Maanantain mainio:Popista jazziin siirtynyt laulajatarlahjakkuus

Popmusiikin parissa uransa aloittanut, mutta myöhemmin tyylillisesti jazziin kallistunut laulajatar Julie Driscoll syntyi kahdeksas kesäkuuta 1947 Lontoossa. Hän pyöritti The Yardbirdsin fanclubia. Kyseisen brittiläisen rhythm and bluesin kiistattoman klassikkoyhtyeen tuottajana ja managerina toiminut Girgio Gomelsky rohkaisi Driscollia käynnistämään oman uransa laulajattarena. Driscollin debyyttisingle popin parissa oli vuonna 1963 ilmestynyt Take Me By the Hand. Kahta vuotta myöhemmin hän liittyi lyhytikäiseen rhythm and blues -yhtyeeseen Steampacket, jonka jäsenistöön kuuluivat myös solistit Rod Stewart ja Long John Baldry sekä urkuri Brian Auger. Steampacketin lopetettua toimintansa Driscoll liittyi solistiksi Brian Augerin luotsaamaan yhtyeeseen The Trinity. Sen levyttämä näkemys Bob Dylanin ja The Bandin versioina ensisijaisesti tunnetusta kappaleesta This Wheel's on Fire nousi kahdeksanneksi brittilistalla. Yhtyeen muista keskeisistä levytyksistä mainittakoon Road to Cairo ja näkemys The Doorsin ykköshitistä Light My Fire. Driscollin kiistattomat musiikilliset ja myös ulkomusiikilliset avut huomioitiin ja hän jättikin pian Augerin yhtyeen siirtyen soolouralle.

Driscollin debyyttisooloalbumi 1969 merkitsi progressiivisine jazzvaikutteineen hänen tyylissään huomattavaa musiikillista suunnanvaihdosta. Albumilla kuultiin muusikoita yhtyeistä The Soft Machine ja Blossom Toes. Lisäksi pitkäsoitolla oli mukana pianisti Keith Tippett, jonka avant garde -vaikutteisiin yhtyeisiin Centipede ja Ovary Lodge Driscoll pian liittyi. Myöhemmin kaksikko avioitui ja Driscoll otti aviomiehensä sukunimen esiintyen myös nimellä Julie Tippetts. Hänen soolouransa mestariteoksena voinee pitää vuonna 1974 ilmestynyttä pitkäsoittoa Sunset Glow. Sillä Julie testasi improvisaationaalisia laulutekniikoita ja tyylillisesti albumin kirjo vaihteli folkista free jazziin. Kahta vuotta myöhemmin Tippett muodosti Maggie Nicolsin, Phil Mintonin ja Brian Elyn kanssa kokeellisen vokaalikvartetin nimeltä Voice. Vuonna 1978 Tippett työskenteli Nicolsin kanssa duoalbumilla nimeltä Sweet and s'Ours. 80-luvun alussa Tippett oli mukana pop-jazz-yhtye Working Weekin varhaisella singlellä Storm of Light, joka toi yhtyeen laajemman yleisön tietoisuuteen. Vuonna 1987 ilmestyi Julie ja Keith Tippettin yhteistyötä edustava ja Robert Frippin miksaama albumi Couple in Spirit.  Vuonna 1991 Tippett liittyi muun muassa tusinan instrumentalistin kanssa Mujician/Georgian Ensembleen. Seuraavana vuonna hän levytti uusioversion This Wheel's on Firesta BBC:n komediasarjaan Absolutely Fabulous. Tippettin levytysura on jatkunut  viime vuosiin saakka; vuosien 2009 ja 2022 välillä hän on levyttänyt kuusi albumia Martin Archerin kanssa.

