Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä sessiorumpaleista

 Kahdeksas elokuuta 1952 syntynyt Anton Fig on eteläafrikkalainen sessiorumpali. Parhaiten hänet tunnetaan David Lettermanin ohjelmien housebändistä Paul Shaffer and the World's Most Dangerous Band. Lisäksi Fig on työskennellyt esimerkiksi Kissin, Ace Frehleyn ja Joe Bonamassan kanssa. Cape Townissa syntynyt Fig aloitti rumpujen soiton ollessaan neljävuotias. Hän saavutti arvostusta paikallisissa yhtyeissä, kuten Hammakissa ja muutti musiikillisten intressiensä myötä Bostoniin. Jazzia ja klassista musiikkia Fig opiskeli New England Conservatory of Musicissa. Hän valmistui vuonna 1975 ja muutti seuraavana vuonna New Yorkiin siirtyen freelance-muusikoksi. Fig oli mukana Spider-yhtyeen vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneillä albumeilla. Vuonna 1982 yhtyeen nimeksi vaihtui Shanghai ja Fig teki yhteistyötä tuottaja Beau Hillin ja lauluntekijä Holly Knightin kanssa. Fig oli rumpalina Ace Frehleyn vuonna 1978 ilmestyneellä sooloalbumilla. Vuosien 1984 ja 1987 hän vaikutti Frehleyn yhtyeessä Frehley's Comet. Fig oli mukana Kissin vuosina 1979 ja 1980 ilmestyneillä albumeilla Dynasty ja Unmasked. Jälkimmäisellä hän soitti kaikissa kappaleissa ja ensiksi mainitulla kaikilla yhtä lukuun ottamatta. Muihin artisteihin, joiden kanssa Fig on työskennellyt, ovat lukeutuneet  Bob Dylan, Warren Zevon, B. B. King, Booker T and The MGs, Peter Frampton, Joan Armatrading, Cyndi Lauper, Link Wray, John Waite, Robert Gordon, Eric Johnson, Beth Hart ja Kix. David Lettermanin ohjelman housebändissä Fig on vaikuttanut vuodesta 1986. Vuonna 1993 ohjelma siirtyi CBS:lle. Housebändiä, johon Fig edelleen kuului, täydennettiin puhallinsektiolla ja yhtyeen nimeksi vaihtui CBS Orchestra. David Lettermanin ohjelmissa Fig on soittanut Miles Davisin, James Brownin, Bruce Springsteenin, Steve Winwoodin, Bonnie Raittin ja Tony Bennettin kaltaisten artistien kanssa. The CBS Orchestra on säestänyt esimerkiksi Stevie Wonderia, Little Richardia ja BB Kingiä, heistä viimeksi mainittua vuoden 1996 Atlantan Olympialaisten päätösseremonioissa. VH1:n Save the Music-konsertissa CBS Orchestra säesti esimerkiksi Al Greeniä, Gloria Estefania ja Eric Claptonia. The World's Most Dangerous Band on myös Rock and Roll Hall of Famen housebändi. The Concert for New York Cityssä se esiintyi  David Bowien, Mick Jaggerin ja Keith Richardsin, Eric Claptonin  ja Buddy Guyn, Macy Grayn ja James Taylorin kanssa. Freelance-rumpalina Fig on soittanut esimerkiksi Paul Simonin kanssa. Vuonna 2002 ilmestyi Figin ensimmäinen sooloalbumi Frigments, joka on lisäksi hänen tuottamansa ja osittain kirjoittamansa. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat   Richie Havens, Brian Wilson, Ivan Neville, Sebastian Bach, Ace Frehley, Al Kooper, Chris Spedding, Donald "Duck" Dunn, Blondie Chaplin, Paul Shaffer, Chris Botti, Randy Brecker ja Richard Bona. Vuonna 2006 Fig oli mukana Blackmore's Nightin viidennellä albumilla The Village Lanterne. Joe Bonamassan albumeista Fig on osallistunut pitkäsoittojen Sloe Gin (2007), Ballad of Joe Henry (2009) ja Different Shades of Blue (2014) levytykseen. Joe Bonamassan yhtyeessä Fig esiintyi Lontoon Royal Albert Hallissa neljäs toukokuuta 2009. Kyseessä oli yhtyeen debyyttikeikka mainitussa keikkapaikassa ja Eric Clapton teki vierailun stagelle. Mainitusta konsertista julkaistiin lisäksi dvd. Fig oli mukana Ace Frehleyn syyskuun puolivälissä 2009 ilmestyneellä sooloalbumilla Anomaly.

