Maanantain mainio:Eräs The Whon vuoden 1966 singlehiteistä

 I'm a Boy on Pete Townshendin kirjoittama ja The Whon vuonna 1966 levyttämä kappale. Mainittua biisiä oli ensiksi kaavailtu tulevaisuuteen suuntautuvaan  elokuvaan Squads, jossa vanhemmat voisivat päättää lapsensa sukupuolen. Ideasta luovuttiin, mutta kappale jäi elämään ja se julkaistiin singleformaatissa. I'm a Boy kertoo perheestä, johon tilataan neljä tyttöä, mutta yksi heistä onkin poika. Tämä haluaisi ottaa osaa urheiluun ja muihin pojille tunnusomaisiin harrastuksiin, mutta äiti ei suostu myöntämään totuutta. I'm a Boyn tuotannosta vastasi Kit Lambert  IBC-studioilla heinä- ja elokuun vaihteessa 1966. Kappale julkaistiin ainoastaan kolmea viikkoa myöhemmin 26. elokuuta 1966 ja se kohosi brittilistalla kakkossijalle ja Irlannissa seitsemänneksi. I'm a Boy ei kuitenkaan toistanut menestystään Yhdysvalloissa. Kappaleen originaali singleversio sisältää John Entwistlen käsialaa olevat ja miksauksessa voimakkaasti kuultavat puhallinsovitukset. Mainittu versio on päässyt mukaan albumille Who's Missing. Originaalin julkaisunsa jälkeen I'm a Boy on sisältynyt useille The Whon kokoelma-albumeille muilta osin samana versiona, mutta ilman puhaltimia. Lokakuun alussa 1966 The Who levytti I'm a Boysta hitaamman version nimellä JigsawPuzzle. Mainittua versiota kaavailtiin aluksi mukaan albumin Quick One varhaiselle versiolle, mutta se julkaistiin I'm a Boyn nimellä vuonna 1971 kokoelma-albumilla Meaty Beaty Big and Bouncy. Toinen samanlainen versio julkaistiin vuonna 2002 ilmestyneen The Whon kokoelma-albumin The Ultimate Collection bonuslevyllä ja on näin ollen harvinaisuus. I'm a Boyn keikkatulkinta on mukana The Whon toukokuussa 1970 ilmestyneellä livealbumilla Live at Leeds. Mainitun singlen b-puolella julkaistu kappale In the City edustaa The Whon tuotannolle harvinaislaatuisesti John Entwistlen ja Keith Moonin yhteistyötä ja Entwistle piti sitä rip offina Moonin diggaamalle surfduolle Jan and Dean. In the City pääsi lisäksi mukaan vuonna 1995 ilmestyneelle Quick One-albumin remasteroidulle ja peruslevyn lisäksi bonuskappaleita sisältävälle cd-versiolle.

Sunnuntain extra:Rory Gallagherin hardrocksoundia edustava vuoden 1980 livealbumi

 Rory Gallagher:Stage Struck

24. lokakuuta 1980 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stage Struck on irlantilaisen kitaristin, solistin ja biisintekijän Rory Gallagherin kolmas livealbumi. Mainittu pitkäsoitto on taltioitu hänen edellisenä vuonna julkaisemansa albumin Top Priority tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella. Alun perin Top Prioritylla julkaistuista kappaleista Stage Struck sisältää livetulkintoina biisit  Wayward Child ja Follow Me, joista viimeksi mainittu lukeutuu Gallagherin kirkkaimiin klassikoihin. Mainitun pitkäsoiton edeltäjän, eli vuonna 1978 ilmestyneen albumin Photo-Finish edustus on vielä runsaampi; siltä mukana ovat Schinkicker, Brute Force and Ignorance, The Last of the Independents ja Gallagherin 70-luvun loppupuolen tuotannon ytimeen lukeutuva Shadow Play. Sielukas Moonchild edustaa vuonna 1976 ilmestyneen ja Roger Gloverin tuottaman albumin Calling Card tuotantoa ja rivakka Bought and Sold ilmestyi alun perin vuonna 1975 julkaistulla pitkäsoitolla Against the Grain. Tyylillisesti Stage Struck edustaa Gallagherin livelevyistä selkeämmin hardrockia kuin hänen varhaisemmat bluesorientoituneemmat konserttitaltiointinsa, vuosina 1972 ja 1974 ilmestyneet pitkäsoitot Live in Europe ja Irish Tour, joista viimeksi mainittu on tupla. Stage Struckista vuonna 1999 ilmestynyt cd-versio sisältää perusalbumilla ilmestyneiden kahdeksan biisin lisäksi kaksi bonuskappaletta, eli biisit Bad Penny ja Keychain, jotka molemmat edustavat tuossa vaiheessa tuoreimman studioalbumin Top Prioirtyn tuotantoa. Rock Hard -lehti julkaisi vuonna 2005 listansa 500 kaikkien aikojen parhaasta rock/metallialbumista. Mainitulla listalla Stage Struck saavutti sijan 419.

Lauantain pitkä:Lopullisen läpimurtonsa kynnyksellä toimintansa lopettanut brittiyhtye

 Japan oli brittiläinen, uutta aaltoa edustanut yhtye, jonka perustivat Catfordissa, Etelä-Lontoossa vuonna 1974 solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja David Sylvian, rumpali Steve Jansen ja basisti Mick Karn. Seuraavana vuonna yhtyeen kokoonpanon täydensivät kosketinsoittaja Richard Barbieri ja soolokitaristi Rob Dean. Uransa alkuvaiheessa Japan oli tulkittavissa glamista inspiraationsa ammentaneeksi yhtyeeksi. Bändin kehitettyä soundiaan sen keskeisiksi vaikutteiksi muodostuivat taiderock, elektroninen musiikki sekä vierasmaalaiset vaikutteet. Japan saavutti suosiota 1970-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Yhtyeen tuotannosta yhdeksän singleä kohosi Britanniassa top 40:ään. Viiden suosituimman joukkoon niistä nousi vuonna 1982 ilmestynyt Ghosts ja myös vuonna 1983 julkaistu livealbumi Oli on Canvas. Kuusi Japanin albumeista on saavuttanut Britanniassa kultalevyn. Yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 1982 juuri, kun se oli alkanut toden teolla saavuttaa suosiota Britannian lisäksi myös ulkomailla. Japanin jäsenet siirtyivät toisiin musiikillisiin projekteihin. 1990-luvun alkuun ajoittuneella reunionillaan yhtye käytti nimeä Rain Tree Crow,  ja vuonna 1991 siltä ilmestyi vielä yksi albumi. Yhtye aloitti toimintansa kaveripohjalta. Solisti/kitaristi David Sylvian ja rumpali Steve Jansen, joiden sukunimi oli Batt, ja basisti Mick Karn opiskelivat samassa koulussa Catford Boys':issa Etelä-Lontoossa. Nuorukaisina he soittivat Sylvianin käsialaa olleita kahden soinnun biisejä Karnin vastatessa leadlaulusta ja Sylvianin kitarasta ja taustalaulusta. Sylviain siirtyi leadvokalistiksi vuonna 1974. Mainitun vuoden kesäkuussa yhtye teki ensimmäisen julkisen esiintymisensä Karnin veljen häävastaanotolla. Yhtyeen nimi Japan oli Sylviainin ehdotus. Nimen oli tarkoitus olla ainoastaan väliaikainen, mutta se jäi pysyväksi. Seuraavana vuonna kokoonpanoa täydensi niin ikään koulutovereihin lukeutunut kosketinsoittaja Richard Barbieri ja myöhemmin soolokitaristi Rob Dean. Vuonna 1976 yhtye solmi managerisopimuksen aikaisemmin muun muassa The Yardbirdsin ja Marc Bolanin kanssa työskennelleen ja myöhemmin esimerkiksi Wham!:ia manageroineen Simon Napier-Bellin kanssa. Yhtye sijoittui The Curen jälkeen toiseksi Hansa Recordsin järjestämässä kykykilpailussa ja solmi levytyssopimuksen Hansa -Ariolan kanssa. Alkuvaiheessaan Japan edusti vaihtoehtoista glamrockia esikuvinaan Lou Reed, David Bowie, T. Rex, Roxy Music ja New York Dolls, tosin yhtyeen musiikki oli kitaran dominoimaa funkia. Pian levytyssopimuksen solmimisen jälkeen Sylviain, Jansen ja Karl ryhtyivät käyttämään taiteilijanimiä. Levy-yhtiö ei aluksi pitänyt Sylviainin ja Jansenin nimien samankaltaisuudesta New York Dollsin jäsenten kanssa, mutta hyväksyi lopulta nimenvaihdokset. Vuonna 1977 Japan teki ensimmäiset nauhoituksensa levy-yhtiölle tuottaja Ray Singerin kanssa