Maanantain mainio:Shockrockin kiistaton edelläkävijäalbumi

W.A.S.P.:W.A.S.P.

17. elokuuta 1984 ilmestynyt W.A.S.P.:in nimeä kantanut esikoispitkäsoitto on kiistaton shockrockin merkkipaalu. Esimerkiksi Kissin Animalizen tavoin kyseinen albumi lukeutuu  yleisesti tietyn rocksukupolven ensimmäisiin levyhankintoihin. I Wanna Be Somebody on albumin raivoisa avauskappale ja edustaa samalla edelleen W.A.S.P.:in esikoisen tunnetuinta antia. Kitaravallistaan ja johtohahmo Blackie Lawlessin raaoista laulusuorituksista huolimatta lähes kaikki W.A.S.P.:in debyytin kappaleet sisältävät kaivattavaa tartuntapintaa ja esimerkiksi L.O.V.E. Machine lukeutuu albumin hittipotentiaalisimpaan antiin. The Flame on eräs pitkäsoiton kirkkaimmista helmistä ja sillä on tarjottavanaan erinomainen sing along -kertosäe. Sleeping in the Fire on W.A.S.P.:in debyytin balladikaunokki, joka sisältää bluesahtavaa kitarointia ja myös akustisia elementtejä Blackien laulusuorituksen ollessa niin melodinen kuin suinkin mahdollista. Tormentor sisältää upeita rumpufillejä ja riffittelyjä ja kappaleen sooloa  edeltävässä bridgessä Blackie karjuu I'm the King of Liars tavalla, johon vain hän pystyy. On Your Knees lähestyy tyylillisesti jo speedmetallia ja sisältää mainiota sooloilua ja riffittelyä. The Torture Never Stops tarjoaa pitkäsoiton päätteeksi tarttuvaa riffittelyä ja Blackien vakuuttavaa kiljuntaa. Kappaleen loppu on suunnilleen niin raivoisa kuin se noihin aikoihin saattoi olla Tony Richardsin takoessa kannujaan täydeltä laidalta.W.A.S.P.:in esikoisalbumi on edelleen erinomainen osoitus siitä, että raaka musiikillinen ilmaisu ja tarttuvuus voivat onnistuneesti ja vakuuttavasti kohdata toisensa.

