Perjantain pohjat:The Animalsin viimeinen studioalbumi

 The Animals:Animalism

21. marraskuuta 1966 ainoastaan Yhdysvalloissa ilmestynyt Animalism on brittiläisen rhythm&blues-yhtyeen The Animalsin viimeinen albumi. 12 kappaleesta koostuva pitkäsoitto sisältää The Animalsille tunnusomaisia r&b-covereita. Avausraita All Night Long on Frank Zappan käsialaa ja hän vaikutti albumilla kahdessa biisissä lisäksi basistin tehtävissä. B. B. Kingin Rock Me Babysta ja Howlin Wolfin Smokestack Lightningista Animalismilla kuullaan yli viisiminuuttiset versiot ja kakkospuolen päättävä Going Down Slow venyy yli kuuteen minuuttiin. Hienoista 50-luvun rocktaustaansa The Animals tuo esiin coverillaan Little Richardin Lucillesta. Ray Charles-diggariksi tiedostettu solisti Eric Burdon pääsi Animalismilla versioimaan idoliaan coverilla Hit the Road Jackista. Bluesin perusnimistä Muddy Watersilta Animalismilla coveroidaan hienoisesti harvinaisempaa tuotantoa edustava Louisiana Blues ja soulahtavammasta osastosta Sam Cooken käsialaa oleva ja myös Otis Reddingin levytyksenä muistettu  Shake. Animalismilla julkaistuista kappaleista ainoastaan Out Cast ja That's All I am to You sisältyvät myös toukokuussa 1966 ilmestyneelle The Animalsin kolmannelle Britanniassa julkaistulle studioalbumille Animalisms. Animalism on joka tapauksessa siinä määrin laadukas albumi, että sen julkaisemista ainoastaan Yhdysvalloissa voi pitää yllätyksenä. Vuonna 2014 albumista julkaistiin 11 bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä suurin osa oli taltioitu keikkakontekstissa Saksassa tammikuussa 1967. Animalismilla musisoi solisti Eric Burdonista, kitaristi Hilton Valentinesta, basisti Chas Chandlerista, rumpali Barry Jenkinsistä ja kosketinsoittaja Dave Rowberrysta koostunut The Animalsin viimeinen lineup.

Torstain terävä:Bob Seger and The Silver Bullet Bandin vuoden 1978 menestysalbumi

