Alan Paul & Andy Aledort:Stevie Ray Vaughanin tarina (Aviador)
Alan Paulin ja Andy Aledortin Stevie Ray Vaughanin tarina ei ole lajissaan ensimmäinen, mutta mitä todennäköisimmin ainakin kattavin aiheestaan kirjoitettu teos. Dallasissa kolmas lokakuuta 1954 syntynyt ja varttunut Stevie Ray aloitti kitaransoiton seitsemänvuotiaana ensiksi reilut kolme vuotta vanhemman isoveljensä Jimmien innoittamana. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli 1960-luvun puolivälissä toimintansa aloittanut The Chantones. Helmikuussa 1970 Vaughan liittyi lineupissaan myös puhallinsektion sisältäneeseen yhdeksänhenkiseen yhtyeeseen Liberation. Maaliskuussa 1973 Vaughan liittyi Marc Bennon yhtyeeseen The Nightcrawlersiin, jonka solistina vaikutti Doyle Bramhall. Vuonna 1975 hänen yhtyeekseen vaihtui Paul Ray and the Cobras, jossa vaikuttivat lisäksi kitaristi Denny Freeman ja saksofonisti Joe Sublett. Tässä vaiheessa Vaughan oli kehittynyt jo siinä määrin taitavaksi blueskitaristiksi, että hän pääsi jammailemaan useiden keskeisten esikuviensa, kuten Buddy Guyn, Jimmy Rodgersin ja Lightnin’ Hopkinsin kanssa. Erityisen merkittäväksi muodostui jamittelu Albert Kingin kanssa. Suurin osa vuodesta 1977 Vaughanilla kului keikkailuun Cobrasin riveissä. Mainitun vuoden syyskuussa Vaughan perusti kuitenkin selkeämmin valtavirran tyyliä edustaneen yhtyeen Triple Threat Revue, johon kuuluivat lisäksi solisti Lou Ann Barton, basisti WC Clark sekä rumpali Fredde "Pharaoh" Walden. Toukokuussa 1978 Clark siirtyi perustamaan omaa yhtyettään ja Vaughan nimesi jäljelle jääneen yhtyeen Double Troubleksi Otis Rushin samannimisen klassikkokappaleen mukaan. Yhtyeestä kehittyi eräs Austinin musiikkiskenen suosituimmista ja David Bowie kiinnostui Stevie Rayn soitosta todennettuaan hänen ja Double Troublen konsertin Montreuxin festivaaleilla heinäkuussa 1982. Stevie Ray päätyi soittamaan Bowien huhtikuussa 1983 ilmestyneen suurmenestysalbumin Let’s Dance lähes kaikki kitaraosuudet. Hän halusi kuitenkin keskittyä omaan uraansa ja kieltäytyi lopulta pestistä Bowien kiertuekitaristina. Stevie Ray Vauhan ja Double Trouble solmi levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi, kesäkuussa 1983 ilmestynyt Texas Flood sisälsi useita sen diskografian keskeisiä kappaleita, kuten Love Struck Baby, Pride and Joy, nimikappale sekä Dirty Pool. Stevie Ray Vaughan ja Double Trouble teki yllättäen kiertueen The Moody Bluesin kanssa. Toukokuussa 1984 ilmestynyt kakkosalbumi Couldn’t Stand the Weather sisälsi melko runsaasti covertuotantoa, kuten esimerkiksi näkemyksen The Jimi Hendrix Experiencen Voodoo Chile (Slight Returnista) Vaughanin oman tuotannon klassikoihin albumilla sisältyy etenkin sen erinomainen avauskappale, instrumentaali Scuttle Buttin’. Couldn’t Stand the Weatherin jälkeen SRV ja Double Trouble soittivat Huey Lewis and the Newsin lämmittelijänä. Svengaavaa Amerikan rockia edustaneen yhtyeen kolmannesta albumista Sports oli muodostunut suuri menestys ja Huey Lewis oli Vaughanin diggari; hän oli jopa lähettänyt tälle erään ensimmäisistä kitaristin vastaanottamista ihailijakirjeistä. Vuonna 1985 ilmestynyt kolmas albumi Soul to Soul ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta myös sille sisältyi avausraita Say What!:in ja sielukkaan päätöskappaleen Life Without You kaltaisia kultakimpaleita. Vuoden 1986 keikkoihin ehdittäessä päihteet olivat ehtineet ottaa Stevie Raystä yliotteen. Samaisena vuonna ilmestyneellä tuplakonserttitaltioinnilla Live Alive Stevie Ray ja Double Trouble eivät olleetkaan parhaimmillaan. Puhdistautuminen onnistui kuitenkin onneksi ja paluukeikkojensa aikaan maestro oli kovemmassa vedossa kuin koskaan. Kesäkuussa 1989 ilmestyi upea neljäs albumi In Step, jonka hittien Crossfire ja Tightrope lyriikoissa Stevie Ray käsitteli selätettyjä ongelmiaan. Vuoden 1989 aikana Stevie Ray ja Double Trouble keikkaili muun muassa Jeff Beckin kanssa. Seuraavana vuonna veljekset Stevie Ray ja Jimmie Vaughan levyttivät viimein yhdessä ja tuloksena oli albumi Family Style Hard to Ben, Tick Tockin ja Telephone Songin kaltaisine kiistattomine onnistumisineen. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna albumi menestyi Stevie Ray Vaughanin levyttämistä parhaiten sijoittuen top teniin. Stevie Ray menehtyi traagisesti helikopteriturmassa 27. elokuuta 1990 soitettuaan sitä ennen Eric Claptonin kiertävän seurueen, eli lisäksi Buddy Guyn, Robert Crayn ja veljensä Jimmien kanssa Alpine Valley Music Theatressa. Postuumi albumi, vuonna 1991 ilmestynyt The Sky is Crying on sekin varsin onnistunut sisältäen mm. onnistuneet coverit Hendrixin Little Wingistä ja Lonnie Mackin Whamista. Albumin nimikappale edustaa Elmore Jamesin tuotantoa ja tunteikas päätöskappale Life by the Drop on Doyle Bramhallin ja Barbara Loganin tuotantoa. Stevie Ray Vaughan on eräs kaikkien aikojen blueskitaristeita ja Paulin sekä Aledortin kirja ansiokas ja seikkaperäinen teos. Esimerkiksi soittoteknisten seikkojensa kuvauksessa kenties hienoisesti turhan seikkaperäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti