Keskiviikon klassikko:Eräs folkrockin ikoneista

Kuudes tammikuuta 1947 syntynyt Sandy Denny (oikealta nimeltään Alexanda Elene MacLean Denny) on eräs brittiläisen folkrockin upeimmista ilmentymistä. Ensisijaisesti hänet muistetaan solistina yhtyeestä Fairport Convention, vaikka hän ehtikin vaikuttaa kyseisessä yhtyeessä vain runsaan vuoden ajan. Musiikillista lahjakkuutta jo nuorella iällä osoittanut Denny opiskeli klassista pianonsoittoa. Hänen skotlantilainen isoäitinsä oli laulanut traditionaalisia kappaleita ja myös Sandy osoitti kiinnostusta laulamiseen. Opinnot Kingstonin taidekoulussa alkoivat syyskuussa 1965. Denny tuli tekemisiin kampuksen folkclubin kanssa. Hän alkoi esiintyä siellä iltaisin. Ohjelmisto oli amerikkalaisvaikutteinen; siihen sisältyi muun muassa Tom Paxtonin kappaleita sekä traditionaalisia folkbiisejä. Denny esiintyi usein BBC:llä ja hänen debyyttikeikkansa ajoittui joulukuuhun 1966, jolloin hän esiintyi Cecil Sharp Housessa ohjemassa nimeltä Folk Song Cellar. Dennyn ohjelmistossa oli pari traditionaalia.

Ensimmäiset viralliset levytyksensä Denny teki kesällä 1967 Saga Recordsille. Niihin kuului traditionaaleja sekä covereita kyseisen aikakauden folkkappaleista. Ne julkaistiin alun perin albumeilla Alex Campbell and His Friends ja Sandy and Johnny. Jälkimmäiset äänitykset oli tehty John Silvon kanssa. Varhaisäänityksiä kasattiin vuonna 1970 albumille It’s Sandy Denny, jolla Sandy and Johnny-levyn äänityksistä oli tarjolla tuoreemmat ja laadukkaammat versiot. Kaikki Saga Recordsille tehdyt Dennyn levytykset julkaistiin vasta vuonna 2005 nimellä Where The Time Goes. Tässä vaiheessa Denny lopetti taideopinnot keskittyäkseen täysipainoisesti musiikkiin. Hänen esiintyessään Troubadour folkclubilla The Strawbs-yhtyeen jäsen lähestyi Dennyä ja hänet kutsuttiin mukaan yhtyeeseen. Strawbsin kanssa Sandy levytti yhden albumin. Se julkaistiin vasta vuonna 1973 nimellä Sandy Denny & The Strawbs albumilla All Our Own Work. Se sisältää varhaisen version Dennyn tunnetuimmasta sävellyksestä Who Knows Where The Time Goes. Mainitun kappaleen demoversio kantautui Judy Collinsin korviin ja hän levytti kyseisen biisin oman albuminsa nimiraidaksi. Denny saavutti näin ollen mainetta säveltäjänä vaiheessa, jolloin hän ei solistina ollut vielä kovinkaan tunnettu. Denny halusi ilmaista itseään sekä solistina että biisintekijänä ja saavuttaa laajemman yleisön. Hän koki, ettei The Strawbs kyennyt vastaamaan näihin tarpeisiin. Toukokuussa 1968 yhtye Fairport Convention järjesti koe-esiintymisiä eronneen solistinsa Judy Dyblen tilalle ja Dennystä muodostui ilmeinen valinta. What We Did on Our Holidays oli ensimmäinen Fairport Convention-albumi, jolla Denny oli mukana. Hänen voi todeta laajentaneen brittiläistä folkrepertuaaria ja niinpä häntä voidaankin pitää jopa avainhahmona brittiläisen folkrockin kehityksessä. Seuraava Fairportin pitkäsoitto, jonka työstämiseen Denny osallistui, Unhalfbricking, sisälsi useampia Bob Dylanin sävellyksiä, tunnetuimman version Who Knows Where the Time Goesista sekä yli 11-minuuttisen näkemyksen traditionaalista A Sailor’s Life. Dennyn varsinainen mestariteos Fairportin kanssa oli kuitenkin niin ikään vuonna 1969 ilmestynyt Liege & Lief.