 Bob Seger and The Silver Bullet Band:Stranger in Town

Viides toukokuuta 1978 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stranger in Town on Bob Seger and The Silver Bullet Bandin toinen ja samala Bob Segerin kymmenes studioalbumi. Kuten edeltäjänsä, vuonna 1976 ilmestyneen pitkäsoiton Night Moves tapauksessa, myös Stranger in Townilla puolella albumin kappaleista Segeriä säestää Silver Bullet Band ja puolella Muscle Shoals Rhythm Section. Pitkäsoitosta muodostui välittömästi menestys ja se saavutti platinaa vajaa kuukausi ilmestymisensä jälkeen. Night Movesin tavoin myös Stranger in Town myi lopulta kuusinkertaisesti platinaa. Stranger in Townista muodostui Segerin ensimmäinen myös Britanniassa listasijoituksen saavuttanut albumi. Saarivaltakunnassa albumista julkaistiin standardin mustan vinyylin lisäksi rajoitettuina painoksina versiot hopeavinyylillä ja kuvalevynä. Stranger in Townista The New York Timesiin  laaditussa arviossa todettiin albumin todistavan jälleen Segerin olevan laadukas rocksolisti ja ajoittain herkkä biisinkirjoittaja. Hänen taitonsa eivät kuitenkaan ole niin vaihtelevia ja johdonmukaisia, kuin ne saattaisivat olla. Singleformaatissa Stranger in Townilta ilmestyneistä kappaleista Still the Same saavutti Billboardin listalla neljännen sijan, Tina Turnerin 80-luvun alun keikkojen coverohjelmistoon päätynyt Hollywood Nights kohosi sijalle 12., We've Got Tonite oli yhtä sijaa alempana ja jukebokseissa huippusuosituksi osoittautunut Old Time Rock N' Roll saavutti sijan 28. Still the Samen henkilöhahmo on Segerin mukaan yhdistelmä eri henkilöistä, jotka hän tapasi käytyään ensi kertaa Hollywoodissa. Hollywood Nightsiin Seger sai idean ajaessaan autolla Hollywood Hillsissä sijainneeseen kotiinsa. Päästyään perille Seger taltioi Hollywood Nightsin kertosäkeen kasettinauhurilleen. We've Got Tonite kehittyi varhaisemmasta Segerin säveltämästä kappaleesta This Old House, jossa oli samat soinnut, mutta hienoisesti eri melodia. We've Got Tonite nauhoitettiin jo albumia Night Moves varten, mutta se ei sopinut mainitun pitkäsoiton kokonaisideaan. Stranger in Townin ydintuotantoon lukeutuu lisäksi työväenluokan anthemista käyvä Feel Like a Number, jonka lyriikassa raskaan työn raataja kokee itsensä huomaamattomaksi modernissa yhteiskunnassa. Feel Like a Number julkaistiin Still the Same-singlen b-puolella. Kappale pääsi lisäksi mukaan Segerin ja The Silver Bullet Bandin vuonna 1981 ilmestyneelle ja edellisenä vuonna nauhoitetulle livetuplalle Nine Tonight. Liveversio julkaistiin singleformaatissa ja saavutti Billboardilla sijan 48. ja oli Kanadassa parhaimmillaan sijalla 29. Feel Like a Number pääsi lisäksi mukaan elokuvaan Body Heat.

Keskiviikon klassikko:Link Wrayn tyylillistä suunnanmuutosta merkinnyt nimikkoalbumi

 Link Wray:Link Wray

Kesäkuussa 1971 ilmestynyt Link Wray on samannimisen pioneerikitaristin nimikkoalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto on mikstuura amerikkalaista bluesia, countrya, gospelia ja folkrockia. Sen musiikille on tunnusomaista tarkoituksellisen pelkistettyjen soundien hyödyntäminen ja albumin ilmestymisen aikaan ne olivat tunnusomaisia juurevaa rockia edustaneille yhtyeille. Wrayn kitaratyöskentely, säveltäminen ja vokalisointityyli heijastivat modernin rockin vaikutusta. Vaikka albumi vastaanotti julkisuutta radioasemilla ja printtimediassa Washingtonin alueella, se ei menestynyt listoilla erityisen hyvin . Jotkin albumin kappaleista ilmestyivät myöhemmin Wrayn kokoelma-albumilla Guitar Preacher:The Polydor Years ja kokonaisuudessaan pitkäsoitto ilmestyi kahden cd:n kokoelmalla Wray's Three Track Shack, joka lisäksi sisälsi hänen kaksi muuta vuoden 1971 aikana nauhoittamaansa pitkäsoittoa; albumit Beans and Fatback ja Mordicai Jones. Link Wray -albumi on osoittautunut vaikutusvaltaiseksi myöhäisempien vuosikymmenten aikana ja sen kappaleista ovat levyttäneet coverversioitaan esimerkiksi  The Neville Brothers, Calexico, Karl Blau ja Father John Misty. Link Wray-albumi nauhoitettiin vuoden 1971 aikana Wrayn veljen  Vernon "Ray Vernon" Wrayn Wray's Shack Three Track-nimisessä kolmiraitastudiossa Accoceekissa, Marylandissa. Albumin miksauksesta vastasi Chuck Irwin. Kovaäänisempien kappaleiden aikana äänitystiimi sijoitti Wrayn kitaroiden spiikkerit pihalle studion ulkopuolelle ja mikitti ikkunat. Rumpusettiä ei ollut kaiken aikaa saatavilla ja bassorummun asemesta muusikot tömistivät jalkojaan lattiaan ja ravisuttivat säilykepurkkeja virvelirummun asemesta. Biisintekijä/apulaistuottaja/rumpali Steve Verrocan mukaan albumille syntyivät ensiksi melodiat ja niiden jälkeen muistiin kirjoitettiin joitakin lyriikoita. Tyylillisesti Link Wray-pitkäsoitto tuli merkitsemään musiikillista muutosta Wrayn varhaisempaan tyyliin verrattuna. Niinpä albumi sai hänen diggareidensa keskuudessa vaisun vastaanoton. Wray itse ei välittänyt tästä eikä albumin vähäisestä kaupallisesta menestyksestä. Hänelle keskeistä oli, että muusikot olivat itse tyytyväisiä levyyn ja olivat työstäneet sen omalla tavallaan. AllMusiciin albumista laaditussa retrospektiivisessä arviossa sitä kritisoitiin Wrayn varhaisemmalle tuotannolle tunnsomaisen intensiteetin puuttumisesta. Albumin rehellisyyttä ja intohimoa kuitenkin ylistettiin ja sen todettiin kestäneen aikaa suurintaa osaa samaisella aikakaudella ilmestynyttä countryrockia paremmin.  Albumin parhaat kappaleet kertovat totuudenmukaisesti Wrayn varhaisesta elämästä köyhänä Shawnee-lapsena syvässä etelässä. Musiikkiin sisältyy syvää ja vilpitöntä tunnetta.