Sunnuntain extra:Princen kirjoittama klassikkohitti

Manic Monday on amerikkalaisen poprockyhtye The Banglesin ensimmäinen single yhtyeen toiselta, vuonna 1986 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Different Light. Kappale on Princen käsialaa; hän tosin kirjoitti sen  salanimeä Christopher käyttäen. Kyseessä oli Princen roolihahmon nimi elokuvassa Under the Cherry Moon. Alkuaan Prince suunnitteli kappaletta Apollonia 6-yhtyeen levytettäväksi vuonna 1984, mutta hän perui aikeensa ja kahta vuotta myöhemmin Manic Monday ilmestyi The Banglesin levytyksenä. Prince oli kuitenkin ehtinyt tehdä biisistä duettona demoversion Apollonia 6:n kanssa. Kappaleen teksti kertoo naisesta, joka nousee maanantai-aamuna toivoen, että olisi yhä sunnuntai. Kappale julkaistiin singlenä 27. tammikuuta 1986, joka sattui olemaan maanantai. Single keräsi myönteisiä arvioita, ja sitä verrattiin jopa The Mamas and The Papasin klassikkohittiin Monday Monday. Kappaleesta muodostui Banglesin ensimmäinen suuri hitti ja se nousi listakakkoseksi niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa. Sama listasijoitus saavutettiin Itävallassa, Kanadassa, Saksassa ja Irlannissa. Viiden suosituimman joukkoon kappale sijoittui Uudessa Seelannissa, Norjassa ja Sveitsissä. British Phonographic Industry myönsi singlelle myöhemmin hopealevyn. Prince oli pitänyt Banglesin debyyttialbumista All Over the Place ja erityisesti sen singlekappaleesta Hero Takes A Fall. Hän otti yhteyttä yhtyeeseen ja ilmoitti tarjoavansa sille muutamaa kappaletta. Yksi kyseisistä kappaleista oli juuri Manic Monday. Banglesit pitivät Princen äänittämästä demosta ja halusivat ilman muuta levyttää kappaleen. Kuitenkin heidän mielestään kyseessä oli ainoastaan hyvä biisi, eivätkä he levyttäneet sitä suuri singlehitti mielessään. Manic Mondayn tekstin ensimmäisessä säkeistössä viitataan näyttelijä Rudolph Valentinoon. Kappale saavutti myönteisiä arvioita. Sen todettiin eroavan myönteisesti Banglesin varhaisemmasta tuotannosta ja kappalen bridge sai osakseen ihailua. Manic Mondaysta tehdyistä covereista mainittakoon Leningrad Cowboysin vuonna 2006 albumilleen Zombies Paradise levyttämä versio. Vuonna 2014 brittiläinen solisti Sophie Ellis-Baxtor versioi kappaleen ITV:n ohjelmassa Weekend. Pianistina kyseisessä näkemyksessä kuultiin Ed Harcourtia.

Lauantain pitkä:Eräs San Franciscon psykedeliaskenen merkkipaaluista

Big Brother and the Holding Company on vuonna 1965 San Franciscossa perustettu rockyhtye. Se edustaa psykedeelistä rockia esimerkiksi Jefferson Airplanen, Grateful Deadin ja Quicksilver Messenger Servicen tavoin. Erityisen tunnetuksi yhtye on tullut siitä, että sen solistina uran alkuvaiheessa vaikutti Janis Joplin. Big Brother and the Holding Companyn vuonna 1968 ilmestynyt pitkäsoitto Cheap Thrills on eräs tyylisuuntansa todellisista merkkipaaluista. Se myös menestyi kaupallisesti erinomaisesti nousten Billboardin listakärkeen. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Cheap Thrills sijoittui sijalle 338. Yhtyeen eräänlaisesta johtohahmosta käynyt Peter Albin oli countrybluesia soittanut kitaristi, joka oli ehtinyt soittaa tulevien Grateful Dead -muusikoiden Jerry Garcian ja Ron McKernanin kanssa. Albin tapasi ammattilaiskitaristi Sam Adrewn, joka rockorientoituneisuudestaan huolimatta omasi taustaa myös jazzin ja klassisen musiikin parissa. Yhteissoitto Albinin kotona sujui niin hyvin, että Andrew ehdotti yhteisen yhtyeen perustamista. Kolmanneksi kitaristiksi löytyi James Gurley ja kolmikko soitti 1960-luvun puolivälissä Chet Helmsin isännöimiä jamisessioita. Helms löysi yhtyeen rumpaliksi Chuck Jonesin ja Big Brother and the Holding Company soitti debyyttikeikkansa tammikuussa 1966 Trips-festivaalilla. Yleisön joukossa ollut jazzrumpali David Getz korvasi pian Jonesin. Yhtyeestä muodostui Avalon Ballroomin housebandi ja se soitti progressiivisvaikutteista insrumentaalirockia. Yhtye oli voimakkaan solistin tarpeessa ja Helms otti yhteyttä Austinissa, Teksasissa vaikuttaneeseen solistiin Janis Jopliniin, joka parhaillaan suunnitteli liittymistä Rocky Ericksonin luotsaamaan 13:th Floor Elevatorsiin. Joplinin ensimmäinen konsertti Big Brotherin riveissä oli Avalon Ballroomissa kymmenes kesäkuuta 1966. Osalle Big Brotherin kuulijakunnasta vei aikansa hyväksyä yhtyeen uusi solisti. Hänen musiikillinen tyylinsä nimittäin erosi Big Brotherin edustamasta progressiivisesta ilmaisusta. Vähitellen Big Brother and the Holding Company alkoi saavuttaa suosiota San Franciscon psykedeliaskenessä.