Sunnuntain extra:Eräs The Jamin merkkiteoksista

The Jam:Setting Sons

Marraskuun puolivälissä 1979 ilmestynyt Setting Sons on merkittävän brittiyhtye The Jamin neljäs studioalbumi. Se jatkoi yhtyeen suosiota niin ostavan yleisön kuin kriitikoiden keskuudessa edeltäneen pitkäsoiton All The Mod Consin tavoin. Brittilistalla Setting Sons saavutti parhaimmillaan neljännen sijan. Pitkäsoiton ainoasta singlejulkaisusta The Eton Rifles muodostui The Jamin ensimmäinen top ten-menestys ja se nousi kolmanneksi. All The Mod Consiin verrattuna Setting Sonsia voi tuotannollisesti pitää rankkasoundisempana albumina. Kuitenkaan sen kappaleissa ei ole unohdettu The Jamin varhaisemmalle tuotannolle tunnusomaista melodisuutta. Temaattisesti Setting Sons lienee The Jamin kunnianhimoisin albumi. Yhtyeen solisti, kitaristi ja keskeinen biisintekijä Paul Weller kaavaili Setting Sonsista konseptialbumia. Sen teemana olisi ollut kolmen lapsuusajan ystävän tapaaminen sodan jälkeen ja sen havaitseminen, että kolmikon jäsenet olivat kasvaneet erilleen toisistaan. Kyseinen konsepti ei koskaan täysin toteutunut ja on jäänyt epäselväksi, mitkä Setting Sonsin kappaleista oli alun perin tarkoitettu osaksi kyseistä kertomusta. Todennäköisimpiä vaihtoehtoja ovat Thick As Thieves, Little Boy Soldiers, Wasteland ja Burning Sky. Kunnianhimoisimpana kyseisistä kappaleista voi pitää Little Boy Soldiersia ja The Jamin bootleg-nauhoituksista kyseisestä kappaleesta on löydettävissä kolmeen osaan jaettu versio. Siitä lienee siis kaavailtu toistuvaa motiivia, jonka osat olisivat päätyneet Setting Sonsin muiden kappaleiden väliin. Musiikillisesti kyseinen albumi oli myös julkaistussa versiossaan varsin kunnianhimoinen. Little Boy Soldiers muistutti tyylillisesti vaativampaa The Kinksin tuotantoa ja uusi näkemys basisti Bruce Foxtonin käsialaa olleesta kappaleesta Smithers-Jones sisälsi runsaasti jousia. Kappaleen originaaliversio oli julkaistu kolme kuukautta ennen Setting Sonsia When You're Young -singlen b-puolena. Julkaistussa versiossaan Setting Sonsia voi onnistuneisuudestaan huolimatta pitää hieman kiireisenä julkaisuna. Tämä selittää esimerkiksi Martha Reeves & The Vandellas-cover Heatwaven sisältymisen albumille. The Eton Rifles oli julkaistu singlenä ennen pitkäsoittoa ja näin ollen Setting Sons sisälsi ainoastaan seitsemän täysin uutta kappaletta. Setting Sons säilyy The Jamin korkeimmalle arvostettujen pitkäsoittojen joukossa All The Mod Consin ja seuraajansa Sound Affectsin tavoin. New Musical Expressin vuoden 1979 äänestyksessä Setting Sons valittiin vuoden neljänneksi parhaaksi albumiksi. Kappaleiden osalta The Efton Rifles valittiin vuoden parhaaksi ja Strange Town viidenneksi parhaaksi. Vuonna 2014 Setting Sonsista julkaistiin uusintapainos ja sekin saavutti sijan 97. brittilistalla kyseisen vuoden marraskuussa.

Lauantain pitkä:Thin Lizzyn originaali soolokitaristi ja paljon muuta

Kolmas syyskuuta 1947 syntynyt Eric Robin Bell on irlantilainen rock- ja bluesmuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Thin Lizzyn ensimmäiseksi soolokitaristiksi ja perustajajäseneksi. Lizzystä lähdettyään hän johti omaa yhtyettään ennen liittymistään Noel Redding Bandiin 70-luvun puolivälissä. Myöhemmin Bell on julkaissut useita sooloalbumeita ja johtanut omaa bluesvaikutteista trioaan The Eric Bell Bandia. Bell aloitti muusikon uransa Belfastissa paikallisissa yhtyeissä. Niihin lukeutui loppuaikojen Them syys-lokakuussa 1966, jolloin Van Morrison oli vielä yhtyeen solistina. Bellin muista yhtyeistä mainittakoon Shades of Blue, The Earth Twellers ja The Bluebeats sekä niitä seurannut irlantilainen showyhtye Dreams. Bell kyllästyi showyhtye-formaattiin ja jätti Dreamsin vuonna 1969. Samaisen vuoden lopulla hän perusti paikallisten muusikoiden Phil Lynottin, Eric Wrixonin ja Brian Downeyn kanssa yhtyeen, jonka Bell nimesi Thin Lizzyksi The Dandy-sarjakuvassa esiintyneen robottihahmon Tin Lizzien mukaan. Wrixon jätti Thin Lizzyn muutaman kuukauden päästä ja jäljelle jäänyt kolmikko solmi levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa. Soolokitaristin ominaisuudessa Bell soitti Thin Lizzyn kolmella ensimmäisellä pitkäsoitolla, vuosien 1971 ja 1973 välillä ilmestyneillä albumeilla Thin Lizzy, Shades of Blue Orphanage sekä Vagabonds of the Western World sekä debyyttihitillä Whiskey in the Jar. Lynottin ja Downeyn kanssa Bell kirjoitti useita kappaleita, joista erityisesti The Rockerista muodostui keikkasuosikki vuosiksi eteenpäin. Täysin Bellin käsialaa oli Thin Lizzyn esikoispitkäsoitolta löytyvä kappale Ray Gun. Vaikka Thin Lizzy saavutti suosiota jo 70-luvun alkupuolella, levytyksiin, kiertueisiin ja rockelämäntapaan liittyneet paineet vaativat veronsa. Bell jätti Thin Lizzyn soitettuaan viimeisen keikkansa yhtyeessä uuden vuoden aattona 1973. Vaikka lähtöön liittyi dramatiikkaa, Bell ei osoittanut katumusta. Hänet Lizzyssä korvasi väliaikaisesti Gary Moore.

