Keskiviikon klassikko:Eräs Small Facesin legendaarisimmista singlehiteistä

 Ronnie Lanen ja Steve Marriottin kirjoittama Itchycoo Park on Small Facesin single, jota ei julkaistu Britanniassa millään yhtyeen albumeista. Sitä vastoin kyseinen kappale pääsi mukaan Yhdysvalloissa ilmestyneelle Small Facesin tuotannosta koostetulle ja helmikuussa 1968 ilmestyneelle kokoelma-albumille There Are But Four Small Faces. Mainittu pitkäsoitto koostuu alun perin singleformaatissa julkaistuista yhtyeen kappaleista, joihin Itcycoo Parkin lisäksi lukeutuvat Here Come the Nice sekä erinomainen Tin Soldier, niiden b-puolista, kuten I Feel Much Better ja sielukas I'm Only Dreaming sekä ensimmäisellä  Immediate Recordsin julkaisemalla ja Small Facesin nimeä kantavalla albumilla ilmestyneistä kappaleista. Immediaten julkaisemana neljäs elokuuta 1967 ilmestynyt Itchycoo Park oli Small Facesin viides Britanniassa top teniin kohonnut single. Sen paras listasijoitus yhtyeen kotimaassa oli kolmantena. Yhdysvalloissa Itchycoo Parkista muodostui Small Facesin ainoa, sijan 16. Billboardin listalla alkuvuodesta 1968 tavoittanut singlemenestys. Listaviikkoja kappaleelle kertyi niin ikään 16. Kanadassa ja Uudessa Seelannissa Itchycoo Park kohosi listakärkeen. Se julkaistiin Britanniassa uudelleen joulukuussa 1975 ja vielä tuolloinkin tuloksena oli yhdeksäs sija. Itchycoo Parkin uudelleenjulkaisun saavuttaman menestyksen on mainittu keskeisesti vaikuttaneen Small Facesin mainitun vuosikymmenen loppupuolelle ajoittuneeseen reunioniin. Itchycoo Parkista on levytetty useita coverversioita. Niistä menestynein on brittiläisen M Peoplen danceversio, joka saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Itchycoo Parkin lokaatioksi on esitetty Little Ilford Parkia Manor Parkissa, Itä-Lontoossa, Valentine's Parkia  Ilfordissa tai Wanstead Flatsia Wansteadissa, Itä- Lontoossa.

