Alan Paul & Andy Aledort:Stevie Ray Vaughanin tarina (Aviador)
Alan Paulin ja Andy
Aledortin Stevie Ray Vaughanin tarina ei ole lajissaan ensimmäinen, mutta
mitä todennäköisimmin ainakin kattavin aiheestaan kirjoitettu
teos. Dallasissa kolmas lokakuuta 1954 syntynyt ja varttunut Stevie
Ray aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana ensiksi reilut kolme
vuotta vanhemman isoveljensä Jimmien innoittamana. Hänen
ensimmäinen yhtyeensä oli 1960-luvun puolivälissä toimintansa
aloittanut The Chantones. Helmikuussa 1970 Vaughan liittyi
lineupissaan myös puhallinsektion sisältäneeseen yhdeksänhenkiseen
yhtyeeseen Liberation. Maaliskuussa 1973 Vaughan liittyi Marc Bennon
yhtyeeseen The Nightcrawlersiin, jonka solistina vaikutti Doyle
Bramhall. Vuonna 1975 hänen yhtyeekseen vaihtui Paul Ray and the
Cobras, jossa vaikuttivat lisäksi kitaristi Denny Freeman ja
saksofonisti Joe Sublett. Tässä vaiheessa Vaughan oli kehittynyt jo
siinä määrin taitavaksi blueskitaristiksi, että hän pääsi
jammailemaan useiden keskeisten esikuviensa, kuten Buddy Guyn, Jimmy
Rodgersin ja Lightnin’ Hopkinsin kanssa. Erityisen merkittäväksi
muodostui jamittelu Albert Kingin kanssa. Suurin osa vuodesta 1977
Vaughanilla kului keikkailuun Cobrasin riveissä. Mainitun vuoden
syyskuussa Vaughan perusti kuitenkin selkeämmin valtavirran tyyliä
edustaneen yhtyeen Triple Threat Revue, johon kuuluivat lisäksi
solisti Lou Ann Barton, basisti WC Clark sekä rumpali Fredde
"Pharaoh" Walden. Toukokuussa 1978 Clark siirtyi
perustamaan omaa yhtyettään ja Vaughan nimesi jäljelle jääneen
yhtyeen Double Troubleksi Otis Rushin samannimisen klassikkokappaleen
mukaan. Yhtyeestä kehittyi eräs Austinin musiikkiskenen
suosituimmista ja David Bowie kiinnostui Stevie Rayn soitosta
todennettuaan hänen ja Double Troublen konsertin Montreuxin
festivaaleilla heinäkuussa 1982. Stevie Ray päätyi soittamaan
Bowien huhtikuussa 1983 ilmestyneen suurmenestysalbumin Let’s Dance
lähes kaikki kitaraosuudet. Hän halusi kuitenkin keskittyä omaan
uraansa ja kieltäytyi lopulta pestistä Bowien kiertuekitaristina.
Stevie Ray Vauhan ja Double Trouble solmi levytyssopimuksen Epic
Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi, kesäkuussa 1983
ilmestynyt Texas Flood sisälsi useita sen diskografian keskeisiä
kappaleita, kuten Love Struck Baby, Pride and Joy, nimikappale sekä
Dirty Pool. Stevie Ray Vaughan ja Double Trouble teki yllättäen
kiertueen The Moody Bluesin kanssa. Toukokuussa 1984 ilmestynyt
kakkosalbumi Couldn’t Stand the Weather sisälsi melko runsaasti
covertuotantoa, kuten esimerkiksi näkemyksen The Jimi Hendrix Experiencen Voodoo
Chile (Slight Returnista) Vaughanin oman tuotannon klassikoihin
albumilla sisältyy etenkin sen erinomainen avauskappale,
instrumentaali Scuttle Buttin’. Couldn’t Stand the Weatherin
jälkeen SRV ja Double Trouble soittivat Huey Lewis and the Newsin
lämmittelijänä. Svengaavaa Amerikan rockia edustaneen yhtyeen
kolmannesta albumista Sports oli muodostunut suuri menestys ja Huey
Lewis oli Vaughanin diggari; hän oli jopa lähettänyt tälle erään
ensimmäisistä kitaristin vastaanottamista ihailijakirjeistä.
Vuonna 1985 ilmestynyt kolmas albumi Soul to Soul ei menestynyt
edeltäjiensä veroisesti, mutta myös sille sisältyi avausraita Say
What!:in ja sielukkaan päätöskappaleen Life Without You kaltaisia
kultakimpaleita. Vuoden 1986 keikkoihin ehdittäessä päihteet
olivat ehtineet ottaa Stevie Raystä yliotteen. Samaisena vuonna
ilmestyneellä tuplakonserttitaltioinnilla Live Alive Stevie Ray ja Double
Trouble eivät olleetkaan parhaimmillaan. Puhdistautuminen onnistui
kuitenkin onneksi ja paluukeikkojensa aikaan maestro oli kovemmassa
vedossa kuin koskaan. Kesäkuussa 1989 ilmestyi upea neljäs albumi In Step,
jonka hittien Crossfire ja Tightrope lyriikoissa Stevie Ray käsitteli
selätettyjä ongelmiaan. Vuoden 1989 aikana Stevie Ray ja Double
Trouble keikkaili muun muassa Jeff Beckin kanssa. Seuraavana vuonna
veljekset Stevie Ray ja Jimmie Vaughan levyttivät viimein yhdessä
ja tuloksena oli albumi Family Style Hard to Ben, Tick Tockin ja
Telephone Songin kaltaisine kiistattomine onnistumisineen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi menestyi Stevie Ray Vaughanin levyttämistä parhaiten sijoittuen top teniin. Stevie Ray
menehtyi traagisesti helikopteriturmassa 27. elokuuta 1990
soitettuaan sitä ennen Eric Claptonin kiertävän seurueen, eli lisäksi Buddy Guyn, Robert Crayn ja veljensä Jimmien kanssa
Alpine Valley Music Theatressa. Postuumi albumi, vuonna 1991 ilmestynyt The Sky is Crying on
sekin varsin onnistunut sisältäen mm. onnistuneet coverit Hendrixin
Little Wingistä ja Lonnie Mackin Whamista. Albumin nimikappale
edustaa Elmore Jamesin tuotantoa ja tunteikas päätöskappale Life
by the Drop on Doyle Bramhallin ja Barbara Loganin tuotantoa. Stevie
Ray Vaughan on eräs kaikkien aikojen blueskitaristeita ja Paulin
sekä Aledortin kirja ansiokas ja seikkaperäinen teos. Esimerkiksi
soittoteknisten seikkojensa kuvauksessa kenties hienoisesti turhan seikkaperäinen.