ja soitti Jim Capaldi and the Contendersin Britannian-kiertueen lämmittelijänä. Maaliskuussa 1978 ilmestyi Japanin ensimmäinen single, cover kappaleesta Don't Rain on My Parade, jota seurasi kuukautta myöhemmin yhtyeen esikoisalbumi Adolescent Sex. Jo tässä vaiheessa yhtyeestä muodostui suositumpi Japanissa kuin kotimaassaan. Esikoisalbumin julkaisua seurasi kiertue Britanniassa Blue Öyster Cultin lämmittelijänä. Pitkäsoitto myi niukasti ja elokuussa 1978 ilmestynyt seuraava single The Uncoventional jäi vaille listasijoitusta. Marraskuussa seurasi lyhyt kiertue Yhdysvalloissa, mutta vaikka yhtye sai myös siellä Britanniaa paremman vastaanoton, mainittu kiertue jäi Japanin ainoaksi Yhdysvalloissa soittamaksi. Lokakuussa 1978 ilmestynyt Japanin kakkosalbumi Obscure Alternatives osoitti musiikillista kehitystä; etenkin Low-kauden David Bowieta ja Erik Satien pianotöitä yhdistäväksi kuvattu pitkäsoiton päätöskappale The Tenant oli vihje yhtyeen tulevaisuudesta, mutta kyseinenkään albumi ei ollut menestys yleisön eikä kriitikoiden keskuudessa. Punkrockin noususta huolimatta Japanin ensimmäiset albumit olivat Japanin lisäksi menestyksekkäitä Alankomaissa, missä Adolescent Sexin nimikappale sijoittui singlelistalla top 30:een. Yhtye saavutti jonkin verran menestystä myös Kanadassa, mutta Britanniassa sen molemmat kaksi ensimmäistä albumia jäivät vaille listasijoituksia. Japanissa yhtye äänestettiin vuonna 1978 toiseksi suosituimmaksi ja seuraavana vuonna suosituimmaksi yhtyeeksi. Maaliskuussa 1979 Japan teki ensimmäisen vierailunsa nousevan auringon maahan ja myi 11 000 vetävän Budokan Theatren kolmesti loppuun. Vuonna 1979 yhtye teki yhteistyötä Eurodisco-tuottaja Georgio Moroderin kanssa tämän tuottamalla ja lisäksi osittain kirjoittamalla singlellä Life in Tokyo. Vaikka single ei ollut menestyksekäs, se merkitsi yhtyeelle keskeistä musiikillista muutosta kitaravetoisesta glamrockista kohti elektronista uutta aaltoa. Mainittu musiikillinen tyylisuunta jatkui vuonna 1979 ilmestyneellä kolmannella albumilla Quiet Life, jonka yhtye tuotti yhteistyössä John Punterin ja Simon Napier-Bellin kanssa. The Quietus-lehden retrospektiivisessä arviossa Quiet Lifen kuvattiin määritelleen ajattelevan taidepopin eurooppalaisen muodon, joka muistutti sopivasti Bowien kahta vuotta aikaisemmin julkaisemaa albumia Low. Sylvianin laulutyyli oli äänialaltaan baritoni, Karnin bassosoundi tietyllä tavalla lempeä, mutta silti varsin erottuva, Jansenin rumputyöskentely kiinnostavasti sävytettyä ja Deanin kitarointi sopivan niukkaa ja tunnelmallista. Japanissa Quiet Lifesta tuli ensimmäinen listalle noussut ulkomainen rockalbumi ja Kanadassa se nousi suoraan kahdeksanneksi saavuttaen jonkin verran menestystä myös Keski-Euroopassa. Quiet Lifesta muodostui myös ensimmäinen Britanniassa listoille noussut Japanin albumi, mutta sen sijoitukseksi jäi 72. helmikuussa 1972. Singleformaatissa ilmestynyt cover Smokey Robinson and the Miraclesin kappaleesta I Second That Emotion ei ollut