Tiistain tukeva:Kotimainen juurimusiikin helmi

The Balls:Drunkfish

Vuonna 1990 ilmestynyt Drunkfish on helsinkiläisen juurimusiikin lippulaivan, The Ballsin onnistunut ja turhan vähälle huomiolle jäänyt esikoispitkäsoitto.  Yhtye oli aloittanut kitaristi Tipi Järvisen kasaamana housebändinä Natsalla. Ballsin kokoonpanon muodostivat debyyttialbumin aikaan solisti Marjo Leinonen, kitaristit Petri Peevo, Tipi Järvinen ja Pera Huuskonen, basisti Jimi Sero ja rumpali Sami Vettenranta. Peevo ja Sande olivat olleet muun muassa mukana vuoden 1987 debyyttialbumi Kuninkaan aikaisessa Clifters-kokoonpanossa. Balls oli julkaissut jo edellisenä vuonna Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla taltioidun minilp:n, jonka kappaleista muistettakoon erityisesti Treat Right Your Heart sekä Levyraadin voittanut Raven. Sillä oli vielä mukana yhtyeen originaali basisti Rane Raitsikka. Minilp:n tavoin Ballsin voi todeta onnistuneen mainioti myös esikoistäyspitkällään. Yhtyeen omasta tuotannosta Drunkfishillä toimivat erityisen hyvin tiukkariffinen avausraita Tallman, yhtyeen suurimmaksi hitiksi muodostunut Crazy Rhythm, bluesia tyylitajuisesti huokunut Spring Time Deal, juurevuuden ydinmehua tihkunut Honey sekä erinomanen svengipala Quickhelper. Covereita Ballsin esikoistäyspitkällä edustavat myös Blood, Sweat and Tearsista muistetun Jerry LaCroixin Money (Mean Old World), valkoisen erinomaisen soulyhtyeen Mitch Ryder & The Detroit Wheelsin Sock It to Me, Maggie Bellin soolotuotannon tunnetuimpiin paloihin kuuluva Suicide Sal sekä tunnetuimpana Chuck Berryn ikiklassikko Maybelline.

90-luvun alussa Balls oli varsin ahkera keikkabändi. Basistina bändissä vaikutti hetken aikaa myös musiikin parissa todella pitkän päivätyön jo tähän mennessä tehnyt, mutta silti eräänlaiseksi taustahahmoksi toistaiseksi jäänyt Maria Hänninen. Ballsin seuraavaa pitkäsoittoa, Pave Maijasen tuottamaa albumia Balls Change When Balls Wants to Change saatiin odotella vuoteen 1993. Vuonna 1995 ilmestyi todella jännittäväsoundinen, Jukka Orman tuottama pitkäsoitto Jungle in a Barrel. Vielä vuonna 2001 Balls palasi albumilla Skinny Dipping, jonka singlepoiminta, erinomainen näkemys The Temptationsin klassikosta I Can’t Get Nex to You osoittautui jopa pieneksi hitiksi. Vuonna 2005 ilmestyi runsaasti ennenjulkaisematonta tuotantoa sisältänyt tuplacd Fastlane through the History of Balls. Vuonna 2008 Leinonen oli pääosassa Janis Joplinista kertovassa musikaalissa.  Seuraavana vuonna Balls julkaisi vielä singlen Wild One. Vuosina 1996–2005 yhtyeen basistina vaikutti Jari Paulamäki. Joulukuussa 2007 sairaskohtaukseen menehtynyt Tipi Järvinen oli todellinen musiikin monitoimimies viimeiseen asti. Marjo Leinosen muista kokoonpanoista mainittakoon Viranomaiset, Huff n’ Puff sekä tuoreimpana Big Feet &LaLa, joiden kaikkien kokoonpanossa on ollut mukana myös Sande Vettenranta. Viranomaisten ensimmäinen pitkäsoitto oli vuonna 2006 ilmestynyt Uusi päivä, ja tuoreempi helmikuussa 2020 julkaistu Vanha schäfer. Huff n’ Puff on työstänyt yhden, vuonna 2012 julkaistun ja mainiosti onnistuneen albumin ja Big Feet & LaLan  esikoispitkäsoitto on kevättalvella 2018 ilmestynyt Pet Me!