Denny lähti Fairportista loppuvuodesta 1969. Seuraavaksi hän muodosti oman yhtyeensä Fotheringayn. Se julkaisi nimeään kantavan albumin. Toinen vuoden 1970 pitkäsoitto julkaistiin vasta vuonna 2008. Se sisälsi useita Denny-originaaleja, joista yksi, Nothing More, oli sävelletty pianolla. Tulevaisuudessa siitä oli muodostuva Dennyn keskeisin instrumentti. Yhtye hajosi tuottaja Joe Boydin saatua töitä Warner Brosilta. Denny aloitti soolouransa ja hänen soolodebyyttinsä North Star Grassman and the Ravens ilmestyi vuonna 1971. Sen keskeisiin kohokohtiin lukeutuivat erityisesti Late November ja Last Time Around. Kakkossoolo Sandy ilmestyi seuraavana vuonna ja kyseessä oli ensimmäinen Trevor Lucasin tuottama Dennyn albumi. Kahdeksan omaa tuotantoa edustavan kappaleen lisäksi se sisälsi viimeisen Dennyn levyttämän traditionaalin The Quiet Joys of Brotherhood. Melody Makerin lukijat äänestivät Dennyn parhaaksi brittiläiseksi laulajattareksi vuosina 1970 ja 1971. Dennystä tuli myös ainoa Led Zeppelinin levyllä vieraillut vokalisti. Hän lauloi Robert Plantin kanssa dueton kappaleessa The Battle of Evermore yhtyeen legendaarisella neljännellä albumilla.

Kolmannen soololevynsä Like An Old Fashioned Waltz Denny julkaisi vuonna 1973. Albumin klassikoihin lukeutuu erityisesti kappale Solo. Samana vuonna hän avioitui pitkäaikaisen poikaystävänsä, tuottaja Trevor Lucasin kanssa. Seuraavana vuonna Denny liittyi uudelleen Fairport Conventionin jäseneksi yhtyeen maailmankiertueelle. Siltä kasattiin livealbumi Fairport Live Convention ja uusi studiolevy Rising for the Moon ilmestyi vuonna 1975. Vaikka Dennyn soolotuotanto erosi tyylillisesti Fairportista melko voimakkaastikin, hän oli mukana kirjoittamassa seitsemää albumin yhdestätoista raidasta. Denny ja Lucas jättivät Fairportin samaisen vuoden lopussa ja ryhtyivät työstämään uusia kappaleita. Ne julkaistiin vuonna 1977 nimellä Rendezvous ja kyseinen valitettavan vähälle huomiolle jäänyt albumi jäi myös Dennyn joutsenlauluksi. Denny teki kyseisen pitkäsoiton tiimoilta myös Britannian- kiertueen, joka jäi hänen viimeisekseen. Kiertueen viimeinen konsertti Lontoon Royalty Theatressa myös äänitettiin, mutta koska kitarat jouduttiin teknisten ongelmien vuoksi soittamaan uudestaan, albumi sai julkaisunsa vasta vuonna 1998. Viimeisinä aikoinaan Dennyllä oli ongelmia erilaisten aineiden kanssa. Ollessaan lomalla Cornwallissa maaliskuussa 1978 Denny kompastui vaarallisesti portaissa. Vielä huhtikuun ensimmäisenä hän esiintyi hyväntekeväisyyskonsertissa Byfieldissä. 17. huhtikuuta Denny vaipui koomaan ja kuoli neljä päivää myöhemmin Wimbledonin Atkinson Morleyssa. Kuoltuaan Sandy Denny on saavuttanut todellisen kulttiklassikon statuksen. Hänen kuolemanjälkeisistä julkaisuistaan mainittakoon vuonna 1985 ilmestynyt neljän lp:n kokoelma Who Knows Where the Time Goes sekä kaksikymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt, ainoastaan Sandy Dennyksi nimetty boxi.