Maanantain mainio:Bruce Dickinsonin toinen sooloalbumi

 Bruce Dickinson:Balls to Picasso

Kolmas kesäkuuta 1994 Euroopassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Mercuryn julkaisemana ilmestynyt Balls to Picasso on Bruce Dickinsonin toinen sooloalbumi ja samalla ensimmäinen soolotyö, jonka hän julkaisi jätettyään Iron Maidenin virallisesti. Dickinson oli tosin tuleva tekemään paluun Maidenin riveihin vuonna 1999. Balls to Picassolla Dickinson aloitti yhteistyön kitaristi Roy Z:n kanssa. Hän oli mukana myös Dickinsonin albumeilla Accident of Birth, The Chemical Wedding ja Tyranny of Souls. Tyylillisesti Balls to Picasso eroaa edeltäjästään Tattoo'ed Millionairesta, mutta on silti soundimaailmaltaan traditionaalimpi kuin seuraajansa, vuonna 1996 ilmestynyt Skunkworks. Myöhemmin Dickinson on maininnut työstäneensä Balls to Picassosta vähemmän raskaan kuin sen olisi ollut suotavaa olla. Dickinson aloitti työskentelynsä toisen sooloalbuminsa tiimoilta ollessaan vielä Iron Maidenin jäsen. Ensimmäiset nauhoitukset kakkoslevyään varten hän teki Skin-yhtyeen kanssa, mutta ei ollut niihin tyytyväinen. Seuraavaksi Dickinson työskenteli tuottaja Keith Olsenin kanssa. Mainituista nauhoituksista Balls to Picasson vuonna 2005 ilmestyneelle uusintapainokselle päätyivät kappaleet Over and Out, Tibet, Tears of the Dragon (First Bit, Long Bit, Last Bit), Cadillac Gas Mask ja No Way Out...Continued. Edelleen julkaisematta oleviin kappaleisiin mainituista nauhoituksista lukeutuvat Man of Sorrows, jonka Dickinson tosin nauhoitti uudelleen albumilleen Accident of Birth. Mainitun biisin demoversio vuodelta 1990 on mukana Dickinsonin Best of-kokoelmalla. Original Sin ja Thank Heaven ovat biisejä, jotka eivät tähän mennessä ole nähneet päivänvaloa. Balls to Picasson julkaisuun päätyneen version Dickinson työsti kitaristi Roy Z:n ja hänen yhtyeensä Tribe of Gypsiesin kanssa. Albumin kappaleista Change of Heart oli kuulunut alun perin Roy Z:n ja solisti Rob Rockin yhtyeen Driverin ohjelmistoon. Balls to Picassolle mainitusta kappaleesta päätyi Dickinsonin uudelleen tekstittämä versio. Driverin versio Change of Heartista ilmestyi vasta vuonna 2008 albumilla Sons of Thunder. Balls to Picasson varhaisemmista nauhoituksista hyllytettyjä kappaleita julkaistiin myöhemmin albumilta poimittujen singlejen kakkosbiiseinä ja myös bonuskappaleina Balls to Picasson vuonna 2005 ilmestyneellä laajennetulla versiolla. Anthology-dvd:llä Dickinson mainitsee katuvansa sitä, ettei tullut käyttäneeksi Balls to Picasson originaalinimeä, joka olisi ollut hänen poikansa aivoituksista syntynyt Laughing in the Hiding Bush.Sanctuary Records on julkaissut albumista myös  DVD-Audio 5.1 mixin ja niin kutsutun DualDisc-version.