Samaisen vuoden syyskuussa yhtye solmi sopimuksen Mainstream Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantaneen esikoisalbumin neljä ensimmäistä kappaletta äänitettiin Chicagossa ja loppuosa San Franciscossa samaisen vuoden joulukuussa. Mainstream Records oli tullut ensisijaisesti tunnetuksi yhteistyöstään jazzartistien kanssa ja Big Brother and the Holding Company oli ensimmäinen yhtiön kiinnittämä rockyhtye. Debyyttisingle Blind Man/All is Loneliness julkaistiin heinäkuussa 1967. Pitkäsoitto ja kakkossinkku Down on Me/Call on Me seurasivat elokuussa. Pitkäsoiton julkaisua oli juuri kesäkuussa edeltänyt Big Brotherin menestyksekäs esiintyminen Montereyn legendaarisilla popfestivaaleilla. Billboardin listalla albumi sijoittui sijalle 60. ja pysyi listoilla 30 viikon ajan. Single Down on Me nousi 43:ksi ja pysyi listoilla kahdeksan viikkoa. Uusi sopimus Columbia Recordsin kanssa solmittiin marraskuussa ja Albert Grossmanista tuli yhtyeen manageri. Klassikkoalbumi Cheap Thrillsin kappaleista ainoa täysin livenä äänitetty oli Ball and Chain. Se nauhoitettiin Winterlandin Ballroomissa samassa konsertissa, josta vuonna 1998 julkaistiin pitkäsoitto Live at Winterland 1968. Kesällä 1968 julkaistu Cheap Thrills nousi kahdeksannella listaviikollaan lokakuussa Billboardin listakärkeen. Se pysyi ykkösenä kahdeksan viikon ajan ja myös singlenä julkaistusta Piece of My Heartista muodostui iso hitti. Vuoden loppuun mennessä Cheap Thrillsistä oli muodostunut eräs vuoden 1968 suosituimmista. Albumin etukansi on Robert Crumbin käsialaa. Kahdeksan albumin sessioista ollutta kappaletta saivat julkaisunsa muilla levyillä, kuten vuonna 1981 postuumisti julkaistulla Farewell Songilla, boksilla Box of Pearls sekä Cheap Thrillsin cd-version bonusraitoina. San Franciscon Palace of Fine Arts -festivaalilla loppukesästä 1968 soitetun konsertin jälkeen Janis Joplin ilmoitti jättävänsä Big Brotherin syksyllä. Hän halusi jatkaa sooloartistina, ja perustaa soulia soittaneen yhtyeen. Kitaristi Sam Andrew seurasi Joplinia uuteen  yhtyeeseen. Joplinin viimeinen keikka Big Brotherin riveissä oli joulukuun alussa San Franciscon Family Dog hyväntekeväisyyskonsertissa. 20 päivää myöhemmin Joplin ja Andrew heittivät debyyttikeikkansa Memphisissä Kozmic Blues Bandin riveissä. 

