Sunnuntain extra:Discokuningattaren toinen tupla-albumi

Donna Summer:Live and More

Live and More on amerikkalaislaulajatar Donna Summerin ensimmäinen livelevy ja samalla toinen tupla-albumi. Sen kolme ensimmäistä levypuolta täyttävä livekonsertti nauhoitettiin 17. kesäkuuta 1978 Universal Amphitheatressa Los Angelesissa ja pitkäsoitto ilmestyi Casablanca Recordsin julkaisemana elokuun lopussa samaisena vuonna. Kyseisessä konsertissa Summer esitti suuren määrän discokappaleitaan. Niiden joukossa oli sekä singlemenestyksiä että kappaleita artistin edelliseltä pitkäsoitolta Once Upon a Time. Pitkäsoiton kakkospuolen My Man – medleyssä Summer esitti myös jazzia George Gershiwin The Man I Loven ja Duke Ellingtonin I Got It Bad and That Ain’t Goodin versioiden myötä. Balladiosastoa edustivat erityisesti alun perin Barbra Streisandin alun perin levyttämä samannimisen elokuvan tunnussävelmä The Way Were ja Summerin itsensä käsialaa oleva Mimi’s Song, jonka artisti omisti samannimiselle nuorelle tyttärelleen. Mimi oli paikalla kyseisessä konsertissa ja hänen kuullaan sanovan hyvän yön toivotukset yleisölle kyseisen kappaleen jälkeen. Konsertti päättyy kappaleeseen Last Dance, joka lukeutuu Yhdysvalloissa Summerin tunnetuimpiin. Alun perin kappale kuultiin elokuvan Thank God It’s Friday – soundtrackilla ja Summerilla oli myös rooli kyseisessä elokuvassa. Kyseisestä kappaleesta Summer vastaanotti ensimmäisen Grammynsa parhaasta naispuoleisesta R&B-vokaalisuorituksesta. Last Dancen sävellyksestä vastannut Paul Jabara sai Akatemian palkinnon parhaasta elokuvasävelmästä. Kyseinen kappale oli myös Summerin oma suosikki tuotannostaan ja kyseessä on eräs ensimmäisistä discokappaleista, joka hyödynsi hidasta balladimaista tempoa suuressa osassa kappaletta. Summer tuli hyödyntämään kyseistä formaattia myös monissa muissa kappaleissaan. Live and Morella Last Dancesta kuultiin täysimittainen versio. Joistakin versioista kappaleen hidastempoinen keskiosa on nimittäin poistettu.

 Tupla-albumin viimeinen levypuoli sisältää uuden studioäänityksen nimeltä MacArthur Park Suite. Se koostuu neljästä kappaleesta, joista yksi on alun perin irlantilaisen näyttelijän Richard Harrisin balladina levyttämä nimikappale Mac Arthur Park. Summerin discoversio kappaleesta julkaistiin lyhennettynä singleformaatissa ja siitä muodostui artistin ensimmäinen Billboardin listakärkeen noussut pikkulevy. Myös Britanniassa kyseinen single saavutti viidennen sijan. Medleyltä singlenä julkaistu toinen kappale Heaven Knows nousi Yhdysvalloissa viidenneksi ja siinä kuultiin vokalistina myös Brooklyn Dreams – yhtyeen Joe Espositoa. Live and Moresta muodostui Summerin ensimmäinen Yhdysvalloissa listakärkeen noussut tupla-albumi, joka saavutti siellä tuplaplatinaa. Kun Live and More julkaistiin cd-formaatissa kyseessä oli yksittäinen cd, jolle musiikkia mahtuu 74 minuuttia. Niinpä Mac Arthur Park Suite korvattiin pitkällä versiolla kappaleesta Down Deep Inside, jonka Summer oli edellisenä vuotena levyttänyt The Deep – elokuvan soundtrackille. Eri artisteja sisältävällä kokoelmalla The Casablanca Records Story ja Bad Girls -tupla-albumin Deluxe Editionilla julkaistu versio The Mac Arthur Park Suitesta ei ole originaali albumiversio, vaan 12-tuumainen singleversio. Originaali albumiversio on Live and More – vinyylin lisäksi julkaistu tuplan japanilaisella cd-versiolla sekä The Dance Collection:A Compilation of Twelve Inch Singles – cd:llä. 12-tuumaisella versiolla Heaven Knowsin originaalin albumiversion tilalla on kappaleen 7-tuumainen versio ja kappaleesta One of a Kind puuttuu tiettyjä perkussio-osuuksia. Heaven Knowsin 12-tuumainen versio on saatu aikaan yhdistämällä Summerin kyseisen kappaleen lauluosuudet Live and Morella Brooklyn Dreamsin Sleepless Nights – pitkäsoitolla soittamiin instrumentaaliraitoihin. Kyseessä on sikäli harvinainen Summerin seiskatuumainen, että se on albumiversiota pidempi.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen hardrockalbumeista

