Maanantain mainio:Superyhtyeen 70-luvun viimeinen albumi

 Cactus:Ot n' Sweaty

Psykedeelistä rockia edustaneen Vanilla Fudge-yhtyeen lopetettua toimintansa bändin tiukka rytmiryhmä, eli rumpali Carmine Appice ja basisti Tim Bogert kasasi uuden yhtyeen, joka otti nimekseen Cactus. Sen lineupin täydensivät Ted Nugentin Amboy Dukes- yhtyeessä solistina vaikuttanut Rusty Day sekä aikaisemmin Mitch Ryder&The Detroit Wheels -yhtyeessä kitaroinut Jim Mc Carty. Kyseinen Cactus-miehitys julkaisi kolme tyylillisesti tiukkaa boogierockia edustanutta pitkäsoittoa. Kyseisistä albumeista erityisen onnistuneita ovat vuoden 1970 nimetön debyytti sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Restrictions. Yhtyeen joutsenlauluksi jääneen albumin Ot n’ Sweaty aikoihin Day ja McCarty olivat jo antaneet yhtyeen lineupissa tilaa aikaisemmin Leaf Houndissa sekä Atomic Roosterissa vokalisoineelle Pete Frenchelle sekä kitaristi Werner Fritzschingsille. Lisäksi yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Duane Hitchingsillä. Ot n’ Sweatyn ykköspuoli on taltioitu livenä Puerto Ricon Mary sol pop festivaaleilla huhtikuussa 1972. Erityisesti yhtyeen perusteoksiin lukeutuvasta ja alun perin Cactuksen esikoisalbumilla ilmestyneestä Let Me Swimistä on tarjolla raivoisa näkemys ja mainiosti jytisevät myös muut livevedot Bad Mother Boogie ja Our Little Rock N’ Roll Thing. Ot n’ Sweatyn studiopuoli on kuitenkin se, joka ensisijaisesti tekee albumista pienen klassikon. Bedroom Mazurka on todellinen jytähelmi, Bringing Me Down tyylitajuinen balladikappale  ja Telling You käy pienestä teoksesta. Cactuksen hajottua Bogert ja Appice pääsivät viimein soittamaan kitaravelho Jeff Beckin kanssa. Yhteistä yhtyettä oli suunniteltu jo vuonna 1969, mutta tuolloin Beckin auto-onnettomuus oli pistänyt suunnitelmat jäihin. Superryhmä Beck Bogert Appice julkaisi yhden studioalbumin ja pari livelevyä.  Cactus on ollut toiminnassa jälleen vuodesta 2006 lähtien ainoina originaalijäseninään Bogert ja Appice, joista ensiksi mainittu edesmeni tammikuussa 2021.

Sunnuntain extra:Eräs The Clashin London Callingin kirkkaimmista helmistä

Lost in the Supermarket on Joe Strummerin ja Mick Jonesin kirjoittama ja The Clashin 14. joulukuuta 1979 ilmestyneellä tupla-albumilla London Calling julkaistu kappale. Tavanomaisesta poiketen mainittu biisi on Mick Jonesin leadvokalisoima. Tavaratalo, johon kappaleessa viitataan, on 471-473 Kings Roadilla sijaitseva International. Lost in the Supermarketin kirjoittamisen aikaan Strummer asui 31 Whistler Walkissa tyttöystävänsä Gaby Salterin, kahden nuoremman veljensä ja äitinsä kanssa. Tyylillisesti Lost in the Supermarket sisältää elementtejä post-punkista, popista, R&B:stä ja soulista. Kappaleen lyriikat kertovat enenevässä määrin kaupallistuvan maailman ja rehottavan kulutusmyönteisyyden kanssa kamppaleivasta henkilöstä. Lost in the Supermarket alkaa Strummerin muistoilla vanhempiensa Warlinghamin alakaupungissa sijainneesta kodista ja suojasta, jonka yli hän ei kyennyt näkemään. Kertoja vaikeroi itseään ympäröivän maailman epätodellisuutta. Kappale puhuu alakaupungin vieraantuneisuuden aiheuttamasta tunnottomuudesta ja pettymyksen tunteista, jotka kulkevat nuoruuden läpi modernissa yhteiskunnassa. Vuonna 2004 ilmestyneen London Callingin 25-vuotisjuhlapainoksen mukana julkaistulla dvd:llä London Calling. The Last Testament Strummer kertoo kirjoittaneensa Lost in the Supermarketin lyriikat kuvitellessaan Mick Jonesin asuvan kellarissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa. Kappaleen nauhoituksissa Topper Headon soitti tom- tom-rumpua virvelirummun sijaan. Valintaan vaikutti hänen Lost in the Supermarketin nauhoitusta edeltävänä iltana todentamansa Taj Mahallin konsertti, jossa rumpali soitti niin ikään tom -tom- rumpua.