Sunnuntain extra:Whitney Houstonin kuudes listaykkössingle

 So Emotional on yhdysvaltalaisartisti Whitney Houstonin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 12. lokakuuta 1987 hänen toiselta albumiltaan Whitney. Billy Steinbergin ja Tom Kellyn käsialaa oleva kappale oli viimeinen kaksikon yhteistyötä edustava biisi. Britannian singlelistalla So Emotional nousi viidenneksi ja Billboardin listalla kärkeen ollen Houtonin kuudes perättäinen listaykkössingle. Kyseessä oli vuoden 1988 kuudenneksi suurin hitti ja clubilistoilla neljänneksi eniten soitettu kappale. Hot 100-listalla kyseessä on Houstonin kuudenneksi suurin hitti. Kappaleesta vastanneet Billy Steinberg ja Tom Kelly olivat kirjoittaneet lisäksi esimerkiksi Madonnan Like a Virginin, Cyndi Lauperin True Colorsin, Heartin Alonen ja The Banglesin Eternal Flamen, jotka kaikki nousivat listaykkösiksi. So Emotional nousi listakärkeen tammikuussa 1988. Kuudella peräkkäisellä listaykkösellään Houston pääsi samaan kastiin Beatlesin ja Bee Geesin kanssa. Kappaleen debyyttisijoitus oli 47. aivan lokakuun lopussa ja 11 viikon jälkeen So Emotional nousi kärkeen muodostuen vuoden 1988 ensimmäiseksi listaykköseksi ja myi kultalevyksi. Top 40:ssä kappale pysytteli 14 viikon ajan ja se nousi kärkeen myös Hot Dance Club Play-listalla. Maailmanlaajuisesti So Emotionalia on myyty 1, 7 miljoonaa kappaletta. Kappaleen Britanniassa ja Ranskassa julkaistujen versioiden remiksauksesta vastasi Shep Bettibone. Marraskuussa 1987 So Emotional nousi brittilistan viidenneksi ja kappaleelle kertyi 11 listaviikkoa. Myös muualla So Emotional menestyi suhteellisen hyvin. Ranskassa se oli 21., Australiassa 26. ja Sveitsissä parhaimmillaan sijalla 30. So Emotionalista työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Wayne Isham. Siinä Houston nähdään kiertueellaan valmistautumassa illan konserttiin. Video on kuvattu Lehighin yliopiston Stabler Arenalla Pennsylvaniassa Houstonin vuosiin 1987-1988 ajoittuneen maailmankiertueen The Moment of Truth aikaan. So Emotionalista Britanniassa julkaistu cd-single sisältää lisäksi liveversion kappaleesta Didn't We Almost Have It All. Se on nauhoitettu syyskuun toisena 1987 Saratoga Springsissä, New Yorkissa Moment of Truth-kiertueella.

