Maanantain mainio:Eräs Joni Mitchellin keskeisimmistä albumeista

Joni Mitchell:Hissing of Summer Lawns

Marraskuussa 1975 ilmestynyt Hissing of Summer Lawns on kanadalaisen laulaja/lauluntekijän Joni Mitchellin seitsemäs studioalbumi. Sen avauskappaleessa In France They Kiss on Main Street kuvataan ikääntymistä pikkukaupungissa  50-luvun rockin syntymäaikoihin. Kappale julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 66. The Jungle Line hyödyntää afrikkalaisella pellolla taltioitua burundilaisten rumpalien soitoa, johon kitara, Moog-syntetisaattori ja lauluosuudet on dubattu. Kappaleen teksti tekee kunniaa ranskalaiselle taiteilijalle Henri Rousseaulle. Mitchellin töihin liittyvät yksityiskohdat yhdistyvät moderniin kaupunkielämään, musiikkiteollisuuteen ja kiellettyjen nautintoaineiden sävyttämään alakulttuuriin. Edith and the Kingpin tekee musiikillisesti paluun jazziin ja tekstinsä osalta kyseessä on gangsteritarina. Don't Interrupt the Sorrow on akustinen kitaravetoinen balladi, jonka tajunnanvirtaa muistuttavassa tekstissä nainen nousee miesvaltaa vastaan todistaakseen olemassaolonsa yksilönä. Shades of Scarlet Conquering on orkestraatiota hyödyntävä kappale nykyaikaisesta etelävaltiolaisesta kaunottaresta, joka perustaa elämänsä ja omakuvansa stereotypioihin Gone with the Wind -elokuvan Scarlet O' Harasta. Albumin kakkospuolen avaa sen nimikappale Hissing of Summer Lawns, joka kertoo naisesta, joka valitsee avioliiton sen epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta. The Boho Dance kommentoi ihmisiä, joiden mielestä taiteilijat pettävät taiteellisen rehellisyytensä menestyksen kustannuksella ja heijastaa Tom Wolfen vuonna 1975 ilmestynyttä, taidekritiikkiä käsittelevää kirjaa The Painted World. Harry's House/Centerpiece käsittelee hajoavaa avioliittoa esimerkkinä modernin elämän yksinäisyydestä. Centerpiece on Harry Edisonin ja Jon Hendricksin jazzstandardi. Sweet Bird edustaa paluuta Mitchellin laulaja/lauluntekijä-tyyliin ja sen tekstissä ilmaistaan kauneuden katoavuudesta iän myötä. Kyseessä saattaa myös olla viittaus Tennessee Williamsin vuonna 1959 ilmestyneeseen näytelmään Sweet Bird of Youth. Albumin päätöskappaleessa Shadows and Light Mitchellin lauluosuuksissa hyödynnetään runsaasti päällekkäisäänityksiä. The Jungle Linen afrikkalaisteema on mukana myös albumin kannessa, jossa tummaihoiset kantavat käärmettä. Molemmat on heijastettu Beverly Hillsin alakaupunkiin ja albumin takakannessa Mitchellin kotitalo on merkitty sinisellä ja albumin brittipainoksessa vihreällä. Vaikka Hissing of the Summer Lawns saavutti ilmestyessään ristiriitaiset arviot, albumin arvo on kohonnut myöhemmin. Musiikkikirjoittaja Howard Jones on nimennyt kyseisen pitkäsoiton Joni  Mitchellin mestariteokseksi. Pitkän matkan Mitchell-diggariksi tunnustautunut Prince ylisti Hissing of the Summer Lawnsia haastatteluissa ja albumi pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Sunnuntain extra:Merkittävän laulaja/lauluntekijän kolmas albumi