levy-yhtiön toivoma ja albumin myyntiä vauhdittanut single ja niinpä Japanin ja Hansa Recordsin yhteistyö päättyi. Syyskuussa 1981 Hansa-Ariola julkaisi Japanin tuotannosta vielä kokoelma-albumin Assemblage ja sarjan remiksattuja, uudelleen julkaistuja singejä. Jätettyään Hansa-Ariolan Japan solmi levytyssopimuksen Virgin Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi bändin viimeiset albumit, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneet pitkäsoitot Gentlemen Take Polaroids ja Tin Drum. Bändin soundin uudelleen määritelleet albumit laajensivat sen yleisöä, mutta uudempi soundi yhdistettynä yhtyeen visuaaliseen imagoon loi virheellisen käsityksen siitä, että Japan olisi ollut niin kutsutun uusromantiikan edustaja. Uudelleen julkaistu Quiet Life oli Japanin ensimmäinen Britanniassa top 40:ään kohonnut single, joka saavutti yhdeksännentoista sijan lokakuussa 1981. Tin Drumilta poimitut kolme singleä nousivat niin ikään top 40:ään ja niistä viidennen sijan tavoittanut Ghosts on Japanin suurin singlemenestys. The Tin Drum-albumi jäi Britanniassa juuri top tenin alapuolelle ja saavutti neljässä kuukaudessa kultalevyn. Steve Nyen tuottamaa albumia pidetään eräänä vuosikymmenenensä innovatiivisimmista. 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen BBC Radio Music 6 palkitsi Tin Drumin postuumisti Goldie Awardilla vuoden 1981 parhaana albumina. Se jäi Japanin joutsenlaulualbumiksi. Dean oli jättänyt yhtyeen jo toukokuussa 1981 Gentlemen Take Polaroids-albumin ilmestymisen jälkeen. Hänen kitarasoundistaan tuli yhtyeelle tarpeeton Tin Drum-albumiin ehdittäessä. Dean perusti yhtyeen Illustrated Man ja Karnin debyyttisooloalbumi Titles ilmestyi samaan aikaan Japanin lopettaessa toimintansa loppuvuodesta 1982. Loppuvuoteen 1982 ajoittuneella Sons of Pioneers-kiertueellaan Japan esiintyi Britannian ja muun Euroopan lisäksi Kauko-idässä. Kitaristi/kosketinsoittaja  Masami Tsuchiya täydensi mainituissa konserteissa yhtyeen peruskokoonpanoa. Lokakuussa 1981 Japan esiintyi tv:n Old Grey Whistle Test-ohjelmassa ja marraskuuhun ajoittui kuusi loppuunmyytyä konserttia Hammersmith Odeonissa. Niistä koostettiin kesäkuussa 1983 ilmestynyt livealbumi ja -video Oil on Canvas. Viimeisen konserttinsa Japan soitti Nagoyassa, Japanissa 16. joulukuuta 1982. Japan lopetti toimintansa juuri, kun menestystä alkoi toden teolla siunaantua. Sekä Hansa-Ariola että Virgin Records julkaisivat Japanin singlejä vuoden 1983 aikana. I Second That Emotionin uudelleenjulkaisu saavutti Britanniassa yhdeksännen sijan. Life in Tokyon remiksattu versio ja Virgin Recordsin julkaisema Nightporter olivat molemmat Britanniassa top 30 -hittejä.