Lauantain pitkä:Progesta ponnistava keskeinen ja pitkän uran tehnyt brittiyhtye

 Renaissance on brittiläistä progressiivista rockia edustava yhtye, joka muistetaan parhaiten vuoden 1978 satoa edustavasta top ten -hitistään Northern Lights ja progreklassikoiksi kohotetuista kappaleistaan Carpet of the Sun, Mother Russia ja Ashes Are Burning. Renaissance loi ainutlaatuisen soundin yhdistämällä naissolistin musiikillisiin vaikutteisiin klassisesta musiikista, folkista, rockista ja jazzista. Renaissancen soundille tunnusomaisia elementtejä ovat Annie Haslamin laaja ääniala, keskeisesti esillä oleva pianosäestys, orkestraatiota hyödyntävät sovitukset, lauluharmoniat, akustinen kitara, basso, syntetisaattori ja vaihteleva rumputyöskentely. 70-luvun aikana yhtye saavutti huomattavaa suosiota Yhdysvaltojen koillisosissa ja Renaissancen keskeisin diggarikunta vaikuttaa edelleen mainitulla alueella. Yhtyeen originaalikokoonpanoon kuului kaksi The Yardbirdsiin aikaisemmin kuulunutta jäsentä, eli solisti Keith Relf ja rumpali Jim McCarty sekä John Hawken, Louis Cennamo ja Jerryn sisko Jane Carty. Yhtyeen tarkoituksena oli luoda klassisesta vaikutteita ammentanutta musiikkia. Renaissance oli syntynyt ja yhtyeen nimeä kantanut  esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1969 ja sen seuraaja Illusion kahta vuotta myöhemmin. John Tout korvasi Hawkenin kosketinsoittajana ja Renaissancessa soittaneet muusikot vaihtuivat runsaastikin, kunnes Haslamista, Toutista, Michael Dunfordista, Jon Campista ja Michael Sullivanista muodostunut yhtyeen klassinen kokoonpano muodostui. Kukaan mainituista muusikoista ei tosin kuulunut yhtyeen originaaliin kokoonpanoon. Monia yhtyeen kappaleiden teksteistä oli työstämässä runoilija Betty Thatcher-Newsinger. Vuosien 1972 ja 1979 välillä Renaissance julkaisi seitsemän menestyksekästä studioalbumia (Prologue, Ashes Are Burning, Turn of the Cards, Scheherazade and Other Stories, Novella, A Song for All Seasons ja Azure d'Or) konsertoi ahkerasti ja myi loppuun kolme  Carnagie Hallissa soittamaansa ja New York Philharmonicin kanssa toteutettua, Tony Coxin johtamaa konserttia.1980-luvun aikana Renaissancessa tapahtui useita kokoonpanomuutoksia. Mainitulla vuosikymmenellä yhtye julkaisi kaksi vähemmän menestystä saavuttanutta albumia; Camera Camera sekä Time-Line ja lopetti toimintansa vuonna 1987. 1990-luvun puolivälissä toimi Renaissancen kaksi eri kokoonpanoa. Vuonna 1998 yhtye kokosi rivinsä ja nauhoitti albumin Tuscany, joka julkaistiin tosin vasta vuonna 2001. Seuraavana vuonna Rennessaince lopetti toimintansa uudelleen. Vuonna 2009 Haslam ja Dunford kokosivat Renaissancen uuden kokoonpanon ja tuosta eteenpäin yhtye on jatkanut levytyksiään ja konsertointiaan. Marraskuuhun 2012 ajoittunut Dunfordin äkkikuolema järkytti muuta yhtyettä, mutta myöhemmin Haslam ilmoitti yhtyeen jatkavan keikkailuaan. Renaissancen nykyiseen kokoonpanoon kuuluu viisi yhdysvaltalaista musikkoa ja yksi Yhdysvalloissa asuva britti. Huhtikuussa 2014 Renaissance julkaisi uuden studioalbuminsa Symphony of Light.
The Yardbirdsin lopetettua toimintansa ja muututtua Jimmy Pagen myötä ensiksi The New Yardbirdsiksi ja sitten Led Zeppeliniksi, yhtyeen jäsenistöstä rumpali Jim McCartty ja solisti/huuliharpisti Keith Relf muodostivat ensiksi akustisen duon Together. Marraskuussa 1968 kaksikolta ilmestyi Columbia Recordsin julkaisema ja vaille kaupallista menestystä jäänyt single Henry's Coming Home/Love Mum and Dad. Tammikuussa 1969 Relf ja McCarty muodostivat uuden yhtyeen tarkoituksenaan yhdistää rockia, folkia ja klassista musiikkia. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi basisti Louis Cennamo, pianisti John Hawken ja Relfin sisko Jane ajoittaisena vokalistina. Mainittu Renaissancen kokoonpano julkaisi Elektran ja Islandin kautta kaksi albumia. Vuonna 1969 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi oli niin ikään The Yardbirdsin jäsenistöön lukeutuneen Paul Samwell-Smithin tuottama. Renaissance oli aloittanut keikkailunsa toukokuussa 1969. Britannian lisäksi yhtye konsertoi Belgiassa ja Ranskassa. Helmikuussa 1970 yhtye teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa. Kuukauden mittainen rundi oli ainoastaan marginaalinen menestys. The Yardbirds-konneksioidensa vuoksi Renaissance esiintyi The Kinksin kaltaisten yhtyeiden kanssa ja bändin kokeellisempi tyyli oli yllätys yleisölle, joka odotti sen soittavan edelleen bluesista ja rockista vaikutteita ammentanutta tuotantoa. Loppukeväästä 1970 keikkailu oli jo väsyttänyt yhtyettä toden teolla ja mainittu kokoonpano lopetti toimintansa. Relf ja McCarty lopettivat esiintymisen kokonaan ja Cennamo liittyi Colosseum-yhtyeeseen. Hawken