Tiistain tukeva:Kotimaisen hardrockin kiistaton klassikko

Kuusamolainen Zero Nine edusti erityisesti 80-luvulla kotimaisessa hardrockissa laadullisesti liki pitäen omaa luokkaansa. Yhtyeen tunnetuimman kokoonpanon muodostivat solisti Kepa Salmirinne, kitaristit Timo Käsmä ja Martti Mäntyniemi, basisti Esa Harju, rumpali Mikko Korpela sekä kosketinsoittaja Iro Murtola. Esikoissingle, vuonna 1980 ilmestynyt Down the Line/Suzanne on komeimpia debyyttilevytyksiä koko kotimaisen rockin historiassa. Esikoispitkäsoitto Visions, Scenes and Dreams ilmestyi tammikuussa 1982. Kyseisen albumin kappaleita oli ehditty soittaa jo pitkään, mikä osaltaan vaikutti onnistuneeseen lopputulokseen. Vahvan kokonaisuuden biiseistä mainittakoon I'm Gonna Try ja In the Drizzlin' Rain. Kakkosalbumia, vielä samana vuonna ilmestynyttä Blank Verseä oli mukana tuottamassa Ian Gillan. Kappalemateriaalinsa tasossa se sijoittui varsin lähelle edeltäjäänsä. Longarin huippuhetkistä mainittakoon I Don’t Wanna See You So Dejected sekä Crimson Tide. Vuonna 1984 ilmestynyttä kolmatta pitkäsoittoa Headline yhtyeen jäsenet pitivät itse hienoisena välityönä, mutta myös se sisälsi todellisia ässiä ja jopa pieniä hittejä Walk Awayn ja Run to the Lightsin kaltaisten raitojen ansiosta. Lopullinen läpimurto oli kansainväliselle Virgin-yhtiölle tehty ja vuonna 1985 ilmestynyt White Lines, jonka hittejä olivat nimikappale sekä erityisesti Never Stop Running. Seuraavan vuoden kesällä ilmestyneellä pitkäsoitolla Intrique Zeroilla vasta olivatkin sävelkynät terässä. Albumi sisälsi useammankin hitin, eli Angel of Mercy, Dump Me ja suurin menestys Banging on Drums.

 Samaisena vuonna Zero Nine toimi avausesiintyjänä Tukholmassa Monsters of Rockissa, jossa muina esiintyjinä olivat Def Leppard, Ozzy Osbourne sekä Scorpions. Vuonna 1987 Zero kävi esiintymässä Lontoon kuululla Marquee-clubilla. Yleisön joukossa olleen Uriah Heepin kitaristi Mick Box saapui keikan jälkeen lavan taakse kättelemään. Kevättalvella vuosina 1987 ja 1988 järjestetyillä Hard Rock Toureilla kiersivät Kuusamon hyvien, eli Zero Ninen kanssa Kouvolan kovat, eli Peer Günt ja Helsingin pahat, eli Backsliders.  Vuonna 1988 ilmestynyt Voodoo You oli Zeron huippusuosion viimeinen ja raskain levy. Sen kappaleista mainittakoon nimiraita, Rollin’ through the Night sekä Wrong Side. Yhtyeen seuraavaa pitkäsoittoa saatiin odottaa aina vuoteen 1996, jolloin ilmestyi varsin onnistunut Freak Show. Vuonna 2004 ilmestyi hyvää tasoa edelleen ylläpitänyt albumi N E Files ja Zeron tuorein ja niin ikään onnistunut pitkäsoitto on vuonna 2009 ilmestynyt IX. 2000-luvusta eteenpäin yhtyeen basistina on vaikuttanut Jarski Jaakkola. Viime vuodet oululaistunut kotimaisen hardrockin klassikko on keikkaillut säästeliäästi, mutta sen tehdessään se on edelleen ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen yhtye. Nollaysi on toiminut lämmittelyesiintyjänä vielä 2000- ja osin 2010-luvuilla  myös  Ac/Dc:lle, Whitesnakelle ja Alice Cooperille. Vuoden 2021 aikana Zero Nine on tehnyt paluun esiintymislavoille ja soittanut sekä clubi, että festivaalikeikkoja. 