Lauantain pitkä:Erään kaikkien aikojen blueskitaristin biografia

Alan Paul & Andy Aledort:Stevie Ray Vaughanin tarina (Aviador)

Alan Paulin ja Andy Aledortin Stevie Ray Vaughanin tarina ei ole lajissaan ensimmäinen, mutta mitä todennäköisimmin ainakin kattavin aiheestaan kirjoitettu teos. Dallasissa kolmas lokakuuta 1954 syntynyt ja varttunut Stevie Ray aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana ensiksi reilut kolme vuotta vanhemman isoveljensä Jimmien innoittamana. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli 1960-luvun puolivälissä toimintansa aloittanut The Chantones. Helmikuussa 1970 Vaughan liittyi lineupissaan myös puhallinsektion sisältäneeseen yhdeksänhenkiseen yhtyeeseen Liberation. Maaliskuussa 1973 Vaughan liittyi Marc Bennon yhtyeeseen The Nightcrawlersiin, jonka solistina vaikutti Doyle Bramhall. Vuonna 1975 hänen yhtyeekseen vaihtui Paul Ray and the Cobras, jossa vaikuttivat lisäksi kitaristi Denny Freeman ja saksofonisti Joe Sublett. Tässä vaiheessa Vaughan oli kehittynyt jo siinä määrin taitavaksi blueskitaristiksi, että hän pääsi jammailemaan useiden keskeisten esikuviensa, kuten Buddy Guyn, Jimmy Rodgersin ja Lightnin’ Hopkinsin kanssa. Erityisen merkittäväksi muodostui jamittelu Albert Kingin kanssa. Suurin osa vuodesta 1977 Vaughanilla kului keikkailuun Cobrasin riveissä. Mainitun vuoden syyskuussa Vaughan perusti kuitenkin selkeämmin valtavirran tyyliä edustaneen yhtyeen Triple Threat Revue, johon kuuluivat lisäksi solisti Lou Ann Barton, basisti WC Clark sekä rumpali Fredde "Pharaoh" Walden. Toukokuussa 1978 Clark siirtyi perustamaan omaa yhtyettään ja Vaughan nimesi jäljelle jääneen yhtyeen Double Troubleksi Otis Rushin samannimisen klassikkokappaleen mukaan. Yhtyeestä kehittyi eräs Austinin musiikkiskenen suosituimmista ja David Bowie kiinnostui Stevie Rayn soitosta todennettuaan hänen ja Double Troublen konsertin Montreuxin festivaaleilla heinäkuussa 1982. Stevie Ray päätyi soittamaan Bowien huhtikuussa 1983 ilmestyneen suurmenestysalbumin Let’s Dance lähes kaikki kitaraosuudet. Hän halusi kuitenkin keskittyä omaan uraansa ja kieltäytyi lopulta pestistä Bowien kiertuekitaristina. Stevie Ray Vauhan ja Double Trouble solmi levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi, kesäkuussa 1983 ilmestynyt Texas Flood sisälsi useita sen diskografian keskeisiä kappaleita, kuten Love Struck Baby, Pride and Joy, nimikappale sekä Dirty Pool. Stevie Ray Vaughan ja Double Trouble teki yllättäen kiertueen The Moody Bluesin kanssa. Toukokuussa 1984 ilmestynyt kakkosalbumi Couldn’t Stand the Weather sisälsi melko runsaasti covertuotantoa, kuten esimerkiksi näkemyksen The Jimi Hendrix Experiencen Voodoo Chile (Slight Returnista) Vaughanin oman tuotannon klassikoihin albumilla sisältyy etenkin sen erinomainen avauskappale, instrumentaali Scuttle Buttin’. Couldn’t Stand the Weatherin jälkeen SRV ja Double Trouble soittivat Huey Lewis and the Newsin lämmittelijänä. Svengaavaa Amerikan rockia edustaneen yhtyeen kolmannesta albumista Sports oli muodostunut suuri menestys ja Huey Lewis oli Vaughanin diggari; hän oli jopa lähettänyt tälle erään ensimmäisistä kitaristin vastaanottamista ihailijakirjeistä. Vuonna 1985 ilmestynyt kolmas albumi Soul to Soul ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta myös sille sisältyi avausraita Say What!:in ja sielukkaan päätöskappaleen Life Without You kaltaisia kultakimpaleita. Vuoden 1986 keikkoihin ehdittäessä päihteet olivat ehtineet ottaa Stevie Raystä yliotteen. Samaisena vuonna ilmestyneellä tuplakonserttitaltioinnilla Live Alive Stevie Ray ja Double Trouble eivät olleetkaan parhaimmillaan. Puhdistautuminen onnistui kuitenkin onneksi ja paluukeikkojensa aikaan maestro oli kovemmassa vedossa kuin koskaan. Kesäkuussa 1989 ilmestyi upea neljäs albumi In Step, jonka hittien Crossfire ja Tightrope lyriikoissa Stevie Ray käsitteli selätettyjä ongelmiaan. Vuoden 1989 aikana Stevie Ray ja Double Trouble keikkaili muun muassa Jeff Beckin kanssa. Seuraavana vuonna veljekset Stevie Ray ja Jimmie Vaughan levyttivät viimein yhdessä ja tuloksena oli albumi Family Style Hard to Ben, Tick Tockin ja Telephone Songin kaltaisine kiistattomine onnistumisineen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi menestyi Stevie Ray Vaughanin levyttämistä parhaiten sijoittuen top teniin. Stevie Ray menehtyi traagisesti helikopteriturmassa 27. elokuuta 1990 soitettuaan sitä ennen Eric Claptonin kiertävän seurueen, eli lisäksi Buddy Guyn, Robert Crayn ja veljensä Jimmien kanssa Alpine Valley Music Theatressa. Postuumi albumi, vuonna 1991 ilmestynyt The Sky is Crying on sekin varsin onnistunut sisältäen mm. onnistuneet coverit Hendrixin Little Wingistä ja Lonnie Mackin Whamista. Albumin nimikappale edustaa Elmore Jamesin tuotantoa ja tunteikas päätöskappale Life by the Drop on Doyle Bramhallin ja Barbara Loganin tuotantoa. Stevie Ray Vaughan on eräs kaikkien aikojen blueskitaristeita ja Paulin sekä Aledortin kirja ansiokas ja seikkaperäinen teos. Esimerkiksi soittoteknisten seikkojensa kuvauksessa kenties hienoisesti turhan seikkaperäinen.

