Lauantain pitkä:20 vuotta suomirockia työstäneen yhtyeen tarina

 Sami Kuusela:Pohjalta Happoradion tarina (Johnny Kniga)

Sami Kuuselan käsialaa oleva Pohjalta Happoradion tarina on kiinnostavasti kirjoitettu kertomus suomenkielisen rockin kärkikaartiin nousseesta Happoradio-yhtyeestä ja sen johtohahmosta Jussi Riikosesta, alias Aki Tykistä. Yksinhuoltajaperheen kasvatin lapsuus ja nuoruus Joensuussa ja sittemmin Helsingissä kuvataan teoksessa kiinnostavasti. Riikoselle ensimmäinen musiikillinen räjähdys oli Michael Jacksonin Thriller-video ja hieman myöhemmin samainen albumi. Kotimaisen musiikin osalta  Riikonen oli sekä ikänsä että maantieteellisen sijaintinsa ansiosta Dingon jälkeen vastaaottavainen esimerkiksi 90-luvun alkuvuosina suoranaiseen megasuosioon kohonneelle Neljälle ruusulle. Hänen oma musiikillinen lahjakkuutensa ilmeni jo varhain ja konkretisoitui myöhemmin selkeimmin konservatorio-opintoina. Riikosen vuoteen 1996 saakka toiminut yhtye Sydänyö teki kymmenittäin biisejä ja kävi muutamissa bändikisoissa. Vuosikymmenen loppuun mennessä tulevat Happoradion jäsenet; rumpali Juha Hirvonen, alias Markku DeFrost, kitaristi Miki Pii, jonka paikan otti ensimmäisen albumin jälkeen A H Haapasalo ja basisti Jatu Motti olivat muuttaneet pääkaupunkiseudulle, mutta levytyssopimuksen solmiminen osoittautui työlääksi. Taiteilijanimi Aki Tykki on joensuulaisissa raskaamman rockin bändikuvioissa tutuksi tulleen Jone Väänäsen idea. Levytyssopimuksen Happoradio solmi Sonyn kanssa lupaavan demon ja näyttökeikan jälkeen vuonna 2002 ja keikkamyyjäksi oli jo hieman aikaisemmin ryhtynyt Rami Räsäsen Rocktops. Vuonna 2003 ilmestyneeltä Happoradion esikoisalbumilta Asemalla suurimmaksi hitiksi kohosi Pois Kalliosta. Toisen pitkäsoiton Pienet ja keskisuuret elämät jälkeisellä Lapin rundilla Happoradio irrotteli voimakkaimmin koko uransa aikana. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle tuli merkitsemään vuonna 2008 ilmestynyt neljäs albumi Kaunis minä.  Listakärkeen mainittu pitkäsoitto kohosi tosin vasta seuraavan vuoden alussa ja lähes 43 000 kappaleen myynnillään kyseessä on Happoradion menestynein albumi. Vuosina 2010 ja 2014 ilmestyneet pitkäsoitot Puolimieli ja Elefantti jatkoivat yhtyeen menestystarinaa; niistä ensiksi mainittu myi platina- ja jälkimmäinen kultalevyksi. Vuoden 2017 pitkäsoitto Kauniin kääntöpiiri ei sisältänyt edeltäjiensä veroisia singlemenestyksiä (Che Guevara, Puhu äänellä jonka kuulen, Pelastaja), mutta on Aki Tykille itselleen osoittautunut yhtyeensä tärkeimmäksi albumiksi. Vuonna 2021 ilmestynyt yhtyeen tähän mennessä tuorein pitkäsoitto Majakka sisältää muun muassa balladiklassikon Silta. Happoradion kaksi viimeisintä albumia ovat ilmestyneet myös vinyyliformaatissa. Keskeistä uutta aluevaltausta Aki Tykille merkitsi osallistuminen Vain elämää-ohjelmaan vuonna 2018. Reilun kolmen sadan sivun Happoradio- historiikki päättyy sinne, mistä kaikki alkoi, eli Joensuuhun ja vuoden 2022 Ilosaarirockiin. Vaikka ei olisi suuri Happoradion musiikin ystävä, yhtyeen ja sen jäsenten; etenkin Aki Tykin tarina on suurimmaksi osaksi mitä kiinnostavin.

