Maanantain mainio:Nuorimman Ramonen tarina

Kahdeksas lokakuuta 1965 syntynyt Christopher Joseph Ward, joka tunnetaan paremmin nimellä C. J. Ramone on amerikkalaismuusikko, joka tunnetaan parhaiten jäsenyydestään The Ramonesin basistina, tausta- ja ajoittaisena leadvokalistina vuosien 1989 ja 1996 välillä. Christopher J. Ward syntyi New Yorkin Queensissä, mutta on asunut suuren osan elämästään Deer Parkissa, jonka High Schoolista hän valmistui vuonna 1983. Ennen liittymistään The Ramonesiin C. J. oli yhtyeen ja erityisesti sen originaalin nelikielisen taitajan Dee Dee Ramonen diggari. Myöhemmin C. J. soitti Deen Deen kanssa viimeksi mainitun, tämän vaimon Barbara Zampinin, alias Barbara Ramonen sekä Marky Ramonen perustamassa Ramonesia coveroineessa yhtyeessä The Remains, joka tuntee myös kirjoitusasun The Remainz. Ennen Ramonesia C. J. vaikutti heavy metaliin kategorioituvassa yhtyeessä Guitar Pete's Ace Attack. Sen riveissä C. J. oli mukana vuonna 1985 ilmestyneellä pitkäsoitolla Dead Soldier's Revenge ja seuraavana vuotena julkaistulla albumilla Nightmare. Ramonesissa Ward korvasi originaalibasisti Dee Deen, joka jatkoi edelleen biisinkirjoittajana yhtyeelle. C. J. oli solistina monissa tunnetuissa Ramones-kappaleissa ja hän antoi yhtyeelle nuoremman imagon. Dokumentissa End of the Century:The Story of the Ramones tuodaan esiin, että C. J.:n liityttyä yhtyeeseen hänet koettiin raikkaan ilman tuulahduksena Ramonesiin. Kun C. J. oli suorittanut koesoittonsa Ramonesissa korvatakseen Dee Deen, kitaristi Johnny Ramone on maininnut välittömästi tienneensä hänen olleen oikea valinta yhtyeeseen. Ramonesin päästyä Rock and Roll Hall of Fameen yhtyeen originaalirumpali Tommy Ramone mainitsi C. J.:n pitäneen yhtyeen nuorena. Ramonesiin liittyessään Ward oli yhdeksää vuotta muuta yhtyeen jäsenistöä nuorempi. Lisäksi hänellä on sama syntymäpäivä Johnny Ramonen kanssa. Ensimmäisen konserttinsa Ramonesin jäsenenä C.J. soitti syyskuun lopussa 1989 Leicesterissä Englannissa. Yhtyeen toiminta päättyi elokuussa 1996. Vuonna 1992 vielä ollessaan Ramonesin jäsen C. J. perusti hardrockyhtyeen nimeltä Los Gusanos. Parin singlen ja yhden ep:n jälkeen vuonna 1997 vuorossa oli samalla yhtyeen ainoaksi jäänyt nimikkoalbumi. Sen tuottamisesta vastasi myös Ramonesin kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt Daniel Rey. Vuonna 1998 Los Gusanos lopetti toimintansa, mutta Ward perusti uuden yhtyeen The Warm Jets. Se julkaisi yhden singlen, mutta koska toinen samanniminen yhtye oli jo entuudestaan olemassa, C. J.:n yhtyeen nimeksi vaihtui Bad Chopper. Yhtä singleä seurasi vuonna 2007 yhtyeen nimikkoalbumi. Myös sen tuottajana esittäytyi Rey. Yhtye lopetti toimintansa kesällä 2009. Sooloartistina omissa nimissään C. J. on julkaissut neljä pitkäsoittoa ja yhden singlen.