muodosti Renaissancen uuden kokoonpanon, joka viimeisteli vuonna 1971 yhtyeen toisen ja sopimusteknisistä syistä julkaistun albumin Illusion. Jane Relfiä lukuun ottamatta Hawkenin kasaama Renaissancen uusi kokoonpano koostui suurimmaksi osaksi hänen varhaisemman yhtyeensä The Nashville Teensin jäsenistä. Heihin kuuluivat kitaristi Michael Dunford, basisti Neil Korner ja solisti Terry Crowe. Lisäksi uuteen kokoonpanoon kuului rumpali Terry Slade. Mainittu lineup nauhoitti Dunfordin käsialaa olleen kappaleen Mr Pine ja konsertoi jonkin verran kesän 1970 aikana. Viimeinen Illusion-albumia varten nauhoitettu kappale Past Orbits of Dust toi yhteen Renaissancen originaalin, Hawkenia vajaan kokoonpanon, jossa koskettimista vastasi Don Shinn. Illusion-albumi ilmestyi Saksassa vuonna 1971, mutta Britanniassa vasta vuonna 1976. Pitkäsoitto merkitsi Renaissancen pitkäaikaisen yhteistyön alkua runoiliija Betty Thatcher-Newsingerin kanssa. Illusionille hän kirjoitti kaksi kappaletta Relfin ja McCartyn kanssa. Loppuvuodesta 1970 Jane Relfin piakan yhtyeessä otti yhdysvaltalainen folklaulajatar Anne-Marie "Binky" Cullom. John Hawkenin liityttyä Spooky Toothiin hänen paikkansa otti pianisti John Tout. Vuonna 2010 ilmestyneellä dvd:llä Kings & Queens on viisi mainitun lineupin saksalaisessa tv-ohjelmassa Muzik-Kanal esittämää kappaletta. Vaikka he eivät enää lukeutuneet Renaissancessa esiintyviin jäseniin, Relfin oli tarkoitus jatkaa yhtyeen tuottajana ja McCartyn biisintekijänä. Kaksikko oli paikalla tammikuussa 1971, jolloin Annie Haslam suoritti menestyksekkään koe-esiintymisensä Renaissancelle. Yhtyeen jättänyt Cullom vetäytyi kokonaan musiikkibisneksestä. McCarty jatkoi pitkään Renaissancen biisintekijänä, mutta Relfin vaikutusaika yhtyeessä ei ollut enää pitkäkestoinen. Dunfordista oli muodostunut Renaissancen keskeinen säveltäjä ja vastaavasti Thatcher tuli vastaamaan suurimmasta osasta lyriikoita yhtyeen 1970-luvun aikana julkaistuilla albumeilla. Vuoden 1971 aikana manageri Miles Copeland III päätti muuttaa yhtyeen kokoonpanoa keskittyen yhtyeen vahvuuksiin, eli Hasslamin vokalisointiin ja Toutin pianoon. Crowe ja Korner saivat lähteä. Ensiksi mainittua ei korvannut kukaan; jälkimmäisen paikalla vieraili useita basisteja, kuten King Crimsonin ja myöhemmin Asia-yhtyeen John Wetton, Supertrampissa soittanut Frank Farrell sekä The Animalsissa ja aikaisemmin Crowen ja Dunfordin kanssa yhtyeessä The Plebs vaikuttanut Danny McCulloch. Lopulta yhtyeen basistiksi vakiintui John Camp. Dunford jatkoi yhtyeen säveltäjänä, mutta livekeikoja varten yhtye kiinnitti kitaristikseen Mick Parsonsin. Vuonna 1972 juuri ennen uuden albumin nauhoituksia Renaissancen rumpaliksi vaihtui Terence Sullivan. Sladen paikan ottanut Ginger Dixon sai lähteä Euroopan- kiertueen jälkeen. Parsonsin menehdyttyä auto-onnettomuudessa hänen paikkansa otti Rob Hendry. Mainittu Renaissancen kokoonpano siirtyi studioon soitettuaan tusinan verran keikkoja. Loppuvuodesta 1972 ilmestyneen albumin Prologue kappaleista Spare Some Love saavutti merkittävästi radiosoittoa Yhdysvaltojen koillisosien radioasemilla. Yesin ja Emerson, Lake and Palmerin diggarit kiinnittivät huomionsa Renaissanceen. Curved Air-yhtyeen Francis Monkman soitti VCS3-syntetisaattoria Prologue-albumin päätöskappaleessa Rajah Khan. Prologuen tiimoilta tehdyllä kiertueella Hendryn paikan otti Peter Findberg. Hän oli kuitenkin sitoutunut toiseen yhtyeeseen, eikä voinut olla Hendryn pysyvä korvaaja. Vuonna 1973 ilmestyneellä Renaissancen seuraavalla albumilla Ashes are Burning Camp vastasikin lähes kaikista kitaraosuuksista. Albumin nimikappaleessa kitarasoolosta vastasi Wishbone Ash-yhtyeen Andy Powell. Keikkakontekstissa biisi venyi parinkymmeneen minuuttiin ja siihen sisältyi muun muassa bassosoolo ja monia muita keskeisiä instrumentaalijaksoja. Ashes are Burningista muodostui Renaissancen ensimmäinen Yhdysvalloissa listoille noussut albumi, joka saavutti sijan 171. Hot 200-listalla. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Michael Dunford teki paluun Renaissancen riveihin akustisena kitaristina. Legendaarinen viisimiehinen yhtyeen kokoonpano pysyi yhdessä viiden albumin mittaisen ajanjakson.  