Vuonna 1974 johdettuaan omaa yhtyettään Bell sai pyynnön liittyä aikaisemmin The Jimi Hendrix Experiencessä soittaneen Noel Reddingin, kitaristi/solisti Dave Clarkin ja rumpali Les Sampsonin kanssa osaksi Noel Redding Bandia. Bell liittyi yhtyeeseen, vaikkei aluksi ollut varma siitä musiikillisesta suunnasta, jonka Noel Redding oli aikeissa ottaa. Noel Redding Band sai aikaan kaksi pitkäsoittoa ennen vuoteen 1976 ajoittunutta hajoamistaan. Vuonna 1995 ilmestyi kolmas käyttämättä jääneistä kappaleista koostunut albumi. Kakkospitkäsoitolta löytyvä kappale Blowin' oli Bellin käsialaa. Vuonna 1980 Bell teki lyhyen paluun Thin Lizzyyn ja levytti Jimi Hendrixille tribuuttikappaleen Song for Jimmy, joka julkaistiin oranssilla flexi-levyllä Flexipop -lehden elokuussa 1981 ilmestyneen numeron mukana. Se pääsi myös Thin Lizzyn vuonna 2002 julkaistulle boxille Vagabonds, Kings, Warriors, Angels, tosin suurta osaa Bellin kitarointia vajaana, sillä kappaleen alkuperäisiä masternauhoja ei löydetty. Bell osallistui myös Thin Lizzyn vuoteen 1983 ajoittuneelle jäähyväiskiertueelle ja oli näin ollen myös mukana kyseiseltä kiertueelta julkaistulla tupla-albumilla Life. 70-luvun lopussa Bell oli aktivoinut uudelleen oman yhtyeensä ja julkaisi sen kanssa ep:n vuonna 1981. Bell liittyi saksofonisti Dick Heckstall-Smithin kahdeksanhenkiseen bluesrockyhtyeeseen nimeltä Mainsqueeze. Se konsertoi Euroopassa ja julkaisi vuonna 1983 livealbumin. Myöhemmin yhtye soitti Bo Diddleyn taustayhtyeenä ja levytti myös hänen kanssaan vuonna 1986 ilmestyneen livelevyn Hey Bo Diddley:In Concert. Bell on jatkanut konsertointia ja levytyksiä Eric Bell Bandinsa kanssa 90- ja 2000-luvuilla. Hän on julkaissut sen kanssa useita albumeita ja levyttänyt myös Barrelhouse Brothersin kanssa. Vuonna 2005 Bell liittyi Gary Mooren seuraksi lavalle Dublinin Point Theatressa järjestetyssä Phil Lynottin muistokonsertissa The Boy is Back in Town. Työn alla oli tuolloin Lizzyn esikoishitti Whiskey in the Jar. Kyseinen konsertti julkaistiin myös dvd-formaatissa nimellä One Night in Dublin:A Tribute to Phil Lynott. Bell oli asunut useita vuosia Lontoossa, mutta vuonna 2010 hän muutti West Corkiin, Irlantiin.