Tiistain tukeva:Soulklassikko useampana levytyksenä

 I Heard It through the Grapevine on Norman Whitfieldin ja Barret Strongin Motown Recordsia varten kirjoittama kappale. Ensimmäinen biisistä julkaistu versio oli syyskuussa 1967 ilmestynyt Gladys Knight & The Pipsin levytys, jonka tuotannosta vastasi Whitfield. Se nousi listakärkeen Billboardin R&B-listalla ja saavutti myös poplistalla kakkossijan ja kappaleesta muodostui pian Motownin siihen mennessä menestyksekkäin single. The Miracles levytti I Heard It through the Grapevinen tuoreeltaan vuonna 1966, mutta mainitun yhtyeen versio kappaleesta ilmestyi vasta elokuussa 1968 julkaistulla albumilla Special Occasion. Marvin Gaye levytti I Heard It through the Grapevinen järjestyksessään toisena, eli alkuvuodesta 1967, mutta hänen versionsa julkaistiin vasta kolmantena. Kappale pääsi mukaan Gayen vuonna 1968 ilmestyneelle albumille In the Groove ja lokakuussa 1968 Motown Recordsin perustaja Berry Gordy suostui viimein julkaisemaan Gayen version singleformaatissa radiodj:iden kiinnitettyä huomionsa kappaleeseen jo albumiraitana. Gayen levytys nousi Billboardin poplistan kärkeen seitsemän viikon ajaksi joulukuun 1968 ja seuraavan vuoden tammikuun välisenä aikana. Gayen levytys ohitti suosiossa Gladys Knight & The Pipsin I Heard It through the Grapevinesta levyttämän version. Siitä on muodostunut soulklassikko, joka pääsi vuonna 1998 Grammy Hall of Fameen historiallisen, taiteellisen ja merkittävän arvonsa ansiosta. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Marvin Gayen I Heard It through the Grapevinesta levyttämä versio saavutti sijan 80. Vuoden 2010 listalla kappale oli ainoastaan yhtä sijaa alempana ja vielä vuonna 2021 sijalla 119. Heinäkuussa 2008 ilmestyneessä Billboard-lehden Billboard Hot 100  40-vuotisjuhlanumerossa Gayen I Heard It through the Grapevinen sijoitus oli 65. Vuonna 2018 myös Gladys Knight & The Pipsin levytys I Heard It through the Grapevinesta pääsi Grammy Hall of Fameen. Creedence Clearwater Revival levytti I Heard It through the Grapevinesta 11-minuuttisen version heinäkuussa 1970 ilmestyneelle menestysalbumilleen Cosmo's Factory. Yhtye oli soittanut kappaletta konserteissaan jo ennen sen pitkän sovituksen levyttämistä. Lyhenetty singleversio Creedencen I Heard It through the Grapevine-versioinnista ilmestyi vasta vuonna 1976 neljä vuotta yhtyeen toiminnan loppumisen jälkeen. Vielä tuolloin se saavutti Billboardilla sijan 43., ja joissakin muissa maissa menestys oli vielä parempi.The Slits levytti I Heard It throught the Grapevinen postpunk-tyyliin vuonna 1979 ilmestyneen albuminsa Cut bonuskappaleeksi.

Maanantain mainio:The Groundhogsin johtohahmo ja muutakin

 23. maaliskuuta 1944 syntynyt ja kuudes kesäkuuta 2023 edesmennyt Tony McPhee oli brittiläinen solisti ja kitaristi. Ensisijaisesti hänet muistetaan blues- ja rockyhtye The Groundhogsin perustajajäsenenä. Vuonna 1966 McPhee julkaisi Champion Jack Dupreen kanssa levyttämänsä duettosinglen Get Your Head Happy! Tuolloin tuottaja Mike Vernon ehdotti hänen sukunimensä eteen lisättäväksi kirjaimia T. S., jotta se antaisi virallisemman bluesnimen vaikutelman. Kirjainlyhenne viittaa sanoihin Tough Shit. McPheen 1960-luvun puolivälissä perustama The Groudhongs lämmitteli Champion Jack Dupreen ja John Lee Hookerin Britanniassa soittamia konsertteja. Yhtyeestä kehittyi tiukka bluestrocktrio, jonka 1970-luvun alkupuolella ilmestyneistä albumeista kolme saavutti brittilistalla top tenin. Vaikka The Groundhogs on jatkanut toimintaansa eri lineupeissa aivan viime vuosiin saakka, McPhee jätti yhtyeen virallisesti vuonna 2015. Vuonna 1973 häneltä ilmestyi sooloalbumi The Two Sides of Tony (T.S.) McPhee. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta a-puoli sisältää bluesrockia, mutta b-puoli koostuu yhdestä sähköistä psykedeelistä taiderockia edustavasta ja neljään osaan jakautuvasta sävellyksestä. McPhee soittaa mainitussa sävellyksessä Arp 2600 syntetisaattoreita, sähköpianoa sekä The Rhythm Ace rytmisyntetisaattoria. Sävellys on nimeltään The Hunt ja siinä McPhee tuo esiin voimakasta vastustustaan hirven- ja ketunmetsästystä kohtaan. McPheen tuotantoon sisältyy lisäksi useita akustisia bluesalbumeita sekä Jo Ann Kellyn kanssa työstettyjä duettolevyjä. The Groundhogsin lisäksi McPhee on vaikuttanut yhtyeissä Herbal Mixture, the John Dummer Band, Hapshash and the Coloured Coat, Tony McPhee's Terraplane, Tony McPhee's Turbo, the Tony McPhee Band ja Current 93. Paul Freestonen käsialaa oleva McPheen definitiivinen elämäkertateos ilmestyi vuonna 2012. McPhee menehtyi kuudes kesäkuuta 2023 edellisenä vuonna tapahtuneen kaatumisensa jälkeisiin komplikaatioihin. Menehtyessään hän oli 79-vuotias.