Sunnuntain extra:Rehdin amerikkalaismuusikon vuoden 1987 menestysalbumi

John Cougar Mellencamp:The Lonesome Jubilee

24. elokuuta 1987 Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Lonesome Jubilee on John Cougarin yhdeksäs studioalbumi ja hän julkaisi sen John Cougar Mellencampin nimellä. Mainitulta albumilta julkaistiin neljä singleä, kaksi ensimmäistä albumin julkaisuvuonna ja kaksi jälkimmäistä seuraavana vuonna. Albumi on eräs Mellencampin menestyneimmistä; se nousi listoille kymmenessä maassa. Kanadassa The Lonesome Jubilee nousi listakärkeen ja myi kuusinkertaista platinaa. Albumin ilmestymisvuonna Mellencamp antoi Creem-lehdelle haastattelun, jossa hän mainitsi keikkailleensa yhtyeensä kanssa runsaasti edellisen albuminsa Scarecrown tiimoilta. Ensimmäistä kertaa tulevasta albumista keskusteltiin ennen studioon menoa. Alkuperäisenä tarkoituksena oli julkaista tupla-albumi, mutta ainakin kymmenen Mellencampin kirjoittamaa kappaletta ei sopinut siihen ideaan ja soundiin, joka hänellä ja muusikoilla oli mielessään. Niinpä kyseiset kappaleet laitettiin syrjään ja sitä vastoin julkaistiin ainoastaan yksittäinen albumi. Sillä hyödynnetystä kokonaissoundista oli alusta alkaen varsin selkeä visio. The Lonesome Jubileen äänitysten aikaan lokakuun lopussa 1986 Cougarin eno Joe menehtyi syöpään 57 vuoden ikäisenä ja mainittu seikka vaikutti osaltaan voimakkaasti albumiin. Sen levytyksen aikaan Mellancamp siirtyi toimintansa lopettaneelta Riva Recordsilta Mercury Recordsin artistiksi. Myös kyseisen levy-yhtiön jakelijana oli edeltäjänsä tavoin Polygram. The Lonesome Jubilee nauhoitettiin Belmontin Mal-studioilla syyskuun 1986 ja seuraavan vuoden kesäkuun välisenä aikana. Mellencamp vastasi albumin tuotannosta Don Gehmanin kanssa. Useita traditionaalisia folk- ja countryinstrumentteja hyödyntänyt albumi merkitsi tyylillisesti irtiottoa Mellancampin varhaisemmasta tuotannosta. Hittsinglejen Paper in Fire ja Check It Out lisäksi albumin ydintuotantoon lukeutuva The Real Life kertoo Mellencampin mukaan siitä, kuinka ihminen tekee varhaiseen aikuisikäänsä mennessä juuri sen, mitä häneltä odotetaan. Hän menee naimisiin, saa lapsia, kasvattaa ne ja tekee töitä joka päivä.

