin käsialaa ja hän jatkoi kappaleen esittämistä soolokonserteissaan The Velvet Undergroundin toiminnan loppumisen jälkeen. Loaded-albumin originaali painos sisältää Sweet Janesta version, jossa bridge on katkaistu. Kappaleen täyspitkä studioversio sisältyy sitä vastoin 1990-luvun puolivälissä ilmestyneelle boxille Peel Slowly and See sekä uusintapainokselle Loaded:Fully Loaded Edition. The Velvet Undergroundin diskografiasta Sweet Jane on päässyt mukaan albumeille Live at Max's Kansas City; 1969: The Velvet Underground Live; Peel Slowly and See; Live MCMXCIII; Loaded: Fully Loaded Edition; American Poet; Rock 'n' Roll Animal; Live: Take No Prisoners; Live in Italy; The Concert for the Rock and Roll Hall of Fame; Rock and Roll: an Introduction to The Velvet Underground; NYC Man (The Ultimate Collection 1967–2003); Live on Letterman: Music from The Late Show;  ja Berlin: Live At St. Ann's Warehouse. Live at Max's Kansas Cityllä kuultava versio sisältää vaihtoehtoisen studioversiolta löytymättömän bridgen ja 1969:The Velvet Undergroundilla julkaistu versio erilaisen biisirakenteen ja lyriikat.

Keskiviikon klassikko:Eräs The Whon varhaistuotannon huippuhetkistä

 I Can See for Miles on Pete Townshendin käsialaa oleva ja The Whon vuonna 1967 ilmestyneelle kolmannelle albumilleen The Who Sell Out nauhoittama kappale. Mainitun pitkäsoiton kappaleista ainoana kyseinen biisi julkaistiin lisäksi singleformaatissa. I Can See for Milesin kirjoitustyö ja demottaminen olivat ajoittuneet edellisen vuoden kevääseen. I Can See for Milesin lyriikassa Townshend tuo esiin mustasukkaisuutta tyttöystäväänsä Karenia kohtaan nähtyään hänet toisten miesten seurassa. Towshend piti I Can See for Milesia siihen mennessä laadukkaimpana kappaleenaan ja halusi säästää sen tilanteeseen, jolloin The Who olisi todella suuren hitin tarpeessa. Tällainen vaihe koitti keväällä 1967 yhtyeen ollessa nauhoittamassa kolmatta albumiaan. Pohjaraitojensa osalta I Can See for Milesin äänitykset tapahtuivat toukokuun lopussa 1967 CBS -studioilla Lontoossa. Lauluosuudet ja muut päällekkäisäänitykset työstettiin New Yorkissa Talent Master-studioilla viides ja kuudes elokuuta. Kymmenes syyskuuta tuottaja Kit Lambert vei neliraitanauhoitukset miksattaviksi ja masteroitaviksi Gold Star-studioille Los Angelesiin. Single julkaistiin Yhdysvalloissa 18. syyskuuta ja Britanniassa 13. lokakuuta 1967. I Can See for Milesin ainoastaan kymmenes sija brittilistalla oli Townshendille pettymys. Yhdysvalloissa The Who oli tehnyt läpimurtonsa esiintyessään Montereyn Popfestivaaleilla ja siellä I Can See for Miles kohosi Billboardin listalla yhtä sijaa korkeammalle ja Cash Boxin listalla kahdeksanneksi, mikä on singlejen osalta The Whon paras sijoitus Yhdysvalloissa. Dave Marshin laatimalla kaikien aikojen 1001 parhaan singlen listalla I Can See for Miles saavutti sijan 40. ja oli kolmea sijaa korkeammalla NME:n laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan singlen listalla. Pitchforkin laatimalla 60-luvun 200 parhaan singlen listalla I Can See for Milesin sijoitus oli 162. Rolling Stonen vuonna 2010 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla mainitun biisin sijoitus oli 262. Vuonna 2012 Paiste laati 20 parhaan The Whon kappaleen listauksen, jolla I Can See for Miles nousi neljänneksi. Vuonna 2022 Rolling Stonessa julkaistiin 50 The Whon tuotannon parhaan kappaleen lista. Sillä I Can See for Miles saavutti toisen sijan heti Won't Get Fooled Againin jälkeen. I Can See for Miles on saattanut olla inspiraation lähteenä Beatlesin Helter Skelterille. Paul McCartney ei ollut vielä tuolloin kuullut The Whon levytystä, mutta lukenut arvion The Who Sell Out-albumista. Sen kirjoittaja mainitsi I Can See for Milesin olevan raskain kuulemansa kappale. McCartneyn pyrkimyksenä oli kirjoittaa vielä raskaampi biisi.

Tiistain tukeva:Judas Priestin 80-luvun tuotannon päättänyt albumi

 Judas Priest:Ram It Down

13. toukokuuta 1988 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Ram It Down on Judas Priestin yhdestoista studioalbumi. Se jäi viimeiseksi pitkäsoitoksi yhtyeen pitkäaikaiselle rumpalille Dave Hollandille. Euroopassa ja Yhdysvalloissa Judas Priest promosi mainittua pitkäsoittoa kiertueellaan Mercenaries of Metal. 18. heinäkuuta 1988 Ram It Down saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 2001 albumista julkaistiin remasteroitu ja  peruslevyn lisäksi kaksi bonuskappaletta sisältänyt versio. Vuonna 1986 Judas Priestin tarkoituksena oli julkaista tupla-albumi Twin Turbos, jonka ensimmäinen levy olisi koostunut melodisemmasta, hienoisesti syntikoiden värittämästä ja jälkimmäinen raskaammasta tuotannosta. Levy-yhtiö päätyi kuitenkin julkaisemaan kaksi erillistä mainituntyyppistä albumia, eli vuosina 1986 ja 1988 ilmestyneet longarit Turbo ja Ram It Down. Niistä viimeksi mainitun kappaleista ainakin nimibiisi, Hard as Iron, Love You to Death ja Monsters of Rock oli kirjoitettu Twin Turbos-projektia varten. Ram It Downista muodostui yli 30 vuoden ajaksi Judas Priestin tuotannon viimeinen Tom Allomin tuottama pitkäsoitto. Seuraavan kerran Ram It Downin jälkeen hän tuli nimittäin vaikuttamaan Priestin tuottajana vasta vuonna 2018 ilmestyneellä albumilla Firepower. Ram It Downille sisältyy cover Chuck Berryn ikiklassikosta Johnny B Goode, jota yhtye oli alun perin kaavaillut Antony Michael Hallin vuonna 1988 valmistuneen elokuvan Johnny Be Good soundtrackalbumille. Kyseinen cover julkaistiin kuitenkin Ram It Down-albumilla ja lisäksi pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä. Johnny B Goode kuultiin muutamissa Priestin vuoden 1988 kiertueen konserteissa yhdessä Ram It Downin nimikappaleen, Heavy Metalin, Come and Get Itin ja I'm A Rockerin kanssa. Viimeksi mainittua yhtye soitti vielä vuoden 2005 Retribution-kiertueellaan ja Blood Red Skiesia vuosien 2011-2012 Epitaph-kiertueella ja vuosien 2021-2022 50  Heavy Metal Years-kiertueellaan. Vaikka Ram It Down saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn, albumin saama vastaanotto kriitikoiden taholta oli melko nuivaa. Solisti Rob Halford on maininnut Priestin nauhoittaneen noihin aikoihin lisäksi coverinsa Rolling Stonesin Play with Firesta ja oli ikävää, ettei se päässyt mukaan Ram It Down- albumille.