Tiistain tukeva:Pitkän uran luonut brittiläinen biisintekijä, solisti ja kitaristi

23. huhtikuuta 1949 syntynyt ja viides joulukuuta 2021 edesmennyt John Erlington, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään John Miles, oli brittiläinen solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja, joka muistetaan etenkin vuonna 1976 ilmestyneestä ja Britanniassa kolmen suosituimman joukkoon nousseesta singlestään Music. Vuoden 2017 Progessive Music Awardseissa Miles voitti merkittävän musiikillisen saavutuksen palkinnon. Jarrowssa, County Durhamissa syntynyt Miles aloitti kitaratunnit Hebburnissa ja hänen musiikinopettajansa rohkaisi Milesia ryhtymään muusikoksi. Hän soitti useissa paikallisissa yhtyeissä, kuten The Derringersissä, The New Atlantiansissa ja The Urgessa. Seuraavaksi Miles liittyi yhtyeeseen The Influence, jonka jäsenistöön kuuluivat lisäksi tuleva Roxy Musicin rumpali Paul Thompson ja myöhemmin Geordien soolokitaristina vaikuttanut Vic Malcolm. Mainitulta kokoonpanolta ilmestyi vuoden 1969 aikana Orange Recordsin julkaisemana single I Want to Live. Seuraavaksi Miles muodosti Bob Marshallin ja Dave Symondsin kanssa  yhtyeen John Miles Set ennen siirtymistään soolouralleen vuonna 1971. Hänen ensimmäinen soolosinglensä oli vuonna 1972 ilmestynyt Come Away Melinda. Vuosien 1972 ja 1973 aikana ilmestyivät myös parivaljakon Vanda&Young käsialaa olleet kappaleet The World Belongs to Yesterday, Yesterday Was Just the Beginning of My Life sekä One Minute Every Hour. Vuonna 1972 yhtye esiintyi tv-sarjassa Opportunity Knocks. Milesilla oli kiinnitys Peter Stringfellown Leeds-clubilla lauantai-iltaisin ja hän alkoi kirjoittaa tunnetuimmaksi muodostunutta kappalettaan Music siellä erään settitauon aikana. 1970-luvun puolivälissä Miles solmi levytyssopimuksen brittiläisen Deccan kanssa. Hän julkaisi albumit Rebel (1976, yhdeksäntenä brittilistalla), Stranger in the City (1977, 37. brittilistalla), Zaragon (1978, 43. brittilistalla) sekä More Miles Per Hour (1979, 46. brittilistalla.) Suhteellisesti paremmin Miles menestyi singlejulkaisuillaan, joita häneltä ilmestyi mainittuna aikana kaikkiaan 18. Musicin lisäksi niistä kohosivat top 40:ään vuonna 1975 sijan 17. tavoittanut Highfly, vuonna 1976 sijalle 32. yltänyt Remember Yesterday ja vuonna 1977 jopa kymmenenneksi noussut Slow Down. Vuonna 1975 Daily Mirrorin lukijat äänestivät Milesin vuoden tulokkaaksi. Vuonna 1977 Music voitti Ivor Novello Awardin. Suurin osa Milesin levytystuotannosta edusti hänen yhteistyötään yhtyeensä basistin Bob Marshallin kanssa. Suosionsa huippuaikana vuosina 1976-1977 Miles teki useita esiintymisiä viikoittain lähetettävissä popohjelmissa Supersonic ja Top of the Pops. Milesin esikoisalbumilta poimituista singlekappaleista Highfly ja Music nousivat Billboardin Hot 100-listalle, tosin niistä ensiksi