 

Perjantain pohjat:John Lennonin käsialaa oleva kappale Revolverilla

 And Your Bird Can Sing on The Beatlesin levyttämä ja ensisijaisesti John Lennonin käsialaa oleva; joskin Lennonin ja McCartneyn nimiin laitettu kappale, joka ilmestyi Britanniassa Fab Fourin albumilla Revolver, mutta Yhdysvalloissa ja Kanadassa sitä vastoin pitkäsoitolla The Beatles Yesterday and Today. George Harrison ja Paul McCartney soittavat And Your Bird Can Singissä pidennetyn kahden kitaran harmonian. Mainitunlaista kahden kitaran harmoniaa tultiin myöhemmin hyödyntämään ensisijaisesti southern rockissa, mutta lisäksi hardrockin ja jopa heavy metallin genreissä. John Lennnon ei itse pitänyt And Your Bird Can Singiä erityisen laadukkaana kappaleena. Hän ei ole kertonut kappaleen lyriikoiden taustaa ja niinpä niistä onkin esitetty erilaisia tulkintoja. And Your Bird Can Singin on tulkittu olevan osoitettu Frank Sinatralle tai Mick Jaggerille. Jälkimmäisessä tapauksessa kappaleessa tehdään lisäksi viittaus Marianne Faithfulliin. Beatles levytti And Your Bird Can Singistä ensiksi The Byrdsiä muistuttavan näkemyksen. Mainittu versio pääsi mukaan Beatles Anthology 2:lle ja siinä kuullaan Lennonin ja McCartneyn naurua kaksikon tehdessä epäonnistunutta lauluosuuksiensa päällekkäisäänitystä. Vuonna 2022 Revolver-albumista julkaistiin Super Deluxe Edition, jonka toiselle levylle mainittu versio sisältyy. Matthew Sweet ja Susanna Hoffs levyttivät And Your Bird Can Singistä onnistuneen coverinsa albumilleen Under the Covers.