1980-luvun alussa japanilainen kosketinsoittaja ja multi-instrumentalisti, Yellow Magic Orchestran  Ryuichi Sakamoto teki yhteistyötä Japanin kanssa ja työskenteli David Sylvianin kanssa esimerkiksi kappaleessa Taking Islands in Africa. Hän jatkoi yhteistyötään Sylvianin kanssa sekä Japanin toiminta-aikana että yhtyeen hajoamisen jälkeen. Kaksikko saavutti hitit vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneillä kappaleilla Bamboo Houses ja Forbidden Colours. Jansen teki musiikillista yhteistyötä Yellow Magic Orchestran rumpalin Yukihiro Takahashin kanssa monissa tämän sooloprojekteissa ja Japanin-kiertueilla. Kaksikon välillä on ollut myös muuta täyspainoista musiikillista yhteistyötä. Kaikki Japanin jäsenet työskentelivät vaihtelevalla menestyksellä muissa musiikillisissa projekteissa. Sylvianin esikoisooloalbumi Brilliant Trees saavutti vuonna 1984 brittilistalla neljännen sijan ja siltä poimittu single Red Guitar nousi top 20:een. Karnista oli jo tuossa vaiheessa tullut kysytty studiomuusikko ja hän työskenteli esimerkiksi Kate Bushin, Joan Armatradingin ja Gary Numanin kanssa. Vuonna 1983 hän saavutti Midge Uren kanssa top 40-hitin kappaleella After a Fashion. Bauhaus-yhtyeen Peter Murphyn kanssa Karn muodosti duon Dali's Car, jonka pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1984. Jansen ja Barbieri työskentelivät yhdessä nimillä The Dolphin Brothers ja konstailemattomasti Jansen & Barbieri, joista jälkimmäiseltä ilmestyi Virgin Recordsin julkaisemana vuonna 1991 albumi Stories Across Borders. Rob Dean työskenteli Gary Numanin ja Sinead O' Connorin kanssa ja vaikutti Geisha-nimisen australiaisyhtyeen kitaristina loppuvuodesta 1987 seuraavan vuoden huhtikuuhun. Syyskuussa 1989 Sylviain, Karn, Jansen ja Barbieri tekivät reunionin nimellä Rain Tree Crow. Huhtikuussa 1991 ilmestyi kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton saanut yhtyeen nimikkoalbumi, joka lisäksi sijoittui Britanniassa 25 suosituimman joukkoon. Sylvianin ja yhtyeen muiden jäsenten välillä ilmeni jälleen musiikillisia erimielisyyksiä ja yhtye tuli tiensä päähän. Vuonna 1993 perustetun levy-yhtiön Medium Productionsin ensisijaisena tarkoituksena oli julkaista Steve Jansenin, Richard Barbierin ja Mick Karnin musiikkia yhteistyötä tehneiden artistien kanssa ilman suurten levy-yhtiöiden vaatimaa kompromissia. Yli kymmenen vuoden ajanjaksolla ilmestyi 15 ensisijaisesti instrumentaalimusiikkia sisältänyttä albumia. Medium Productions lopetti toimintansa vuonna 2004, jolloin sen perustajat kiinnostuivat muista projekteista, joista keskeisimmiksi osoittautuivat Porcupine Tree ja Nine Horses. Vuodesta 2001 lähtien Voiceprint Music on julkaissut uudelleen kaiken Medium Productionsin julkaisemana alunperin ilmestyneen tuotannon. Richard Barbierista tuli progressiivista rockia edustavan yhtyeen Porcupine Treen kosketinsoittaja ja hän on kuulunut yhtyeeseen vuonna 1995 ilmestyneestä albumista The Sky Moves Sideways alkaen. Yhteisistä projekteista, kuten Sylvianin ja Jansenin Nine Horsesista huolimatta Japan-yhtyeen täydellinen reunion ei ole toteutunut. 1990-luvun aikana Jansen, Barbieri ja Karn tekivät instrumentaaliprojekteja eri kitaristien, kuten David Tornin ja Steven Wilsonin kanssa. Mick Karn menehtyi syöpään tammikuussa 2011 20 vuotta Rain Tree Crowna toteutetun reunionin jälkeen.