Maanantain mainio:Amerikkalaisen hardrockin superyhtye

Vuonna 1989 perustettu Damn Yankees on amerikkalainen hardrockin superyhtye. Sen line upin muodostivat Amboy Dukesista ja menestyksekkäästä soolourastaan tunnetuksi tullut Ted Nugent, Styxin Tommy Shaw, Night Rangerin Jack Blades ja myöhemmin Lynyrd Skynyrdiin liittynyt Michael Cartellone. Ron Nevisonin tuottama yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi myi tuplaplatinaa vuonna 1990. Jack Bladesin käsialaa ollut singlekappale Coming of Age nousi AOR-listan kärkeen ja Tommy Shawn työstämä Come Again saavutti sekin merkittävää radiosoittoa. Vuonna 1990 balladi Hard Enough nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja AOR-listan toiselle sijalle. Kyseessä oli ensimmäinen mainstream-tyyliä edustanut top teniin noussut single, jolla Ted Nugent oli mukana. Damn Yankeesin esikoislevyä seurasi puolitoista vuotta kestänyt maailmankiertue, jolla yhtye soitti esimerkiksi Bad Companyn ja Poisonin kanssa. Yhtyeen musiikkia kuultiin myös monilla soundtrackeilla, joista mainittakoon Nothing But Trouble ja Takin' of Beverly Hills. Vuonna 1992 ilmestynyt Damn Yankeesin kakkosalbumi Don't Tread ylsi sekin kultalevyksi. Pitkäsoiton hittejä olivat Mister Please, Where You Going Now sekä Silence is Broken, joista viimeksi mainittu voimaballadi oli mukana Jean-Claude Van Dammen elokuvassa Nowhere to Run. Vuonna 1994 Ted Nugent palasi soolouralleen. Tommy Shaw ja Jack Blades levyttivät seuraavan pitkäsoittonsa Hallucination nimellä Shaw Blades. Albumin promootio jäi vähäiseksi, eikä siltä noussut suurta singlehittiä, mutta I'll Always Be with You saavutti radiosoittoa ja  albumin nimikappale oli mukana elokuvassa Tommy Boy. Länsirannikolle sijoittuneen kiertueen jälkeen Shaw ja Blades palasivat työskentelemään pääbändiensä kanssa. Vuonna 2007 Damn Yankees julkaisi uuden pitkäsoittonsa Influence. Se koostui ainoastaan yhtyeen jäseneitä inspiroineesta 60- ja 70-lukujen coverkappaleista. Vuoden 1999 kaavailtu paluualbumi Bravo jäi julkaisematta, tosin muutamia sen kappaleista päätyi Shawn sooloalbumille Seven Deadly Zens, jolla kaikki Damn Yankeesin jäsenet olivat mukana. Yhtye on tehnyt muutamia reunion-esiintymisiä. Vuonna 2004 se oli mukana Alice Cooperin jokavuotisessa Christmas Puddingissa ja tammikuussa 2010 Anaheimissa Damn Yankees teki yllätysesiintymisen Taylor Guitars-näyttelyssä, jossa yhtye heitti akustisen keikan.