Perjantain pohjat:Kahden blueskitarismin klassikon yhteinen konserttitaltiointi

 Albert King & Stevie Ray Vaughan:In Session

In Session on Albert Kingin ja Stevie Ray Vaughanin alunperin tv:tä varten kuudes joulukuuta 1983 CHCH-studioilla Ontariossa, Kanadassa soittama konsertti. King oli tuolloin 60- ja Stevie Ray 29-vuotias. Levyformaatissa konsertti ilmestyi elokuussa 1999 ja DVD:nä syyskuussa 2010. Kyseessä oli ensimmäinen Kingin ja Vaughanin kahdesta tv:tä varten soittamasta yhteiskonsertista. Jälkimmäisessä kaksikko esiintyi B. B. Kingin vieraina. Kyseessä oli yksi eri artistien konsertteja esitelleen livesarjan esiintymisistä. Aluksi King ei ollut aikeissa soittaa kyseistä konserttia, sillä hän ei tiennyt Vaughanin henkilöllisyyttä. Kun Kingille selvisi, että kyseessä oli sama nuori mies, jonka hän päästi kuuntelemaan keikkaansa Teksasissa, King mainitsee seikasta yhdessä In Sessionin puheosuuksista. Konsertin settilista koostuu ensisijaisesti Kingin kappaleista, joihin lukeutuvat esimerkiksi Blues at Sunrise ja Overalla Junction. Cd-versiolla Vaughanin ohjelmistosta on mukana Pride and Joy ja dvd:llä lisäksi Texas Flood. Vaikka King liidaa konserttia, myös Vaughanin kitarointi on monissa kappaleissa keskeisessä osassa. DVD:n kansivihkosta selviää, että sillä on mukana myös useita kappaleita, jotka jäivät aikarajoituksen vuoksi pois originaalista tv-lähetyksestä.

Torstain terävä:Stingin arvostettu kakkossooloalbumi

Sting:Nothing Like the Sun

13. lokakuuta 1987 maailmanlaajuisesti A&M:n julkaisemana ilmestynyt Nothing Like the Sun on Stingin toinen sooloalbumi. Musiikillisesti mainittu tupla-albumi on varsin monipuolinen, sillä se sisältää rockia, poppia, soft rockia, jazzia, reggaeta, maailmanmusiikkia, akustista rockia, dancerockia sekä funkrockia. Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat maalis-elokuun 1987 aikana Air -studioilla Montserratissa  Hugh Padghamin, Bryan Lorenin ja Neil Dorfsmanin tuottamana. Kitaristeina albumilla kuullaan vanhaa yhtyetoveria, The Policen Andy Summersia, Eric Claptonia, Mark Knopfleria sekä Hiram Bullockia. Nothing Like the Sunia on yleisesti pidetty Stingin aikuisemman varhaistuotannon eräänlaisena kulminaationa. Albumi vastaanotti jo tuoreeltaan varsin myönteisiä arvioita ja vuonna 1989 Rolling Stone sijoitti sen sijalle 90.  80-luvun sadan  parhaan albumin listallaan. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin kappaleet We'll Be Together, Be Still My Beating Heart, Englishman in New York, Fragile ja They Dance Alone. Vuoden 1988 Brit Awardseissa Nothing Like the Sun palkittiin vuoden parhaana brittiläisenä albumina. Nothing Like the Sunia inspiroi kaksi tapahtumaa Stingin elämässä. Hänen äitinsä vuoden 1986 loppuun ajoittunut kuolema sekä hänen osallistumisensa Amnesty Internationalin Conspiracy of Hope-kiertueelle, jonka tiimoilta Sting esiintyi Latinalaisessa Amerikassa. Sen lisäksi, että kriitikot ylistivät Nothing Like the Sunia, albumi myös menestyi hyvin. Billboardin listalla Nothing Like the Sunin paras sijoitus oli yhdeksäntenä ja albumi pysytteli listalla kokonaisen vuoden ajan. Lokakuussa 1991 Nothing Like the Sun saavutti Yhdysvalloissa tuplaplatinaa. Britanniassa albumi nousi suoraan listakärkeen ja listaviikkoja kertyi 42. Englannissa Nothing Like the Sun myi platinalevyksi.