Perjantain pohjat:Merkittävä laulajatar/lauluntekijä

Ensimmäinen syyskuuta 1957 syntynyt Gloria Maria Milagrosa Fajardo Garcia, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Gloria Estefan, on kuubalais-amerikkalainen laulajatar, lauluntekijä ja näyttelijätär. Hän aloitti uransa leadvokalistina yhtyeessä Miami Latin Boys, josta kehittyi Miami Sound Machine. Yhtyeen läpimurroksi muodostui sen ensimmäinen Columbia/Epicille levyttämä pitkäsoitto Eyes of Innocence, joka sisälsi muun muassa tanssihitin Dr Beat. Sen seuraavana vuonna ilmestynyt seuraaja-albumi Primitive Love oli vielä menestyksekkäämpi, sillä siltä poimittiin Billboardin listalla kolme top teniin yltänyttä singleä; Conga, Words Get in the Way ja Bad Boy, joista keskimmäinen nousi lisäksi Hot Adult Contemporary Chart -listan kärkeen ja osoitti yhtyeen taipuvan mainiosti myös popballadeihin. Congasta muodostui kuitenkin eräänlainen Estefanin tunnuskappale ja läpimurto, joka teki hänet maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Vuonna 1986 Miami Sound Machine voitti kyseisellä kappaleella Tokion 15:n vuosittaisen musiikkifestivaalin grand prixin. Kesällä 1988 Gloria Estefan ja Miami Sound Machine saavuttivat ensimmäisen listaykkösensä singlellä Anything for You. Äänialalaltaan Estefan on kontra-altto. Maaliskuussa 1990 Estefanin kiertuebussissa tapahtui onnettomuus. Hän teki paluun vuotta myöhemmin ilmestyneellä albumillaan Into the Light ja sitä seuranneella maailmankiertueella. Ensimmäisen kolmesta Grammystaan parhaasta latinalaisalbumista Estefan voitti vuonna 1993 ilmestyneellä espanjankielisellä pitkäsoitollaan Mi Tierra. Kyseessä oli myös ensimmäinen Billboardin latinalaisalbumilistan kärkeen noussut pitkäsoitto ja ensimmäinen Espanjassa timanttilevyksi myynyt albumi. Monista Estefanin kappaleista, kuten Rhythm is Gonna Get You, Here We Are ja Vicki Sue Robinsonin kappaleesta Turn the Beat Around levytetystä coverista  on muodostunut kansainvälisiä hittejä ja ne ovat nousseet listakärkeen. Estefan on voittanut useita Grammyja. Hän on saanut tähtensä Hollywoodin ja Las Vegasin Walk of Fameille. Vaikutuksestaan amerikkalaiseen musiikkiin hän on vastaanottanut vuonna 2015 presidentin vapausmitalin. Joulukuussa 2017 Estefan palkittiin Kennedy Center Honorsilla vaikutuksestaan amerikkalaiseen kulttuurielämään. Elokuussa 2020 ilmestynyt albumi Brazil305 sisältää brasilialaisvaiutteisia uusioversioita Estefanin vanhemmasta tuotannosta ja lisäksi neljä uutta kappaletta. Vuonna 2022 julkaistulla albumilla Estefan Family Christmas ovat Glorian lisäksi mukana hänen tyttärensä Emily sekä pojanpoikansa. Elämäntyöstään Estefan on palkittu American Music Awardilla ja BMI on nimennyt hänet vuoden lauluntekijäksi. Estefan on päässyt lauluntekijöiden Hall of Fameen ja vastaanottanut useita Billboard Awardseja. Hänet on myös valittu sekä VH1:n että Billboardin sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalle.

