Lauantain pitkä:Lopullisen läpimurtonsa kynnyksellä toimintansa lopettanut brittiyhtye

 Japan oli brittiläinen, uutta aaltoa edustanut yhtye, jonka perustivat Catfordissa, Etelä-Lontoossa vuonna 1974 solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja David Sylvian, rumpali Steve Jansen ja basisti Mick Karn. Seuraavana vuonna yhtyeen kokoonpanon täydensivät kosketinsoittaja Richard Barbieri ja soolokitaristi Rob Dean. Uransa alkuvaiheessa Japan oli tulkittavissa glamista inspiraationsa ammentaneeksi yhtyeeksi. Bändin kehitettyä soundiaan sen keskeisiksi vaikutteiksi muodostuivat taiderock, elektroninen musiikki sekä vierasmaalaiset vaikutteet. Japan saavutti suosiota 1970-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Yhtyeen tuotannosta yhdeksän singleä kohosi Britanniassa top 40:ään. Viiden suosituimman joukkoon niistä nousi vuonna 1982 ilmestynyt Ghosts ja myös vuonna 1983 julkaistu livealbumi Oli on Canvas. Kuusi Japanin albumeista on saavuttanut Britanniassa kultalevyn. Yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 1982 juuri, kun se oli alkanut toden teolla saavuttaa suosiota Britannian lisäksi myös ulkomailla. Japanin jäsenet siirtyivät toisiin musiikillisiin projekteihin. 1990-luvun alkuun ajoittuneella reunionillaan yhtye käytti nimeä Rain Tree Crow,  ja vuonna 1991 siltä ilmestyi vielä yksi albumi. Yhtye aloitti toimintansa kaveripohjalta. Solisti/kitaristi David Sylvian ja rumpali Steve Jansen, joiden sukunimi oli Batt, ja basisti Mick Karn opiskelivat samassa koulussa Catford Boys':issa Etelä-Lontoossa. Nuorukaisina he soittivat Sylvianin käsialaa olleita kahden soinnun biisejä Karnin vastatessa leadlaulusta ja Sylvianin kitarasta ja taustalaulusta. Sylviain siirtyi leadvokalistiksi vuonna 1974. Mainitun vuoden kesäkuussa yhtye teki ensimmäisen julkisen esiintymisensä Karnin veljen häävastaanotolla. Yhtyeen nimi Japan oli Sylviainin ehdotus. Nimen oli tarkoitus olla ainoastaan väliaikainen, mutta se jäi pysyväksi. Seuraavana vuonna kokoonpanoa täydensi niin ikään koulutovereihin lukeutunut kosketinsoittaja Richard Barbieri ja myöhemmin soolokitaristi Rob Dean. Vuonna 1976 yhtye solmi managerisopimuksen aikaisemmin muun muassa The Yardbirdsin ja Marc Bolanin kanssa työskennelleen ja myöhemmin esimerkiksi Wham!:ia manageroineen Simon Napier-Bellin kanssa. Yhtye sijoittui The Curen jälkeen toiseksi Hansa Recordsin järjestämässä kykykilpailussa ja solmi levytyssopimuksen Hansa -Ariolan kanssa. Alkuvaiheessaan Japan edusti vaihtoehtoista glamrockia esikuvinaan Lou Reed, David Bowie, T. Rex, Roxy Music ja New York Dolls, tosin yhtyeen musiikki oli kitaran dominoimaa funkia. Pian levytyssopimuksen solmimisen jälkeen Sylviain, Jansen ja Karl ryhtyivät käyttämään taiteilijanimiä. Levy-yhtiö ei aluksi pitänyt Sylviainin ja Jansenin nimien samankaltaisuudesta New York Dollsin jäsenten kanssa, mutta hyväksyi lopulta nimenvaihdokset. Vuonna 1977 Japan teki ensimmäiset nauhoituksensa levy-yhtiölle tuottaja Ray Singerin kanssa ja soitti Jim Capaldi and the Contendersin Britannian-kiertueen lämmittelijänä. Maaliskuussa 1978 ilmestyi Japanin ensimmäinen single, cover kappaleesta Don't Rain on My Parade, jota seurasi kuukautta myöhemmin yhtyeen esikoisalbumi Adolescent Sex. Jo tässä vaiheessa yhtyeestä muodostui suositumpi Japanissa kuin kotimaassaan. Esikoisalbumin julkaisua seurasi kiertue Britanniassa Blue Öyster Cultin lämmittelijänä. Pitkäsoitto myi niukasti ja elokuussa 1978 ilmestynyt seuraava single The Uncoventional jäi vaille listasijoitusta. Marraskuussa seurasi lyhyt kiertue Yhdysvalloissa, mutta vaikka yhtye sai myös siellä Britanniaa paremman vastaanoton, mainittu kiertue jäi Japanin ainoaksi Yhdysvalloissa soittamaksi. Lokakuussa 1978 ilmestynyt Japanin kakkosalbumi Obscure Alternatives osoitti musiikillista kehitystä; etenkin Low-kauden David Bowieta ja Erik Satien pianotöitä yhdistäväksi kuvattu pitkäsoiton päätöskappale The Tenant oli vihje yhtyeen tulevaisuudesta, mutta kyseinenkään albumi ei ollut menestys yleisön eikä kriitikoiden keskuudessa. Punkrockin noususta huolimatta Japanin ensimmäiset albumit olivat Japanin lisäksi menestyksekkäitä Alankomaissa, missä Adolescent Sexin nimikappale sijoittui singlelistalla top 30:een. Yhtye saavutti jonkin verran menestystä myös Kanadassa, mutta Britanniassa sen molemmat