Sunnuntain extra::Detroitin rockjyrän kolmesta kovasta kovin

MC5:Back in the USA

Vuoden 1970 tammikuussa ilmestynyt detroitilaisen esipunkyhtye MC 5:n ensimmäinen studioalbumi Back in the USA ei ole saavuttanut sitä edeltäneen raa’an ja livenä äänitetyn debyyttipitkäsoitto Kick Out the Jamsin veroista mainetta. Tähän ovat vaikuttaneet ensisijaisesti albumin kevyet soundit, joista vastasi tuottaja Jon Landau. Kappalemateriaaliltaan kyseessä sitä vastoin on silkka timantti. Back in the USA:n yhdestätoista raidasta kaksi on covereita. Heti levyn alkajaisiksi MC5 päivittää Little Richardin ikiklassikon Tutti Frutti esimerkillisesti vuoteen 1970. Levyn päättää sen nimikappale Back in the USA, joka on alun perin Chuck Berryn laulukirjasta vuodelta 1959. Tonight viriileine kitarasooloineen huokuu puhdasta rockin riemua ja sitä seuraava Teenage Lust silkkaa adrenaliinia. Let Me Try on albumin ainoa riipaiseva balladi. Ykköspuolen päätteeksi tarjolla on kerrassaan erinomainen, revittelevällä kitaratyöskentelyllä kruunattu rockrypistys Looking at You, jonka The Damned versioi samaisen vuosikymmenen lopussa pitkäsoitolleen Machine Gun Etiquette.

High School keventää tunnelmaa hieman, mutta sisältää mainiota riffittelyä, terhakkaan kertosäkeen ja Michael Davisin pienen bassosoolon. Michael Monroe coveroi kyseisen kappaleen vuonna 1987 ilmestyneelle debyyttisooloalbumilleen The Nights Are So Long. Call Me Animal on kertosäkeessään tarkoituksellisen jankkaava, mutta pitkäsoiton tekstillisesti tiedostavimmat raidat American Ruse ja Human Being Lawnmother ovat kumpikin todellisia ässiä. Niistä edellisen kritiikki kohdistuu Yhdysvaltojen hallitukseen ja jälkimmäinen Vietnamin sotaan. Fred ”Sonic” Smithin upeasti vokalisoima, onnistuneesti melodisempaa tyyliä edustava Shakin’ Street on myös kokonaisuutena tykin levyn kenties kirkkain timantti. Solisti Rob Tyner, kitaristit Wayne Kramer ja Sonic Smith, rumpali Dennis Thompson ja basisti Michael Davis työstivät Back in the USA:n ansiosta erään parhaista ja aikaa kestävimmistä koskaan julkaistuista kitararocklevyistä.

Lauantain pitkä:Allman Brothers Bandin kitaristi ja paljon muuta

12. joulukuuta 1943 syntynyt ja 18. huhtikuuta 2024 80-vuotiaana syöpään menehtynyt Forrest Richard, alias Dickey Betts oli yhdysvaltalainen kitaristi, laulaja ja biisintekijä, joka tunnetaan parhaiten The Allman Brothers Bandin perustajajäsenenä. Kyseisen yhtyeen riveissä hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1995. Seuraavana vuonna hän voitti Allman Brothersin kanssa parhaan rockesityksen Grammyn säveltämästään instrumentaalikappaleesta Jessica. Betts on tunnustettu erääksi kaikkien aikojen parhaista rockkitaristeista. Uransa alkuvaiheessa hän muodosti erään rockin hienoimmista kitaristiparivaljakoista Duane Allmanin kanssa. Kaksikko esitteli melodisen kahden kitaran harmonian, joka ylsi sellaiselle tasolle, että sen voi todeta kirjoittaneen uudestaan säännöt tavasta, jolla kaksi rockkitaristia voi työskennellä yhdessä. Kaksikon ansiosta traditionaaliset rytmi- ja soolokitaristin roolit muuttuivat ja kykenivät tasavertaisuuteen. Vuonna 2003 Betts sijoittui sijalle 58. Rolling Stonen sadan parhaan kitaristin listalla. Vuonna 2011 hänen sijoituksensa kyseisellä listalla oli 61. West Palm Beachissa syntynyt ja Bradentonissa, Floridassa varttunut Betts kasvoi musikaalisessa perheessä bluegrassia, countrya ja western swingiä kuunnellen. Hän alkoi soittaa ukulelea viisivuotiaana ja siirtyi siitä banjoon, mandoliiniin ja kitaraan. 16-vuotiaana Betts tunsi tarvetta johonkin hieman nopeampaan ja hän soitti useissa Floridan alueella vaikuttaneissa rockyhtyeissä sekä itärannikolla ja keskilännessä. Vuonna 1967 Betts perusti yhtyeen Second Coming Berry Oakleyn kanssa. Rick Derringerin mukaan eräs Bettsin varhaisista yhtyeistä oli The Jokers, johon Derringer viittaa kappaleessaan Rock N' Roll Hoothie Koo. Vuoteen 1969 mennessä Duane Allman oli saavuttanut mainetta studiomuusikkona ja hän oli solminut sopimuksen aikaisemmin Otis Reddingin managerina toimineen Phil Waldenin kanssa.