Tässä vaiheessa yhtye soitti ensimmäiset konserttinsa Yhdysvalloissa saavuttaen menestystä etenkin itärannikolla. Toukokuussa 1974 Renaissance soitti orkestraatio-konsertin New Yorkin Academy of Musicissa. Brittilehdistö oli kääntänyt Renaissancelle selkänsä ja tässä vaiheessa yhtye keskittyikin konsertoimaan Yhdysvalloissa.Vuonna 1974 BTM:n julkaisemana ilmestynyt albumi Turn of the Cards edusti aikaisempaa voimakkaammin orkestraatiota hyödyntänyttä soundia. Albumin kappaleista Things I Don't Understand oli viimeinen, jonka  kirjoitustyöhön Jim McCathy osallistui. Sire Records julkaisi Turn of the Cardsin Yhdysvalloissa elokuussa 1974. Sen paras listasijoitus oli 94. ja Hot 200-listalla albumille kertyi 21 listaviikkoa. Vaikka Renaissancen diggarikunta oli suhteellisen niukka, Yhdysvaltojen koillisosien suurissa kaupungeissa yhtyeellä oli runsaasti kannatusta. Britanniassa Turn of the Cards ilmestyi viimein maaliskuussa 1975. Sitä seurannut pitkäsoitto Scheherazade and Other Stories ilmestyi Atlantin molemmin puolin syyskuussa 1975. Albumin kakkospuolen täyttävä Song of Scheherazade oli poimittu Tuhannen ja yhden yön saduista. Yhdysvalloissa albumi saavutti sijan 48. Vuonna 1976 ilmestynyt tuplakonserttitaltointi Live at Carnegie Hall saavutti sijan 55. Kriitikoiden mielestä albumilla tosin toistettiin neljällä edeltäneellä studioalbumilla julkaistuja kappaleita suunnilleen nuotti nuotilta. Renaissance oli ensimmäinen yhtye, joka myi Carnegie Hallissa kolme peräkkäistä iltaa täyteen. Lavalla yhtyeen kanssa kuultiin New Yorkin filharmonista orkesteria. Vuonna 1977 ilmestynyt studioalbumi Novella saavutti Billboardin listalla sijan 46. Vuonna 1978 ilmestyneeltä ja Yhdysvalloissa sijalle 58. nousseelta albumilta A Song for All Seasons poimittu single Northern Lights nousi jopa kymmenenneksi kesän 1978 aikana. Kappale saavutti myös huomattavaa radiosoittoa ja Renaissance teki menestyksekkään kiertueen Yhdysvalloissa ja Mississippin itäosissa. Yhtye esitti Northern Lightsin Mike Douglas Showssa. Vuonna 1979 ilmestynyt albumi Azure d'Or sisälsi syntetisaattoriorientoitunutta soundia, johon yhtyeen diggareiden oli vaikea samaistua. Pian albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Tout jätti yhtyeen henkilökohtaisista syistä ja pian hänen jälkeensä myös Sullivan poistui Renaissancen lineupista. Vuosina 1981 ja 1983 ilmestyneet albumit Camera Camera ja Time-Line kallistuivat tyylillisesti syntikkapopin ja uuden aallon suuntaan, mutta eivät olleet edeltäjiensä veroisia menestyksiä. Camp lähti vuonna 1985 Hasslamin ja Dunfordin jatkaessa Renaissancen akustisen version kanssa elokuuhun 1987. Vuonna 1988 Sire julkaisi kahdesta osasta koostuneen kokoelman Tales of 2001 Nights, joka koostui Renaissancen tuotannosta vuosien 1972 ja 1979 väliltä. 90-luvun aikana suuri osa Renaissancen tuotannosta ilmestyi cd-formaatissa ja vuonna 2006 Repertoire Records julkaisi yhtyeen diskografiasta uudelleen  albumit Ashes are Burning, Turn of the Cards ja Scheherezade  and Other Stories. 90-luvun puolivälissä Haslamilla ja Dunfordilla oli omat Renaissance-yhtyeensä, jotka julkaisivat albumeita ja konsertoivat eri lineupeilla. Vuoteen 1998 ajoittui Huslamin, Dunfordin ja Sullivanin ympärillä tapahtunut Renaissancen osittainen reunion. Yhtye nauhoitti albumin Tuscany, jonka levytykseen otti lisäksi osaa muun muassa Roy Wood. Seuraavana vuonna Haslam, Dunford ja Simmonds soittivat yhden konsertin Lontoon Astoriassa Caravanin lämmittelijänä. Maaliskuussa 2001 kokoontui Renaissancen täysi lineup, johon lisäksi kuuluivat kosketinsoittaja Rave Tesar ja basisti/solisti David J. Keyes. Yhtye soitti jälleen Lontoon Astoriassa sekä kolme keikkaa Japanissa, joista Tokion-konsertti julkaistiin albumina In the Land of the Rising Sun:Live in Japan 2001. Vuonna 2004 Terry Sullivan levytti studiokooonpano Renaissantin kanssa albumin South of Winter, jonka tekstit olivat Thatcher-Newsingerin ja kosketinosuuksista vastasi John Tout. 20. syyskuuta John Tout esiintyi Yhdysvalloissa ensi kertaa yli 25 vuoteen Annie Haslamin ja Jann Klose Bandin kanssa Pennsylvaniassa. Elokuussa 2009 Haslam ilmoitti kokoavansa Dunfordin kanssa Renaissancen uuden lineupin yhtyeen 40-vuotisjuhlallisuuksia varten. Lineup sisälsi yhtyeessä vuonna 2001 soittaneita muusikoita. Renaissance 2009-nimeä käyttänyt yhtye teki konserttikietueen. Vuoteen 2010 ajoittuivat kiertueet Yhdysvalloissa ja Japanissa. Lisäksi julkaistiin ep ja 23. kesäkuuta 2012 yhtye esiintyi loppuunmyydyllä North East Art Rock Festivaalilla. David J. Keyes menehtyi heinäkuussa 2019, Thatcher 15. elokuuta 2011, Michael Dunford 20. marraskuuta 2012 ja John Tout ensimmäinen toukokuuta 2015.Huhtikuussa 2015 ilmestyi uusi albumi Syphony of Light, joka sisälsi sekä pitkiä progressiivisia kappaleita, kuten nimiraitansa sekä lyhyempiä biisejä. Jethro Tullin johtohahmo Ian Anderson soitti huilua kappaleessa Cry to the World ja John Wetton esitti kappaleen Blood Silver Like Moonlight. Suurin osa albumin kappaleista oli Dunfordin käsialaa. Renaissancen nykyisestä kokoonpanosta viisi jäsentä on syntynyt Yhdysvalloissa ja brittiläinen jäsen asuu niin ikään Yhdysvalloissa.