Laura Nyro:New York Tendaberry

24. syyskuuta 1969 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt New York Tendaberry on newyorkilaisen laulajan ja lauluntekijän Laura Nyron kolmas studioalbumi, joka ilmestyi noin puolitoista vuotta edeltäjänsä, pitkäsoiton Eli and the Thirteenth Confesion jälkeen. Apulaistuottajana ja insinöörinä albumilla oli Roy Halee ja kansikuvasta vastasi David Gahr. New York Tendaberryä pidetään yleisesti yhtenä kolmesta Nyron keskeisimmästä albumista edeltäjänsä sekä seuraajansa, vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoiton Christmas and the Bears of Sweat tavoin. Vaikka kyseistä albumitrilogiaa pidetään temaattisesti ja musiikillisesti yhteneväisenä, New York Tendaberry lienee kolmikon intensiivisin. Vuoteen 1969 mennessä Nyrosta oli muodostunut eräs suosituimmista lauluntekijöistä. The 5:th Dimension, Three Dog Night ja Blood, Sweat and Tears olivat saavuttaneet hittejä hänen säveltämillään kappaleilla. Yhtyeistä ensiksi mainittu oli noussut Billboardin singlelistalla sijalle 27. kappaleella Save the Country ja Barbra Streisand levytti kappaleen Time and Love. New York Tendaberrysta muodostui Laura Nyron suurin menestysalbumi ja se saavutti Billboardin listalla sijan 32. Vuonna 2003 New York Tendaberry pääsi musiikkilehti Mojon julkaisemaan kirjaan kaikkien aikojen parhaista albumeista. Edellisenä vuonna pitkäsoitosta oli julkaistu bonusmateriaalia sisältävä uusintapainos ja vaikka albumi ilmestyi alun perin vuonna 1969, sen uudelleenjulkaisu pääsi Uncutin vuoden 2002 parhaiden albumien listalle. Uusintapainos sisälsi lisäksi ennen julkaisemattoman ja vuonna 1971 äänitetyn kappaleen In the Country Way sekä monona julkaistun singleversion Save the Countrysta, joka oli nauhoitettu kesällä 1968. Kansitekstit sisältävät lyriikat, äänityspäivämäärät sekä David Fricken käsialaa olevan historiikin.  Musiikillisesti New York Tendaberry oli edeltäjiään pelkistetympi. Osalla sen kappaleista Nyro säesti itseään ainoastaan pianolla, mutta myös jousten ja klassisten instrumenttien hyödyntäminen albumilla on huomattavaa. Sen kappaleilla kuultiin jazzyhtyettä, orkesteria sekä rockyhtyettä.  Pure Pleasure Records lisäsi New York Tendaberryn katalooginsa vuonna 2008. Remasteroinnista originaaleja analogisia masternauhoja hyödyntäen vastasi Ray Staff.  Albumista julkaistiin myös 180 gramman vinyyliversio, joka sisälsi originaalin kansitaiteen ja oli avattavakantinen.

Lauantain pitkä:Lou Reedin vuoden 1972 klassikkoalbumi

Lou Reed:Transformer

Kahdeksas marraskuuta 1972 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Transformer on Lou Reedin toinen sooloalbumi. David Bowien tuottama ja Mick Ronsonin apulaistuottama sekä sovittama pitkäsoitto lukeutuu glamrockgenren avainteoksiin ja se sisältää muun muassa Reedin suurimman singlemenestyksen Walk on the Wild Side. Vaikka Reedin esikoissooloalbumi ei ollut vielä menestys, David Bowie lukeutui Reedin yhtyeen Velvet Undergroundin diggareihin ja auttoi tätä saavuttamaan valtavirran suosiota. Transformerin kymmenestä kappaleesta Lou oli säveltänyt neljä ollessaan vielä Velvet Undergroundin jäsen. Andy's Chestin Velvet Underground oli levyttänyt vuonna 1969 ja mainittu  kappale oli julkaistu outtakeseja sisältävällä kokoelma-albumilla VU ja Satellite of Loven vuonna 1970 taltioitu demoversio viiden cd:n boxilla Peel Slowly and See. Transformerilla mainituista kappaleista kuultiin originaaleja näkemyksiä hitaampitempoiset versiot. New York Telephone Conversationia ja Goodnight Ladiesia Velvet Underground oli soittanut livenä kesällä 1970 Maxwell Kansas Cityssä. Kappaleista jälkimmäinen on ottanut nimensä T S Elliotin modernista runosta Wasteland. Reedin yhteys taiteilija Andy Warholiin säilyi voimakkaana ja hän antoi inspiraation kappaleeseen Vicious. Bowie oli esittänyt Velvet Undergroundilta kappaleita Waitin' for the Man ja White Light White Heat vuosien 1971-1973 aikana ja Mick Ronsonin osuus Transformerilla sekä muusikkona että sovittajana osoittautui varsin merkittäväksi. Hän vastasi esimerkiksi kappaleen Perfect Day jousisovituksesta. Transformer sisältää useita Reedin tuotannon tunnetuimmista kappaleista; Perfect Dayn lisäksi mainittuun kategoriaan lukeutuvat vaivattomasti Walk on the Wild Side ja Satellite of Love. Kyseisen albumin myötä Reed nousi kulttihahmosta tähtiasemaan. Hänen kuoltuaan lokakuussa 2013 sekä Transformerin, että Walk on the Wild Siden ja Perfect Dayn digitaalinen myynti nousi kolminkertaiseksi. Billboardin digitaalisten rockkappaleiden listalla Walk on the Wild Side kohosi sijalle 38. Vaikka Transformer saavutti ilmestymisaikanaan myös ristiriitaisia arvioita, albumi on menestynyt myöhemmin varsin hyvin erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Esimerkiksi NME:n kaikkien aikojen parhaiden albumien listalla Transformer saavutti sijan 55. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Transformerin sijoitus oli 194. Transformer pääsi myös musiikkilehti Q:n sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalle.