Tämän suunnitelmissa oli voimatrio, jonka yksi jäsen Allman olisi. Walden antoi Allmanille vapaat kädet rytmiryhmän muodostamiseen. Allman järjesti jamisessioita tarkoituksenaan saada Oakley osaksi uutta yhtyettä. Tätä kautta myös Betts tuli mukaan. Kyseisten jamien aikana soittoon omaksi ainutlaatuiseksi osakseen tulivat kahden kitaran harmoniat, jotka olivat saaneet vaikutteita niiden bluegrass- ja Bob Wills- levyjen harmonisoiduista kitara- ja jousiosuuksista, joita Betts  nuoruudessaan oli kuunnellut. Kyseiset harmoniat tarjosivat voimatriolle toisen kitaristin ja Dickie Bettsille mahdollisuuden nousta kuuluisuuteen The Allman Brothers Bandin perustajajäsenenä ja keskeisenä vaikuttajana. Harmonioissa Bettsin melodinen, countrysta vaikutteita ottanut soolotyöskentely tarjosi onnistuneen kontrastin Duane Allmanin jazziin ja bluesiin pohjautuvalle tyylille. Bettsin kirjoittamia kappaleita The Allman Brothers Bandin repertuaarissa ovat esimerkiksi In Memory of Elisabeth Reed ja Blue Sky, joista molemmista muodostui standardeja sekä konserteissa että radiosoiton osalta. Duane Allmanin menehdyttyä moottoripyöräonnettomuudessa vuoden 1971 loppupuolella Bettsin osuus paitsi yhtyeen ainoana kitaristina, myös solistina ja eräänlaisena johtohahmona kasvoi. Lyhyessä ajassa hän opetteli slidekitaran soittoa hallitakseen suurimman osan Duanen osuuksista. Bettsin käsialaa olivat sellaiset paitsi Allman Brothers Bandin, myös yleisesti southern rockin klassikoiksi tunnustetut kappaleet kuin Jessica ja Ramblin' Man, joista jälkimmäisestä muodostui yhtyeen suurin hitti. Jessican inspiraation lähteenä oli toiminut Bettsin toukokuussa 1972 syntynyt tytär. Bettsin ensimmäinen sooloalbumi Highway Call ilmestyi vuonna 1974 ja sen työstämiseen osallistui jousisoittaja Vassar Clements. Allman Brothers Bandin lopetettua toimintansa vuonna 1976 Betts jatkoi soololevyjensä julkaisemista.

Vuonna 1977 ilmestynyt albumi Dickey Betts & Great Southern sisälsi hitin Bougainvillea, jota Don Johnson oli ollut mukana kirjoittamassa.  Sen seuraaja Atlanta's Burning Down oli vuorossa jo seuraavana vuotena. Allman Brothers Band palasi vuonna 1979 pitkäsoitolla Enlightened Rogues. Tuolloin kaksi Great Southernin jäsentä korvasi reunioniin osallistumattomia Allman Brothersin jäseniä. Kitaristi Dan Toler korvasi pianisti Chuck Leavelin ja basisti Lamar Williams vaihtui David "Rock" Goldfliesiin. Yhtye julkaisi useampia pitkäsoittoja vaihtelevilla kokoonpanoilla, mutta vuoteen 1982 mennessä levyjen ja konserttilippujen myynti oli vähentynyt ja managementtiin liittyneet jännitteet kasvaneet siinä määrin, että yhtye hajosi uudelleen. Betts palasi soolouralleen, keikkaili pienemmissä paikoissa ja julkaisi vuonna 1989 sooloalbumin Pattern Disruptive. Samana vuonna Allman Brothers Bandin 20 vuotta aikaisemmin ajoittunutta perustamista juhlistettiin Dreams-nimisellä boxilla ja sen julkaisua seurasi reunion-kiertue. Allman Brothersin toiseksi kitaristiksi saatiin jälleen Bettsin sooloyhtyeen muusikko ja tällä kertaa valinta kohdistui slidekitaristi Warren Haynesiin. Kiertueesta muodostui menestys ja Allman Brothers Band jatkoi aktiivista toimintaansa koko 90-luvun. Vuosien 1990 ja 1994 välillä yhtyeen vakaana säilynyt viimeisin line up julkaisi kolme hyvät arvostelut saavuttanutta pitkäsoittoa.