Keskiviikon klassikko:Osaltaan keskeisesti glamrockin kehitykseen vaikuttanut albumi

T. Rex:Electric Warrior

24. syyskuuta 1971 ilmestynyt Electric Warrior on T. Rexin toinen studioalbumi ja kaikkiaan yhtyeen kuudes pitkäsoitto, kun myös nimellä Tyrannosaurus Rex julkaistut albumit lasketaan mukaan. Musiikillisesti Electric Warrior merkitsi siirtymää folkrockorientoituneemmasta tyylistä kohti kitaravetoista glamrockia. Brittilistalla Electric Warrior nousi listakärkeen ja siitä muodostui kyseisen vuoden myydyin albumi. Single Bang a Gong (Get It On) oli yhtyeen ainoa menestys Yhdysvalloissa, missä se nousi top teniin. Electric Warriorin julkaisijana oli Britanniassa Fly ja Yhdysvalloissa Reprise. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli 32. Pitkäsoittoa edeltänyt ja sille sisältymätön single Hot Love pysytteli brittilistan kärjessä kuuden viikon ajan. Electric Warrioria on kutsuttu jopa kaikkien aikojen ensimmäiseksi glamrockalbumiksi. Vuonna 1987 Electric Warrior saavutti viimeisen sijan Rolling Stonen sadan parhaan albumin listalla viimeisimpien 20 vuoden ajalta. Vuonna 2003 samaisen lehden 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Electric Warriorin sijoitus oli 160. Seuraavana vuonna Pitchforkin 70-luvun parhaiden albumien listalla Electric Warrior saavutti sijan 20. Pitkäsoitto pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Kaikkien aikojen suosikkilevyihinsä Electric Warriorin on nimennyt esimerkiksi The Jam-yhtyeen johtohahmo Paul Weller ja kotimaassa 90-luvun puolivälin tienoilla Tumppi Varonen. 80-luvun puolivälissä superyhtye Power Station levytti coverversion Get It Onista. Muun muassa jäsenyydestään Guns N' Rosesissa muistettu kitaristi Gilby Clarke versioi Life's a Gassin vuonna 1995 ilmestyneelle ep:lleen Blooze. Cosmic Dancer, Jeepster, Get It On, Life's a Gass ja Rip off versioituivat vuonna 1998 julkaistulle tribuuttialbumille Great Jewish Music:Marc Bolan. Electric Warriorin kappaleista Jeepster soi Quentin Tarantinon vuonna 2007 valmistuneen elokuvan The Death Proof baarikohtauksessa. Vuonna 2020 Joan Jett and the Blackhearts levytti Jeepsteristä coverin.  Cosmic Dancer pääsi mukaan vuonna 1998 valmistuneen elokuvan The Velvet Goldmine soundtrackille. Electric Warriorin kansi on brittiläisen taideryhmä Hipnosigsen käsialaa. Se perustuu Kieron Murphyn T Rexin konsertista Albert Hallissa 14. toukokuuta 1971 ottamaan kuvaan. Murphy vastasi myös Electric Warriorin ensimmäisen britti- ja saksanpainoksen mukana seuranneesta julistekuvasta. Albumin sisäkannessa olevat  muotokuvat Marc Bolanista ja Mickey Finnistä ovat taiteilija George Underwoodin käsialaa. Jopa kaikkien aikojen ensimmäisenä glamrockalbumina pidetty Electric Warrior on saavuttanut varsin myönteiset arviot.

Tiistain tukeva:Jim Pembroken ansiokas muistelmateos

 Jim Pembroke ja Rick Chafen:Just My Situation Muistelmat (suom Esa Kuloniemi, Like)