Perjantain pohjat:Gram Parsonsin esikoisalbumi

Gram Parsons:GP 

Tammikuussa 1973 ilmestynyt GP on Gram Parsonsin ensimmäinen sooloalbumi. Se saavutti ilmestyessään myönteisiä arvioita, mutta ei noussut listoille Billboardilla. Rolling Stonessa arvioitiin samalla kertaa sekä Parsonsin debyyttipitkäsoitto että sen seuraaja Grievous Angel, ja hänen laulusuorituksensa saivat mainitussa arviossa kehuja osakseen. Osallistuttuaan kahden Flying Burrito Brothersin albumin työstämiseen Parsons siirtyi soolouralle. Tuolloin hän levytti traditionaalisempaa countrya myös vaikutteita rockista ja soulista sisältäneeseen Flying Burrito Brothersin tuotantoon verrattuna. GP:n nauhoitukset ajoittuivat syys-lokakuuhun 1972 ja niiden tuotannosta vastasi ensisijaisesti Blind Faith-yhtyeen basistina muistettu Rick Grech. Emmylou Harris osallistui albumin nauhoituksiin ja esitti kaksi duettoa Parsonsin kanssa. Kyseessä olivat kappaleet That's All It Took ja We'll Sweep Out Ashes in the Morning. Kiss the Childrenin ja How Much I've Liedin kaltaisissa kappaleissa Parsons vokalisoi hiljaisella tyylillä. Esikoisalbuminsa tiimoilta hän konsertoi Fallen Angels-yhtyeen kanssa, mutta keikkoja edeltäneet treenit eivät olleet tarpeeksi kurinalaisia. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappale She, mutta myös se jäi Billboardin Hot 200-listan ulkopuolelle. GP:n vastaaottamat arviot olivat suorastaan ylistäviä, albumilla oli keskeinen vaikutuksensa countryrockin kehitykseen ja esimerkiksi All Music Guide antoi sille täydet, eli viisi tähteä.

Torstain terävä:Eräs erään Southern rockin klassikon klassikkokappaleista

Whipping Post on Gregg Allmanin käsialaa oleva ja The Allman Brothers Bandin ensi kertaa nimeään kantavalle esikoisalbumilleen  vuonna 1969 levyttämä kappale. Siitä muodostui myös standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon ja kappaleen livetulkinnoissa tultiin hyödyntämään voimakasta improvisaatiota. The Allman Brothers Bandin vuonna 1971 ilmestyneellä ja sittemmin klassikoksi kohotetulla livealbumilla At Fillmore East kappaleesta kuullaan 23-minuuttinen versio, joka täytti kokonaisuudessaan albumin viimeisen levypuoliskon. Mainittu versio pääsi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle ja Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle. Kun Whipping Post nauhoitettiin ensimmäisen kerran, Gregg Allman oli 21-vuotias. Allman Brothers Bandin esikoisalbumille päätynyt versio nauhoitettiin seitsemäs elokuuta 1969 Atlantic Recording-studioilla New Yorkissa. Tuottajana oli Adrian Barber ja yhtye käytti biisin nauhoituksiin kokonaisen päivän. The Allman Brothers Bandin esikoisalbumi ilmestyi neljäs marraskuuta 1969 ja Whipping Post säästettiin sen päätösraidaksi. Pituudestaan huolimatta Whipping Post saavutti huomattavaa radiosoittoa 70-luvun alkuvuosina progressiivista rockia suosineilla kanavilla. Myös 70-luvun rockkonserteissa kappaleeella oli merkittävä asemansa ja sitä toivottiin soitettavaksi myös muiden yhtyeiden ja artistien keikoilla. Genya Ravan nauhoitti kappaleesta raa'an tulkinnan vuonna 1974 ilmestyneelle albumilleen Goldie Zelkovitz. Kotimaassa Whipping Post pääsi mukaan Havana Blacksin vuonna 1987 ilmestyneelle esikoisalbumille Faceless Days ja kappaleesta muodostui liki pitäen standardi myös kyseisen kotimaisen vanhakantaisen hardrockin klassikon keikkaohjelmistoon.