Joplinin ja Sam Andrewn jätettyä Big Brotherin Dave Getz ja Peter Albin liittyivät Country Joe and the Fishiin, konsertoivat Yhdysvalloissa ja Euroopassa ja olivat mukana Vanguard Recordsin vuonna 1969 julkaisemalla albumilla Here We Go Again. Getz ja Albin jättivät Country Joen toukokuussa 1969 aikomuksenaan kasata Big Brother uudestaan kitaristi David Nelsonin kanssa. He koelaulattivat useita solisteja, mutta Sam Andrewn jätettyä Kozmic Blues Bandin samaisen vuoden syksyllä Big Brotherin lineup oli lähes entinen Joplinia lukuun ottamatta. Mukana olivat nimittäin Albin, Andrew, Getz ja Gurley. Kokoonpanon täydensivät solistit Nick Gravenites ja Kathi McDonald sekä kitaristi Dave Shallock. Vuonna 1970 yhtye julkaisi albumin Be A Brother. Gurley siirtyi basistiksi ja Albin rytmikitaristiksi. Andrew lauloi runsaammin leadia aikaisemmin Ike & Tina Turnerin kanssa esiinyneen McDonaldin kanssa. Vuonna 1971 yhtye julkaisi viimeisen albuminsa How Hard It Is. Kokoonpano säilyi muuten ennallaan, mutta sitä täydensi urkuri Mike Finnigan.Yhtye hajosi vuonna 1972, mutta soitti vielä vuonna 1978 yhden konsertin The Tribal Stomp Greek Theatressa, Berkleyssä.Big Brotherin viimeisin inkarnaatio aloitti toimintansa vuonna 1987. Klassisesta lineupista olivat tuolloin mukana Albin, Andrew, Getz ja Gurley. Heistä viimeksi mainittu jätti yhtyeen vuonna 1997, sillä hän ei pitänyt yhtyetovereidensa ideasta kiinnittää pysyvä naissolisti Joplinin tilalle. Gurleyn paikan otti Tom Finch. Big Brother sai pysyvän solistin vasta vuonna 2011 Cathy Richardsonin myötä. Ben Nieves oli ottanut Finchin paikan yhtyeen kitaristina kolmea vuotta aikaisemmin. Vuonna 1999 Big Brotherilta ilmestyi Lisa Battlen leadvokalisoima albumi Do What You Love. Vuonna 2005 yhtye nauhoitti Saksassa Sophia Ramosin vokalisoiman ja Chad Quistin kitaroiman livealbumin Hold Me, joka ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 2008 julkaistiin tuplad The Lost Tapes, joka sisälsi Janis Joplinin vokalisoimia Big Brother and the Holding Companyn konsertteja San Franciscosta vuosilta 1966-1967. Kappaleiden joukossa oli 12 aikaisemmin julkaisematonta. James Gurley menehtyi sydänkohtaukseen 20.joulukuuta 2009 kaksi päivää ennen 70-vuotispäiväänsä. Sam Andrew menehtyi 12. helmikuuta 2015 sydänleikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin. Lokakuussa 2016 Big Brother teki lyhyen kiertueen Alankomaissa kokoonpanolla, jossa mukana olivat Getz, Albin, Finch sekä sähköviulussa koskettimissa ja solistina jo aikaisemmin yhtyeen kokoonpanossa vieraillut Kate Russo  ja Eileen Humpreys leadvokalistina.Keikkapaikkoihin kuuluivat esimerkiksi North Sea Jazz Club Amsterdamissa ja De Bosuil Weertisssä. Jälkimmäiseltä keikalta taltioitiin Marista Recordsin vuonna 2017 julkaisema cd ja dvd Big Brother and the Holding Co Live in the Lowlands.   

Perjantain pohjat:80-luvulla aloittanut perusarvojen vaalija

Bob Walkenhorstin johtama The Rainmakers on Missourissa 80-luvun alkupuolella perustettu rockyhtye. Perusarvoja kunnioittavan ja rootsmusiikin eri osa-alueista ammentavan yhtyeen keskeisiin esikuviin lukeutui esimerkiksi Creedence Clearwater Revival. Yhtyeen suurimmat menestykset ajoittuivat 80-luvun loppuun. The Rainmakers on ollut Englannissa  kotimaataan suositumpi. Yhtye muotoutui vuonna 1983. Sitä oli edeltänyt trio Steve Bob and Rich, joka saavutti menestystä keski-Lännessä ja julkaisi yhden, Balls-nimisen pitkäsoiton. Rumpali Pat Tomekin liityttyä kokoonpanoon Walkenhorst saattoi vaihtaa instrumentikseen kitaran ja hänestä muotoutui yhtyeen eräänlainen johtohahmo. Yhtyeen nimeksi vaihtui The Rainmakers sen tehtyä Peter Lubinin ansiosta sopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut ja vuonna 1986 ilmestynyt debyyttialbumi saavutti hyvät arvostelut kotimaassaan. Billboardin listalla sen sijoitukseksi jäi silti 87. Kauhukirjailija Stephen Kingistä muodostui yhtyeen diggari ja hän hyödynsi Rainnmakersin tekstejä novelleissaan The Tommyknockers ja Gerald's Game. Rainmakersin debyytin singlepoiminnasta Let My People Go-Go muodostui top 20-hitti Britanniassa. Vuoden 1987 kakkospitkäsoitto Tornado piti yllä laadukasta tasoa ja sen keskeiseen tuotantoon lukeutuvat esimerkiksi kappaleet Small Circles ja One More Summer. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi studioalbumi The Good News The Bad News ja vielä vuonna 1990 konserttitaltiointi Oslo-Wichita Live. Varsin tiukkaa soittoa tarjonnut livelevy julkaistiin ainoastaan Euroopassa.

Skandinaviassa kiinnostus yhtyeen musiikkia kohtaan säilyi voimakkaana. Niinpä The Rainmakers teki paluun vuonna 1994 ja julkaisi uuden pitkäsoiton Flirting with the Universe. Norjassa albumi myi kuukaudessa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Basisti Ritch Ruth erosi ja hänen tilalleen uudeksi basistiksi valikoitui Michael Bliss. Vuonna 1997 ilmestyi vielä uusi pitkäsoitto Skin. The Rainmakers teki vielä musiikillista yhteistyötä Brewerin & Shipleyn kanssa, ennen kuin hajosi uudelleen seuraavana vuonna. 2011 aika oli jälleen myös The Rainmakersin. Ritch Ruth oli tällä kertaa mukana, mutta pitkäaikaisen kitaristin Steve Phillipsin korvasi Jeff Porter. Kyseisen vuoden maaliskuussa The Rainmakers pääsi Kansasin Music Hall of Fameen. Seremonia ja konsertti sijoittuivat Lawrencen Liberty Halliin. Seuraavalla viikolla ilmestyi uusi pitkäsoitto 25 On. Vielä samaisen vuoden maaliskuun lopussa yhtye teki kahden viikon kiertueen Norjassa. Toukokuun puolivälissä The Rainmakers soitti kaksi konserttia Kansas Cityn Knuckleheads Saloonissa.  Vuonna 2014 ilmestyi viimeisin pitkäsoitto Monster Movie.

Torstain terävä:Punkrockin myöhäinen superyhtye

Kokoonpanossaan sekä englantilaisia että amerikkalaisia muusikoita sisältänyttä Lords of the New Churchia voi pitää 80-luvun alun uuden aallon/goottirockin superyhtyeenä; olivathan kvartetin kaikki neljä jäsentä vaikuttaneet aikaisemmin merkittävän aseman saavuttaneissa punkrockyhtyeissä. Yhtye perustettiin vuonna 1982 ja se ehti saavuttaa kohtuullisesti menestystä ennen vuoteen 1989 ajoittunutta hajoamistaan. Lords of the New Churchin muodostivat aikaisemmin Dead Boysissa mukana ollut Stiv Bators, The Damnedin Brian James, Sham 69:n Dave Tregunna ja The Barracudasin Nick Turner. Yhtye ehti julkaista kolme studioalbumia ja yhden livelevyn ennen kuin Bators hajotti yhtyeen 2. toukokuuta 1989 Lontoon Astoriassa. Tähän mennessä yhtye oli kokenut jo useampia miehistönvaihdoksia. Tregunnan tilalle oli tullut aikaisemmin Sham 69:n managerina toiminut Grant Fleming ja lisäksi yhtyeen kokoonpano oli täydentynyt kakkoskitaristi Alistair Wardilla. Lords of the New Churchin musiikillinen ilmaisu oli melodisempaa ja siistimmin tuotettua kuin useimmilla muilla kyseisen tyylisuunnan edustajilla. Niinpä se saavutti monia virkaveljiään laajemman yleisön, mutta toisaalta hardcorepunkit vierastivat yhtyettä. Lords of the New Churchin voi silti todeta säilyttäneen identiteettinsä myymättä itseään kaupallisuuden alttarille. Yhtye tuli tunnetuksi hurjasta lavashowstaan ja Batorsin pahamaineinen lavatemppuilu aiheutti hänelle useita minuutteja kestäneen kliinisen kuoleman. Yhtye saavutti myös kohtuullisen listamenestyksen. Sen debyyttialbumi nousi indielistalla kolmanneksi ja kokoelma Killer Lords sijalle 22. samaisella listalla. Suurin singlehitti oli indielistalla seitsemänneksi kohonnut Open Your Eyes. Myös cover Madonnan Like A Virginistä nousi sijalle 22. samalla listalla. Bators menehtyi neljäs kesäkuuta 1990 Pariisissa törmättyään autoon. Originaalijäsenet Brian James ja Dave Tregunna muodostivat yhtyeen uudelleen vuonna 2003. The Lust Killersin Adam Beckvare tuli Batorsin tilalle vokalistiksi. Kyseinen line up levytti pitkäsoiton nimeltä Hang On. Sitä ei julkaistu minkään levy-yhtiön kautta, vaan albumia myytiin ainoastaan keikoilla. Vielä lokakuussa 2007  James, Tregunna, Becvare ja yhtyeen kiertuekosketinsoittajana vaikuttanut Mark Taylor soittivat Lordsien 25-vuotisjuhlakonsertin 100 clubilla Lontoossa.