 90-luvun puolivälistä kyseisen vuosikymmenen loppuun Betts jätti väliin useita kiertueiden keikkoja henkilökohtaisista syistä. Vaikka Allman Brothers Band säilyi aktiivisena keikkayhtyeenä, vuoden 1994 pitkäsoiton Where It All Begins seuraajaa Hittin' the Note saatiin odottaa aina vuoteen 2003. Haynes ja Allman Brothers Bandin basisti Allen Woody perustivat sivuprojektina vuonna 1994 Gov 't Mulen Dickey Betts Bandin rumpalin Matt Abtsin kanssa. Kolme vuotta myöhemmin he jättivät ABB:n keskittyäkseen Gov't Muleen. Bettsin viimeinen konsertti Allman Brothers Bandin kanssa oli Music Meltown Festivalilla Atlantassa, Georgiassa 7. toukokuuta 2000. Bettsin korvasi väliaikaisesti kesän 2000 kiertueella Aquarium Rescue Unitin Jimmy Herring. Tultuaan lopullisesti erotetuksi Allman Brothers Bandista Betts kasasi Dicky Betts Bandin uudelleen ja konsertoi vuoden 2000 kesällä. Yhtye otti jälleen käyttöönsä nimen Dickey Betts & Great Southern ja sen soolokitaristiksi liittyi Bettsin poika Duane, joka oli saanut nimensä Duane Allmanin mukaan. Vuonna 2005 Betts julkaisi dvd:n Live at the Rock and Roll Hall of Fame. Betts ilmoitti esiintymisensä New Yorkissa 17. joulukuuta 2009 olevan hänen viimeisensä. Betts  jatkoi silloin tällöin keikkailuaan Great Southernin kanssa mainitun konsertin jälkeen ja mukana line upissa on joskus mukana hänen poikansa Duane Betts.

Perjantain pohjat:Ensimmäinen Yhdysvalloissa postuumisti listakärkeen kohonnut single

(Sittin' on) The Dock of the Bay on Otis Reddingin ja Steve Cropperin yhteistyössä kirjoittama kappale. Redding äänitti mainitun kappaleen kahdesti vuoden 1967 aikana ja äänityksistä jälkimmäinen tapahtui vain  muutama päivä ennen lento-onnettomuutta, joka vei artistin hengen. Dock of the Bay julkaistiin Staxin Volt-merkillä ja Yhdysvalloissa siitä muodostui ensimmäinen artistin kuoleman jälkeen julkaistu listakärkeen noussut single. Brittien singlelistalla kappaleen sijoitus oli kolmas. Redding aloitti Dock of the Bayn tekstien kirjoittamisen elokuussa 1967 Sausalitossa, Kaliforniassa. Hän viimeisteli kappaleen kitaristi Steve Cropperin kanssa. Tämä toimi Stax Recordsin tuottajana ja kitaristina yhtyeessä Booker T and the MG's. Kappaleen alussa kuullaan kallioon iskeytyvien aaltojen ääntä ja lopussa vihellystä. Redding kirjoitti kappaleen ensimmäisen säkeistön elokuussa 1967 ollessaan kiertueella Bar-Kaysin kanssa. Hänen esiintymisestään Montereyn legendaarisilla popfestivaaleilla oli ehtinyt kulua vain kaksi kuukautta. Konsertoidessaan Carla Thomasin kanssa levyttämänsä albumin King & Queen sekä konserttitaltiointinsa Live in Europe tiimoilta Redding jatkoi kappaleen tekstittämistä. Kyseisen vuoden marraskuussa hän liittyi kitaristi/tuottaja Steve Cropperin seuraksi Staxin äänitysstudioille Memphisiin levyttääkseen kappaleen. Steve Cropperin mukaan Reddingillä oli lukuisia ideoita. Dock of the Bayn tekstiin hän sai aiheen vuokrattuaan venevajan ja seurattuaan laivojen saapumista ja lähtemistä.