Lauantain pitkä:Motörheadin epävirallisesti ensimmäinen albumi

Motörhead:On Parole

On Parole on järjestyksessään neljäntenä julkaistu Motörheadin albumi. Sitä kaavailtiin yhtyeen esikoisalbumiksi, mutta kyseinen levy jäi valmistumisaikanaan vuonna 1976 vaille julkaisua. On Parole ilmestyi vasta kahdeksas joulukuuta 1979 Motörheadin edellisten pitkäsoittojen Overkill ja Bomber saavuttaman menestyksen jälkeen. On Parole julkaistiin ilman yhtyeen lupaa, ja Motörhead on tietoisesti etäännyttänyt itsensä kyseisestä albumijulkaisusta. On Parolen valmistuttua United Artists ei uskonut albumin kaupalliseen potentiaaliin ja se hyllytettiin. Kun On Parole lopulta julkaistiin, yhtyeen jäsenet eivät pitäneet sitä virallisena julkaisuna, sillä Motörhead oli siirtynyt ensin Chiswick Recordsin ja sitten Bronze Recordsin artistiksi. Motörheadin kokoonpano oli ehtinyt muuttua jo On Parolen viimeistelyvaiheessa, levy erosi soundillisesti huomattavasti yhtyeen kolmesta virallisesta tuohonastisesta julkaistusta pitkäsoitosta ja lisäksi muistissa oli se, kuinka United Artists oli vuonna 1976 Motörheadia kohdellut. Mainituista syistä On Parole listataan Motörheadin diskografiassa aina kokoelmalevyjen joukkoon. Motörhead solmi sopimuksen United Artistsin kanssa Lemmyn varhaisemman yhtyeen Hawkwindin pr:ää hoitaneen Andrew Lauderin varmistettua yhtyeelle levytyssopimuksen. Bassosta ja vokalisoinnista huolehtineen Lemmyn lisäksi yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat kitaristi/solisti Larry Wallis ja rumpali Lucas Fox. Nauhoitusten originaalina tuottajana ollut Dave Edmunds vaihtui Fritz Fryeriin. Lucas Foxin paikan rumpalina otti Lemmyn vanha tuttu Phil "Philty" Animal Taylor, joka soitti uudet rumpuraidat kaikkiin kappaleisiin Lost Johnnya lukuun ottamatta. Fast Eddie Clarke oli Taylorin työpaikan esimies ja hän kertoi alaiselleen soittaneensa kitaraa joissakin yhtyeissä. Clarkelle tarjottiin kakkoskitaristin paikkaa Motörheadissa. Kvartettikokoonpanon harjoitusten jälkeen Wallis päätti tuntemattomaksi jääneistä syistä jättää yhtyeen ja jatkaa eteenpäin omillaan. Motörheadin legendaarinen triokokoonpano oli syntynyt ja vaikka Clarken soittoa ei vielä kuultu On Parolella, lähes kaikki albumin kappaleet nauhoitettiin uudelleen yhtyeen vuonna 1977 ilmestyneelle ja Chiswick Recordsin julkaisemalle debyyttialbumille Motörhead. Neljä On Parolen kappaleista nauhoitettiin Rockfield-studioilla syyskuussa 1975 ja loput samaisen vuoden joulukuussa. Päällekkäisäänityksiä tehtiin seuraavan vuoden tammi-helmikuussa. Dave Edmundsin kanssa yhtye nauhoitti Rockfield-studioilla joitakin demoja. Lemmyn Soundsin Geoff Bartonille antaman haastattelun mukaan nauhoitukset sujuivat hyvin, mutta Dave Edmundsin ajatukset olivat hänen omassa levydiilissään, jota hän oli neuvottelemassa. On Parolella julkaistuista kappaleista Motörhead, The Watcher ja Lost Johnny ovat uusioversioita Lemmyn Hawkwindille kirjoittamista ja kyseisen yhtyeen kanssa aikaisemmin levyttämistä kappaleista. City Kids oli Pink Fairiesin originaalikappale, jota Wallis oli myös ollut kirjoittamassa ja Leaving Here cover Holland-Dozier-Hollandin käsialaa olleesta kappaleesta. Omaelämäkerrassaan White Line Fever Lemmy mainitsee Philty Animal Taylorin yrittäneen vokalisoida City Kidsiä huonoin tuloksin. Sitä vastoin Lemmy oli varsin vakuuttunut Taylorin kyvyistä tehdä rumpujen päällekäisäänityksiä. On Parolen äänitysten valmistuttua yhtye olisi ollut halukas julkaisemaan albuminsa, mutta United Artists tuotti pettymyksen. Kun albumi sai julkaisunsa Overkillin ja Bomberin menestymisen jälkeen, Motörhead koki yhtiön rahastaneen vanhalla tuotannollaan. Yhtyeelle tarjoutui sentään tilaisuus nauhoittaa uudestaan miltei kaikki kyseisellä albumilla julkaistavaksi kaavaillut kappaleet Chiswick Recordsin julkaisemalle ja vuonna 1977 ilmestyneelle viralliselle esikoisalbumilleen Motörhead. Sillä On Parolen kappaleista jäi versioimatta ainoastaan Fools.