Keskiviikon klassikko:Merkkiteos originaalina ja coverina

Black Magic Woman on brittimuusikko Peter Greenin käsialaa oleva kappale, joka ilmestyi hänen varhaisvaihessaan johtamansa Fleetwood Mac-yhtyeen singlenä useissa eri maissa vuonna 1968 ja myös Fleetwood Macin kokoelma-albumeilla English Rose ja The Pious Bird of Good Omen, joista ensin mainittu julkaistiin Yhdysvalloissa ja jälkimmäinen Britanniassa. Black Magic Woman pääsi lisäksi mukaan 70-luvun puolivälissä ilmestyneelle erinomaiselle Fleetwood Macin varhaistuotantoa sisältävälle tuplakokoelmalevylle Vintage Years.  Peter Green on useissa haastatteluissa maininnut Black Magic Womanin ottaneen vaikutteita Otis Rushin kappaleesta All Your Love, jonka John Mayall & The Bluesbreakers levytti paria vuotta aikaisemmin Eric Claptonin  yhtyeen soolokitaristina vaikuttamisen aikana. Myös Green ehti soittaa Bluesbreakersissä ennen Fleetwood Macia. Vaikka Fleetwood Macin originaaliversio Black Magic Womanista ei ollut yhtä suosittu, kuin Santanan kappaleesta vuonna 1970 levyttämä cover, nousi myös Fleetwood Macin levytys brittien singlelistalla sijalle 37. Black Magic Woman oli mukana Fleetwood Macin 70-luvun alun keikkaseteissä myös Danny Kirwanin leadvokalisoimana ja se muodosti rungon yhtyeen konserttien puolivälissä kuulluille pitkille jamitteluille. Kappaleen sointurakenne, kitarabreikit ja jopa melodia muistuttivat Peter Greenin varhaisempaa ja Fleetwood Macin esikoisalbumilla Peter Green's Fleetwood Mac julkaistua sävellystä I Loved Another Woman.Vuonna 2019 Black Magic Woman palasi Fleetwood Macin keikkaohjelmistoon Stevie Nicksin vokalisoimana ja Mike Campbellin kitaroimana. Se soitetaan noin seitsenmnuuttisena jamitteluna säännöllisine tempovaihteluineen. Stevien ja Miken välinen kemia kappaleessa on huomattava ja kaksikko on tuntenut toisensa 70-luvulta asti Tom Petty and the Heartbreakersin kanssa tekemänsä yhteistyön ansiosta. Santanan Black Magic Womanista vuonna 1970 levyttämä coverversio on medley Gabor Szabosin vuonna 1966 ilmestyneen instrumentaalikappaleen Gypsy Queen kanssa. Kappaleesta muodostui eräs Santanan suurimmista hiteistä, sillä se nousi Billboardin listan neljänneksi tammikuussa 1970. Itse Abraxas-pitkäsoitto, jolta Santanan coverversio löytyy, nousi Billboardin listakärkeen ja saavutti nelinkertaisesti platinaa vuoteen 1986 mennessä osittain juuri Black Magic Womanin ansiosta.