Perjantain pohjat:Canned Heatin kahdeksas studioalbumi

 Canned Heat:Historical Figures and Ancient Heads

14. joulukuuta 1971 United Artistsin julkaisemana ja Skip sekä Jim Taylorin tuottamana ilmestynyt Historical Figures and Ancient Heads on yhdysvaltalaisen bluesrockyhtyeen Canned Heatin kahdeksas studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen  edellisen vuoden syyskuussa edesmennyt yhtyeen orginaalijäsen, kitaristi ja biisintekijä Alan Wilson ja basisti Larry Taylor, joka oli tuossa vaiheessa siirtynyt John Mayallin yhtyeeseen The Bluesbreakers, eivät osallistuneet. Uusina jäseninä Canned Heatin lineupiin olivat siirtyneet kitaristi Joel Scott Hill ja basisti Tony de la Barreda, jotka jättivät Canned Heatin Historical Figures and Ancient Heads -albumin tiimoilta tehdyn kiertueen päätyttyä. Pitkäsoiton kappaleista Rockin' with the Kingissä solistina ja pianistina vierailee Little Richard. Mainittu biisi edustaa Richardin ja Skip Taylorin yhteistyötä. Albumin tunnetuimpaan covertuotantoon lukeutuu Jimmy Rodgersin originaali That's All Right, jossa kitarasoolosta vastasi Harvey Mandel ja huippuhetkiin etenkin pitkäsoiton päättävä, yli kahdeksanminuuttinen ja koko Canned Heatin tuonaikaisen kokoonpanon yhteistyötä edustava Utah.

Torstain terävä:Etenkin jäsenyydestään Journey-yhtyeessä muistettu kitaristi

 27. helmikuuta 1954 syntynyt Neal Joseph Schon on yhdysvaltalainen muusikko ja biisintekijä, joka tunnetaan parhaiten Journey-yhtyeen kitaristina ja eräänä sen perustajajäsenistä. Hän on yhtyeen uran viimeinen originaalijäsen. Ennen Journeyn perustamista Schon vaikutti Santanassa. Journeyn pitäessä taukoa Schon soitti Bad English-yhtyeessä vuosien 1987 ja 1995 välillä ja lisäksi Hardlinen originaalijäsenenä. Oklahoma Music Hall of Fameen Schon tuli valituksi vuonna 2013 ja Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi vuonna 2017 Journeyn jäsenenä. Oklahomassa syntynyt Schon on saksalaista ja italialaista sukujuurta. Hänen isänsä oli big band-muusikko ja säveltäjä ja äitinsä vaikutti solistina big bandissa. Schon aloitti kitaransoiton kymmenvuotiaana. Hän oli nopea oppimaan ja liittyi Santanaan vuonna 1971 ollessaan 17-vuotias. Schon oli mukana yhtyeen albumeilla Santana III ja Caravanserai. Schon soitti lisäksi yhtyeessä Azteca. Vuonna 1973 hän, Greg Rolie ja manageri Herbie Herbert perustivat Golden Gate Rhythm Sectionin, jonka nimeksi vaihtui roudari John Villaneuvan ehdotuksesta Journey. Schonin soittotyyliin vaikuttaneista kitaristeista mainittakoon  B.B. King, Albert King, Robert Johnson, Muddy Waters, John Lee Hooker, Jeff Beck, Eric Clapton, Carlos Santana, Jimmy Page ja Jimmy Green. Journeyn ja useiden työstämiensä sooloalbumien lisäksi Schonin soittoa on kuultu muutamalla Jan Hammerin kanssa työstetyllä albumilla, superyhtyeissä Hagar Schon Aaronson Shrieve ja Planet Us, Paul Rodgersin kanssa sekä Bad Englishissa ja Hardlinessa. Vaikka Journeyn viimeisin lineup soittaa edelleen uskollisille diggareille, Schon on vaikuttanut myös sivuprojekteissa, kuten Piranha Blues, Black Soup Cracker ja Soul SirkUS. Niistä viimeksi mainitussa hän soittaa Jeff Scott Soton kanssa. Michael Boltonin albumilla The Hunger Schonin soittoa kuullaan kolmessa kappaleessa, muun muassa Otis Redding-coverissa Sittin' on the Dock of the Bay. Larry Grahamin kanssa hän on soittanut Betty Davisia kunnioittavassa all star-bandissa. Lenny Whiten vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Big Sky Schonin soittoa kuullaan muun muassa instrumentaalijamissa And We Meet Again. Helmikuun yhdeksäntenä 2018 Schon soitti hyväntekeväisyyskonsertin San Franciscon Independentissä. Lineupissa olivat mukana myös joitakin kappaleita vokalisoinut Journeyn rumpali Deen Castronovo, niin ikään Journeyn lineupiin kuulunut kosketinsoittaja Greg Rolie sekä The Dead Daisiesin basisti Marco Medoza. Viimeksi mainitun kolmikon kanssa Schon teki vuonna 2019 kiertueen Neal Schon's Journey through Time. Vuoden 2022 NBA Finalsin avausottelussa Schon soitti versionsa The Star- Spangled Bannerista.