kaksi ensimmäistä albumia jäivät vaille listasijoituksia. Japanissa yhtye äänestettiin vuonna 1978 toiseksi suosituimmaksi ja seuraavana vuonna suosituimmaksi yhtyeeksi. Maaliskuussa 1979 Japan teki ensimmäisen vierailunsa nousevan auringon maahan ja myi 11 000 vetävän Budokan Theatren kolmesti loppuun. Vuonna 1979 yhtye teki yhteistyötä Eurodisco-tuottaja Georgio Moroderin kanssa tämän tuottamalla ja lisäksi osittain kirjoittamalla singlellä Life in Tokyo. Vaikka single ei ollut menestyksekäs, se merkitsi yhtyeelle keskeistä musiikillista muutosta kitaravetoisesta glamrockista kohti elektronista uutta aaltoa. Mainittu musiikillinen tyylisuunta jatkui vuonna 1979 ilmestyneellä kolmannella albumilla Quiet Life, jonka yhtye tuotti yhteistyössä John Punterin ja Simon Napier-Bellin kanssa. The Quietus-lehden retrospektiivisessä arviossa Quiet Lifen kuvattiin määritelleen ajattelevan taidepopin eurooppalaisen muodon, joka muistutti sopivasti Bowien kahta vuotta aikaisemmin julkaisemaa albumia Low. Sylvianin laulutyyli oli äänialaltaan baritoni, Karnin bassosoundi tietyllä tavalla lempeä, mutta silti varsin erottuva, Jansenin rumputyöskentely kiinnostavasti sävytettyä ja Deanin kitarointi sopivan niukkaa ja tunnelmallista. Japanissa Quiet Lifesta tuli ensimmäinen listalle noussut ulkomainen rockalbumi ja Kanadassa se nousi suoraan kahdeksanneksi saavuttaen jonkin verran menestystä myös Keski-Euroopassa. Quiet Lifesta muodostui myös ensimmäinen Britanniassa listoille noussut Japanin albumi, mutta sen sijoitukseksi jäi 72. helmikuussa 1972. Singleformaatissa ilmestynyt cover Smokey Robinson and the Miraclesin kappaleesta I Second That Emotion ei ollut levy-yhtiön toivoma ja albumin myyntiä vauhdittanut single ja niinpä Japanin ja Hansa Recordsin yhteistyö päättyi. Syyskuussa 1981 Hansa-Ariola julkaisi Japanin tuotannosta vielä kokoelma-albumin Assemblage ja sarjan remiksattuja, uudelleen julkaistuja singejä. Jätettyään Hansa-Ariolan Japan solmi levytyssopimuksen Virgin Recordsin kanssa. Mainittu yhtiö julkaisi bändin viimeiset albumit, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneet pitkäsoitot Gentlemen Take Polaroids ja Tin Drum. Bändin soundin uudelleen määritelleet albumit laajensivat sen yleisöä, mutta uudempi soundi yhdistettynä yhtyeen visuaaliseen imagoon loi virheellisen käsityksen siitä, että Japan olisi ollut niin kutsutun uusromantiikan edustaja. Uudelleen julkaistu Quiet Life oli Japanin ensimmäinen Britanniassa top 40:ään kohonnut single, joka saavutti yhdeksännentoista sijan lokakuussa 1981. Tin Drumilta poimitut kolme singleä nousivat niin ikään top 40:ään ja niistä viidennen sijan tavoittanut Ghosts on Japanin suurin singlemenestys. The Tin Drum-albumi jäi Britanniassa juuri top tenin alapuolelle ja saavutti neljässä kuukaudessa kultalevyn. Steve Nyen tuottamaa albumia pidetään eräänä vuosikymmenenensä innovatiivisimmista. 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen BBC Radio Music 6 palkitsi Tin Drumin postuumisti Goldie Awardilla vuoden 1981 parhaana albumina. Se jäi Japanin joutsenlaulualbumiksi. Dean oli jättänyt yhtyeen jo toukokuussa 1981 Gentlemen Take Polaroids-albumin ilmestymisen jälkeen. Hänen kitarasoundistaan tuli yhtyeelle tarpeeton Tin Drum-albumiin ehdittäessä. Dean perusti yhtyeen Illustrated Man ja Karnin debyyttisooloalbumi Titles ilmestyi samaan aikaan Japanin lopettaessa toimintansa loppuvuodesta 1982. Loppuvuoteen 1982 ajoittuneella Sons of Pioneers-kiertueellaan Japan esiintyi Britannian ja muun Euroopan lisäksi Kauko-idässä. Kitaristi/kosketinsoittaja  Masami Tsuchiya täydensi mainituissa konserteissa yhtyeen peruskokoonpanoa. Lokakuussa 1981 Japan esiintyi tv:n Old Grey Whistle Test-ohjelmassa ja marraskuuhun ajoittui kuusi loppuunmyytyä konserttia Hammersmith Odeonissa. Niistä koostettiin kesäkuussa 1983 ilmestynyt livealbumi ja -video Oil on Canvas. Viimeisen konserttinsa Japan soitti Nagoyassa, Japanissa 16. joulukuuta 1982. Japan lopetti toimintansa juuri, kun menestystä alkoi toden teolla siunaantua. Sekä Hansa-Ariola että Virgin Records julkaisivat Japanin singlejä vuoden 1983 aikana. I Second That Emotionin uudelleenjulkaisu saavutti Britanniassa yhdeksännen sijan. Life in Tokyon remiksattu versio ja Virgin Recordsin julkaisema Nightporter olivat molemmat Britanniassa top 30 -hittejä.