Tiistain tukeva:Eräs naisrockin keskeisimmistä hahmoista

30. lokakuuta 1939 syntynyt Grace Barnett Slick on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, muusikko ja taiteilija, joka tunnetaan laajalti rockin historiassa roolistaan San Franciscon 1960-luvun puolivälissä versoneesta psykedeelisestä musiikkiskenestä. Hänen uransa kattoi ainakin osittain neljä vuosikymmentä ja keskeisimmän työnsä hän teki yhtyeissä Jefferson Airplane, Jefferson Starship ja Starship. Yhtyeessä Great Society uransa aloittanut Slick on työstänyt myös sooloalbumeita. Highland Parkissa, Illinoisissa syntyneen Grace Barnett Wingin isä oli norjalais-ruotsalaista sukujuurta. Wingin vanhemmat tapasivat opiskellessaan Washingtonin yliopistossa ja myöhemmin he menivät naimisiin. Isä työskenteli Weeden and Companyn pankkitoiminnan sijoitussektorilla ja varhaislapsuudessaan Slick asui Chicagon alueella, Los Angelesissa ja San Franciscossa ennen kuin perhe asettui asumaan Palo Altoon, Kaliforniaan 1950-luvun alkupuolella. Palo Alton Senior High Schoolista Wing siirtyi Castilleja High Schoolin yksityiseen tyttökouluun Palo Altossa. Sieltä valmistuttuaan hän vaikutti New Yorkin Finch Collegessa vuosina 1957–58 ja Miamin yliopistossa vuosina 1958–59. 26. elokuuta 1961 Slick meni naimisiin elokuvantekijäksi pyrkineen Gerald ”Jerry” Slickin kanssa. Parin muutettua pois San Franciscosta Grace Slick työskenteli mallina kolmen vuoden ajan. Hän alkoi myös säveltää musiikkia muun muassa Jerry Slickin käsialaa olleeseen lyhytelokuvaan. Elokuussa 1965 Slick luki San Francisco Chroniclesta artikkelin tuoreeltaan perustetusta yhtyeestä nimeltä Jefferson Airplane. Hän harkitsi uraa musiikin parissa ainoastaan puolivillaisesti ennen kuin todensi Jefferson Airplanen livekeikan Matrixissa. Kitarasta ja vokalisoinnista vastannut Grace perusti rumpali Jerry Slickin, tämän soolokitarasta huolehtineen veljen Darby Slickin ja basisti David Minerin kanssa yhtyeen The Great Society.

Se otti nimensä sosiaalisen reformaatio-ohjelman samannimisestä näytelmästä. Lokakuun puolivälissä 1965 yhtye soitti debyyttikeikkansa Coffee Galleryssa ja pian sen jälkeen Slick sävelsi psykedeelistä rockia edustaneen kappaleen White Rabbit. Se sisälsi myöhäisempää levytysversiotaan nopeamman tempon ja livetulkintana kappaleesta muodostui suosikki yhtyeen diggareiden keskuudessa. Vaikka Grace Slick vaikutti osaltaan keskeisesti yhtyeen originaaliin tuotantoon, Darby Slick oli Great Societyn jäsenistä se, jonka kehotuksesta yhtye muutti tyyliään raga-vaikutteiseksi psykedeeliseksi yhtyeeksi. Vuoden 1965 loppuun mennessä Great Societysta oli tullut suosittu yhtye Bay Arean alueella. Kyseisen vuoden lokakuun ja joulukuun välillä yhtye nauhoitti Golden studioilla useita kappaleita Sylvester Stewartin ohjauksessa. Kyseisten demoäänitysten joukosta Autumn Records julkaisi singleformaatissa Darby Slickin käsialaa olleen kappaleen Somene to Love. Sillä Grace Slick vastasi vokalisoinnista, kitarasta, pianosta ja nokkahuilusta. Kyseisen vuoden syksyllä Jefferson Airplanen originaalisolisti Signe Toly Anderson jätti yhtyeen kasvattaakseen lapsensa. Jack Casady pyysi Gracea liittymään yhtyeeseen ja tämä vastasi myönteisesti Jefferson Airplanen professionaalin luonteen ansiosta. The Great Societyn ohjelmistosta Slick toi mukanaan kappaleet Somebody to Love ja White Rabbit, jotka molemmat ovat päässeet Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle. Great Societyn versiot poikkesivat melko runsaasti Jefferson Airplanen levytyksistä; originaalissa White Rabbitissa kuultiin Slickin oboesoolo. Gracen tultua mukaan Jefferson Airplane alkoi levyttää uutta musiikkia siirtyen samalla folkrockista kohti psykedeelisempää ilmaisua. Vuoteen 1967 mennessä pitkäsoitto Surrealistic Pillow ja molemmat siltä poimitut singlet osoittautuivat suuriksi menestyksiksi ja Jefferson Airplanesta muodostui eräs maan suosituimmista yhtyeistä. 