Maanantain mainio:Purkitettua blueskuumuutta

Vuonna 1965 Los Angelesissa perustettu Canned Heat lukeutuu kaikkien aikojen legendaarisimpiin bluesrockyhtyeisiin. Sen originaalikokoonpanon muodostivat solisti Bob ”The Beard” Hite, vuonna 1970 menehtynyt ja 27-kerhoon päässyt kitaristi Alan ”Blind Owl” Wilson, yhtyeeseen paluun tehnyt basisti Larry Taylor, kitaristi Henry Vestine sekä rumpali Frank Cook. Vuonna 1967 ilmestynyt yhtyeen nimetön debyyttialbumi koostui lähes täysin bluesklassikoiden coverversioista, joista mainittakoon Rollin’ and Tumblin’, Dust My Broom ja Help Me. Cookin tilalle rumpaliksi vaihtui Feto de la Parra, joka yhtyeen jäsenistä ainoana on ollut mukana Canned Heatissä kaikki nämä vuodet. Hänen myötään Canned Heat oli löytänyt klassisimman kokoonpanonsa. Vuonna 1968 ilmestynyt kakkosalbumi Boogie with Canned Heat lukeutuu jo yhtyeen klassikkotuotantoon. Alan Wilsonin korkealta tulkitsemasta On the Road Againista muodostui singlehitti ja pitkäsoiton päättävä Larry Taylorin käsialaa oleva yli 11-minuuttinen Fried Hockey Boogie edustaa lähes esimerkillisesti yhtyeen boogiepoljentoisempaa tyyliä.  Canned Heatistä muodostui housebändi Sunset Bulevardilla avatussa Kaleidoscope-clubissa, jossa se soitti Jefferson Airplanen, Grateful Deadin ja Buffalo Springfieldin kaltaisten suuruuksien kanssa. Samaisen vuoden syyskuussa Canned Heat suuntasi ensimmäiselle Euroopan-kiertueelleen. Englannissa yhtye esiintyi myös Top of the Popsissa.

Vielä vuonna 1968 ehti ilmestyä Canned Heatin seuraava pitkäsoitto Living the Blues, joka oli  lisäksi tupla-albumi. Tuplan ensimmäisen levyn kakkospuolen täyttää lähes kokonaan 19-minuuttinen Parthenogenesis ja kakkoslevy jakautuu kaksiosaiseen, livenä nauhoitettuun Refried Boogieen, jonka kumpikin osa kestää parikymmentä minuuttia.  Living the Bluesilta löytyvästä Going Up the Countrysta, joka niin ikään oli Alan Wilsonin vokalisoima, muodostui myös hitti ja se kuultiin Woodstock-elokuvan alussa. Canned Heat oli eräs kyseisen mammuttifestivaalin suosituimmista ja myös onnistuneimmista esiintyjistä. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto Hallelujah julkaistiin kuukausi ennen Woodstockia ja varsin laadukasta valkoista bluesia sisältänyt albumi koostui tällä kertaa ensisijaisesti orginaalikappaleista, joista nostettakoon erityisesti esiin Alan Wilsonin varsin onnistunut Time Was. Ennen seuraavaa Euroopan-kiertuettaan Canned Heat nauhoitti seuraavan, niin ikään tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuvan pitkäsoiton Future Blues, jonka kahdeksasta kappaleesta viisi edusti yhtyeen omaa tuotantoa. Bob Hiten laulamasta Let’s Work Togetheristä muodostui hitti ja muista huippuhetkistä mainittakoon nimiraita, Sugar Bee sekä bluesia huokuva So Sad (The World is in a Tangle). Kyseessä on ainoa yhtyeen tuotannon kiistaton klassikkolevy, jolla kitaristina oli Harvey Mandel. Hänen lähdettyään Vestine palasi kepin varteen. Canned Heat painui studioon bluesin kiistattomiin klassikoihin lukeutuvan John Lee Hookerin kanssa. Tuloksena oli vuonna 1971 ilmestynyt albumi Hooker n’ Heat, jolla maestro vastasi kaikista kappaleista. Niistä kahta oli ollut mukana kirjoittamassa myös Bernard Besman. Canned Heatin historian legendaarisin luku päättyi Alan Wilsonin kuoltua 3. syyskuuta 1970. Canned Heat-kokoonpano, jossa kitaristeina olivat Vestine sekä Joel Scott Hill konsertoi vuonna 1971 ensimmäisessä Ruisrockissa suurella menestyksellä. Virallinen julkaisu Live at Turku Festival näki päivänvalon 1995.  

Sunnuntain extra:Phil Lynottin muistoksi

Irlantilainen Thin Lizzy on eräs kaikkien aikojen merkitttävimmistä hardrockyhtyeistä. Se henkilöityy melko voimakkaasti laulaja/basisti/biisintekijäänsä Phil Lynottiin. Thin Lizzyn ensimmäisen levytyskokoonpanon muodostivat Lynottin lisäksi luottorumpalina säilynyt Brian Downey sekä kitaristi Eric Bell. Thin Lizzyn ensimmäiset 70-luvun alussa julkaistut pitkäsoitot Thin Lizzy, Shades of Blue Orphanage ja Vagabonds of the Western World olivat musiikillisesti varsin monipuolisia ja kiinnostavia kokonaisuuksia. Ensimmäinen hitti oli vuonna 1972 tehty laukkaava rocktulkinta vanhasta irlantilaisesta folkbiisistä Whisky in the Jar. Thin Lizzyn kuuluisin kokoonpano syntyi, kun Eric Bellin korvasivat kitaristit Scott Gorham ja Brian Robertson. Lopullinen läpimurto oli vuoden 1976 albumi Jailbreak ja siltä poimittu single The Boys Are Back in Town. Lizzyn legendaarisimman kokoonpanon muut menestysalbumit Johnny the Fox ja Bad Reputation edustivat niin ikään varsin hyvää tasoa. Vuonna 1977 Thin Lizzy soitti Ruisrockin pääesiintyjänä. Seuraavana vuonna ilmestyi klassikkotasoinen livetupla Live and Dangerous. Brian Robertsonin tilalle vaihtui jo aivan 70-luvun alussa Thin Lizzyssä vieraillut ja sittemmin varsin menestyksekkään soolouran luonut Gary Moore. Kyseinen Lizzy-kokoonpano julkaisi vuonna 1979 brittilistan kärkeen kivunneen pitkäsoiton Black Rose.

80-luvun alkajaisiksi Thin Lizzyn kitaristiksi vaihtui aikaisemmin studiokettuna kunnostautunut Snowy White, jonka kanssa yhtye työsti kyseisen vuosikymmenen parhaat pitkäsoittonsa Chinatown ja Renegade. Viimeinen studioalbumi oli heavyrockiin kallistunut Thunder and Lightning ja jäähyväiskiertueelta kasattiin tuplalive Life. 80-luvun alkupuolella Lynott julkaisi kaksi sooloalbumia, Solo in Soho sekä The Philip Lynott Album. Thin Lizzyn hajoamisen jälkeen Phil Lynott ehti työstää Gary Mooren kanssa menestyksekkään dueton Out in the Fields ja johtaa myös Grand Slam-nimistä yhtyettä. Karismaattinen biisintekijä ja esiintyjä menehtyi kuitenkin kovaan rockelämään jo 4. tammikuuta
1986. RIP Phil.