Keskiviikon klassikko:Naisrockin todellinen tienraivaaja

Vaikkei Suzi Quatro ollutkaan ensimmäinen kova naisrockin edustaja, voinee häntä pitää ensimmäisenä yhtyeen johtajana, joka solistin tehtävien lisäksi hallitsi myös instrumenttinsa. 1970-luvulla Suzi saavutti supertähtiaseman, vaikka olikin suositumpi Englannissa kuin kotimaaassaan Yhdysvalloissa. Susan Kay alias Suzi Quatro syntyi Detroitissa, Michiganissa kolmas kesäkuuta 1950. Hänen isänsä Art Quatro soitti paikallisessa jazzyhtyeessä. Suzi toimi silloin tällöin yhtyeen perkussionistina ja opiskeli pianon ja rumpujen soittoa. Art Quatro soitti myös bassoa ja esitteli tyttärelleen vuoden 1957 Fender Precisionin, jota tämä oli tuleva soittamaan keikkakontekstissa. Rockinnoituksen alkusysäyksenä Suzille olivat lukuisten muiden tavoin Elvis Presleyn tv-esiintyminen ja Beatlesin vastaava Ed Sullivan showssa. Suzi ja hänen sisaruksensa Patti ja Arlene perustivat yhtyeen nimeltä The  Pleasure Seekers, joka heitti keikkoja Detroitin alueen yökerhoissa ja teiniclubeissa. Yhtyeen esikoissinglestä What A Way to Die muodostui keräilijöiden himoitsema aarre. Myöhemmin The Pleasure Seekers solmi sopimuksen Mercury Recordsin kanssa ja levytti myös sille yhden singlen Light of Love/Right Kind of Hurt. Vuonna 1969 Pleasure Seekersistä muotoutui yhtye Cradle, jonka keskeisimmäksi keikka-alueeksi muodostui Keskilänsi. Vuonna 1971 tunnettu englantilainen levytuottaja Mickie Most saapui Detroitiin Jeff Beckin kanssa. Suzin veli ja myös Cradlen managerina toiminut Michael Quatro pyysi Mostia tulemaan tsekkaamaan Cradlen keikan. Most ei kuitenkaan ollut kiinnostunut Cradlesta yhtyeenä; häntä kiinnosti soolodiili Suzin kanssa.  Quatro solmi sopimuksen Mostin RAK Recordsin kanssa. Debyyttisingle Rolling Stonen b-puolen kappaleessa Brain Confusion kuultiin kitaristina Peter Framptonia, mutta  Suzin esikoinen menestyi ainoastaan Portugalissa.

 Vuonna 1972 Suzi oli mukana brittikiertueella, jonka muina esiintyjinä olivat Thin Lizzy ja pääesiintyjänä Slade. Lopullisesti tilanne muuttui, kun mukaan kuvaan astui biisintekijäkaksikko Nicky Chinn ja Mike Chapman, joka oli tehtaillut hittejä esimerkiksi The Sweetille ja Mudille. Kaksikon käsialaa olleesta Can the Canista tuli ykköshitti Britanniassa ja sitä seurasivat esimerkiksi sellaiset glamrockin klassikot kuin 48 Crash, Devil Gate Drive, The Wild One ja I Bit off More than I Could Chew. Seuraavien viiden vuoden aikana Suzi loi varsin suositun uran. Tuonaikaisten pitkäsoittojen osalta parhaimmistoa edustanevat vuonna 1973 ilmestynyt debyyttialbumi sekä vuoden 1975 Your Mama Won't Like Me. Kotimaassaan Yhdysvalloissa Suzin voi todeta nousseen todella suosituksi vasta vuonna 1978. Vuosien 1977-78 aikana Suzi oli mukana suositussa tv-sarjassa Happy Days. Vuonna 1978 RSO Recordsille tehty pitkäsoitto If You Knew Suzi nousi Yhdysvalloissa sijalle 38. Smokie-yhtyeen johtohahmon Chris Normanin kanssa levytetty sinkku Stumblin' In nousi Yhdysvalloissa aina neljänneksi. Seuraavana vuonna ilmestynyt albumi Suzi and Other Four Letter Words ei menestynyt yhtä hyvin. Single She's in Love with You nousi silti Englannissa sijalle 11 ja missasi Yhdysvalloissa juuri ja juuri top 40:än. Mike Chapmanin perustettua oman Dreamland Recordsinsa vuonna 1980 Suzi oli yksi kyseisen yhtiön ensimmäisistä kiinnityksistä. Samana vuonna ilmestynyt Rock Hard oli yhtiön menestyneimpiä albumeita. Dreamland Recordsin lopetettua toimintansa Suzin seuraava pitkäsoitto, vaikutteita uudesta aallosta ottanut Main Attraction ei menestynyt erityisen hyvin ja Suzin ura hittilistoilla oli siltä erää ohi.