Perjantain pohjat:Rockmasiinan ensimmäinen soundtrackalbumi

Ac/Dc:Who Made Who

24. toukokuuta 1986 ilmestynyt Who Made Who on Ac/Dc:n soundtrackalbumi, joka sisältää musiikkia Stephen Kingin elokuvaan Maximum Overdrive. Pitkäsoitto julkaistiin uudelleen vuonna 2003 osana Ac/Dc:n Remasters-sarjaa. Albumin nimikappale sekä instrumentaaliraidat DT ja Chase the Ace edustivat uutta tuotantoa ja ne oli nauhoitettu Bahamalla George Youngin ja Harry Vandan kanssa juuri kyseistä albumia varten. Kyseinen parivaljakko oli vastannut Ac/Dc:n kaikkien vuosien 1975 ja 1978 välillä julkaistujen albumien tuotannosta. Muut Who Made Wholla julkaistut kappaleet edustivat Ac/Dc:n vanhempaa tuotantoa. Niistä ainoastaan blueshidastelu Ride On on Bon Scottin aikakautta  ja se oli alun perin julkaistu vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Dirty Deeds Done Dirt Cheap. Suurmenestys Back in Blackilta mukana ovat You Shook Me All Night Long ja Hells Bells, For Those About to Rock (We Salute Youlta) albumin nimiraita ja edellisenä vuonna ilmestyneeltä pitkäsoitolta Fly on the Wall Shake Your Foundations sekä Sink the Pink. Youngin veljekset Malcolm ja Angus kirjoittivat Who Made Whota varten myös viisi nauhoitettua instrumentaalikappaletta, jotka olivat Death City, Bad Boy, Contre Attack, Scared ja Humans Are. Who Made Whon kylkiäisenä yhtye julkaisi 73-minuuttisen videon, joka sisälsi musiikkivideot nimikappaleesta, You Shook Me All Night Longista, Shake Your Foundationsin remiksatusta versiosta, Hells Bellsistä sekä materiaalia For Those About to Rockin vuonna 1983 Detroitissa soitetusta liveversiosta. Albumin Lontoon Brixton Academyssa kuvatun musiikkivideon ohjauksesta vastasi David Mallet ja siinä nähtiin lukuisia Angus Young-klooneja. Teoksen Ac/Dc:Maximum Rock N' Roll mukaan videon kuvauksiin otti osaa 300 yhtyeen fan clubin jäsentä sekä kyseisestä tapauksesta radiosta kuulleita, jotka jopa yöpyivät ulkona kylmässä päästäkseen mukaan kuvauksiin. Stephen King viittasi Who Made Whon nimikappaleeseen vuonna 1990 ilmestyneen novellinsa The Stand laajennetussa versiossa. Siinä eräs novellin henkilöhahmoista muuttaa kertosäkeen muotoon Flu Made Who. Who Made Whon nimikappaleesta muodostui Ac/Dc:n suosituin single vuosiin. Britanniassa se nousi sijalle 16. ja saavutti Billboardin listalla sijan 33. Hit Paraderin lukijat myös äänestivät sen ilmestymisvuotensa toiseksi parhaaksi kappaleeksi. You Shook Me All Night Long julkaistiin Britanniassa singlenä uudestaan ja se saavutti sijan 46. Yhdysvalloissa Who Made Who on myynyt viisi miljoonaa kappaletta ja Allmuscin Thomas Erlewine ylistää Ac/Dc:tä Sink the Pinkin kaltaisten kappaleiden pelastamisesta alun perin keskinkertaisilta albumeilta.

Torstain terävä:Big Brother and The Holding Companyn erinomainen konserttitaltiointi

Big Brother & The Holding Company:Live at Carousel Ballroom 1968

Live at Carousel Ballroom 1968  on 23. kesäkuuta 1968 nauhoitettu ja maaliskuussa 2012 julkaistu Janis Joplinin ja Big Brother and the Holding Companyn konserttitaltiointi. Sen nauhoituksesta vastasi Owsley Stanley ja julkaisusta Columbia/Legacy. Albumin julkaisupäivänä 12. maaliskuuta 2012 oli kulunut tarkalleen vuosi Stanleyn menehtymisestä auto-onnettomuudessa. Albumi on omistettu hänelle. Live at Carousel Ballroomin nauhoitukset on tehty pian sen jälkeen, kun Big Brother & The Holding Company oli saanut valmiiksi sittemmin listakärkeen nousseen albuminsa Cheap Thrills. Nauhoitusten aikaan paikan omistivat yhtyeet, kuten BB&HC, Jefferson Airplane ja Grateful Dead. Myöhemmin paikan omistuksesta vastasi Bill Graham ja hän nimesi sen Fillmore Westiksi. Owsley Stanley nauhoitti kyseisessä paikassa huomattavan määrän konsertteja, joista vain pieni osa julkaistiin virallisesti. Live at Carousel Ballroom 1968 ilmestyi ilman miksausta tai remasterointia, sillä Stanleyn tavoitteena oli taltioida mahdollisimman autenttinen soundi. Nykyisestä käytännöstä poiketen rummut ja laulu oli lähetetty vasempaan kanavaan ja soolokitara sekä basso oikeaan. Lopputuloksena on raaka soundi, jossa jokainen instrumentti erottuu varsin selkeästi. Joplinin dominoivien leadvokaalien lisäksi Sam Andrewn osuus kitaristina ja taustavokalistina on nauhoitteella keskeinen. I Need a Man to Loven ja Ball and Chainin kaltaiset kappaleet versioituvat Live at Carousel Ballroomilla suorastaan erinomaisesti. Kyseinen tallenne on mainio esimerkki Big Brotherin konsertista San Franciscossa yhtyeen uran huippuvaiheessa. Keskeisen tuotantonsa lisäksi albumilta löytyy myös kaksi studioversioina julkaisematonta harvinaisuutta; It's a Deal ja Jam- I'm Mad. Julkaisun albumiversio sisältää myös bonuskappaleen Call on Me, joka oli nauhoitettu Carousel Ballroomissa päivää aikaisemmin. Sanfranciscolaisen rockanalyytikko Joel Selvinin mukaan albumi on merkittävä osa Stanleyn pitkää ja innovatiivista uraa ääni-insinöörinä. Albumin kansiteksteissä Stanley mainitsee kuuntelukokemuksen olevan paras mahdollinen, kun neljä kaiutinta on asennettu eri puolille kuuntelutilaa ja volyymia lisätty.