Slick ansaitsi asemansa eräänä aikakautensa huomattavimmista naisrockmuusikoista. Muista keskeisistä Slickin Jefferson Airplanen kanssa levyttämistä kappaleista mainittakoon pikaisesti Greasy Heart, Rejoyce ja Lather. Vuonna 1968 Slick esitti kappaleen Crown of Creation Smothers Brothers Comedy Hourissa mustassa meikissä ja seuraavana vuonna Jefferson Aiplanen esittäessä We Can Be Togetherin The Dick Cavett Showssa Slick oli ensimmäinen henkilö, joka manitsi sanan motherfucker suorassa televisiolähetyksessä. Jefferson Airplanen lopetettua toimintansa Slick perusti Jefferson Starshipin ja julkaisi myös sooloalbumiensa sarjan. Sen käynnisti vuonna 1973 Manhole, ja jatkoa seurasi pitkäsoittojen Dreams, Software ja Welcome to the Wrecking Ball myötä. Manholen työstämiseen osallistunut Pete Sears liittyi myös Jefferson Starshipin originaalikokoonpanoon vuonna 1974. Sears ja Slick kirjoittivat yhdessä useita Jefferson Starshipin varhaistuotannon keskeisiä kappaleita, kuten Hyperdrive ja Play on Love. Don Frangipanen tuottama Dreams on Slickin sooloalbumeista henkilökohtaisin ja se oli ehdokkaana Grammyn vastaanottajaksi. Kyseisen albumin kappaleista Do It the Hard Way on erinomainen esimerkki Slickin tuonaikaisesta musiikista. 1980-luvulla, jolloin Slick oli ainoa Jefferson Airplanessa vaikuttanut Starshipin jäsen, yhtye saavutti kolme listakärkeen noussutta singleä kappaleilla We Built This City, Sarah ja Nothing’s Gonna Stop Us Now. Slick jätti yhtyeen vuonna 1988 pian pitkäsoiton No Protection julkaisemisen jälkeen. Seuraavana vuonna Slick ja muut Jefferson Airplanen jäsenet tekivät yhtyeen nimeä kantaneen reunionalbumin ja menestyksekkään kiertueen. Niiden jälkeen Slick jätti musiikkibineksen. Hän oli silti myöhemmin mukana muutamassa Paul Kantnerin luotsaaman Jefferson Starshipin Los Angelesissa soittamassa konsertissa. Musiikin jätettyään Slickin intressit ovat kohdistuneet maalaamiseen ja piirtämiseen. Slick on yksi ensimmäisistä naispuolisista rocktähdistä ja Janis Joplinin tavoin keskeinen hahmo rockmusiikin kehityksessä 1960-luvun loppupuolella. Hänen ainutlaatuinen laulutyylinsä ja erottuva lavaesiintymisensä ovat olleet inspiraation lähteinä esimerkiksi Patti Smithille ja Stevie Nicksille. Slickistä muodostui vanhin Billboardin listakärkeen singleykkösen saanut naisartisti. Starshipin We Built This City nousi kärkeen Slickin täytettyä 46 vuotta. Edellinen ennätys oli ollut 44-vuotiaalla Tina Turnerilla vuonna 1984 kappaleella What’s Love Got to Do With It. Vuonna 1987 Slick rikkoi oman ennätyksensä Starshipin Nothing’s Gonna Stop Us Nown noustua kärkeen. Slickin ennätys oli voimassa 12 vuotta, mutta vuonna 1999 53-vuotias Cher sai listaykkösen kappaleella Believe. Rock and Roll Hall of Fameen Slick pääsi vuonna 1996 Jefferson Airplanen jäsenenä. Vuonna 1993 hän kertoi Stephen Kingin näytelmän You Know They Got a Hell of a Band Kingin audiokirjaan Nightmares & Dreamscapes. Vuonna 1999 Slick saavutti sijan 20. VH1:n sadan tärkeimmän naisrockarin listalla.