Keskivikon klassikko:Erään rockin pioneeriartistin esikoisalbumi

 Fats Domino:Rockin' and Rollin' with Fats Domino

Maaliskuussa 1956 Imperialin julkaisemana ilmestynyt Rockin' and Rollin' with Fats Domino on rock and roll pianisti- ja solisti Fats Dominon esikoispitkäsoitto. Kaikki mainitulla albumilla julkaistut levytykset olivat ilmestyneet aikaisemmin singleformaatissa vuosien 1950 ja 1956 välisenä aikana. Joistakin kappaleista oli jo ehtinyt muodostua hittejä ja joistakin toisista tuli sellaisia. Billboardin popalbumilistalla Bunny Robynin tuottama Fats Dominon esikoispitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 17. Albumin uusintajulkaisusta vastasi London Records nimellä Carry on Rockin'. Vaikka Fats Dominoa markkinoitiin rock and roll-artistina, hän itse koki esittämänsä musiikkityylin rhythm and bluesiksi ja mainitsi esittäneensä sitä New Orleansissa 15 vuoden ajan. Dominon jätettyä Imperialin ja siirryttyä Paramountin artistiksi Imperial Records säilytti oikeutensa Dominon esikoispitkäsoittoon ja useisiin muihin hänen keskeisiin varhaisiin albumeihinsa. Rockin' and Rollin' with Fats Domino -albumin yhtiö julkaisi uusintapainoksena vuonna 1981. Liberty Records oli julkaissut albumin ensimmäisen stereoversion vuonna 1969 ja United Artists Records vuonna 1978. Albumi on ilmestynyt lisäksi samalla tuplalla Fats Dominon toisen varhaista tuotantoa edustavan pitkäsoiton Million Sellers by Fats kanssa. Esikoisalbuminsa ilmestymisen aikaan Fats Domino oli levyttänyt singlejä jo seitsemän vuoden ajan. Hänen esikoisalbuminsa keskeisimpiin singlehitteihin lukeutuvat R&B-listan kärkisijan tavoittanut ja myös poplistalla kymmenenneksi sijoittunut Ain't It a Shame sekä R&B-listalla viidenneksi kivunnut Bo Weevil. Pitkäsoitolta jäivät sitä vastoin puuttumaan R&B-listalla top teniin kohonneet kappaleet Don't You Know ja I Can't Go On.