Cropper viimeisteli kappaleen tekstin ja hänen mukaansa se kertoi Reddingin elämästä, kuten useat muutkin artistin kappaleista. Dock of the Bay lukeutuu Reddingin viimeisiin levytyksiin. Kappale äänitettiin 22. marraskuuta ja muutamia päällekkäisäänityksiä lisättiin kahdeksas joulukuuta. Reddingin tunteikasta tulkintaa täydentää Cropperin kitarointi. Dock of the Bay eroaa tyylillisesti suuresta osasta Reddingin muuta levytystuotantoa. Gospelyhtyettä The Staple Singers kaavailtiin kappaleen taustakuoroon, mutta idea ei toteutunut. Kappaleen lopun vihellys on Reddingin oma, sillä hän unohti sen loppuun kaavailemansa improvisaatio-osuuden. Levytyksen jälkeen Redding jatkoi konsertointiaan. Kymmenes joulukuuta hän joutui lento-onnettomuuteen lähellä Wisconsinia. Reddingin lisäksi surmansa sai kuusi henkilöä. Reddingin menehdyttyä Cropper miksasi Dock of the Bayn Stax studioilla. Hän lisäsi kappaleeseen kallioon lyövien aaltojen ja joutsenten ääniä Reddingin ennen kuolemaansa esittämien toivomusten mukaisesti. Loppuvihellyksen äänitti uudestaan Reddingin yhtyeen johtohahmo Sam "Bluzman" Taylor. Dock of the Baysta on levytetty lukuisia coverversioita. Sellaisten tekijöistä  mainittakoon alkajaisiksi Bob Dylan, Percy Sledge, Sam & Dave, Waylon Jenningsin ja Willie Nelsonin countrylistalla sijalle 13. noussut duetto, T Rex, Pearl Jam sekä Sammy Hagar, jonka vuonna 1979 ilmestyneen version levytykseen Steve Cropper osallistui. The Doors viittaa Dock of the Bayhin albuminsa The Soft Parade kappaleessa Runnin' Blue.

Torstain terävä:Eräs 90-luvulla aloittaneista arvostetuimmista amerikkalaisyhtyeistä

Weezer on Los Angelesissa vuonna 1992 perustettu rockyhtye, jonka tämänhetkisen kokoonpanon muodostavat solisti/soolokitaristi Rivers Cuomo, rumpali Patrick Wilson, rytmikitaristi/kosketinsoittaja Brian Bell ja basisti/taustalaulaja Scott Shriner. Perustamisen jälkeen yhtyeen line up on vaihtunut kolmesti. Maailmanlaajuisesti Weezer on myynyt 17 miljoonaa albumia, joista hieman yli yhdeksän miljoonaa kotimaassaan. Solmittuaan levytyssopimuksen Geffen Recordsin kanssa vuonna 1993 Weezer julkaisi debyyttinimikkoalbuminsa, joka tunnetaan myös nimellä The Blue Album seuraavana vuonna. Pitkäsoiton singlekappaleista Buddy Holly, Undone-The Sweater Song ja Say It Ain't So tehtiin myös menestyksekkäät musiikkivideot. Weezerin debyytti myi kolminkertaista platinaa ja saavutti suosiota myös kriitikoiden keskuudessa. The Blue Albumia synkempää soundia edustanut, syyskuussa 1996 ilmestynyt kakkosalbumi Pinkerton myi huonosti debyyttiin verrattuna ja vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita. Singleinä pitkäsoitolta julkaistiin The Good Life, Pink Triangle ja El Schorco. Vuosia myöhemmin Pinkerton on saavuttanut kulttiaseman ja kriitikoiden suosion ja molemmat Weezerin  ensimmäiset pitkäsoitot on kohotettu 90-luvun parhaiden albumien joukkoon. Pinkertonin ilmestymisen jälkeen basisti Matt Sharp jätti yhtyeen ja Weezer siirtyi tauolle.