mainittu 20 sijaa korkeammalle, eli sijalle 68. Kanadassa Highfly saavutti sijan 74. ja Slow Down sijan 68. Alankomaissa ja Belgiassa Music nousi sitä vastoin listakärkeen ja Sveitsissä neljänneksi. Yhdysvalloissa Slow Downista muodostui Milesin suurin hitti, sillä se nousi discolistalla kakkossijalle ja myös poplistalla sijalle 34. kesäkuussa 1977. Vuonna 1979 kappale pääsi mukaan Ali MacGrawn ja Dean Paul Martinin tähdittämään elokuvaan Players. Milesin albumeista Zaragon nousi kolmanneksi Portugalissa ja Ruotsissa. Milesin kohtuullinen menestys Yhdysvalloissa johti hänen toimimiseensa Elton Johnin lämmittelijänä. Kakkosartistina Milesia kuultiin lisäksi esimerkiksi Aerosmithin, Fleetwood Macin, Jethro Tullin ja Rolling Stonesin kiertueilla. Vuonna 1978 hän esiintyi ohjelmassa BBC Sight and Sound in Concert, joka lähetettiin sekä BBC Radio Onessa että BBC 2:ssa 11. maaliskuuta 1978.  Vuodesta 1985 eteenpäin Miles osallistui lähes vuosittain Nights of Promsiin, jokavuotiseen konserttien sarjaan, joka järjestettiin Belgiassa, Alankomaissa, Saksassa, Luxemburgissa, Puolassa, Tanskassa ja Yhdysvalloissa. Konsertteja järjestettiin säännöllisesti myös Espanjassa, Ranskassa, Itävallassa, Sveitsissä ja Ruotsissa. Konsertit olivat yleensä yhdistelmä poppia ja suosittua klassista musiikkia ja niihin otti osaa useita tunnettuja yhtyeitä ja artisteja. Miles esitti aina Musicin, jota pidettiin shown eräänlaisena anthemina ja lisäksi muita kappaleita toisten artistien kanssa. Vuonna 2009 ilmestyi albumi Best of John Miles at the Night of the Promps. Musicin lisäksi se sisälsi coverversiot muun muassa All by Myselfistä, Bohemian Rhapsodysta ja It Was a Very Good Year. Vuodesta 1987 lähtien Miles osallistui Tina Turnerin kiertueille kitaristina, kosketinsoittajana ja taustavokalistina ja myös mukana useilla Tinan albumeilla. Miles osallistui myös Jimmy Pagen vuoden 1988 sooloalbumin  Outrider nauhoituksiin ja sen tiimoilta tehdylle kiertueelle. Laajan äänialansa ansiosta hän pystyi esittämään sekä Robert Plantin että Paul Rodgersin alun perin vokalisoimaa tuotantoa. Joe Cockerin vuoden 1992 albumilla Night Calls Milesia kuultiin Hammond-urkurina ja hän konsertoi Cockerin matkassa kahden vuoden ajan. Vuonna 1990 Miles edusti Euroviisuissa Britanniaa kakkossijan tavoittaneella kappaleella Where I Belong. Miles vieraili useilla Alan Parsons Projectin albumeilla. Vuonna 2015 Munichin Olympia Park antoi Milesille symbolisen avaimen artistina, joka oli useimmin avannut puiston ovet. Vuonna 2020 Miles nauhoitti etänä Musicista uuden version Antwerpin sinfoniaorkesterin kanssa. Vuodesta 1998 eteenpäin Miles vaikutti myös musikaalien parissa. Hän menehtyi viides joulukuuta 2021 äkilliseen sairauteen 72-vuotiaana. Milesin poika John Miles Jr. on myös muusikko, joka on soittanut esimerkiksi yhtyeissä Milk Inc ja Sylver.