Tortstain terävä:The Doorsin kolmannen albumin keskeinen albumiraita

Not to Touch the Earth on The Doorsin vuoden 1968 tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin heinäkuussa 1968 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla Waiting for the Sun. Se on osa pitkää teosta Celebration of the Lizard, jonka The Doors esitti konserteissaan useita kertoja. Kappaleen 17-minuuttinen studioversio nauhoitettiin Waiting for the Sunia varten ja albumin sisäkanteen painettiin lisäksi Celebration of the Lizardin sanat, mutta kokonaisuudesta albumille päätyi ainoastaan yksi kappale, eli juuri Not to Touch the Earth. Täyspitkä vuoden 1968 satoa edustava Celebration of the Lizardin studioversio ilmestyi vuonna 2003 julkaistulla The Doorsin tuplakokoelmalla Legacy:The Absolute Best sekä vuonna 2008 ilmestyneellä Waiting for the Sunin 40-vuotisjuhlapainoksella. Musiikilliselta tyyliltään Not to Touch the Earthiä on kuvattu esimerkiksi happorockiksi. Mainittua termiä käytti kokoelma-albumin Perception kansiteksteissä Stuart Berman. Melissa Ursula Dawn Golsmith kuvasi Not to Touch the Earthiä psykedeeliseksi ja progressiiviseksi rockiksi. Brittiläinen journalisti Mick Wall on kuvannut Not to Touch the Earthiä termillä avant garde rock.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen instrumentaalikappaleista

Heinäkuussa 1962 ilmestynyt Green Onions on Booker T and the MG’s -yhtyeen levyttämä instrumentaalikappale, josta on muodostunut eräs kaikkien aikojen suosituimmista soullevytyksistä. Kyseessä on 12-tahdin sävellys, jonka Hammond M3:lla kosketinsoitinkuvion Booker T Jones oli säveltänyt ollessaan 17-vuotias. Green Onionsin julkaisijana oli Stax Recordsin alamerkki Volt ja mainittu kappale ilmestyi ensiksi singlen Behave Yourself b-puolella, mutta julkaistiin pian uudelleen a-puolena ja lisäksi samannimisellä albumilla. Kappaleen urkusoundi tuli sittemmin osaltaan määrittelemään niin kutsuttua Memphis soul-soundia. Booker T Jonesin lisäksi Stax Recordsin housebändiin kuuluivat rumpali Al Jackson, basisti Lewie Steinberg ja hiljattain edesmennyt kitaristi Steve Cropper. Mainittu lineup alkoi jammailla studiossa eräänä sunnuntaina kun solisti Billy Lee Rileyn kanssa sovittu levytys oli peruuntunut. Booker T Jones oli soittanut kyseistä pianogroovea jo aikaisemmin clubeissa, mutta hän päätti käyttää Hammond-urkuja, joita soittamalla kyseinen jamittelu kuulosti paremmalta. Staxin omistaja Jim Stewart oli kiinnostunut nauhoittamaan syntyneen kappaleen, joka totteli nimeä Behave Yourself. Singlelle tarvittiin kuitenkin b-puoli ja Jonesilla 12-tahdin bassolinja, jonka ympärille Green Onions kehittyi. Kitaristi Steve Cropper soitti Fender Telecasteria, kuten hän teki kaikilla Booker T and the MG’s:in instrumentaalikappaleilla. Nauhoitusten jälkeen Cropper otti yhteyttä kitaristi Scotty Mooreen Sun Recordsilla ja vei valmiin levyn memphisiläisen radioaseman WLOK:in dj:lle. Tämä soitti Green Onionsin ja kuulijoilta saatu palaute oli niin myönteistä, että kappale päätettiin julkaista uudelleen singlen a-puolena. 24. kesäkuuta 2013 lähetetyssä radio-ohjelman Wait Wait… Don’t Tell Me! jaksossa Booker T Jones kertoi basistin kaavailleen kappaleen nimeksi Funky Onionsia, mutta biisin nimeksi valikoitui korkeatasoisemmalta kuulostanut Green Onions. Kappale nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja Hot 100-listalla sekä Cash Boxissa kolmanneksi.