Keskiviikon klassikko:Kitarasankarin mainio postuumi albumi

Stevie Ray Vaughan & Double Trouble:Sky is Crying

Marraskuun alussa 1991 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sky Is Crying on Stevie Ray Vaughan & Double Troublen viimeinen studioalbumi. Se julkaistiin miltei tarkalleen vuosi artistin kuoleman jälkeen ja sisältää nauhoituksia lähes koko yhtyeen uralta, eli vuosien 1984 ja 1989 väliltä. Sky is Cryingin kymmenen raitaa ovat kaikki ennenjulkaisemattomia ja niistä ainoastaan yksi, Empty Arms, on ilmestynyt aikaisemmin eri versiona. Kyseisen kappaleen ohella Sky is Crying sisältää myös toisen Vaughanin omaa tuotantoa edustavan raidan So Excited. Albumin kappaleiden viimeistelystä vastasi Stevie Rayn isoveli, myös The Fabulous Thunderbirds-yhtyeen kitaristina kunnostautunut Jimmie Vaughan. The Sky is Crying esittelee rikkaasti Stevie Rayn musiikillisia vaikutteita. Albumilta löytyy Texas bluesia, Chicago bluesia, traditionaalista Delta bluesia ja myös bluesrockia. Tyylisuunnista viimeksi mainittua edustaa The Jimi Hendrix Experiencen ohjelmistosta poimittu balladikaunokki Little Wing. Kenny Burrellin käsialaa oleva Chirlins Con Carne on jazzinstrumentaali. Toinen instrumentaalikappale albumilla on Lonnie Mackin ohjelmistosta poimittu Wham ja bluesin klassikoista albumilla versioidaan Howlin Wolfia (May I Have A Talk with You) ja Willie Dixonia (Close to You). Albumin revittelevä nimikappale on Elmore Jamesin originaali.  Sky is Crying-pitkäsoiton päättää ehkäpä sen kirkkain timantti Life by the Drop. Kyseinen riipaiseva ja Vaughanin ystävän Doyle Bremhallin käsialaa oleva slovari on soitettu 12-kielisellä akustisella kitaralla.