Maanantain mainio:Melrosen studiolivenä toteutettu pitkäsoitto

 Melrose:Trio

Vuonna 1996 Megamanian julkaisemana ilmestynyt Trio on maamme tiukimpiin rocktrioihin lukeutuvan Melrosen viides pitkäsoitto. Mainittu albumi taltioitiin livenä yhdessä päivässä, eli tarkemmin sanottuna kymmenes lokakuuta 1995, mutta se julkaistiin vasta vuotta myöhemmin. Ylituottamisesta ei kyseisen pitkäsoiton tapauksessa voinut näin ollen todellakaan puhua. Trio-albumi tuli määrittelemään Melrosen tuossa vaiheessa tulevan, aikaisempaa raskaamman ja selkeämmin bluesiin pohjaavan soundin. Albumin kappaleista avausraita Road is the Lightista ja upeasti svengaavasta ja tarttuvan kertosäkeen kruunaamasta The Chiefistä muodostui keikkavakioita Melrosen ohjelmistoon ja mainitut biisit saavuttivat lisäksi ansaitsemaansa radiosoittoa. Road is the Lightin riffi oli olemassa jo pitkään ennen varsinaista kappaletta. Melrosen roudari sattui kerran yhtyeen treenikämpälle ja tiedusteli, minkä niminen kappale oli kyseessä. Niinpä kyseinen biisi kulkikin pitkään työnimellä Roadie's Delight. Trio-albumin kappaleista tekstissään lempeää vinoilua Leningrad Cowboysin johtohahmolle tarjoavan The Chiefin sekä biisin Riff &Rhyme Tokela oli alun perin kirjoittanut Leningrad Cowboysin ohjelmistoon. Keikkabravuureihin albumin kappaleista päätyi lisäksi Shove It! ja tiukimmista rockrypistyksistä erityismaininnan ansaitsevat Carry On sekä Feel Like Walking. Niin ikään albumin terävimpään kärkeen lukeutuvan Barnyard Boogie Paradisen intro muistuttaa hienoisesti toisen kovan kotimaisen rocktrion, eli Peer Güntin esikoisalbumin erästä kappaletta.  Tokelan mukaan Trio-albumista tuli juuri sellainen, kuin yhtye itse halusi sen olevan. Mainitulla albumilla Melrose teki tavallaan paluun takaisin ensimmäisen levynsä ideaan ja albumin kansivihkoon onkin painettu teksti "Let's Stick to the Original Plan." Trio-albumin livehenkisyyttä korosti entisestään se seikka, että yhtye jätti tarkoituksellisesti korjaamatta albumille päätyneet virheet. Muutaman ehdottoman kultajyvän sisältävän Trio-albuminsa tiimoilta Melrose konsertoi Suomen lisäksi Ruotsissa, Virossa ja jopa Yhdysvalloissa.

Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas albumi

 Spirit:Clear Spirit

Elokuussa 1969 Ode Recordsin julkaisemana ilmestynyt Clear Spirit on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Spiritin kolmas albumi. Mainitun pitkäsoiton kappaleet kirjoitettiin pitkälti samaan aikaan, kun Spirit työskenteli vuonna 1968 ilmestyneen elokuvan Model Shop soundtrackalbumin parissa. Useiden yhtyeen jäsenten mielestä bändillä ei ollut riittävästi aikaa Clear-albumin kehittämiseen. Vuosi 1968 oli nimittäin ollut Spritille varsin kiireinen. Yhtye oli julkaissut mainittuna vuonna kaksi ensimmäistä albumiaan; pitkäsoitot Spirit ja Family That Plays Together, nauhoittanut soundtack-albumin ja lisäksi konsertoinut tiiviisti. Clear-albumin ydintuotantoon lukeutuvat kappaleet Dark Eyed Woman ja So Little Time. Lisäksi pitkäsoitolle sisältyy kolme instrumentaalikappaletta. Robert Christgau arvioi Clear-albumin Village Voiceen sen ilmestymisvuonna. Hän kehui yhtyeen kitaristia Randy Californiaa rockvastineeksi progressiiviselle jazzille. Christgaun mukaan Clear-albumin ykköspuoli koostui suhteellisesti laadukkaammasta tuotannosta. Sony julkaisi Clear-albumista uusintapainoksen vuonna 1996. Perusalbumin lisäksi se sisältää singlen 1984 b-puolineen, muualla julkaisemattoman kappaleen Fuller Brush Man ja niin ikään Model Shop-soundtrackilta löytyvän kappaleen Coral, josta mukana on kuitenkin eri miksaus. Mainittu kappale on omistettu Sable Starrin pikkusiskolle Coral Shieldsille, jota Randy California noihin aikoihin tapaili.