Torstain terävä:Scorpionsin 80-luvun upea avaus

Scorpions:Animal Magnetism

Vuonna 1979 ilmestynyt albumi Lovedrive oli tullut merkitsemään Scorpionsille lopullista kansainvälistä läpimurtoa. Kyseisellä pitkäsoitolla toisena kitaristina kuultiin Ulrich Rothin paikalle tullutta Mathias Jabsia. Rothin kitaroimasta Scorpions-tuotannosta kannattanee nostaa erityisesti esiin vuonna 1977 julkaistu pitkäsoitto Taken by Force, joka innovatiivisuudessaan vaikutti osaltaan speed- ja trashmetallin kehitykseen. Esimerkiksi Judas Priest ja Motörhead kehittivät osaltaan Scorpionsin luomaa pohjatyötä eteenpäin. Animal Magnetism saatiin valmiiksi vajaa vuosi edeltäjänsä Lovedriven jälkeen. Vaikka kyseinen pitkäsoitto sisältää useita varsin laadukkaita kappaleita, on Scorpions soittanut albumin materiaalia konserteissaan suhteellisen säästeliäästi. Animal Magnetismin avaava, upean melodisesti hardrockaava Make It Real sisältyi sentään keikkaohjelmistoon ja siitä kuultiin erinomainen näkemys myös viisi vuotta myöhemmin julkaistulla tupla-albumilla World Wide Live. Sitä seuraavaa tyylitajuisen revittelevää Don't Make No Promisesia yhtye ei jostain syystä soittanut koskaan keikoillaan siitä huolimatta, että kappale olisi ollut todella omiaan diggareiden osallistuvaa eläytymistä ja silkkaa päänheilutusta varten. Kyseistä voimalatausta albumilla seuraa kaksi lempeämpää rockpalaa; Hold Me Tight ja 20:th Century Man, jotka kumpikin sisältävät varsin tarttuvat kertosäkeet. Kyseistä biisikaksikkoa seuraa onnistunut balladi Lady Starlight, joka on kuitenkin hyväksyttävästi ainoa tyylisuuntansa edustaja albumilla. Animal Magnetismin kakkospuolen käynnistävä Falling in Love sisältää suorastaan erinomaisen riffin, jonka tyyppistä lukuisat yhtyeet ovat osaltaan hyödyntäneet. Kyseessä lieneekin eräs koko Scorpionsin tuotannon todellisista huippuhetkistä. Only A Manilla on tarjottavanaan lähes trahsmetallia muistuttava riffi, mutta kyseisen kappaleeseen tuo kaivattavaa kevennystä sen tarttuva kertosäe. Klaus Meine vokalisoi matalammassa rekisterissä Taken by Forcelta löytyvien Steamrock Feverin ja The Sails of Charonin tavoin. Monille Scorpionsin diggareille The Zoo lukeutuu yhtyeen kaikkein parhaisiin kappaleisiin. Sen suoranainen tapporiffi kehittyi vielä World Wide Livella julkaistulla versiolla. Originaali studioversio muistuttaa doommetallia jopa Black Sabbathia kunnioittaen. Pitkäsoiton päättävä sen lähes kuusiminuuttinen nimikappale on lähes hautajaistunnelman omaava doommetalhymni. Animal Magnetism lukeutuu vaivattomasti Scorpionsin todellisten huipputöiden joukkoon. Kyseisenä aikakautena yhtye oli seikkailunhaluinen ja laajensi osaltaan metallimusiikin genren rajoja ja osaltaan myös loi perustusta kaikelle kyseisessä tyylilajissa myöhemmin seuranneelle. Animal Magnetism myi kultaa vuoden 1984 maaliskuussa ja saavutti platinalevyn vuoden 1991 lokakuussa. EMI:n vuonna 2001 albumista julkaisema remasteroitu versio sisältää bonuskappaleenaan kitaristi Rudolf Schenckerin leadvokalisoiman harvinaisen singlekappaleen Hey You. 

Keskiviikon klassikko:Merkittävän southern rockin edustajan vuoden 1979 klassikkoalbumi