Tiistain tukeva:Merkittävän amerikkalaisyhtyeen johtohahmo ja paljon muuta

Ensimmäinen lokakuuta 1948 syntynyt ja ensimmäinen heinäkuuta 2000 edesmennyt Michael "Cub" Koda oli yhdysvaltalainen rocksolisti, kitaristi, biisintekijä, disc jockey ja musiikkikriitikko. Rolling Stonen mukaan hänet muistetaan parhaiten Brownsville Stationin Billboardin listalla kolmanneksi vuonna 1974  nousseesta kappaleesta Smokin' in the Boys Room. Hän osallistui teosten All Music Guide to the Blues ja Blues for Dummies kirjoittamiseen ja editointiin. Hän myös valitsi kirjan mukana seuranneen cd:n blueskappaleet ja niiden versiot. Kansitekstejä Koda on laatinut esimerkiksi Trashmenille, Jimmy Reedille, J. B. Hutolle ja The Kingsmenille. Koda syntyi Detroitissa ja valmistui Manchester High Schoolista. Hän oppi soittaaan rumpuja viisivuotiaana ja kouluaikanaan hänellä oli rockia, rockabillya ja bluesia soittanut yhtye Del-Tinos. Syksyllä 1963 ilmestynyt yhtyeen esikoissingle Go Go Go oli Roy Orbison-cover. Yhtye julkaisi vielä kaksi muuta singleä, mutta lopetti toimintansa vuonna 1966. Pohjois-Michiganin yliopistossa opiskellessaan Koda vaikutti useissa yhtyeissä ja hänen lavaesiintymisensä alkoi herättää vastakaikua. Kitaran lisäksi Kodan instrumentteja olivat slide ja harppu. Vuotta myöhemmin Koda siirtyi Las Vegasiin, missä hän vaikutti sessiomuusikkona. Kyseinen vaihe oli keskeinen Brownsville Stationin vuoteen 1969 ajoittuneen muotoutumisen kannalta. Aikaisemmin Koda oli julkaissut singleinä pari bluesstandardia. Brownsville Stationiin kuuluivat hänen lisäkseen rumpali T. J. Cronley, basisti Tony Driggins, kitaristi Mike Lutz ja myöhemmin Bruce Nazarian  ja Henry Weck. Yhtyeen keskeisimpiin vaikuttajiin lukeutuivat Chuck Berry, Bo Diddley, Jerry Lee Lewis, Link Wray ja The Who. Esiintymisensä Brownsville Station aloitti keskilännessä ja yhtyeen esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1970. Parhaiten yhtye muistetaan yli kaksi miljoonaa kappaletta myyneestä singlestään Smokin' in the Boys Room. Mötley Crüe versioi kappaleen vuoden 1985 albumilleen Theatre of Pain. Brownsville Station jatkoi toimintaansa vuoteen 1979 saakka. Tuottamiaan tyylikirjoltaan laajoja nauhoja Koda julkaisi albumilla That's What I Like About South. Koda keskittyi soolouraansa ja kirjoitti musiikkilehti Goldmineen kolumniaan The Vinyl Junkie. Arvostettuun Blues Masters -sarjaan Koda kirjoitti kolme osaa. Loppuvuodesta 1979 Koda vaikutti vuoden ajan detroitilaisyhtye Mugsyn jäsenten kanssa yhtyeessä Kub Koda and the Points. Bostonilainen Baron Records julkaisi alkuvuodesta 1980 yhtyeen esikoisalbumin. Sitä seurasi ep Shake Yo Cakes. Yhtye lopetti toimintansa toisen albuminsa jälkeen. Vuonna 1980 Koda aloitti esiintymiset Hound Dog Taylorin taustayhtyeen The Houserockersin kitaristin Brewer Phillipsin ja rumpali Ted Harveyn kanssa. Yhtye oli toiminnassa 15 vuoden ajan. Sen esikoisalbumi It's the Blues ilmestyi vuonna 1981 ja toinen pitkäsoitto The Joint Was Rockin' vasta vuonna 1996. Koda konsertoi, levytti ja kirjoitti ahkerasti 80- ja 90-lukujen aikana. Vuonna 1993 Rhino Records julkaisi Brownsville Stationin Best of-kokoelman ja Blue Wave Records samana vuonna Kodan muista levytyksistä koostuvan albumin Welcome to My Job. Seuraavana vuonna Schoolkids Records julkaisi albumin Abba Dabba Dabba: A Bananza of Hits. Vuonna 1997 J-Bird Records julkaisi Kodan sooloalbumin Box Lunch. Seuraavana vuonna Norton Records julkaisemana ilmestyi Kodan Del-Tinosin kanssa työstämiä äänityksiä. Koda kasasi Cub Koda and the Pointsin uudelleen ja vuonna 2000 yhtyeeltä ilmestyi albumi Noise Monkeys. Viimeinen kesäkuuta ollessaan promotoimassa uutta albumia Koda sairastui ja menehtyi seuraavana päivänä. Vuonna 2016 Koda pääsi postuumisti Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen.