Lauantain pitkä:Haastattelussa Relentless

Jo vuonna 2006 perustettu, musiikissaan vaikutteita niin punkrockista kuin rockabillysta hyödyntävä joensuulaisyhtye Relentless on julkaissut uuden pitkäsoittonsa A Loving Memory. Sen ja yhtyeen kuulumisten tiimoilta haastatteluun ehti yhtyeen solisti/kitaristi Janne Tanskanen.

Mitä Relentlessille on tapahtunut edellisen pitkäsoiton, vuonna 2013 ilmestyneen Dropoutin! ja juuri julkaistun A Loving Memoryn välillä?

-Tohon väliin kerettiin julkaista 10” -ep ”Slowdown, Tiger!” ja kevät 2015 keikkailtiin sen voimin. Se oli myöskin eka rundi, jonka meidän uusi ohjelmatoimisto Longplay Music järjesti. Longplayn riveihin pääseminen oli hieno homma. Siellä on hommat hoitunut hyvin. Vuonna 2016 juhlittiin meidän kymmenenvuotisjuhlavuotta ja me julkaistiin 2006 tullut Broken Life -ep uusintapainoksena myöskin 10” vinyylinä ja tietenkin keikkailtiin juhlien tiimoilta. Samaan aikaan me ruvettiin tekemään aktiivisesti uuden levyn biisejä ja loppuvuodesta 2016 uus levy äänitettiin.

Mitä kautta No Shame -yhtyeen Sampsa Sarparanta päätyi tuottamaan uutuusalbumia kanssanne?

-Sampsa otti meihin yhteyttä itse. Meillä ei koskaan ennen oo ollut ulkopuolista henkilöä mukana levyn teossa, mutta Sampsa oli itse niin innostunut, että se tarttui ja tuntui hyvältä idealta. Jo heti ekasta kerrasta alkaen, kun istuttiin alas ja kuunneltiin demoja, niin Sampsan innostus ja energia tarttui ja antoi uutta virtaa tehdä sävellyksiä. Sampsalta tuli hyviä ideoita sovituksiin ja kappalevalintoihin ja vältyttiin ehkä moneltakin kömmähdykseltä, mitä itekseen puuhatessa olis saattanut tulla. Jotkut valinnat tuntu silloin raastavilta, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, niin sitä paremmilta ne on tuntuneet. Esimerkiksi yksi omista suosikkibiiseistäni jäi julkaisematta, mutta lopulta se varmasti oli oikea ratkaisu.

Taustaa A Loving Memory -pitkäsoiton kappaleille Threw Away the Compass, Ghost of Our Past, Without Surrender ja All Those Demons?

-Threw away the compass on häpeilemätön popralli, joka pyörähtääkin käyntiin rehellisellä disco-kompilla. Monet saattavat kuulla siinä paljon The Clashia ja se on jopa ihan tarkoituksenmukaista. Sanoitukset kertovat vanhojen rajojen hylkäämisestä ja uusien tuulien haistelusta, mitä ikinä se sitten tuokin mukanaan. Joko hajottaa bändin, suistaa sen suohon tai nostaa tähtiin.

-Ghost of our past kertoo haaveista ja unelmista. Osan niistä saavuttaa ja pääsee kokemaan, osan huomaa olevan saavuttamattomia ja osan huomaa olevan jotain ihan muuta kuin on unelmoinut. Kun jotain asiaa tekee tarpeeksi kauan, vaikka soittaa samassa bändissä kymmenen vuotta, huomaa monen asian muuttuneen.
-Without Surrender kertoo myöskin asioiden muuttumisesta. Kaikki ei olekaan niin mustavalkoista, kuin mitä sen on joskus kuvitellut olevan. Se kertoo siitä vanhasta jäyhästä, joka vielä kuvittelee kuvioiden olevan näin, eikä suostu muuttumaan tai hyväksy muutosta.
-All Those Demons on sisälle haudattujen demonien muistuttelua itsestään. Välillä huomaa vaipuvansa johonkin todella vihaiseen olotilaan ja tunnelmiin ja sit vaan havahtuu, että mistä hitosta nää kaikki fiilikset oikein tulee? Joku asia saattaa laukaista sen reaktion ja huomaa, ettei ole enää oma normaali itsensä, vaan joku todella vihainen ja katkera tyyppi.

Minkälaiset tuntemukset Relentlessin jäsenillä on uutuuslevystään nyt, kun se on lopulta valmis? Muuttaisitteko albumin sisällössä mitään?

-Muutettavaa löytyy varmasti kyllä kunhan aikaa kuluu, mutta nyt tuntuu hyvältä paketilta. Sopivasti erilaista materiaalia ja sovitukset on karsittu korostamaan olennaista.

Relentlessin alkaneen vuoden suunnitelmat?

-Nyt on tarkoitus keikkailla kevät Suomen ympäri ja ainakin alustava suunnitelma on soittaa koko uus levy läpi joka keikalla. Täysin uusien biisien kuunteleminen saattaa joskus olla yleisölle joskus hankalaa, mutta itselle se on ainakin todella mukavaa ja tuoretta. Syksyllä olis kiva käydä Baltiassa keikkailemassa.

Listatkaa muutamat kaikkien aikojen suosikkilevynne, niin yhteiset kuin kunkin yhtyeen jäsenen omat favoritet lyhyiden perustelujen kera, kiitos.

-Tähän kysymykseen on aikaisempina vuosina yleensä tullut vastattua The Clash - The Clash (1977) ja Stray Cats – Stray Cats (1981) ja nyt kun asiaa miettii, niin eipä ne suosikit ole oikeastaan muuttuneet. Joitakin maagista on noitten mahtavien bändien ekoissa levyissä. Se terävin kärki ja tulisin kipinä on ehkä niille tallentunut? Nämä kaksi bändiä kuuluu myös Relentlessissä ja omalla esikuvallaan ovat antaneet uskallusta kokeilla ja sekoittaa eri genrejä musiikissa.

Basisti Sami Eskmanin suosikkilevyt:

The Living End - The Living End
Ei yhtään huonoa biisiä ja kolahti heti ensisoitosta asti.

AC/DC - High Voltage
Paras Ac/Dc-levy ja Bon Scottin laulusoundi on jotain mistä ei voi kuin tykätä.

Rumpali Jone Rupposen suosikkilevyt:

Rancid - ... And out come the wolves

Faith no more - King for a day... fool for a lifetime

Smashing Pumpkins - Mellon collie and the infinite sadness

Kolme kovaa ja kaikki taitaa olla julkaistu 1995, kun tapahtui jonkin sortin musiikillinen herääminen...
 
.

Perjantain pohjat:Kaikkien aikojen suosituin naislauluyhtye

Bananarama on Lontoossa vuonna 1979 perustettu naislauluyhtye, jonka muodostivat ystävättäret Sara Dallin, Siobhan Fahey ja Keren Woodward. Yhtye menestyi tanssi- ja poplistoilla siinä määrin hyvin, että siitä muodostui eniten hittisinglejä saavuttanut naisyhtye. Bananarama toisin sanoen ohitti suosiossa The Supremesin ja pitää edelleen kyseistä ennätystä hallussaan. Bananaraman ensimmäistä demoa olivat äänittämässä Sex Pistolsista ensisijaisesti tutut Steve Jones ja Paul Cook, jotka asuivat Bananaraman treenikämpän yläkerrassa. Yhtyeen debyyttisingle Aie a Ewana ilmestyi vuonna 1981. Varsinaisesti hittihanat aukesivat seuraavana vuotena, jolloin Bananaramalta ilmestyivät singlehitit It Ain't What You Do, Really Saying Something ja Shy Boy. Seuraavana vuonna ilmestyneisiin singlemenestyksiin lukeutuivat cover Na Na Hey Hey Kiss Him Goodbye ja Cruel Summer. Bananaraman vuonna 1984 ilmestynyt ja yhtyeen nimeä kantanut, järjestyksessään toinen pitkäsoitto sisälsi kappaleidensa teksteissä aikaisempaa vakavampia aiheita. Muita Bananaraman top teniin nousseita hittejä yhtyeen kotimaassa olivat todellinen pophelmi Robert De Niro's Waiting vuodelta 1984 ja Love in the First Degree vuodelta 1987. Shocking Blue-cover Venus nousi kotimaassaan top teniin ja Yhdysvalloissa aina listakärkeen vuonna 1986. Se oli singlepoiminta yhtyeen kolmannelta, lopulliseksi menestykseksi osoittautuneelta pitkäsoitolta True Confessions. Yhdysvalloissa Bananarama sai kaikkiaan 11 singleä Billboardin Hot 100-listalle. Niistä top ten-menestyksiä olivat Robert De Niro's Waiting sekä vuonna 1987 ilmestynyt I Heard a Rumour. Bananaraman pitkäsoitoista vuonna 1987 ilmestynyt Wow! nousi Australiassa listakärkeen. Faheyn lähdettyä yhtyeestä vuonna 1988 Jaqcuie O Sullivan liittyi mukaan kolmeksi vuodeksi ja oli mukana top teniin nousseilla singleillä I Want You Back ja Help, joista jälkimmäinen oli cover vuoden 1965 The Beatles-hitistä.
Toisin kuin monet muut lauluyhtyeet, Bananarama on tullut tunnetuksi siitä, että yhtye laulaa unisonossa harmonioiden sijaan. Vuodesta 1992 lähtien Woodward ja Dallin ovat jatkaneet yhtyettä duona. Singlehittejä ovat olleet vuoden 1992  Movin' On sekä seuraavana vuonna ilmestynyt More More More. Vuonna 2005 Bananarama saavutti ensimmäiset top 40-hittinsä 12 vuoteen, kun listoille nousivat singlet Move in My Direction ja Look on the Floor (Hypnotic Tango), jotka olivat mukana samana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Drama. Bananaraman tuorein studioalbumi Viva ilmestyi syyskuussa 2009 ja singlenä siltä julkaistiin Love Comes. Syyskuussa 2012 ilmestyi digijulkaisuna neljästä kappaleesta koostunut ep Now Or Ever, joka juhlisti yhtyeen 30-vuotista uraa ja Hard Rock Cafe Pinktober -nimistä Yhdysvaltain-kiertuetta. Lokakuussa 2013 Edsel Records julkaisi uudelleen yhtyeen kuusi ensimmäistä pitkäsoittoa, tällä kertaa tuplacd -formaatissa ja myös dvd:n sisältävinä versioina. Maaliskuussa 2015 vuorossa oli remix-kokoelma Megarama ja sitä seurasi elokuussa kaikki Bananaraman singlet sisältävä boxi In a Bunch. Helmikuussa 2016 Bananarama teki kiertueen Australiassa ja esitti myös uutta tuotantoaan Got to Get Away -kappaleen myötä. Yhdeksäs maaliskuuta samana vuonna Sara ilmoitti Twitter-sivullaan Bananaraman solmineen uuden levytyssopimuksen BMG:n kanssa. Marraskuussa yhtyeen Twitter-sivulle ilmaantui näyte uudesta kappaleesta, jonka työnimenä on Looking for Someone. 23. huhtikuuta 2017 Faheyn ilmoitettiin tehneen paluun Bananaraman lineupiin. Marras-joulukuussa samaisena vuonna yhtye teki Britanniassa 23 loppuunmyytyä konserttia. Helmikuussa 2018 seurasi neljä konserttia Yhdysvalloissa; Los Angelesissa, San Franciscossa, New Yorkissa sekä Torontossa, Kanadassa. Lontoon Hammersmith Theatressa ja Newcastle City Hallissa soitetuista konserteista ilmestyi heinäkuussa 2018 cd, dvd ja Blue Ray Pledge Musicin julkaisemana. Bananaraman viimeiset konsertit triokokoonpanona ajoittuivat elokuuhun 2018. Samaisen vuoden marraskuussa yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia ilmestyivät värivinyyleinä ja rajoitettuina kasettipainoksina. 19. huhtikuuta 2019 Dallinilta ja Woodwardilta ilmestyi uusi albumi In Stereo, jonka ensimmäisenä singlekappaleena julkaistiin Stuff Like That. 29. lokakuuta 2020 ilmestyi kaksikon elämäkertateos Really Saying Something. 22. heinäkuuta 2022 ilmestyi Bananaraman 12. albumi Masquerade, jota oli huhtikuun lopussa edeltänyt single Favourite. Muita albumilta poimittuja sinkkubiisejä ovat olleet kesäkuun puolivälissä ilmestynyt albumin nimikappale ja 12. elokuuta julkaistu Forever Young.

Torstain terävä:The Allman Brothers Bandin vuoden 1973 menestysalbumi

The Allman Brothers Band:Brothers and Sisters

Elokuussa 1973 ilmestynyt Brothers and Sisters on The Allman Brothers Bandin neljäs studioalbumi. Johnny Sandlinin ja yhtyeen itsensä tuottaman pitkäsoiton julkaisijana oli Capricorn Records. Yhtyeen johtohahmon kitaristi Duane Allmanin menehdyttyä moottoripyöräonnettomuudessa syksyllä 1971 The Allman Brothers Band julkaisi seuraavana vuonna sekä studio, että liveäänityksistä koostuneen pitkäsoiton Eat a Peach, josta muodostui yhtyeen siihen mennessä suurin menestys. Albumi saavutti Billboardin listalla neljännen sijan. Allman Brothersit ryhtyivät asumaan Juliettessa, Georgiassa sijainneella farmilla. Basisti Berry Oakley kärsi kuitenkin Duanen kuoleman aiheuttamasta masennuksesta ja käytti runsaasti alkoholia ja huumeita. Kärsittyään masennusta lähes vuoden ajan Oakley menehtyi marraskuussa 1972 moottoripyöräonnettomuudessa, joka oli hyvin samantyyppinen kuin se, jonka uhriksi Duane oli joutunut. Oakley ehti olla mukana osalla Brothers and Sistersin raidoista. Hänet yhtyeessä basistina korvasi Lamar Williams ja lisäksi kyseessä oli ensimmäinen Allmanien albumi, jonka työstämisessä  pianisti Chuck Leavell oli mukana. Pitkäsoitto nauhoitettiin kolmen kuukauden aikana Capricorn Sound -studioilla Georgian Maconissa. Soolokitaristi Dickey Bettsistä muodostui  yhtyeen eräänlainen johtohahmo ja hänen käsialaansa olevissa kappaleissa oli aiempaa runsaammin määrätynlaista countrysta inspiraationsa ominutta soundia. Useiden kappaleiden levytykseen osallistuivat myös sessiomuusikot Les Dudek ja Tommy Talton. Brothers and Sistersin tuotantotyö tapahtui samaan aikaan solisti/urkuri Gregg Allmanin soolodebyytti Laid Backin kanssa ja molemmilla albumeilla hyödynnettiin monia samoja muusikoita ja insinöörejä. Pitkäsoiton etukannessa on kuva rumpali Butch Trucksin ja hänen vaimonsa Lindan pojasta Vaylor Trucksista ja takakannessa Berry Oakleyn ja hänen vaimonsa Lindan tyttärestä Brittany Oakleysta. Brothers and Sisters merkitsi Allman Brothersin uran  kaupallista huippukohtaa. Maailmanlaajuisesti pitkäsoitto on myynyt seitsemän miljoonaa kappaletta, se nousi Billboardin listakärkeen viiden viikon ajaksi ja yhtyeen ainoa singlehitti Ramblin' Man oli sekin listakakkonen. Brothers and Sistersin kappaleista se on selkeästi iäkkäin ja sen varhainen versio on jo Eat a Peachin kirjoitussessioista. Vastaavasti viimeinen Brothers and Sistersille äänitetty kappale oli Gregg Allmanin käsialaa oleva Jelly Jelly. Toinen pitkäsoiton countryhenkinen kappale Pony Boy esittelee Bettsin akustista slidesoittoa. Rytmiikaltaan kappale on velkaa Robert Johnsonille ja humoristisuutensa osalta Blind Willie McTellille. Pitkäsoiton klassikkokappaleisiin lukeutuvat lisäksi Gregg Allmanin käsialaa oleva avauskappale Wasted Words ja Bettsin säveltämä, pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Southbound. Albumin julkaisua seurasi kiertue stadioneilla ja areenoilla, mutta yhtyeen jäsenten välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Brothers and Sisters saavutti suhteellisen hyvät arvostelut heti ilmestyttyään. Erityisesti pitkäsoittoa suitsutti Circus-lehden Janis Schact. Vuonna 2013 Brothers and Sistersistä julkaistiin aina neljästä cd:stä koostunut uusintajulkaisu. Rolling Stonen David Fricke antoi sille arviossaan neljä tähteä.

Keskiviikon klassikko:Sladen vuoden 1974 ensimmäinen mestariteos

Slade:Old New Borrowed and Blue

15. helmikuuta 1974 ilmestynyt Old New Borrowed and Blue on brittiläisen rockyhtyeen Sladen neljäs  uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto. Yhtyeen kotimaassa se nousi listakärkeen ja saavutti kultalevyn jo julkaisukuukautenaan. Yhdysvalloissa Warner Bros julkaisi albumin nimellä Stomp Your Hands and Clap Your Feet. Yhdysvaltain-versiolta pitkäsoitosta puuttuivat kappaleet My Town ja My Friend Stan, jotka olivat ilmestyneet siellä aikaisemmin Sladest-kokoelmalla. Pitkäsoiton ensimmäisellä singlejulkaisulla Everyday ei yhtyeen pikkulevyistä ensimmäisenä ollut tarjottavanaan tunnusomaista Slade-soundia. Niinpä kappale saavutti brittilistalla ainoastaan kolmannen sijan. Sitä edeltänyt single Merry Xmas Everybody tuli jäämään yhtyeen viimeiseksi listakärkeen nousseeksi singeksi. Vuonna 1983 julkaistu My Oh My tuli saavuttamaan kakkossijan. Tammi-helmikuun 1974 Sladen faniuutiskirjeen mukaan ne muutamat kappaleet, jotka eivät albumilla edustaneet tyypillistä Slade-soundia, oli kirjoitettu jo muutamaa vuotta aikaisemmin, mutta julkaistiin vasta nyt, sillä ne eivät olisi sopineet kyseisen aikakauden Slade-tyyliin. Rumpali Don Powell kirjoitti fan clubille uudella albumilla olevan paljon uusia yksityiskohtia ja yhtye oli käyttänyt runsaasti aikaa sovituksiin, pikkujuttuihin ja efekteihin. Sladen neljäs pitkäsoitto äänitettiin loppuvuodesta 1973 erilaisten kiertueita ja promootiota koskeneiden velvoitteiden välillä. Heinäkuussa 1973 Don Powell joutui vakavaan auto-onnettomuuteen, mutta Jimmy Lean veljen Frankin tuuraamana Slade soitti sovitun konsertin Isle of Manissa jo kahta päivää onnettomuuden jälkeen. Slade oli jo konsertoinut Yhdysvalloissa, Australiassa ja Japanissa. Saapuessaan Sydneyhin yhtye havaitsi pitävänsä hallussaan albumilistan kahta ja singlelistan kolmea kärkipaikkaa. Elokuun puoliväliin mennessä Powell oli toipunut ottaakseen osaa Sladen seuraavaan Yhdysvaltain-kiertueeseen. Yhtyeen amerikkalainen levy-yhtiö Warner Bros sai kuitenkin todistaa vähemmän onnistunutta näyttökeikkaa Los Angelesissa, jota pääesiintyjänä toimineen The J Geils Bandin epäillään sabotoineen. Old New Borrowed and Blue myi kasettiformaatissa tuplasti Sladen edeltäviin pitkäsoittoihin verrattuna. Tähän saattoi vaikuttaa se, että yhtyeen diggarit olivat ikääntyneet ja heillä oli kasettisoittimet autoisssaan. Albumin kappaleista suoriin rockrypistyksiin lukeutuvat avaus, muun muassa myös The Animalsin ja Rory Gallagherin levytysohjelmistoon lukeutuva Just A Little Bit, alun perin pianovoittoisen My  Friend Stanin b-puolella julkaistu My Town, nimensä väärti We're Really Gonna Raise the Roof, b-puolen avaava Do We Still Do It, alkuaan Merry Xtmas Everybodyn b-puolella julkaistu Don't Blame me sekä päätösraita Good Time Gals. Keskitempoisia paloja edustavat harvinaislaatuisesti Jimmy Lean vokalisoima When the Lights Are Out, upean melodinen Miles Out to Sea, countryhenkinen How Can It Be ja kapakkapianoballadi Find Yourself a Rainbow. Ilmestymisvuotenaan Old New Borrowed and Blue valittiin vuoden kymmenenneksi parhaaksi albumiksi Disc Music Awardsin äänestyksessä. Myös albumin remasteroidun ja ensisijaisesti singlejen b-puolia bonuskappaleinaan sisältävän version arviot ovat olleet suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä. When the Lights Are Out kelpasi 2000-luvulla coveriksi Cheap Trick-yhtyeelle.

Tiistain tukeva:Eräs rockin historian vaikutusvaltaisimmista albumeista

 The Band:Music from Big Pink

 Heinäkuun ensimmäisenä 1968 ilmestynyt Music from Big Pink on kanadalaisen The Bandin esikoispitkäsoitto. Tyylilajeiltaan kyseessä on monipuolinen kokonaisuus, joka sisältää rockia, countrya, folkia, r&b:tä sekä soulia. Albumin kappaleet sävellettiin osittain Big Pinkissä, New Yorkin Wester Sougertiesissä sijainneessa talossa, jossa Rick Danko, Richard Manuel ja Garth Hudson asuivat. Pitkäsoitto äänitettiin New Yorkissa ja Los Angelesissa vuoden 1968 aikana. Aikaisemmin The Band oli toiminut vielä The Hawks-nimeä käyttäen Bob Dylanin taustayhtyeenä hänen Yhdysvaltain-kiertueellaan vuonna 1966. New Yorkissa Dylanin kanssa oli lisäksi tehty äänityksiä, jotka julkaistiin virallisesti vuonna 1975 tupla-albumilla nimeltä The Basement Tapes. Music from Big Pinkin kannessa oleva piirros on Dylanin käsialaa. Juuri Basement Tapes-äänitysten aikaan vuonna 1967 The Band alkoi luoda erottuvaa soundiaan. Tuolloin yhtye äänitti Dylanin kanssa huomattavan määrän coverkappaleita ja myös Dylanin originaalia tuotantoa. Danko, Manuel ja Hudson muuttivat Ottmar Grammsin vuonna 1952 rakentamaan Big Pinkin taloon helmikuussa 1967. Gramms myi talon vuonna 1977 ja vuodesta 1998 lähtien se on toiminut yksityisasuntona. The Bandin managerina toiminut Albert Grossman lähestyi Capitol Recordsia varmistaakseen yhtyeelle levytyssopimuksen. The Bandin omista kappaleista vastasi ensisijaisesti kitaristi Robbie Robertson. Tavattuaan tuottaja John Simonin The Band aloitti äänitykset Manhattan A &R -studioilla. Siellä nauhoitettuja kappaleita Music from Big Pinkille olivat Tears of Rage, Chest Fever, We Can Talk, This Wheel's on Fire sekä The Weight. Joitakin äänityksiä tehtiin lisäksi Santa Monica Boulevardin Gold Star -studioilla. Simonille yhtye ilmoitti haluavansa samanlaisen soundin kuin kellarissa. Capitol oli siinä määrin tyytyväinen The Bandin äänityksiin, että tarjosi yhtyeelle mahdollisuutta nauhoittaa albumin loppuosa Capitol -studioissa Los Angelesissa. Siellä äänitettyihin Music from Big Pinkin kappaleisiin lukeutuivat In A Station, To Kingdom Come, Lonesome Suzie, Long Black Veil ja I Shall Be Released. Music from Big Pink saavutti välittömästi myönteiset arviot, vaikka albumista ei aluksi muodostunut erityisen suurta myyntimenestystä. Billboardin listalla Music from the Big Pink nousi sijalle 30. Singleformaatissa The Weight nousi Yhdysvalloissa sijalle 63., Kanadassa sijalle 35 ja Britanniassa 21:ksi. Kappale lukeutui The Bandin 17. elokuuta 1969 heittämän Woodstockin-keikan kohokohtiin ja kappale oli myös mukana elokuvan Easy Rider soundtrackilla, tosin sopimusteknisistä syistä Smith-nimisen yhtyeen coverversiona. Music from Big Pinkin diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi Eric Clapton, George Harrison ja Roger Waters. Viimeksi mainitun mielestä kyseessä on rockin historian toiseksi vaikutusvaltaisin albumi Beatlesin Sergeant Pepperin jälkeen. Vuonna 2003 The Bandin debyytti sijoittui sijalle 34. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.

Maanantain mainio:Syvän etelän rockin klassikon upea paluualbumi

Lynyrd Skynyrd:1991

Kesäkuussa 1991 ilmestynyt 1991 on legendaarisen southern rockin edustajan Lynyrd Skynyrdin kuudes studioalbumi. Samalla kyseessä on studiolevytysten osalta yhtyeen paluulevy sitten vuonna 1977 ilmestyneen ja legendaarisen kokoonpanon joutsenlauluksi jääneen albumin Street Survivors jälkeen. Vuonna 1987 tuhoisasta lentokoneturmasta, joka vei useamman keskeisen yhtyeen jäsenen hengen, oli kulunut kymmenen vuotta. Tuolloin Skynyrd teki kotimaassaan paluukiertueen, jolta julkaistiin yhtyeen klassikkokappaleita sisältänyt tuplakonserttitaltiointi Southern by the Grace of God. 1991 -studioalbumilla Skynyrdin legendaarista lineupia edustivat kitaristit Gary Rossington ja  edellisen kerran Skynyrdissä vuoden 1975 pitkäsoitolla Nuthin Fancy kitaroinut Ed King, kosketinsoittaja Billy Powell, rumpali Artimus Pyle ja basisti Leon Wilkenson. Uusina jäseninä mukana olivat Ronnie Van Zantin pikkuveljiin lukeutuva solisti Johnny Van Zant, kitaristi Randal Hall sekä rumpali Kurt Custer. 1991 jäi viimeiseksi Skynyrdin pitkäsoitoksi, jonka työstämiseen Pyle osallistui. Yhdentoista kappaleen kokonaisuus on melkoisen vahva ja balladiosastoa sillä edustavat kappaleet Pure & Simple sekä Free Birdiä tyylitajuisesti muistuttava Mama (Afraid to Say Goodbye) Ärhäkämpien southern rock -riuhtaisujen osalta pitkäsoitolla on tarjottavanaan useita huippuhetkiä, joista nostettakoon erityisesti esiin Keeping the Faith, Good Thing, kaikkein tiukin rypistys Backstreet Crawler sekä puhutteleva päätöskappale End of the Road. Skynyrd-diggarien keskuudesta löytyy koulukunta, jolle 1991-albumin seuraaja, kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt The Last Rebel on edeltäjäänsä laadukkaampi. Melko yllättäen ilmestynyt 1991 oli joka tapauksessa ehdottomasti myönteinen yllätys ja mainiosti aikaa kestänyt pitkäsoitto koostuu kokonaisuutena mahdollisesti jopa The Last Rebeliä tasavahvemmasta kappalemateriaalista.

Sunnuntain extra:Suomipunkin klassikot vedossa

Pelle Miljoona United heitti onnistuneen keikan Kuopion Henry's Pubissa miellyttävän runsaslukuiselle yleisölle. Eddie & The Hot Rods -suomennos Lähdetään kiitämään potkaisi setin tehokkaasti liikkeelle. Tumppi Varosen käsialaa olevaa ja 90-luvun puolivälissä ilmestynyttä popkappaletta Oikea ilme seurasi Pelle Miljoona Oy:n Moottoritie on kuuma -pitkäsoiton kirkkaimpaan klassikkotuotantoon lukeutuva Juokse villi lapsi ja sitten melkoisen tuoretta tuotantoa edustava Me me me. Problemsin upeasta Maanantaina -raidasta ja toisen kiistattoman klassikkolevyn, eli Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen tuotantoon lukeutuvan Viimeinen syksy -albumin reggaehelmestä Gabriel kuultiin varsin onnistuneet näkemykset. Tuoreemman ässäbiisin Ajan halki kesäyön jälkeen Tumppi esitti upeat versiot Rockers-klassikostaan Sä oot tähti sekä Hair-musikaalista napatusta ja jo vuonna 1979 levytetystä Lanka palaa -raidasta. Setin tuoreinta tuotantoa edustaneen Suhoi suhoin jälkeen tarjolla olivat keikan ehkäpä kaikkein  kirkkaimmat klassikkohelmet, eli Pelko ja viha -albumin nimikappale sekä nykyisessä keikkaohjelmistossa harvinaisempaa herkkua edustava vuoden 1979 tuotannon singlebiisi Mulla menee lujaa. Varsinaisen setin loppuosa oli todellinen hittikimara. Sen muodostivat Katupoikien laulu, Olen kaunis, Tahdon rakastella sinua sekä Moottoritie on kuuma. Encoreissa oli tarjolla vielä kaksi vuoden 1978 tuotantoon kuuluvaa klassikkoa, eli NUS:n Väkivalta ja päihdeongelma ja Problemsin Ei tää lama päähän käy, joista molemmista oli tarjolla varsin tiukat näkemykset. Viimeinen encore oli harvinaislaatuisesti Vanhan klovnin kyyneleet, eikä myös Moottoritien päättävää balladihelmeä Hyvää yötä maailma kuultu tällä kertaa lainkaan. Kokonaisuutena kyseessä oli varsin onnistunut ja volyymitasoltaan miellyttävä keikka, joskin tasaisen varmaa työskentelyä tarjonneelta kitaristiässä Jukka Melametsältä on kuultu vielä tämänkertaista tiukempaa ja mielikuvitusrikkaampaa musisointia.

Pelle Miljoona United Kuopion Henry's Pubissa 31. maaliskuuta 2017.