Suzi löysi itsensä uudelleen näyttelijänä ja vuonna 1986 hän esiintyi Lontoon East Endissä musikaalissa Annie, Got Your Gun. Show oli menestys ja Suzin tähti loisti jälleen. Hän emännöi Gas Street-nimistä chatohjelmaa, näytteli brittitelevisiossa, oli mukana toisessa, Talullah Bankheadista kertovassa West End -musikaalissa, toimi dj:nä BBC:llä, esitteli sarjan musiikkidokumentteja BBC tv:lle, kirjoitti elämäkertansa ja juonsi omaa showtaan. Kaiken tämän lisäksi hän levytti silloin tällöin samantyyppistä hardrockia, jolla oli 70-luvun alkupuolella lyönyt itsensä läpi. Hänen 2000-luvusta eteenpäin julkaistuja pitkäsoittojaan edustavat vuoden 2003 What Goes Around, vuoden 2006 Back to the Drive ja vuoden 2011 In the Spotlight . Viime vuosina edelleen menestyksekkäästi Englantia, Australiaa ja Japania kiertävä Suzi juhlisti 50-vuotiasta uraansa rockin parissa julkaisemalla vuonna 2014 neljän cd:n boxin Girl from Detroit City. Ajallisesti se kattaa musiikkinäytteitä ensimmäisestä Pleasure Seekersin singlestä viimeisimpiin levytyksiin. Huhtikuussa 2013 Quatro esiintyi ensi kertaa Yhdysvalloissa yli 30 vuoteen Detroit Music Awardsissa. Mainitussa tilaisuudessa Suzi vastaanotti palkinnon elämäntyöstään sisareltaan Pattilta. Vuonna 2017 Suzi julkaisi albumin Quatro, Scott & Powell, joka oli työstetty yhteistyössä The Sweetin kitaristin Andy Scottin ja Sladen rumpalin Don Powellin kanssa. Quatron Vuonna 2021 Quatrolta ilmestyi albumi The Devil in Me. Elokuussa 2023 ilmestyi Quatron ja KT Tunstallin yhteistyötä edustava pitkäsoitto Face to Face, jonka kaikki kappaleet ovat kaksikon kirjoittamia. Quatron tuorein pitkäsoitto on maaliskuun lopussa 2026 ilmestynyt Freedom. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy mm. Alice Cooperin kanssa levytetty cover detroitilaisen esipunkyhtyeen MC5:n kappaleesta Kick Out the Jams. Suzin ovat tärkeäksi esikuvakseen nimenneet esimerkiksi The Pretendersin Chrissie Hynde ja The Runawaysin jäsenet; erityisesti Joan Jett.

Tiistain tukeva:Vakavimman Banglen tarina

2. kesäkuuta 1955 syntynyt Susan Nancy Thomas, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Michael Steele, on amerikkalainen basisti, laulaja, säveltäjä ja kitaristi, jonka keskeisimmät yhtyeet ovat olleet The Bangles ja The Runaways. Hänen professionaalinen uransa muusikkona alkoi The Runawaysissä, joka on eräs kaikkien aikojen ensimmäisistä naisrockyhtyeistä. Steele jätti mainitun yhtyeen jo loppuvuodesta 1975 noin puoli vuotta ennen sen debyyttipitkäsoiton ilmestymistä. Steelen aikaisen Runawaysin keskeinen levytys on elokuuhun 1975 ajoittunut demosessio, jolla Steele bassottelunsa lisäksi toimi leadvokalistina suurimmalla osalla kappaleista. Bootleggina levinneet nauhoitukset julkaistiin virallisesti vuonna 1993 albumilla Born to Be Bad. Steele kirjoitti sen nimikappaleen yhdessä Joan Jettin ja Kim Fowleyn kanssa. Runawaysin toinen demosessio tapahtui samaisen vuoden syyskuussa Gold Star -studioilla, mutta sitä ei ole julkaistu virallisesti. Steelen ero Runawaysistä on saanut erilaisia tulkintoja. Hänen itsensä mukaan manageri Kim Fowleyn käytös oli törkeää  ja Steele ei pitänyt debyyttisingleksi kaavaillun kappaleen Cherry Bombin tekstistä. Vuosien 1976 ja 1983 välillä Steele soitti useissa los angelesilaisissa yhtyeissä. Niistä mainittakoon voimapoppia edustanut Elton Duck vuosina 1979-80, Slow Children -yhtyeen varhainen versio vuonna 1979, sekä pitempiaikaisempi jäsenyys avant garde rockia edustaneessa yhtyeessä Snakefinger. Säännöllisesti livenä soittanut Steele alkoi saavuttaa arvostusta basistina melodisen ja teknisen tyylinsä ansiosta. Häneen vaikuttaneista nelikielisen taitajista mainittakoon Paul McCartney, John Entwistle ja Carol Kaye. Kesäkuussa 1983 Steele korvasi Annete Zilinskasin The Banglesissä, joka ei vielä tuossa vaiheessa ollut erityisen tunnettu. Steele oli alkuvaiheessa puhtaasti yhtyeen basisti. Hän lauloi livenä leadinä ainoastaan Mose Allisonin sävellyksen I'm Not Talking, jonka Bangles coveroi The Yardbirdsin näkemyksen innoittamana.