1980-luvun alussa japanilainen kosketinsoittaja ja multi-instrumentalisti, Yellow Magic Orchestran  Ryuichi Sakamoto teki yhteistyötä Japanin kanssa ja työskenteli David Sylvianin kanssa esimerkiksi kappaleessa Taking Islands in Africa. Hän jatkoi yhteistyötään Sylvianin kanssa sekä Japanin toiminta-aikana että yhtyeen hajoamisen jälkeen. Kaksikko saavutti hitit vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneillä kappaleilla Bamboo Houses ja Forbidden Colours. Jansen teki musiikillista yhteistyötä Yellow Magic Orchestran rumpalin Yukihiro Takahashin kanssa monissa tämän sooloprojekteissa ja Japanin-kiertueilla. Kaksikon välillä on ollut myös muuta täyspainoista musiikillista yhteistyötä. Kaikki Japanin jäsenet työskentelivät vaihtelevalla menestyksellä muissa musiikillisissa projekteissa. Sylvianin esikoisooloalbumi Brilliant Trees saavutti vuonna 1984 brittilistalla neljännen sijan ja siltä poimittu single Red Guitar nousi top 20:een. Karnista oli jo tuossa vaiheessa tullut kysytty studiomuusikko ja hän työskenteli esimerkiksi Kate Bushin, Joan Armatradingin ja Gary Numanin kanssa. Vuonna 1983 hän saavutti Midge Uren kanssa top 40-hitin kappaleella After a Fashion. Bauhaus-yhtyeen Peter Murphyn kanssa Karn muodosti duon Dali's Car, jonka pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1984. Jansen ja Barbieri työskentelivät yhdessä nimillä The Dolphin Brothers ja konstailemattomasti Jansen & Barbieri, joista jälkimmäiseltä ilmestyi Virgin Recordsin julkaisemana vuonna 1991 albumi Stories Across Borders. Rob Dean työskenteli Gary Numanin ja Sinead O' Connorin kanssa ja vaikutti Geisha-nimisen australiaisyhtyeen kitaristina loppuvuodesta 1987 seuraavan vuoden huhtikuuhun. Syyskuussa 1989 Sylviain, Karn, Jansen ja Barbieri tekivät reunionin nimellä Rain Tree Crow. Huhtikuussa 1991 ilmestyi kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton saanut yhtyeen nimikkoalbumi, joka lisäksi sijoittui Britanniassa 25 suosituimman joukkoon. Sylvianin ja yhtyeen muiden jäsenten välillä ilmeni jälleen musiikillisia erimielisyyksiä ja yhtye tuli tiensä päähän. Vuonna 1993 perustetun levy-yhtiön Medium Productionsin ensisijaisena tarkoituksena oli julkaista Steve Jansenin, Richard Barbierin ja Mick Karnin musiikkia yhteistyötä tehneiden artistien kanssa ilman suurten levy-yhtiöiden vaatimaa kompromissia. Yli kymmenen vuoden ajanjaksolla ilmestyi 15 ensisijaisesti instrumentaalimusiikkia sisältänyttä albumia. Medium Productions lopetti toimintansa vuonna 2004, jolloin sen perustajat kiinnostuivat muista projekteista, joista keskeisimmiksi osoittautuivat Porcupine Tree ja Nine Horses. Vuodesta 2001 lähtien Voiceprint Music on julkaissut uudelleen kaiken Medium Productionsin julkaisemana alunperin ilmestyneen tuotannon. Richard Barbierista tuli progressiivista rockia edustavan yhtyeen Porcupine Treen kosketinsoittaja ja hän on kuulunut yhtyeeseen vuonna 1995 ilmestyneestä albumista The Sky Moves Sideways alkaen. Yhteisistä projekteista, kuten Sylvianin ja Jansenin Nine Horsesista huolimatta Japan-yhtyeen täydellinen reunion ei ole toteutunut. 1990-luvun aikana Jansen, Barbieri ja Karn tekivät instrumentaaliprojekteja eri kitaristien, kuten David Tornin ja Steven Wilsonin kanssa. Mick Karn menehtyi syöpään tammikuussa 2011 20 vuotta Rain Tree Crowna toteutetun reunionin jälkeen.