Perjantain pohjat:Merkittävän 60-luvun loppupuolen yhdysvaltalaisyhtyeen joutsenlaulualbumi

 Love:Four Sail

Elokuussa 1969 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Four Sail on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Loven neljäs studioalbumi. Kesään 1968 mennessä bändin johtohahmo Arthur Lee oli yksin jäljellä edellisenä vuonna ilmestyneen klassikkoalbumin Forever Changes levyttäneestä Loven lineupista. Hän kasasi nopeasti yhtyeen uuden kokoonpanon, johon tulivat mukaan kitaristi Jay Donnellan, rumpali George Suranovich ja basisti Frank Fayad. Four Sailille päätyneet kappaleet treenattiin Leen kotona ja hän vuokrasi nauhoitusvälineistöä Wally Heider-studioilta. Pohjaraitojen nauhoitukset tapahtuivat syyskuussa 1968. Albumin kappaleista Robert Montgomeryn nauhoitus sekä   päällekkäisäänitykset ajoittuivat samaisen vuoden lokakuuhun Elektra Sound Recordersilla. Kvartetti nauhoitti kaikkiaan 27 kappaletta, joista Elektra Recordsin Jaz Holzman valitsi albumille kymmenen. Samalla Leen sopimus Elektran kanssa täyttyi. Albumi Four Sail ilmestyi elokuussa ja samaisen vuoden joulukuussa Blue Thumb Records julkaisi jäljelle jääneet kappaleet tupla-albumilla Out Here. Robert Montgomerya lukuun ottamatta kappaleiden originaaleihin miksauksiin puututtiin ja Talking in My Sleep remiksattiin kokonaan. Vuonna 2002 Lee selvensi Four Sailin otsikon viittaavan hänen sopimuksensa päättymiseen Elektran kanssa. Eugene Chatbourne laati Four Sailista All Musiciin varsin myönteisen arvion. Hänen mukaansa albumi olisi saattanut saada paremman vastaanoton, jos se olisi julkaistu Arthur Leen omalla nimellä. Vuonna 2004 Four Sail saavutti ykkössijan New Musical Expressin laatimalla listalla 101 Albums to Hear Before You Die.