Sunnuntain extra:Merkittävän soulartistin esikoisalbumi

 Chaka Khan:Chaka

12. lokakuuta 1978 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Chaka on aikaisemmin Rufus-yhtyeessä vokalisoineen Chaka Khanin esikoissooloalbumi. Pitkäsoitolta julkaistiin kaksi singleä, joista ensimmäinen; I'm Every Woman lukeutuu Chaka Khanin tuotannon tunnuskappaleisiin vuosina 1983 ja 1984 ilmestyneiden Ain't Nobodyn ja I Feel for Youn tavoin. Seuraavien vuosikymmenten aikana kappale on julkaistu useasti uudelleen, remiksattu ja versioitu. Vuonna 1992 ilmestyneellä Bodyguard-elokuvan soundtrackillä Whitney Houston duetoi I'm Every Womanin Chaka Khanin kanssa ja mainittu versio kohosi Billboardin Club Play-listan kärkeen. Remix-versio Khanin omasta levytyksestä oli top ten-menestys Britanniassa vuonna 1989. Remix pääsi mukaan kokoelma-albumille Life is a Dance, jonka nimikappale oli toinen Chaka Khanin esikoisalbumilta poimittu single. Se saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 40 alkuvuodesta 1979. Chaka Khanin esikoisalbumin kappaleista Roll Me through the Rushesia ei milloinkaan julkaistu singleformaatissa, mutta se saavutti merkittävää radiosoittoa vuoden 1979 aikana, samoin kuin Khanin coverversio Stevie Wonderin originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I Was Made to Love Her; tällä kertaa nimellä I Was Made to Love Him. Esikoissooloalbuminsa ilmestymisen jälkeen Khan liittyi jälleen Rufuksen jäseneksi ja oli mukana yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneellä ja Quincy Jonesin tuottamalla albumilla Masterjam. Chaka Khanin kakkossooloalbumi oli vuonna 1980 ilmestynyt Naughty.

Lauantain pitkä:Pitkän uran luonut bluesin, rhythm and bluesin ja soulin edustaja