Molly Hatchet:Flirting with Disaster

Keskeisimpiin southern rock-yhtyeisiin lukeutuvan Molly Hatchetin kitaravallin voinee sanoa saavuttaneen huippunsa yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneellä kakkosabumilla Flirting with Disaster. Yhtyeen revittelevää musiikillista ja myös tekstillistä ilmaisua rikastetaan kuitenkin kolmen kitaristin, eli Steve Hollandin, Dave Hlubekin ja Duane Rolandin vivahteikkaalla työskentelyllä. Kolmikon jäsenet vaihtavat sujuvasti rooliaan soolo, rytmi- tai harmoniakitaristeina. Hlubek ja Holland perustivat Molly Hatchetin Jacksonvillessa 70-luvun alussa. Yhtyeen managerina toiminut Pat Armstrong oli tehnyt yhteistyötä myös Lynyrd Skynyrdin kanssa ja Molly Hatchet äänittikin originaalit demonsa Skynyrdin studiossa. Yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneen esikoisalbumin tuottamisesta vastannut Tom Werman jatkoi yhteistyötään yhtyeen kanssa myös Flirting with Disasterilla. Kyseistä albumia äänitettiin sekä Yhdysvaltain itä, että länsirannikolla. Musiikillisesti kyseessä on tiukka ja konstailematon rockalbumi, jonka kansikuva on Frank Frazettan maalaus nimeltä Dark Kingdom. Flirting with Disasterin kymmenestä raidasta yhdeksän edustaa yhtyeen omaa tuotantoa. Niistä kahdeksan työstämiseen on osallistunut solisti Danny Joe Brown. Huuliharppuintrolla käynnistyvän Whiskey Manin tekstissä varoitetaan liian rankasta bailaamisesta ja musiikillisesti kyseisellä raidalla on tarjottavanaan väliosassaan vahvoja sointuja ja kitaroita hyödynnetään varsin tehokkaasti leadin soidessa moniäänisesti. Pitkäsoiton cover on näkemys Bobby Womackin varhaisen yhtyeen The Valentinosin hitistä ja Rolling Stonesin listakärkeen nostamasta It's All Over Nowsta. Molly Hatchetin näkemyksessä Bruce Crump tarjoaa varsin tanakkaa rumputyöskentelyä ja boogie woogie -tyyppisistä piano-osuuksista vastaa vieraileva tähti Jai Vainding. One Man's Pleasure eroaa Banner Thomasin dominoiman bassotyöskentelyn ansiosta pitkäsoiton edeltävistä kappaleista. Kitarat pääsevät toden teolla ääneen vasta soolo-osuudessa. Jukin' City rakentuu melko pitkälle pelkistetyn riffin varaan, joskin tietyt kappaleen myöhäisemmät kuviot lisäävät selkeästi kappaleen kiinnostavuutta. Boogie No More käynnistyy hitaana bluesvaikutteisena numerona. Se muuttaa kuitenkin tyyliään tempoaan lisäten ja kappaleen reilut neljä viimeistä minuuttia tarjoavat erinomaista Skynyrdin Free Birdia tyylitajuisesti muistuttavaa kitarahyökkäystä. Brownin, Hlubekin ja Thomasin käsialaa oleva pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä nimikappale on viisiminuuttinen, erinomaisesti rullaava ja kiinnostavuutensa säilyttävä raita, joka ansaitsee statuksensa klassikkona Molly Hatchetin tuotannossa. Albumin kappaleista ainoana se julkaistiin myös singleformaatissa. Vaikka kappale jäi Billboardin listalla top 40:än ulkopuolelle, se viihtyi poplistoilla kymmenen viikon ajan. Mikä merkittävintä, Flirting with Disasterista muodostui Molly Hatchetin tunnuskappale, joka heijasti tekstissään yhtyeen lähellä rajaa viihtynyttä elämäntapaa. Näin kovassa seurassa albumin seuraavat kappaleet, melko tyypillistä vaihtoehtocountrya edustava Good Rockin' sekä instrumentaatiossaan lehmänkelloa ja boogiepianoa hyödyntävä Gunsmoke jäävät hienoisten täyteraitojen asemaan. Tummasävyisempi Long Time tekee paluun jälleen vahvempaan kappalemateriaaliin. Albumin päättää niin ikään varsin onnistunut jamittelukappale Let The Good Times Roll, jossa kitarat ja rummut saavat jälleen aikaan varsin vakuuttavaa jälkeä. Kyseinen kappale on myös melodisesti siinä määrin tarttuva, että oikeissa olosuhteissa siitä olisi voinut kehkeytyä jopa singlemenestys. Loppujamissaan kappale tarjoaa jälleen syvän etelän rockin parhaita elementtejä. Flirting with Disaster nousi albumilistalla top 20:een ja myi Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kappaletta. Danny Joe Brown jätti yhtyeen pian kyseisen albumin jälkeen terveysongelmiensa vuoksi. Hän teki tosin paluun Molly Hatchetiin 80-luvun alkupuolella, mutta kyseisessä vaiheessa uraansa yhtye oli jo muuttanut musiikillista tyyliään tavoittaakseen toisentyyppistä yleisöä.

Tiistain tukeva:Joensuulaisen doommetallin sanansaattajan upea keikka naapurikaupungissa

Vuonna 2009 perustettu joensuulainen doommetallin lipunkantaja, tosin myös useita muita musiikillisia vaikutteiden antajia ja diggauskohteita,kuten New Wave of British Heavy Metallin yhtyeet sekä Roky Eriksonin tunnustava Serpent Warning -yhtye on tulossa tiensä päähän. Yhtyeen keskeinen biisintekijä Antti Koponen on muuttamassa Espanjaan ja Serpent Warningin kalenterissa on alkaneelle syksylle vielä kaksi keikkaa, joista ensimmäinen oli Kuopion Ottopojassa 26. elokuuta. Koposen lisäksi yhtyeen rytmiryhmä; rumpali Ripe Lindberg ja basisti Jussi Kotilainen on säilynyt mukana koko yhtyeen olemassaolon ajan. Vuonna 2012 Serpent Warningilta ilmestyi omakustanne-ep Beyond the Wisdom ja vuonna 2014  yhtyeeltä julkaistiin sen ainoa ja nimeä kantava pitkäsoitto I Hate Recordsin kautta. Kyseisellä kuudesta kappaleesta koostuvalla ja myös omakustanteen kappaleet uusina versioina sisältävällä  albumilla solistina oli myös yhtyeestä The Wandering Midget muistettu Samuli Pesonen. Suvi Laanisen leadvokalisoimana yhtye soitti muun muassa festivaalikeikan Ruotsissa ja työsti demokappaleita. Kakkoskitaristiksi Serpent Warningiin saatiin Marko Purhonen ja yhtyeen viimeisen line upin solistina vaikuttaa Jimi Lehtijoki. 

Toiseksi viimeisellä keikallaan Kuopion Ottopojassa Serpent Warning  käynnisti illan kolmesta yhtyeestä koostuneen kattauksen. Serpent Warningin setti alkoi myös yhtyeen pitkäsoiton avaintuotantoon lukeutuvalla pitkällä ja vakuuttavalla Evil River -kappaleella. Antti Koponen kitaroi upeasti ja SW:n tuorein solisti Jimi Lehtisalo paitsi vokalisoi pätevästi, myös eläytyi keikkaan täysillä avauskappaleesta lähtien. Orient Eyes edustaa Serpent Warningin tuotannossa suorempaa heavyilmaisua ja sitä seurasi yhtyeen ohjelmistossa todellisiin teoksiin lukeutuva Luna. Death's Tower oli setin nopein rypistys ja nimikappale Serpent Warning nostaa vakuuttavuudessaan aina ihon kananlihalle. Iskevän riffin varaan rakennettu Thousand Names edustaa SW:n tuotantoa kenties hittipotentiaalisimmillaan. Keikan päätöskappale Pagan Fire tarjosi jälleen nopeampaa ja tyylillisesti lähempänä perinteisempää heavya olevaa musiikillista ilmaisua. Basisti Jussi " Geezer"Kotilaisesta ja rumpali Ripe Lindbergistä muodostuva  rytmiryhmä oli vankka kuin peruskallio, Antti Koponen kitaroi inspiroituneesti koko setin ajan ja vokalisointinsa lisäksi Jimi Lehtisalon lavasäteily oli suorastaan esimerkillistä. Yleisöä oli paikalla niukasti, mutta ne, jotka olivat saapuneet paikalle, diggasivat kuulemastaan ja kuuntelemastaan sitäkin runsaammin.

Serpent Warning Kuopion Ottopojassa 26. elokuuta 2017.