Torstain terävä:Metallican tuotannon ensimmäinen balladikappale

 Fade to Black on Metallican tuotannossa yhtyeen ensimmäinen voimaballadi, joka sisältyy yhtyeen toiselle, heinäkuussa 1984 ilmestyneelle albumille Ride the Lightning. Lisäksi mainittu kappale julkaistiin kyseisen pitkäsoiton ensimmäisenä promosinglenä. Guitar Worldin lukijat ovat äänestäneet Fade to Blackin kitarasoolon kaikkien aikojen 24:ksi parhaaksi. Vuonna 2008 Fade to Black saavutti Sveitsin singlelistalla sijan 100. Yhdysvalloissa kappale myi kultaa. Vuonna 2003 dokumenttiohjelmaa MTV Icon:Metallica varten antamassaan haastattelussa rumpali Lars Ulrich on maininnut hänen ja solisti/rytmikitaristi James Hetfieldin pakkomielteen olleen Fade to Blackin ja yleisesti Ride the Lightning-albumin työstämisen aikaan kuolema. Fade to Blackin lyriikat liittyvätkin kuolemaan. Kappale alkaa akustisella kitaralla kehittyen raskaammaksi, kuten myös useat muut Metallican tuotannon kappaleet, joista mainittakoon Welcome Home (Sanitarium), One sekä The Day That Never Comes. James Hetfield kirjoitti Fade to Blackin ystävänsä talossa New Jerseyssä. Julkaisustaan lähtien Fade to Blackistä on muodostunut keskeinen kappale Metallican keikkasetissä. Kyseessä on myös viimeinen biisi, jonka Metallica soitti ennen basistinsa Jason Newstedtin eroa yhtyeestä marraskuun lopussa 2000 VH1 Music Awardseissa. Fade to Black oli kirjoitettu reilusti ennen Newstedtin liittymistä Metallicaan, mutta hänen varhaisemman yhtyeensä Flotsam and Jetsamin tuotannossa albumilla Doomsday of the Deceiver on niin ikään Fade to Black-niminen kappale. Helmikuun puolivälissä 1995 Fade to Black oli viimeinen losangelesilaisen heavy metalliin erikoistuneen radioaseman KNAC:in aalloilla soitettu kappale. Niin ikään kaksi muuta pitkäikäistä rockradioasemaa; 94WYSP Philadelphiassa ja Power 97 Winnipegissä soittivat viimeisinä kappaleinaan juuri Fade to Blackin syyskuun toisena 2011 ja 29. tammikuuta 2015.

Keskiviikon klassikko:Grateful Deadin tuotannon parhaimmisto yhdellä albumilla

 Grateful Dead:Very Best of Grateful Dead

16. syyskuuta 2003 Warner Brosin/Rhino Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Very Best of Grateful Dead on Grateful Deadin yksittäinen kokoelma-albumi. Se sisältää musiikkia kaikilta niiltä levy-yhtiöiltä, joille Grateful Dead levytti, eli Warner Bros Recordsilta, Grateful Dead Records/United Artists Recordsilta ja Arista Recordsilta. Albumin kylkiäisenä julkaistiin nuottikirja, joka sisältää pitkäsoiton kappaleiden lyriikat ja tabulatuurit. The Very Best ofin kappalevalikoimassa vuonna 1967 ilmestyneeltä ja yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta on mukana Golden Road. Vuonna 1970 Grateful Dead julkaisi kaksi tuotantosa klassikkoalbumeihin lukeutuvaa pitkäsoittoa. Niistä ensimmäiseltä, eli Workingman's Deadilta Best ofille sisältyvät Uncle John's Band ja Casey Jones. American Beautyn osuus on kaikkein laajin, sillä mainitulta albumilta mukaan ovat valikoituneet upea Box of Rain, Friend of the Devil, Ripple, Sugar Magnolia sekä Grateful Deadin suoranaisesta tunnuskappaleesta käyvä ja yhtyeen vuoden 1970 tapahtumat tekstissään yhteen niputtava Truckin'. Triplaliveltä Europe '72 mukana on rivakka One More Saturday Night. Grateful Dead Recordsin julkaisemilta ja vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneiltä  ensimmäisiltä yhtyeen studioalbumeilta Wake of the Flood ja From the Mars Hotel on molemmilta mukana yksi edustava kappale, eli ensiksi mainitulta Eyes of the World ja jälkimmäiseltä U. S. Blues. Vuonna 1975 ilmestynyttä Blues for Allahia on pidetty eräänä Deadin myöhäisemmän tuotannon laadukkaimmista albumeista ja mainitulta pitkäsoitolta ovat mukana kappaleet Franklin's Tower ja Bob Weirin upea Music Never Stopped. Grateful Deadin tuotantoa progressiivisimmillaan edustavan ja vuonna 1977 ilmestyneen albumin Terrapin Station biisivalinta Very Best ofilla on Estimated Prophet ja mainitun pitkäsoiton jonkinasteisesta sisarteoksesta käyvän Shakedown Streetin vastaava myös yhtyeen keikkasetissä melko keskeinen Fire on the Mountain. Vuonna 1987 ilmestyneen paluualbumin In the Dark poiminnat ovat itseoikeutettu hitti Touch of Grey ja Hell in a Bucket. Grateful Deadin studioalbumeista Very Best ofin kappalevalinnoissa sivuutetaan 1960-luvun lopussa ilmestyneet albumit Anthem of the Sun ja Aoxomoxoa sekä yhtyeen 80-luvun tuotannon käynnistävä Go the Heaven. Very Best of Grateful Deadin 17 poimintaa ovat joka tapauksessa varsin kunnianhimoinen ja myös onnistunut pyrkimys esitellä Grateful Deadin monipuolista tuotantoa edustavasti yksittäisellä albumilla.