Tiistain tukeva:80-luvun puolivälin tienoilla uransa aloittanut yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä

 24. helmikuuta 1962 syntynyt Karen Michelle Johnston, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Michelle Shocked, on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä. Tuotannollaan hän on päässyt Billboardin Hot 100-listalle, ollut ehdolla parhaan folkalbumin Grammyn vastaanottajaksi ja myös vastaanottanut lokakuussa 1989 vuoden folkalbumin palkinnon CJM New Music Awardseissa  college radioasemien kuuntelijoiden keskuudessa varsin suositusta albumistaan Short Sharp Shocked. Dallasissa, Teksasissa syntyneen Shockedin isä oli Yhdysvaltain armeijassa ja perhe vaihtoi usein asuinpaikkaa asettuen lopulta Gilmeriin, Teksasiin. Johnstonin nuoruuteen sisältyy punkrockvaihe. Vuonna 1984 Johnston alkoi käyttää taiteilijanimeä Michelle Shocked, joka oli napattu ilmaisusta shell shocked. Pete Lawrence nauhoitti kannettavalla nauhurilla hänen Kerrville Festivaalilla, Teksasissa soittamansa konsertin. Lawrence julkaisi nauhan vuonna 1986 Euroopassa nimellä The Texas Campfire Tapes. Myöhemmin se ilmestyi vielä nimellä The Texas Campfire Takes. Albumin saavuttama menestys herätti useiden suurten levy-yhtiöiden kiinnostuksen Shockedin musiikkia kohtaan. Tämä ei pitänyt koneellistavasta musiikkiteollisuudesta, vaan halusi säilyttää määrätynlaisen luovan kontrollin. Shockedin ensimmäinen menestysalbumi Yhdysvalloissa oli vuonna 1988 ilmestynyt ja collegeradioissa ahkerasti soinut ja myönteisen vastaanoton saavuttanut Short Sharp Shocked. Siltä poimittu debyyttisingle Anchorage kohosi Billboardin Hot 100-listalle, mutta toinen single When I Grow Up ei saavuttanut listasijoitusta. Short Sharp Shocked oli ensimmäinen niistä kolmesta albumista, joita Shocked kutsui trilogiakseen Mercury Recordsille. Trilogian toinen albumi oli vuonna 1989 ilmestynyt Captain Swing. Chris Woodstra kuvasi albumia swing- ja big band-musiikiksi, jollaista kukaan ei ollut osannut odottaa. Singlekappaleena mainitulta albumilta ilmestyi Greener Side, jota voi myös musiikkivideonsa osalta pitää parodiana Robert Palmerin vuoden 1986 hitistä Addicted to Love. Mercury-trilogian päätti vuonna 1992 ilmestynyt albumi Arkansas Traveler. Vuonna 1995 ilmestyneellä elokuvan Dead Man Walking soundtrackilla Shocked on mukana kappaleella Quality of Mercy. Seuraavana vuonna lyhytikäinen Private Music julkaisi Shockedilta studioversion kappaleesta Kind Hearted Woman. Shocked perusti oman yhtiönsä Mighty Soundin. Sen ensimmäinen julkaisu oli vuonna 2002 ilmestynyt albumi Deep Natural. Shocked julkaisi  varhaisemmasta levytystuotannostaan laajennetut versiot. Tämän teki mahdolliseksi se, että solmittuaan vuonna 1987 sopimuksen Mercury Recordsin kanssa Shocked oli säilyttänyt täydet oikeudet kaikkeeen tuotantoonsa. Vuonna 2004 valmistuneen dokumenttielokuvan Bush's Brain dvd-version alussa ja krediittiosuudessa kuullaan akustista versiota Shockedin kappaleesta How You Play the Game. Shocked on jatkanut musiikin työstämistä itsenäisenä artistina. Kesäkuussa 2005 hän julkaisi albumitrilogian Threesome, joka koostuu pitkäsoitoista Don't Ask, Don't Tell, Mexican Standoff ja Got No Strings. Toukokuussa 2007 Shockedilta ilmestyi albumi To HeavenURide ja syyskuussa 2009 artistin toistaiseksi tuorein pitkäsoitto Soul of My Soul. Vuonna 2013 Shocked konsertoi tiiviisti ja hän jatkoi keikkailuaan tauon jälkeen jälleen vuonna 2016.