Ac/Dc:Highway to Hell

27. heinäkuuta 1979 julkaistu Highway to Hell on Ac/Dc:n viides kansainvälisesti julkaistu studioalbumi. Se jäi viimeiseksi Bon Scottin vokalisoimaksi yhtyeen pitkäsoitoksi; Scott menehtyi 19. helmikuuta 1980. Vuoteen 1978 mennessä Ac/Dc oli julkaissut kansainvälisille markkinoille viisi pitkäsoittoa ja keikkaillut tiiviisti Euroopassa kotimaansa Australian lisäksi. Vuonna 1977 yhtye teki ensimmäiset konserttinsa Yhdysvalloissa ja saavutti siellä keikkailunsa ansiosta kulttisuosiota ilman radiopromootiota. Britanniassa Ac/Dc:n tuossa vaiheessa tuorein albumijulkaisu, livelevy If You Want Blood, You've Got It oli saavuttanut 13. sijan. Sitä edeltäneillä studioalbumeillaan Let There Be Rock ja Powerage Ac/Dc oli lopullisesti löytänyt rhythm and bluesiin pohjaavan hardrocksoundinsa. Vaikka yhtyeen Amerikan-julkaisuista vastannut Atlantic Records oli hylännyt Ac/Dc:n vuoden 1976 pitkäsoiton Dirty Deeds Done Dirt Cheap, yhtiö uskoi yhtyeen läpilyöntiin Yhdysvalloissa, jos se saisi uudelle albumilleen oikeanlaisen tuottajan. Kaikki Ac/Dc:n tuohonastiset pitkäsoitot olivat olleet George Youngin ja Henry Vandan tuottamia, eikä erityisesti kitaristikaksikko Angus ja Malcolm Young ollut mielissään uutta tuottajaa koskeneesta ideasta. Erityisesti Malcolm Youngille vanhemman veljen menettäminen tuottajana merkitsi ikään kuin kuudennen yhtyeen jäsenen menettämistä. Atlantic valitsi Ac/Dc:n tuottajaksi Eddie Kramerin, joka oli ensisijaisesti tullut tunnetuksi yhteistyöstään Jimi Hendrixin kanssa, mutta tuottanut myös Led Zeppelinin ja Kissin kaltaisia suursuosiooon yltäneitä yhtyeitä. Kramer tapasi Ac/Dc:n Miamin Criteria -studioilla, mutta yhteistyö ei sujunut toivotulla tavalla. Malcolm soitti Floridasta Ac/Dc:n managerille Michael Browningille. Tämä järjesti yhtyeen uudeksi tuottajaksi Robert John "Mutt" Langen.