Lauantain pitkä:Ykköshitin ja muuta laatutuotantoa työstänyt lauluyhtye

The Angels on yhdysvaltalainen lauluhtye, joka muistetaan ensisijaisesti vuonna 1963 listakärkeen nousseesta singlestään My Boyfriend's Back. Yhtye aloitti toimintansa New Jerseyssä nimellä The Starlets ja sen kokoonpanon muodostivat sisarukset Barbara "Bibs" ja Phyllis "Jigs" Allbut, Bernadette Carrol ja Lynda Malzone. Yhtye saavutti paikallistasolla pieniä hittejä ja sen solistit päätyivät tekemään myös taustalaulajien töitä studiossa. Lynda Manzonen jätettyä yhtyeen Linda Jankowskista (myöhemmin Jansen) tuli yhtyeen uusi leadvokalisti. Yhtyeen managerina toiminut Tommy Cillis hylkäsi yhtyeen jäsenet Bernadette Carrolia lukuun ottamatta. Vuonna 1963 Carrol saavutti menestystä Laurie Recordsille levyttämällään singlellä Party Girl. Tuottaja Gerry Granahan ei ollut kiinnostunut solmimaan yhtyeen kanssa levytyssopimusta ja niinpä Allbutin sisarukset palasivat opiskelun pariin. Phyllis opiskeli opettajaksi ja Barbara hyväksyttiin Juilliard Schoolin, missä hän työskenteli musiikin sovittajana. Yhtyeen aikaisemmin hylännyt Granaham havaitsi yllättäen hittipotentiaalia kappaleessa Til, jonka yhtye oli esittänyt koe-esiintymisessään ja halusi bändin levyttävän sen studiossa. Yhtyeen nimeksi valikoitui The Angels ja Til julkaistiin Granahanin Caprice-yhtiöllä vuonna 1961. Kappaleesta muodostui myös yhtyeen ensimmäinen hitti, sillä se saavutti singletilastoissa 14:n sijan. Sitä seurasi vaatimattomammin menestynyt pikkulevy Cry Baby Cry. Caprice julkaisi The Angelsilta yhden pitkäsoiton, vuonna 1962 ilmestyneen albumin And The Angels Sing. Mainitun vuoden lopulla Jansen siirtyi soolouralle ja hänen paikkansa otti aikaisemmin Denise Ferrin ja Arleen Lanzottin kanssa yhtyeessä The Delicates vokalisoinut Peggy Santiglia. Hän oli laulanut mainoksia WINS Radiolle, esiintynyt Broadwayllä ja omasi myös kokemusta biisinkirjoituksesta. Vuonna 1963 trio kiinnitettiin Mercury Recordsin alamerkille Smash Recordsille ja se aloitti yhteistyön biisinkirjoitustiimi Feldman-Goldstein-Gottehrer kanssa. Se kirjoitti kappaleen My Boyfriend's Back. The Angelsin nauhoittamaa versiota kaavailtiin aluksi ainoastaan demoksi, ja kappale olisi saattanut päätyä The Shirellesin levytysohjelmistoon. The Angelsin versio päätettiin kuitenkin julkaista sellaisenaan. Se kannatti, sillä My Boyfriend's Back nousi Billboardin listakärkeen ja myi yli miljoona kappaletta ansaiten kultalevyn. The Angels ei milloinkaan saavuttanut kaupallisesti vastaavantasoista jatkoa, mutta julkaisi silti useampia pienempiä menestyssinglejä. Seuraava single I Adore Him nousi sijalle 25. ja sen b-puolella julkaistu Thank You and Good Night saavutti sekin 84:n sijan. Wow Wow Wee (He's the Boy for Me) jatkoi menestyssinglejen pientä ketjua sijoittuen sijalle 41. Syyskuussa 1963 ilmestynyt The Angelsin kakkosalbumi My Boyfriend's Back saavutti Billboardin listalla sijan 33. On esitetty eriäviä näkemyksiä siitä, kuullaanko albumilla julkaistussa Til-kappaleen versiossa solistina Santigliaa vai varhaisempaa solistia Jansenia. Pitkäsoiton covereihin lukeutuvat näkemykset The Chiffonsin hitistä He's So Fine sekä alun perin vuonna 1937 elokuvassa Snow White and the Seven Dwarfs kuullusta kappaleesta Someday My Prince Will Come. Sitä vastoin The Angelsin seuraava albumi Halo to You ei noussut listoille lainkaan. Yhtye jätti Smash Recordsin vuonna 1964 ja solmi uuden levytyssopimuksen Congress Recordsin kanssa. Koska The Angels-nimen käyttöoikeudesta ilmeni eripuraa, yhtyeen nimeksi vaihtui The Halos. Peggy Santiglia jätti yhtyeen 60-luvun puolivälissä ja hänen paikkansa otti Toni Mason, joka ei omien sanojensa mukaan ollut levyttänyt Angie & The Chickelettesin kanssa. Yhtye julkaisi useita singlejä, joista yksikään ei noussut listoille. Mason lähti vuonna 1967 ja hänen paikkansa otti aikaisemmin The Pixies Threessä vaikuttanut Debra Swisher. Hän oli hiljattain levyttänyt ABC Paramount Recordsin alamerkin Boom Recordsin julkaiseman version Thank You and Good Nightista. Yhtye ryhtyi jälleen käyttämään nimeä The Angels ja julkaisi useampia singlejä RCA Recordsilla. Bernadette Carrol teki paluun yhtyeeseen ja hänestä tuli sen uusi leadvokalisti. The Angels esiintyi Dean Martin Showssa ennen vuoteen 1968 ajoittunutta hajoamistaan. Santiglia sekä Phyllis ja Barbara Allbut kokosivat rivinsä 70-luvun alussa, jolloin heiltä ilmestyi Polydor Recordsin julkaisemana yksi single. Phyllis Allbut ja Peggy Santiglia ovat jatkaneet esiintymisiä The Angelsin nimellä. Barbara Allbut täydensi ajoittain yhtyeen kokoonpanon. Bernadette Carroll menehtyi viides lokakuuta 2018 74 vuoden ikäisenä ja The Angelsin originaali leadvokalisti Linda Jansen 19. helmikuuta 2019 niin ikään 74-vuotiaana. Perustajajäsen Barbara "Bibbs" Allbut Brown edesmeni kymmenes heinäkuuta 2021 80 vuoden ikäisenä jättäen Phyllisin ja Peggyn viimeisiksi henkiin jääneiksi The Angelsin perustajajäseniksi. Vuonna 2005 The Angels pääsi lauluyhtyeiden Hall of Fameen.