 26. maaliskuuta 1917 syntynyt ja 15. joulukuuta 2001 edesmennyt Rufus C. Thomas oli yhdysvaltalainen rhythm and blues, funk, soul ja bluessolisti, biisintekijä ja dj. 1950-luvulla hän levytti Chess Recordsille ja Sun Recordsille siirtyen 60- ja 70-luvulla Stax Recordsin artistiksi. Thomas tunnetaan parhaiten novellityyppisistä tanssikappaleistaan, joihin lukeutuvat Walking the Dog (1963), Do the Funky Chicken (1969) ja (Do the) Push and Pull (1970). Mississippi Blues komission mukaan Thomas tavoitti memphisiläisen musiikin hengen paremmin kuin kukaan muu. 1940-luvun lopusta aina kuolemaansa saakka Thomasilla oli paikallisessa skenessä useita keskeisiä rooleja. Thomas aloitti uransa 30-luvulla vaudeville-esiintyjänä, tanssijana ja seremoniamestarina. DJ:nä hän toimi sekä ennen levytysuraansa että sen alettua. Thomas säilyi aktiivisena 90-luvulle saakka ja häntä kuvattiin usein maailman vanhimpana teini-ikäisenä. Thomasin lapsiin lukeutuivat solistit Carla ja Vaneese Thomas, joista ensiksi mainitun kanssa hän levytti duettoja sekä kosketinsoittaja Marvel Thomas. Vuonna 1936 Thomas liittyi etelässä kiertäneeseen Rabbit Foot Minstelsiin esiintyen myös duossa Rufus and Johnny. Robert "Bones" Couchin kanssa Thomas muodosti komedia ja tanssiduon Rufus and Bones. Kaksikko toimi Palace Theatressa seremoniamestareina esitellen amatöörikykykilpailuja. Sellaisten varhaisiin voittajiin lukeutui B.B. King ja 40-luvun lopussa Thomas löysi esimerkiksi Bobby Blandin ja Johnny Acen. 1940-luvun alussa Thomas alkoi kirjoittaa ja esittää omia kappaleitaan. Hänen musiikillisiin vaikuttajiinsa lukeutuivat Louis Armstrong, Fats Waller ja Gatemouth Brown. Ensiesiintymisensä solistina Thomas teki Elks Clubilla. 40-luvun aikana hän esiintyi säännöllisesti memphisiläisissä yökerhoissa. Vuonna 1950 Thomas levytti ensimmäisen singlensä I'll Be a Good Boy/I'm So Worried Jesse Ericksonin pienelle Star Talent-yhtiölle Dallasissa, Teksasissa. Vaikka single ei menestynyt, se saavutti Billboardilla myönteisen arvion. Nashvillessa, Tennesseessä Thomas levytti Bullet-yhtiölle Bobby Platerin orkesterin kanssa nimellä Mr Swing. Tutkijat varmistivat vasta vuonna 1996 kyseessä olleen Thomasin levytysten. Vuonna 1951 Thomas levytt Sam Phillipsin Sun-studioilla Chess-yhtiölle, mutta mainitut levytykset eivät olleet menestyksekkäitä. Vuonna 1951 hän aloitti työskentelyn dj:nä WDIA-asemalla juontaen iltapäivisin R&B-showta nimeltä Hoot and Holler. Sukupolvelleen siitä muodostui merkittävä bluesin ja rhythm and bluesin lähde. Thomasin on sanottu olleen ensimmäinen tummaihoinen Elviksen musiikkia soittanut dj. Hän esiintyi Elviksen kanssa tummalle yleisölle ja tämän jälkeen poliisi salli Elviksen musiikin soivan mustilla radioasemilla. Vuonna 1953 Thomas levytti Sam Phillipsin kehotuksesta Sun Recordsille kappaleen Bear Cat, joka oli hänen vastauksensa Big Mama Thortonin hitille Hound Dog. Kappaleesta tuli hitti, sillä se kohosi kolmanneksi Billboardin R&B-listalla. Seuraavan kerran Thomas levytti vasta vuonna 1956, jolloin Meteor-yhtiö julkaisi häneltä singlen I'm Steady Holding On. Kappaleella soittaneisiin muusikoihin lukeutui tuleva Booker T and the MG's:in perustajajäsen Lewie Steinberg. Vuonna 1960 Thomas teki ensimmäiset levytyksensä 17-vuotiaan tyttärensä Carlan kanssa Satellite-yhtiölle. Seuraavana vuonna yhtiön nimeksi vaihtui Stax. Kappaleessa Cause I Love You musisoivat Rufuksen poika Marvel, Steinberg sekä tuolloin 16-vuotias Booker T Jones. Kappaleen menestys johti Staxin tuotanto ja  jakelusopimukseen laajemman Atlantic Recordsin kanssa. Carlan levytyksen Gee Wiz noustua R&B-listalle vuonna 1961 myös Rufus jatkoi levytyksiään mainitulle yhtiölle. Hän saavutti hitin kappaleellaan The Dog ja Atlanticille levytetty Walking the Dog, jossa Tom Dowd vaikutti ääni-insinöörinä, oli Thomasin suurimpia hittejä, sillä se nousi kymmenenneksi poplistalla. Rufuksesta tuli ensimmäinen isä, jonka levytys nousi top teniin hänen tyttärensä jälkeen. The Rolling Stones levytti Walking the Dogin vuonna 1964 ilmestyneelle esikoisalbumilleen ja samaisena vuonna kappaleen taltioi mersey beatia edustanut The Dennisons. Staxille Thomas levytti novellitanssikappaleita, kuten Can Your Monkey Do the Dog ja Somebody Stole My Dog. Hänen säestysyhtyeinään olivat Booker T and the MG's ja The Bar-Keys. Thomas oli mentorina esimerkiksi Otis Reddingille, joka levytti duettoja Carla Thomasin kanssa. Vuonna 1964 ilmestyneen Jump Backin jälkeen Thomas ei saavuttanut hittejä useaan vuoteen. Kuitenkin vuonna 1970 ilmestynyt Do The Funky Chicken nousi R&B-listalla viidenneksi, poplistalla sijalle 28. ja brittilistalla sijalle 18.,missä kyseessä oli Thomasin ainoa listahitti. Al Bellin ja Tom Nixonin tuottamalla singlellä taustat soitti The Bar-Keys. Myöhemmin vuoden 1970 aikana ilmestynyt Do the Push and Pull oli Thomasin ainoa R&B-listan kärkeen kohonnut single ja toiseksi suurin pophitti. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Breakdown nousi R&B-listalla toiseksi ja poplistalla sijalle 31. Vuonna 1972 Thomas oli eräs Wattstax-konsertin artisteista ja hän saavutti pienempiä hittejä  vuoteen 1976 saakka. Tuolloin Stax Records lopetti toimintansa. Thomas jatkoi levytyksiään ja kiertueita. Dj:nä hän vaikutti ensiksi vuoteen 1974 saakka ja palasi WDIA:an 80-luvun puolivälissä bluesshown juontajana. Hän levytti albumeita eri yhtiöille ja esiintyi säännöllisesti myös tv:ssä. Thomas esiintyi säännöllisesti Porretta Soul- festivaalilla Italiassa. Kyseinen ulkoilma-amfiteatteri sai myöhemmin nimekseen Rufus Thomas Park. Thomasilla oli merkittävä osuus vuoteen 1988 ajoittuneessa Stax Recordsin reunionissa. Hän oli mukana Jim Jarmuchin vuoden 1989 elokuvassa Mystery Train, kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä Robert Altmanin elokuvassa Cookie's Fortune ja D. A. Pennebakerin dokumentissa Only the Strong Survive. Vuonna 1988 Thomas levytti Alligator Recordsille suoraviivaista bluesia edustavan albumin That Woman is Poison!, jonka työstämiseen saksofonisti Noble "Thin Man" Watts osallistui. Vuonna 1997 Ecko Records julkaisi konserttitaltioinnin Rufus Live! Vuonna 1992 Rhythm and Blues säätiö lahjoitti Thomasille pioneeripalkinnon ja viisi vuotta myöhemmin ASCAP palkitsi hänet elämäntyöstään. Vuonna 2001 Thomas pääsi Blues Hall of Fameen. Thomas menehtyi 84-vuotiaana joulukuussa 2001. Hänet on haudattu edellisenä vuonna edesmenneen vaimonsa Lorenen viereen New Park Cemeteryssa, Memphisissä.

Perjantain pohjat:Aerosmithin Rocks-albumin päättävä balladihelmi

 Home Tonight on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin voimaballadi, joka on yhtyeen vuonna 1976 ilmestyneen albumin Rocks päätöskappale. Home Tonight on täysin Aerosmithin solistin Steven Tylerin käsialaa. Mainittu kappale julkaistiin toisena singlenä Rocks-albumilta ja saavutti Billboardin listalla sijan 71. Cash Boxin arvion mukaan Home Tonightin lähes balladimaisemmat lauluosuudet ja raaempi rockbridge täydentävät upeasti toisiaan. Samoilla linjoilla omassa arviossaan oli myös Record World, jonka mukaan Home Tonight sisälsi raakaa heavy metal- särmää, mutta myös popsoittoon kaivattavaa lempeyttä.  Home Tonightin tuotannosta vastasivat Aerosmith ja yhdysvaltalaistuottaja Jack Douglas. Home Tonight julkaistiin singlenä 27. elokuuta 1976 b-puolellaan Aerosmithin kakkosalbumilla Get Your Wings alun perin ilmestynyt Pandora's Box. Yhtye oli toivonut Home Tonightista vuonna 1973 ilmestyneen ja niin ikään balladi- ja revittelevämpiä rockelementtejä yhdistävän esikoishittinsä Dream Onin kaltaista menestystä. Niinpä Home Tonightin 71. sijasta muodostui jonkinasteinen pettymys. Aerosmithin myöhäisemmissä konserteissa Tyler on joskus esittänyt pätkän Home Tonightista ennen Dream Onia  korostaakseen mainittujen kahden kappaleen välistä yhteyttä.

Torstain terävä:Yhden albumin julkaissut brittiprogen superyhtye

Vuonna 1969 perustettu Judas Jump oli lyhytikäinen brittiläisen progressiivisen rockin superyhtye. Ennen vuoteen 1971 ajoittunutta hajoamistaan se ehti julkaista yhden albumin ja kolme singleä. Judas Jumpin jäsenet ehtivät saavuttaa suosiota sekä ennen mainitun yhtyeen toimintaa että sen jälkeen. Judas Jump aloitti toimintansa vuonna 1969 raskasta progressiivista rockia edustaneena yhtyeenä. Sen instrumentaatioon lukeutuivat mellotron, puupuhaltimet ja puhaltimet. Levytyssopimuksen yhtye solmi Parlophonen kanssa. Judas Jumpin jäsenistä kosketinsoittaja Andy Bown ja rumpali Henry Spinetti olivat aikaisemmin kuuluneet Peter Framptonin johtamaan brittiläiseen rockyhtyeeseen The Herd. Sen lopetettua toimintansa Bown ja Spinetti soittivat Judas Jumpissa kahden vuoden ajan. Judas Jumpin jäsenistä saksofonisti Allan Jonesin varhaisempi yhtye oli ollut solisti Andy Fairweather-Lown luotsaama Amen Corner. Judas Jumpissa Jones vastasi ensisijaisesti puupuhaltimista. Vuosina 1969 ja 1970 Judas Jumpilta julkaistiin kolme singleä, joita seurasi vuonna 1970 julkaistu ja yhtyeen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Scorch. Yhdysvalloissa albumi ilmestyi vasta vuonna 1972 MGM:n jakeleman Pride Recordsin julkaisemana. Tuossa vaiheessa Judas Jump oli jo ehtinyt lopettaa toimintansa. Helmikuun puolivälissä 1970 Judas Jump pääsi New Musical Expressin kanteen. Samaisen vuoden elokuussa yhtye konsertoi Isle of Wightin festivaalin avausesiintyjänä. 24. lokakuuta 1970 Judas Jump konsertoi Polesworthin Memorial Hallissa. Vaikka yhtye saavutti näkyvyyttä musiikkilehdistössä, sen singlet ja albumi eivät nousseet Britanniassa listoille. Adrian Williams oli mainittu Judas Jumpin leadvokalistiksi, mutta Andy Bown lauloi leadia suurimmalla osalla yhtyeen kappaleista. 1980-luvun puolivälissä fanzine Rock Marketplacelle antamassaan haastattelussa Bown kertoi keskeisimmän biisintekijän ja tuottajan ominaisuudessaan korvanneensa suurimman osan Williamsin laulusuorituksista omillaan ennen albumin ilmestymistä. Judas Jumpin lopetettua toimintansa Bown liittyi Status Quohon. Basisti Charlie Harrison vaikutti vuosien 1978 ja 1984 välillä yhdysvaltalaisessa countryrockyhtyeessä Pocossa. Lisäksi hän soitti Roger McGuinnin vuonna 1977 ilmestyneellä sooloalbumilla Thunderbyrd ja Richard Viton yhtyeessä. Spinetti teki pitkän uran studiomuusikkona soittaen muun muassa Gerry Raffertyn vuoden 1978 tuotantoa edustavalla klassikkohitillä Baker Street.