Vuonna 1979 Bon Scott kertoi RAM -aikakauslehdelle Ac/Dc:n viettäneen Miamissa kolme viikkoa saamatta mitään aikaiseksi. Eräänä lauantaina yhtye ilmoitti Kramerille pitävänsä vapaapäivän. Tosiasiassa Ac/Dc linnoittautui studioon, kirjoitti kuusi uutta kappaletta ja lähettivät kyseiset kappaleet sisältäneen nauhan Langelle tiedustellen, työskentelisikö hän heidän kanssaan. Yhtye kirjoitti myös uuden managerisopimuksen. Browningin paikan otti rivakka yhdysvaltalainen Peter Mensch, joka oli aikaisemmin edistänyt esimerkiksi Aerosmithin ja Ted Nugentin uria. Highway to Hellin äänitykset alkoivat Roundhouse-studioilla, Chalk Farmilla Pohjois-Lontoossa maaliskuussa 1979. Äänitykset kestivät yli kaksi kuukautta. Aikaisempien Ac/ Dc:n pitkäsoittojen nauhoituksiin oli käytetty maksimissaan kolme viikkoa. Ac/Dc ja Lange olivat samalla aaltopituudella. Yhtye, jolla oli aina ollut vahva työn etiikka, arvosti tuottajansa asiallista lähestymistapaa. Lange oli itsekin harjaantunut solisti ja hän opetti Bon Scottille hengitystekniikkaa Touch Too Muchin kaltaisissa kappaleissa. Lange oli myös taustalaulajana ja melodiset backing vokaalit olivatkin uusi elementti Ac/Dc:n soundissa. Langen lisäämä kiillotus ei kuitenkaan vähätellyt yhtyeelle tunnusomaista musiikillista ilmettä ja lopputulos miellytti sekä yhtyettä itseään että  levy-yhtiö Atlantic Recordsia. Pitkäsoiton tunnetuin raita on eittämättä sen nimikappale Highway to Hell, jonka tekstissä Scott kuvaa valitsemaansa itsepäisen itsenäistä elämäntyyliä. Pitkäsoiton kappaleista Touch Too Much oli levytetty jo heinäkuussa 1977, mutta Highway to Hellillä kappaleesta kuultiin sovitukseltaan ja teksteiltään keskeisesti eroava näkemys. Pitkäsoitosta muodostui ensimmäinen Yhdysvalloissa Hot 100 -listalle noussut Ac/Dc:n albumi. Siellä Highway to Hellin korkein listasijoitus oli 17. Kyseisestä pitkäsoitosta on muodostunut Ac/Dc:n toiseksi myydyin heti Back in Blackin jälkeen ja se on yleisesti kohotettu erääksi kaikkien aikojen laadukkaimmista hardrockalbumeista.

Perjantain pohjat:Kulttihahmon coveralbumi

Van Dyke Parks:Discover America

Vuonna 1972 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Discover America on Van Dyke Parksin toinen sooloalbumi. Musiikillisesti se merkitsee melkoista irtiottoa artistin vuoden 1967 lopussa ilmestyneeseen esikoispitkäsoittoon Song Cycle verrattuna. Discover America koostuu ainoastaan aikaisemmin levytettyjen kappaleiden coverversioista. Sen nimi on johdettu Lawrence Ferlinghettin runosta I Am Waiting. Suuri osa pitkäsoiton kappaleista oli alun perin varhaisten calypso-muusikoiden 1920- ja 40-lukujen välillä kirjoittamia, mutta Discover American ilmestymiseen mennessä kyseiset kappaleet olivat alkaneet tulla tutuiksi suurelle yleisölle. Pitkäsoiton tekstit käsittelevät laajassa mittakaavassa Yhdysvaltojen historiaa John Jonesista 1900-luvun alun muusikoihin Bing Crosbyyn ja The Mills Brothersiin, näyttelijä Jack Palanceen ja poliittisiin hahmoihin Franklin Rooseveltiin ja J. Edgar Hooveriin. Dyke Parks jatkoi calypson ja karibialaisen musiikin tutkimista seuraavalla albumillaan, vuonna 1975 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Clang of the Yankee Reaper. 1970-luvun aikana hän toimi tuottajana monien muiden calypsoa edustaneiden artistien albumeilla, joista mainittakoon The Mighty Sparrown vuonna 1974 ilmestynyt pitkäsoitto Hot and Sweet. Vuonna 2011 Dyke Parks julkaisi kyseisen albumin uudestaan omalla levymerkillään Bananastan. Discover American avausraita Jack Palance on minuutin pätkä The Mighty Sparrown originalia levytystä kyseisestä kappaleesta. Bing Crosby on cover Roaring Lionin käsialaa olevasta kappaleesta. Steelband Music-raidalla The Esso Trinidad Tripoli Steel Band on mukana vokaaleissa ja steel-rummuissa. Kappaleen kirjoittaja on tuntematon ja todennäköisesti kyseessä on traditionaali calypsokappale. Roaring Lionin käsialaa oleva The Four Mills Brothers kertoo tekstissäään jazzlauluyhtye The Mills Brothersin tarinan ja sisältää kertosäkeessään lainan vuonna 1915 kirjoitetusta kappaleesta I Ain’t Got Nobody, jonka The Mills Brothers levytti 30-luvulla. Be Careful sisältää upean kappaleen melodiaa myötäilevän jousisovituksen jota täydentää Dyke Parksin sydäntä tuolloin lähellä ollut Trinidadin  steel -soundi. Kappaleen John Jones levytti 1960-luvun lopussa Trojan Recordsin artisteihin lukeutunut Rudy Mills. Attila the Hunin käsialaa olevan FDR in Trinidadin teemana on FDR Rooseveltin Trinidadiin vuonna 1936 suuntautunut matka. Kyseisen kappaleen äänityksiin osallistui Little Featin jäsenistöä. Discover American Rykodisc-versio sisältää bonuskappaleenaan coverin Joseph Spencen kappaleesta Out on the Rolling Sea (Where Jesus Speaks to Me)

Torstain terävä:Eräs keskeisistä brittiläisen heavyrockin peruskiviä muuranneista albumeista

Jeff Beck Group:Truth

Britanniassa Columbia Recordsin ja Yhdysvalloissa Epic Recordsin julkaisemana vuonna 1968 ilmestynyt Truth on Jeff Beck Groupin esikoispitkäsoitto. Yhtyeen jäsenistä erityisesti solisti Rod Stewartin ja basistina toimineen Ronnie Woodin taidot tulivat esitellyiksi laajemmalle yleisölle. Billboardin listalla Truth saavutti 15. sijan. Lähdettyään The Yardbirdsistä vuoden 1966 loppupuolella Beck oli julkaissut kolme singleä; kaksi leadokalisoimaansa nelivitosta vuonna 1967 ja seuraavan vuoden puolella ilmestyneen instrumentaalin. Ne kaikki olivat muodostuneet hiteiksi brittilistalla ja Mickie Mostin tuottamien singlejen ykköspuolten voi todeta edustaneen poppia. Niiden b-puolilla kuultiin sitä vastoin raskaampaa ja bluespohjaista musiikillista ilmaisua, jollaista myös Truth edusti. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat neljässä päivässä; 14.- 15. sekä 25.–26. toukokuuta 1968. Se sisälsi yhdeksän sähköistä numeroa, joista kuusi edustaa lainamateriaalia. Mukana olivat Jerome Kernin Ol’ Man River, traditionaali Greensleeves ja Bonnie Dobsonin Morning Dew, josta Tim Rose oli saanut hitin pari vuotta aikaisemmin levyttämällään näkemyksellä. Chicago Bluesin klassikoita edustivat Willie Dixonin ja J. B. Lenoirin säveltämä ja myös Muddy Watersin näkemyksenä varsin tunnettu You Shook Me sekä Dixonin käsialaa oleva ja Howlin Wolfin versiona ensisijaisesti tutuksi tullut I Ain’t Superstitious. 

Truthin käynnistää cover Beckin vanhan yhtyeen The Yardbirdsin kappaleesta Shapes of Things. Beckiin ja Stewartiin viittaavalla pseudonyymillä Jeffrey Rod kirjoitettuja kappaleita edustavat Let Me Love You, Rock My Plimsoul, joka on tulkittavissa B. B. Kingin Rock Me Babyn muunnelmaksi sekä Kingin toista kappaletta Gambler’s Bluesia muistuttava Blues Deluxe. Plimsoul oli julkaistu aikaisemmin jo vuonna 1967 ilmestyneen singlen Tallyman b-puolella ja instrumentaali Beck’s Bolero, jolla musisoivat myös Jimmy Page, John Paul Jones, Keith Moon ja tuleva Jeff Beck Groupin kosketinsoittaja Nicky Hopkins, oli editoitu ja remiksattu stereoversioksi Hi Ho Silverlining – singlen b-puolelta. Sopimuksellisista syistä Moon oli albumin kansitiedoissa kreditoitu nimellä You Know Who. Truth-pitkäsoiton voi todeta vaikuttaneen omalta osaltaan keskeisesti heavyrockin kehitykseen, sillä kyseisellä pitkäsoitolla bluesia esitettiin ilmaisulla, joka alkoi lähestyä hardrockia. Boston-yhtyeen johtohahmo Tom Sholtz on nimennyt Truthin kaikkien aikojen suosikkialbumikseen. Joe Bonamassa on levyttänyt studioversion Blues Deluxesta vuonna 2003 ilmestyneelle samannimiselle albumilleen ja konserttitulkinnat vuoden 2005 Live at Rockpalastille ja neljä vuotta myöhemmin ilmestyneelle Live from the Royal Albert Hallille. Salute to the British Blues Explosion – kiertueellaan viime vuoden heinäkuussa Bonamassa esitti Truthilta Beck’s Boleroa ja Let Me Love You Babya. Kyseisellä kiertueella kuultiin tuotantoa Beckiltä, Eric Claptonilta ja Jimmy Pagelta. Lokakuussa 2006 Legacy Recordings julkaisi Truthista kahdeksan bonusraitaa sisältävän remasteroidun version. Mukana ovat varhaiset otot You Shook Mestä ja Beck’s Bolerosta, näistä jälkimmäinen ilman dubattuja applodeja sekä kolmen Truthia edeltäneen singlen molemmat puolet.

Keskiviikon klassikko:The Policen ensimmäinen listaykkösalbumi

The Police:Reggatta De Blanc

Lokakuussa 1979 julkaistu Reggatta De Blanc on brittiläisen The Police-yhtyeen toinen studioalbumi. Se sisältää yhtyeen kaksi ensimmäistä Britanniassa listakärkeen noussutta singleä; Message in a Bottle ja Walking on the Moon. Myös itse pitkäsoitto nousi ykkössijalle. Alkuvuodesta 1980 pitkäsoitto julkaistiin Yhdysvalloissa uudelleen kahtena kymppituumaisena levynä, joista kumpikin sisälsi toisen albumin puoliskoista. Kyseinen collector edition sisälsi myös posterin yhtyeestä. Reggatta De Blancista muodostui edeltäjäänsä Outlandos D’ Amouria suositumpi. Pitkäsoiton nimikappaleesta The Police sai ensimmäisen Grammynsa parhaasta rockinstrumentaalikappaleesta vuonna 1980. Vuonna 2012 Reggatta De Blanc saavutti 372. sijan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Pitkäsoiton äänitykset kestivät neljä viikkoa, tosin ne oli hajautettu useiden kuukausien ajanjaksolle. Toisin kuin seuraajansa Zenyatta Mondattan kyseessä ollen, Reggatta De Blancin äänitykset tapahtuivat ilman paineita. The Policen jäsenet ainoastaan menivät studioon ja nauhoittivat uudet kappaleensa, joita ei ollut edes harjoiteltu etukäteen. Modern Drummer –lehdessä Stewart Copeland on nimennyt kyseisen albumin The Policen parhaaksi levyksi. Vaikka The Policen levy-yhtiö A&M olisi toivonut yhtyeelle tällä kertaa suurempaa studiota ja kuuluisampaa tuottajaa, lupaava yhtye nauhoitti edelleen Surrey Soundilla Niggel Grayn tuottamana. Edellisen pitkäsoiton Outlandos D’ Amourin tuotot kattoivat helposti pienen levytysbudjetin, eikä levy-yhtiöllä ollut sananvaltaa yhtyeen luovaan musiikilliseen työhön. Reggatta De Blancin nauhoitussessiot olivat siinä määrin nopeat, ettei uutta tuotantoa ollut ehtinyt syntyä kovin runsaasti ja yhtye harkitsi jopa levyttävänä debyytialbumilta löytyvän Fall Outin uudelleen. Sting ja Copeland kaivoivat esiin vanhoja kappaleitaan ja hyödynsivät niiden osia uusissa biiseissään. Bring on the Nightin tekstit ja The Bed’s Too Big Without You palautuivat Stingin Last Exit – yhtyeen aikoihin. Does Everyone Stare palautuu Copelandin collegeaikoinaan säveltämään pianokappaleeseen ja päätösraita No Time This Time oli julkaistu aikaisemmin So Lonely – singlen b-puolella marraskuussa 1978. Albumin instrumentaali nimiraita lukeutuu niihin harvoihin kappaleisiin, jonka The Police on kirjoittanut kollektiivisesti yhtyeenä ja se kehittyi Can’t Stand Losing Youn live-esityksessä hyödynnetystä pitkästä instrumentaalijaksosta. Reggaesolisti Sheila Hylton versioi The Bed’s Too Big Without Youn vuonna 1981 ja saavutti coverillaan Britanniassa top 40-hitin.

Tiistain tukeva:Jäsen kahdessa folkrockin klassikossa ja paljon muuta

3. tammikuuta 1945 syntynyt Stephen Arthur Stills on amerikkalainen muusikko ja multi-instrumentalisti, joka tunnetaan parhaiten jäsenyydestään yhtyeissä Buffalo Springfield ja Crosby, Stills, Nash and Young. Stillsin ura ammattimuusikkona alkoi juuri Buffalo Springfieldin riveissä ja hän sävelsi yhtyeen ainoan hitin, vuoden 1967 satoa edustavan kappaleen For What It’s Worth, josta muodostuikin eräs kyseisen vuosikymmenen tunnistettavimmista. Muita Buffalo Springfieldin tuotannon merkkiteoksia, joiden sävellystyössä Stills oli mukana ovat erityisesti Sit Down, I Think I Love You, Bluebird sekä Rock & Roll Woman. Yhtyetoveri Richie Furayn mukaan Stills oli Buffalo Springfieldin sydän ja sielu. Buffalo Springfieldin lopetettua toimintansa Stills alkoi työskennellä aikaisemmin The Byrdsistä tutuksi tulleen David Crosbyn ja brittiläisen The Hollies – yhtyeen voimahahmoihin lukeutuneen Graham Nashin kanssa. Kolmikon esikoispitkäsoitolla Stills osallistui voimakkaasti biisintekoon, minkä lisäksi hän soitti albumilla bassoa, kitaraa ja kosketinsoittimia. Yli neljän miljoonan kappaleen myynnillään Crosby, Stills and Nashin debyytti ohitti tuohon mennessä levymyynnillään yhtyeen jäsenten edellisten yhtyeiden; The Byrdsin, Buffalo Springfieldin ja The Holliesin levyjen myyntiluvut. Debyytillään trio sai parhaan uuden artistin Grammy-ehdokkuuden. Kuukausia myöhemmin niin ikään Buffalo Springfieldissä vaikuttanut Neil Young täydensi aikaisemman kolmikon lineupin. Hän oli jo mukana yhtyeen Woodstockin-keikalla, joka oli sen toinen esiintyminen ja kakkosalbumilla Deja Vu. Kyseisellä pitkäsoitolla Stillsiä voi edelleen pitää yhtyeen eräänlaisena johtohahmona. Nimiraidalla Stills soitti bassoa, kitaraa ja koskettimia ja vastaavasti pianoa Youngin vokalisoimassa kappaleessa Helpless. Young oli mukana puolella Deja Vun kappaleista. 

Pitkäsoitosta muodostui kahdeksan miljoonan kappaleen myynnillään huomattava menestys. Sen suosion vanavedessä kvartetin jäsenet julkaisivat kaikki top 20:een nousseet sooloalbuminsa. Tästä eteenpäin erityisesti Neil Young saavutti suurimman menestyksensä sooloartistina. Stillsin nimeä kantanut sooloalbumi myi kultaa ja kyseessä on ainoa pitkäsoitto, jolla sekä Jimi Hendrix että Eric Clapton vierailivat. Hendrix ehti menehtyä kahta kuukautta ennen Stillsin debyytin ilmestymistä ja tämä omisti albuminsa Hendrixille Muista Stillsin debyytillä vierailleista muusikoista mainittakoon solisti John Sebastian Crosbyn ja Nashin lisäksi sekä pseudonymillä Richie kahdessa kappaleessa rumpaloinut Ringo Starr, joka käytti samaista salanimeä myös Howlin Wolfin samana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla London Sessions. Billboardin listalla sijalle 14. yltäneestä kappaleesta Love The One You’re With muodostui Stillsin suurin soolohitti. Vuonna 1972 Stills yhdisti voimansa Chris Hillmanin kanssa yhtyeessä Manassas. Lisäksi hän levytti useita sooloalbumeita. Youngl lyöttäytyi yhteen CSN:n kanssa vuonna 1974 neljän vuoden tauon jälkeen. Kvartetti teki konserttikiertueen, joka taltioitiin ja sai julkaisunsa vuonna 2014 nimellä CSNY 1974. Kyseessä oli eräs kaikkien aikojen ensimmäisistä stadiumkiertueista ja samalla yhtyeen laajin kiertue. CSN kokosi rivinsä vuonna 1977 ja levytti nimikkoalbuminsa, joka on kolmikon pitkäsoitoista myydyin. Kvartetti saavutti platinalevyjä myös 80-luvulla. Stillsin sooloalbumien ja hänen eri yhtyeidensä pitkäsoittojen myyntiluvut ylittävät yli 35 miljoonan albumin rajan. Rolling Stonen 100 kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Stills saavutti vuonna 2003 28. sijan. Vielä vuoden 2011 listalla hänen sijoituksensa oli 47. Stills oli ensimmäinen artisti, joka pääsi saman illan aikana kahdesti Rock And Roll Hall of Fameen niin CSN:n kuin Buffalo Springfieldin jäsenenä. Stillsin tuoreinta tuotantoa edustaa Judy Collinsin kanssa levytetty ja vuonna 2017 ilmestynyt albumi Everybody Knows, joka saavutti Billboardin listalla sijan 45.