Muun muassa kahden keskeisen kotimaisen rockyhtyeen, eli Blues Sectionin ja Wigwamin johtohamoksi identifioituvan Jim Pembroken lähemmäs 250-sivuinen elämäkertateos on kokonaisuudessaan kiehtovaa luettavaa. Tammikuussa 1947 Lontoossa syntyneen, taiteellista lahjakkuutta osoittaneen ja mm. tehdastöissä olleen Pembroken Suomeen, tarkemmin ilmaistuna Varkauteen toi ihmissuhde 60-luvun puolivälissä. Useampien kotimaisten yhtyeiden solistina esiintynyt britti aiheutti maassamme suoranaista hysteriaa. Ensimmäiset levytyksensä hän teki The Boys ja The Pems-yhtyeiden kanssa. Otto Donnerin, Atte Blomin ja Christian Schwindtin perustaman Love Recordsin ensimmäinen rockkiinnitys oli Blues Section, jonka kokoonpanon muodostivat Pembroken lisäksi kitaristi Hasse Walli, saksofonisti Eero Koivistoinen, basisti Måns Groundstoem ja rumpali Ronnie Österberg. Yhtyeen ensisingle Call Me on Your Telephone oli Suomessa listaykkönen ja Blues Sectionin vuonna 1967 nimikkoalbumi ensimmäinen suomalainen rocklevy, joka koostui pelkästään yhtyeen omasta tuotannosta. Yhtyeen keskeisiin musiikillisiin vaikuttajiin lukeutuivat brittibändeistä Beatlesin lisäksi etenkin  The Who ja John Mayall's Bluesbreakers sekä The Jimi Hendrix Experience, jonka Pembroke oli ehtinyt todentaa keikalla Lontoossa jo vuoden 1966 aikana. Blues Sectionin toinen single Hey Hey Hey onkin tulkittavissa Pembroken kunnianosoituksena Hendrixille. Blues Sectionin livekeikoilla soitettiin myös runsaasti covertuotantoa ja improvisointi oli keskeisessä osassa. Teoksen Wigwamia käsittelevässä osuudessa kosketinsoittaja Jukka Gustavsonin ja basisti Pekka Pohjolan aikaisen kokoonpanon levytystuotannosta keskeisimmäksi osoittautuu tupla-albumi Fairyport, joka sisältää muun muassa Wigujen ydintuotantoon lukeutuvat kappaleet Losing Hold ja Lost Without a Trace. Pembroken varhaiset sooloalbumit Wicked Ivory:Hot Thumbs O Riley ja Pigworm käydään teoksessa seikkaperäisesti läpi. Kitaristi Pekka "Rekku" Rechardtin ja basisti Måsse Groundstroemin aikaisen deeppop-Wigwamin merkittävin albumi on vuonna 1975 ilmestynyt ja Pave Maijasen tuottama Nuclear Nightclub, jonka kappaleita yhtye treenasi runsaasti ennen niiden levyttämistä. Albumin työstämiseen niin ikään osallistunut Esa Kotilainen ei voinut lähteä keikoille ja niinpä yhtyeen lineupia täydennettiin toisella kosketinsoittajalla Pedro Hietasella, joka oli mukana myös Britanniassa nauhoitetulla ja vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Lucky Golden Stripes and Starpose, jonka Wigut joutuivat työstämään kiireessä edeltäjäänsä verrattuna. Vuonna 1977 ilmestyneen Dark Albumin nauhoitusten aikaan Wigwam oli käytännössä jo lopettanut toimintansa. 80-luvun ajan Pembroke työsti ensisijaisesti kappaleita ja tekstejä muille, kuten Hurriganesille Riki Sorsalle ja Kojolle sekä Pedro's Heavy Gentlemen-yhtyeelle. Vuonna 1978 ilmestyneen Hanger-albumin aikaan Pembroke oli ollut mukana myös Hurriganesin keikkakokoonpanossa. Vuonna 1980 ilmestynyt laadukas albumi Flatbroke julkaistiin Jim Pembroke Bandin nimellä ja vuonna 1981 ilmestynyt Party Upstairs, jonka voi otsikossaan tulkita viittavan useampaan joulukuussa 1980 edesmenneeseen keskeiseen muusikkoon, oli sooloalbumi. Wigwamin paluun tuloksena olivat levytysten osalta vuosina 1993, 2002 ja 2005 ilmestyneet albumit Light Ages, Titan's Wheel ja Some Several Moons. Ensimmäisen paluun uusina kasvoina mukana olivat kosketinsoittaja Mikko Rintanen ja rumpali Jan Noponen, myöhemmin viimeksi mainitun paikan otti Kepa Kettunen ja myös Esa Kotilainen oli myöhemmin mukana keikkakokoonpanossa. Jim Pembroken viimeiseksi sooloalbumiksi jäi vuonna 2014 ilmestynyt If the Rain Comes. Pembroken ansiokkaan muistelmateoksen epilogiosuus on Jarkko Jokelaisen käsialaa ja sitä varten on haastateltu useita keskeisiä Pembroken lähipiiriläisiä.