Vuonna 2001 yhtye palasi uuden basistin Mikey Welchin ja toisen nimikkolevynsä, joka tottelee myös nimeä The Green Album, kera. Singlekappaleiden Hash Pipe ja Island in the Sun ryydittämä pitkäsoitto oli jälleen kaupallinen menestys ja vastaanotti myös suurimmaksi osaksi myönteiset arviot. Albumin julkaisun jälkeen Welsh jätti yhtyeen ja hänet korvasi yhtyeen nykyinen nelikielisen taitaja Scott Shriner.  Weezerin neljäs pitkäsoitto, toukokuussa 2002 ilmestynyt Maladroit oli arvostelumenestys, mutta ei yltänyt kaupallisessa suosiossa edeltäjänsä tasolle. Viides täyspitkä Make Believe oli vuorossa tarkalleen kolmea vuotta myöhemmin. Albumi vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta siltä poimittu single Beverly Hills nousi US Modern Rock Tracks-listan kärkeen ja myös Billboardin listalla se saavutti Weezerin pikkulevyistä ensimmäisenä top tenin. Kesäkuussa 2008 julkaistu Weezerin kuudes pitkäsoitto ja samalla kolmas nimikkoalbumi, joka tuntee myös nimen The Red Album, sisälsi muun muassa rapelementtejä ja syntikoita ja sai ristiriitaiset arviot. Pitkäsoiton singlejulkaisu Pork and Beans nousi US Modern Rock Tracks -listan kärkipaikalle. Vuoden 2009 pitkäsoitto Raditude ja seuraavana vuonna ilmestynyt albumi Harley tarjosivat edelleen modernia popsoundia ja muiden artistien kanssa yhteistyössä kirjoitettuja kappaleita. Kyseisten pitkäsoittojen myyntiluvut ja arviot olivat vähemmän mairittelevia. Lokakuussa 2014 ilmestynyt seuraava Weezer-pitkäsoitto, kenties enteellisesti nimetty Everything Will Be Alright in the End saavutti vaihteeksi myös myönteiset arviot. Ensimmäinen huhtikuuta 2016 julkaistu yhtyeen nimikkoalbumi, joka tunnetaan myös nimellä The White Album, oli edeltäjänsä tavoin menestys kriitikoiden keskuudessa.  27. lokakuuta 2016 julkaistu Pacific Daydream edusti edeltäjäänsä voimakkaammin valtavirran soundia. Myös se keräsi melkoisen myönteiset arviot. Vuonna 2019 ilmestyi covereista koostunut albumi The Teal Album, jota yhtyeen diskografiassa seurasi pitkäsoitto The Black Album. Yhdysvalloissa Weezerin levyjä on myyty reilut kymmenen miljoonaa ja maailmanlaajuisesti yli 35 miljoonaa kappaletta. Vuoden 2021 aikana Weezeriltä ilmestyi kaksi albumia; OK Human ja Van Weezer. Neljästä ep:stä koostuvan projektin SZNS ensimmäinen levy Spring ja siltä poimittu single A Little Bit of Love ilmestyivät maaliskuussa 2022.Single nousi Alternative-listan kärkeen, kuten myös Summer-osion single Records, jotka molemmat ilmestyivät samaisen vuoden kesäkuussa.Autumn-osio ja single What Happens to You ilmestyivät syyskuussa ja Winter-osio sekä single I Want a Dog joulukuussa. Kesäkuussa 2024 Weezer teki kiertueen Britanniassa ja Irlannissa Smashing Pumpkinsin kanssa. Samaisen vuoden syyskuussa käynnistyi Dinosaur Jr:n ja The Flaming Lipsin lämmittelemä Voyage to the Blue Planet-kiertue, jolla Weezer soitti albuminsa Blue kokonaisuudessaan sen 30-vuotisjulallisuuksien tiimoilta. Marraskuun ensimmäisenä pitkäsoitosta ilmestyi Super Deluxe Edition. 