Maanantain mainio:Eräs psykedeelisen rockin pioneereista

Ensimmäinen tammikuuta 1942 syntynyt Joseph Allen, alias Country Joe McDonad on amerikkalaismuusikko, joka identifioituu etenkin psykedeelistä rockia edustaneen rockyhtyeen Country Joe & The Fishin solistiksi. McDonald syntyi Washington DC:ssä ja varttui El Montessa, Kaliforniassa, missä hän toimi koulunsa orkesterin johtajana. 17-vuotiaana McDonald pestautui Yhdysvaltojen laivastoon, ja hänen tukikohtansa oli kolmen vuoden ajan Japani. Kyseisen rupeaman päätyttyä McDonald vietti vuoden Los Angelesin City Collegessa. 1960-luvun alussa hän aloitti katuesiintymiset Berkeleyn Telegraph Avenuella. Yli 40 vuotta kestäneen uransa aikana McDonald on kirjoittanut satoja kappaleita ja julkaissut 33 pitkäsoittoa. 1960-luvun puolivälissä hän perusti Bary Meltonin kanssa Country Joe & The Fish – yhtyeen, josta muodostui eräs psykedeelisen rockin pioneeriyhtyeistä. Se tuli tunnetuksi monenkirjavista esiintymisistään esimerkiksi Avalon Ballroomissa, Fillmoressa, Montereyn popfestivaaleilla sekä niin vuoden 1969 originaalissa kuin kymmenen vuotta myöhemmin järjestetyssä Woodstockin reunion festivaalissa. Yhtyeen parhaiten tunnettu kappale The ”Fish” Cheer/I Feel Like I’m Fixin’ to Die Rag on What are we fighting for – kertosäkeineen tullut erityisen tutuksi Woodstock-sukupolvelle ja 60- ja 70-lukujen Vietnamin veteraaneille. McDonald kirjoitti kappaleen 20 minuutissa Vietnamin sotaa vastustaneesen näytelmään.

 The Fish Cheerissä yhtye esitti kysymyksen ja yleisö vastasi sanalla fish. Kolmatta McDonaldin kysymystä seurasi itse kappale. Kyseinen hurraahuuto oli I Feel Like I’m Fixing to Dien originaali levytys ja se esitettiin juuri ennen kyseistä kappaletta yhtyeen samannimisellä albumilla. Kesällä 1968 yhtyeen soittaessa Schaefer Music Festival kiertueella Gary ”Chicken” Hirsh ehdotti lausumaan sanan fuck fishin sijaan. Vaikka yleisö oli mielissään, Schaefer Beer Festivalin management ei ollut ja yhtye sai kenkää kiertueelta. Esiintyminen Ed Sullivan Showssa peruuntui lopullisesti niin ikään, mutta yhtye sai sentään pitää sille jo aikaisemmin luvatun palkkion. Modifioitu versio kappaleesta säilyi yhtyeen ohjelmistossa vuosikymmenten ajan ja se esitettiin esimerkiksi Woodstockissa ja myös festivaalista työstetyssä elokuvassa. Vuonna 2003 McDonald joutui oikeuteen tunnuskappaleestaan. Sen kertosäkeen väitettiin olevan kopio vuoden 1926 satoa edustavasta jazzklassikosta Muskrat Rumble, jonka säveltämiseen Kid Ory oli osallistunut. Oikeusjutun nosti Oryn tytär Babette, joka omisti kyseisessä vaiheessa oikeudet kyseiseen kappaleeseen. McDonald oli säveltänyt kappaleen jo vuonna 1965, joten Ory perusti syytteensä McDonaldin kappaleesta vuonna 1999 levyttämään versioon. McDonald kuitenkin voitti jutun, sillä oikeus huomautti Oryn ja hänen isänsä olleen tietoinen kappaleen originaalista ja saman kyseenalaisen osion sisältävästä versiosta jo kolmen vuosikymmenen ajan nostamatta syytöstä. Ory joutui maksamaan McDonaldille huomattavan määrän oikeudenkäyntikuluja, jonka seurauksena hän myi tekijänoikeutensa. Vuonna 2004 McDonald lyöttäytyi yhteen kolmen Country Joe & The Fishin originaalin jäsenen, eli Bruce Bartholin, David Bennett Cohenin ja Gary Hirchin kanssa. Nimeä The Country Joe Band käyttäen yhtye konsertoi Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Syksyllä 2005 poliittinen kommentaattori Billy O Reilly vertasi McDonaldia Kuuban presidenttiin Fidel Castroon, sillä McDonald oli osallistunut Cindy Cheehanin Irakin sotaa vastustaneisiin protesteihin.