Tiistain tukeva:Harry Chapinin debyyttihitti

 Taxi on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Harry Chapinin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin artistin debyyttisinglenä samaan aikaan hänen esikoisalbuminsa Heads & Tails kanssa. Taxi on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä kappale, jossa kerrotaan ensimmäisessä persoonassa vanhan ihastuksensa kyytiinsä poimivasta taksikuskista. Chapin esitti Taxin ensiksi NBC:n ohjelmassa The Tonight Show Starring Johnny Carson sillä seurauksella, että katsojat toivoivat hänen esiintyvän uudelleen seuraavana päivänä. Kyseessä oli ensi kerta ohjelman historiassa, kun Carson toi esiintyjän takaisin  seuraavana iltana encore-esitystä varten. Chapinin debyyttihitti auttoi muodostamaan artistin musiikillista tyyliä ja siitä tuli hänen varhainen tunnuskappaleensa. Chapin assosioitiin usein taksi-henkiseen kuvastoon. Bostonilaisella AM-radioasemalla WMEX:llä työskennellyttä dj:tä Jim Connorsia voi pitää Chapinin löytäjänä. Helmikuun lopussa 1972 Taxi nousi listoille sekä WMEX:llä että WRK:lla Samaisen vuoden huhtikuussa kappale saavutti ykkössijan molemmilla listoilla. Taxista muodostui vuoden 1972 neljänneksi menestyksekkäin kappale molemmilla asemilla. Varhaisen Bostonissa saavuttamansa menestyksen myötä Taxi kohosi myös Billboardin Hot 100-listalle. Sen paras sijoitus oli sijalla 24. mainitun vuoden kesäkuussa ja listaviikkoja kertyi 16. Billboardin listalla Taxi oli vuoden 1972 85:ksi suosituin single. Kanadassa kappaleen paras listasijoitus oli niinkin korkealla, kuin viidentenä. Record World ja etenkin Billboard kirjoittivat Taxista myönteiset arviot. Jälkimmäisen mukaan kyseessä oli vahva folkballadi, joka ansaitsisi sekä listamenestystä että radiosoittoa. Taxin naishenkilö Sue tunnistaa taksikuksin henkilöllisyyden vasta vilkaistuaan hänen ajolupaansa. Kumpikin on periaatteessa onnellinen; näyttelijäksi halunnut Sue avioliitossaan ja kappaleen kertojaminä ammatissaan. Sue antaa kuljettajalleen hyvät tipit, mutta kaksikko ei enää tapaa kyseisen kappaleen tekstuurissa. Harry Chapin vastaanotti lähes vuosikymmenen ajan tiedusteluja diggareiltaan siitä, mitä hänelle ja Suelle tapahtui. Vastauksena tiedusteluihin hän julkaisi vuonna 1980 kappaleen Sequel. Mainitussa kappaleessa Harry selvittää Suen uuden osoitteen ja menee tapaamaan tätä ennen San Franciscon-konserttiaan taksilla. Sue on tyytyväinen työhönsä. Harry pyytää häntä konserttiinsa, mutta Sue ilmoittaa olevansa yötöissä. Tällä kertaa Harry tarjoaa hänelle rahaa, jonka Sue kieltäytyy ottamasta. Loppupeleissä tyytyväisemmältä elämäänsä vaikuttaa Sue, jonka voi todeta lentävän jalat maassa.