 Banglesin vuonna 1984 ilmestynyt esikoispitkäsoitto All Over the Place on ainoa yhtyeen albumeista, joka ei sisällä Steelen sävellyksiä, eikä hän myöskään vokalisoi soolona yhtään kappaletta. Raidalla Tell Me kuullaan sentään Steelen bassosoolo. Samana vuonna Steele kirjoitti ja äänitti poliittisen puhutun kappaleen El Polo Loco tuplakokoelma-albumille nimeltä Neigbourhood Rhythms. Vaikka All Over the Place oli kriitikoiden arvostama albumi, se ei menestynyt vielä kaupallisesti erityisen hyvin. Yhtyetovereineen Steele saavutti menestystä vasta vuonna 1986 ilmestyneellä kakkosalbumillaan Different Light ja sen singlehiteillä Manic Monday ja Walk Like An Egyptian, joista edellinen nousi listakakkoseksi ja jälkimmäinen kärkeen. Steele toimi leadvokalistina kahdessa kappaleessa. Jazz- ja folkvaikutteita sisältänyt Following oli Steelen sävellys ja monien kriitikoiden mielestä albumin huippuhetki. Steele lauloi soolona myös Big Star-yhtyeen originaalina tunnetuksi tulleen kappaleen September Gurls. Banglesin version myötä alkuperäisestä biisistä vastannut säveltäjä Alex Chilton saavutti ansaitsemaansa huomiota. Vuonna 1988 ilmestynyt kolmas Bangles-albumi Everything oli suuri menestys. Sillä Steelen osuus biisintekijänä kasvoi; hän oli mukana kirjoittamassa kolmea kappaletta; Complicated Girl, Something to Believe in ja Glitter Years. Kriitikot nostivat Steelen biisit albumin keskeisimpään tuotantoon. Everythingin sessioista jäi yli kaksi raitaa, joita Steele oli ollut työstämässä. Between the Two julkaistiin vuonna 2003 ilmestyneellä Banglesin paluulevyllä Doll Revolution. Happy Man Today  oli keikkaohjelmistossa Banglesin kesän 1987 kiertueella, mutta se jäi julkaisematta. Bangles hajosi siltä erää syyskuussa 1989. Myös Michael Steelelle luvattiin soolodiiliä yhtyeen hajoamisen jälkeen, mutta mainittu lupaus jäi toteutumatta.

 Steele joka tapauksessa kirjoitti ja nauhoitti kappaleita esikoissooloalbumiaan varten ja säilyi musiikillisesti aktiivisena suurimman osan 90-luvusta. Lyhytikäisessä yhtyeessä Crash Wisdom Steele toimi rytmikitaristin ja solistin tehtävissä. Basistin vakanssi hänellä oli Michelle Muldrowin johtamassa san franciscolaisessa yhtyeessä Eyesore. Banglesin paluu tapahtui aivan 90-luvun lopussa. Steele liittyi viimeisenä mukaan ja hän suostui reunioniin ainoastaan sillä ehdolla, että Bangles työstäisi uutta tuotantoa, eikä jäisi oldies-bändiksi. Yhtye levyttikin aina 15 kappaleesta koostuneen albumin ja se julkaistiin vuonna 2003 nimellä Doll Revolution. Everythingin tavoin se sisälsi kolme Steelen käsialaa ollutta kappaletta; Nickel Romeo, Between the Two ja uutuutena koskettavan balladin Song for the Good Son. Albumi sai ristiriitaiset arvostelut ja Steelen kappaleiden todettiin eroavan tyylillisesti kokonaisuudesta. Bangles keikkaili vuonna 2003, mutta useilla yhtyeen jäsenillä oli perheellisiä velvoitteita, eikä yhtye pystynyt konsertoimaan siinä määrin, kuin Steele olisi toivonut. Hänen viimeinen konserttinsa Banglesin kanssa oli alkuvuodesta 2004, mutta virallisesti Steelen lopullisesta erosta ilmoitettiin vasta seuraavan vuoden toukokuussa. 2000-luvulla Steele vieraili basistina kahdella Lisa Deweyn albumilla, vuonna 2000 ilmestyneellä levyllä Weather Changer Girl ja neljä vuotta myöhemmin julkaistulla pitkäsoitolla Busk.