Maanantain mainio:Keskeisen brittipopin edustajan kenties paras albumi

 Suede:Coming Up

Toinen syyskuuta 1996 Nude Recordsin julkaisemana ilmestynyt Coming Up on 90-luvun brittipopin ensimmäisen suuren menestyjän, Suede-yhtyeen kolmas studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto kitaristi Bernard Butlerin eroamiseen jälkeen. Hänen paikkansa Sueden rivistössä oli ottanut Richard Oakes. Samalla yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Neil Codlingilla. Coming Up oli ehdokkaana vuoden 1997 Mercury-palkinnon vastaanottajaksi. Albumista muodostui menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Sueden pitkäsoitoista toisena se nousi brittien albumilistan kärkeen ja albumilta poimittiin viisi top teniin kohonnutta singleä. Coming Up saavutti myönteisen vastaanoton sekä yhtyeen kotimaassa että Yhdysvalloissa. Mainitun albumin myötä Suede tuli tunnetuksi myös Euroopassa, Kanadassa ja Aasiassa. Soundillisesti albumi oli edeltäjäänsä Dog Man Staria helpommin sulateltavissa. Coming Upin kappaleista Beautiful Ones ja She edustivat karikatyyrejä aikakautensa brittijupeista. Pitkäsoitto saavutti myönteiset arviot myös Yhdysvalloissa. Siellä albumista ei kuitenkaan muodostunut yhtä suurta myyntimenestystä, kuin muualla, sillä Coming Up julkaistiin vasta vuoden 1997 puolella ja Suede konsertoi albuminsa tiimoilta vain kolmessa suuressa yhdysvaltalaiskaupungissa. Listakärkeen Coming Up nousi Britannian lisäksi Hollannissa ja Ruotsissa ja oli Suomessa parhaimmillaan albumilistan neljäntenä. Yhtyeen kotimaassa albumi saavutti platinaa tammikuussa 1997 ja Coming Upin ilmestymisvuoden joulukuussa The Face, Melody Maker, Q, Hot Press ja Select listasivat Coming Upin vuoden kymmenen parhaan albumin listoilleen. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums Coming Up saavutti sijan 195. Village Voicen laatimalla kymmenen parhaan brittipopalbumin listalla Coming Up saavutti juuri kymmenennen sijan.

Sunnuntain extra:Takuuvarma Peer Günt Sawohousessa

 Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtye Peer Günt tarjosi takuuvarmaa työskentelyä edustaneen keikan Kuopion Sawohousessa. Fat Girls Fire Wirelta, When Hell Breaks Loose Don't Mess with the Countryboysilta ja Motorcyle Woman No Piercing, No Tattoolta käynnistivät setin vakuuttavasti ja energisesti. Knock Out the DJ oli onnistunut, harvinaisempi ja tuoreempi poiminta ja Good Girls Don't...-albumin hitti Bartender kuultiin jo yllättävän varhaisessa vaiheessa settiä. Leather Aunt Jean edusti Güntin toistaiseksi tuoreimman studioalbumin Buck the Odds tuotantoa ja biisikolmikko Losin' My Mind, Street 69 ja Scarecrow Shoes lukeutui setin huippuhetkiin. Red Cadillac Fire Wirelta edusti harvinaisempaa tuotantoa ja esikoislevyn ässiin lukeutuvan Train Trainin jälkeen kuultiin aina koskettava balladiklassikko Years on the Road, jossa Timo Nikin, Pete Pohjanniemen ja Sakke Koivulan peruskokoonpanoa täydensi akustisessa kitarassa Timon poika Pekka. Texas Sky oli upea biisivalinta Buck the Oddsilta, Shotgun Wedding vastaaava Smalltown Maniacsilta ja Fuck the Jazz teki paluun esikoisalbumin tuotantoon. Sitä jatkoi kyseisen pitkäsoiton kirkkain klassikkokappale I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star. Varsinaisen setin päätti itseoikeutetusti kiitettävän tiukasti versioitu Backseat.Encoret starttasi Red Chevy, myös Güntin keskeisimpiin merkkiteoksiin lukeutuva Bad Boys Are Here oli tällä kertaa säästetty ylimääräisiin ja harvinaisempi Lock's on the Wrong Side sekä setin päättänyt Liqueur and Drugs edustivat myös PG:n lopullisen läpimurtolevyn Backseatin tuotantoa, joskin niistä viimeksi mainittu on ensimmäisenä versionaan julkaistu jo Güntin toisen singlen, vuonna 1980 ilmestyneen Animal Loverin b-puolella. Peer Günt tarjosi reilut parikymmentä kappaletta kitararockin riemua.

Peer Günt Sawhousessa ensimmäinen lokakuuta 2022.