Keskiviikon klassikko:The Doorsin mielikuvituksellisin albumikokonaisuus

 The Doors:Strange Days

Syyskuussa 1967 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Strange Days on The Doorsin toinen studioalbumi, josta muodostui edeltäjänsä tavoin kaupallinen menestys. Strange Days nimittäin nousi Billboardin listalla kolmanneksi ja saavutti nopeasti kultalevyn. Albumilta poimittiin kaksi singleä; sijalle 12. kohonnut People Are Strange sekä sijan 25. saavuttanut Love Me Two Times. Itse pitkäsoitto saavutti lopulta platinalevyn. Strange Days koostuu ensisijaisesti vuosina 1965-66 kirjoitetuista kappaleista, jotka eivät päässeet mukaan The Doorsin esikoisalbumille. Esimerkiksi Moonlight Drive oli eräs kaikkien aikojen ensimmäisistä Jim Morrisonin kirjoittamista kappaleista. Se demotettiin jo vuonna 1965 ja kappale äänitettiin myös Doorsin debyyttilevyä varten. Kyseistä versiota ei kuitenkaan julkaistu. Lopullinen vuonna 1967 äänitetty näkemys pääsi mukaan Strange Daysille. Kun Strange Days nousi Billboardin listan kolmanneksi marraskuussa 1967, Doorsin esikoisalbumi oli sekin edelleen top tenissä yli kymmenen kuukautta julkaisunsa jälkeen. Strange Daysin menestyksestä huolimatta tuottaja Paul A Rotchildin mielestä kyseisestä pitkäsoitosta muodostui kaupallisessa mielessä pettymys. Strange Days onkin suhteessa vähiten myynyt Doorsin pitkäsoitto, mihin vaikuttanee se, ettei albumilta löytynyt ainuttakaan top teniin noussutta singlehittiä. Musiikillisesti kyseessä lienee silti Doorsin mielikuvituksellisin albumi. Morrison vastasi yksin useista pitkäsoiton kappaleista, kuten psykedeelisestä, Ray Manzarekin urkutaiturointia ja John Densmoren kekseliäitä rumpukomppeja hyödyntäneestä nimiraidasta, hämyisistä I Can't See Your Face on My Mindista ja Unhappy Girlistä, vimmaisesta My Eyes Have You Seen Yousta sekä Doorsin varhaistuotannon keskeisimpään tuotantoon lukeutuvasta Moonlight Drivesta. The Doorsin esikoisalbumin päättävän The Endin tavoin yhtyeen suurteoksiin lukeutuva Strange Daysin päätöskappaleWhen the Music's Over edustaa koko yhtyeen yhteistyötä. Singlekappaleista puhutteleva ja upean melodian omaava People Are Strange on Morrisonin ja Robbie Kriegerin yhteistyötä. Kitaristi vastaa yksin Doorsin tiukimpiin rockpaloihin lukeutuvasta Love Me Two Timesista sekä melodisen kauneuden ja synkän tunnelman tyylikkäästi yhdistävästä You're Lost Little Girlistä. Kappaleista ensin mainitun coveroi keskeisimpiin naisrockareihin lukeutuva Joan Jett vuonna 1990 ilmestyneelle ja lainakappaleista koostuneelle albumilleen The Hit List ja jälkimmäisen kotimainen goottirockairue The 69 Eyes. Doors-diggareista on löydettävissä koulukunta, jolle Strange Days on yhtyeen tärkein albumi.