Lauantain pitkä:Punkprinsessan tarina

30. joulukuuta 1946 syntynyt Patricia Lee, eli Patti Smith on amerikkalainen laulaja/lauluntekijä, runoilija ja artisti, jolla osaltaan oli merkittävä vaikutuksensa 1970-luvun puolivälin new yorkilaiseen punkliikkeeseen. Tähän vaikutti osaltaan ratkaisevasti artistin vuoden 1975 klassikkostatuksen saavuttanut debyyttialbumi Horses. Punkin kummitädiksi tituleeratun Smithin työ kattaa niin musiikin, taiteen kuin runoudenkin.Hänen tunnetuin kappaleensa on yhteistyötä Bruce Springsteenin kanssa edustava Because the Night. Billboardin listalla sijalle 13. noussut raita on Smithin vuoden 1978 pitkäsoitolta Easter. Rock and Roll Hall of Fameen Smith pääsi vuonna 2007. Marraskuussa 2010 artisti voitti palkinnon muistelmateoksestaan Just Kids ja seuraavana vuonna hän vastaanotti Polar Music -palkinnon.
1970-luvun puoliväliä lähestyttäessä Smith teki yhteistyötä erinomaisen amerikkalaisen hardrockyhtye Blue Öyster Cultin kanssa tekstittämällä useita sen keskeisiä kappaleita. Patti Smith Group muotoutui vuonna 1974 kitaristi, basisti ja rockhistorioitsija Lenny Kayen, kitaristi/basisti Ivan Kralin, rumpali Jay Dee Daughertyn ja kosketinsoittaja Richard Solin kanssa. Clive Davis sainasi yhtyeen Arista Recordsille ja vuonna 1975 ilmestyi yhtyeen ansaitsemaansa huomiota saavuttanut debyyttialbumi Horses. Sen ehkäpä tunnetuinta antia edustaa intensiteettiä tihkuva näkemys Van Morrisonin Them-yhtyeen kappaleesta Gloria. Samana vuonna Smith osallistui The Doorsin kosketinsoittaja Ray Manzarekin sooloalbumin The Whole Thing Started with Rock n' Roll Now It's Out of Control levytykseen. Hän oli mukana lausumassa kappaleen I Wake Up Screaming. Horsesin julkaisua seurasi keikkailua Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Vuoden 1976 kakkosalbumi Radio Ethiopia edusti edeltäjäänsä aggressiivisempaa soundia. Se ei saavuttanut esikoisen veroisia arvosteluja, mutta useista sen kappaleista muodostui keikkastandardeja. Smithin omien sanojen mukaan albumi sai vaikutteita MC 5-yhtyeeltä. Myöhemmin Smith avioitui kyseisen yhtyeen toisen kitaristin Fred "Sonic" Smithin kanssa.

 Vuonna 1978 ilmestyi menestyksekäs pitkäsoitto Easter ja seuraavana vuonna Wave, jonka kappaleista Fredrick ja Dancing Barefoot saavuttivat radiosoittoa. 80-luvulla Smith vietti pitkälti hiljaiseloa musiikin tekemisen osalta. Vuonna 1988 ilmestyi pitkäsoitto Dream of Life, jonka kappaleista nostettakoon esiin People Have the Power. Fred Smith menehtyi sydänkohtaukseen marraskuussa 1994 ja myös Pattin veli ja originaali kosketinsoittaja kuolivat. Muun muassa ystävänsä, REM-yhtyeen Michael Stipen kehotuksesta Patti palasi esiintymislavoille ja keikkaili Bob Dylanin kanssa joulukuussa 1995. Seuraavana vuonna ilmestyi pitkäsoitto Gone Again, jonka kappale About a Boy oli omistettu Kurt Cobainille. Vuonna 1997 oli vuorossa albumi Piece and Noise ja vuonna 2000 Gung Ho. Vuonna 2002 ilmestyi tuplakokoelma Land 1975-2002, jonka antiin lukeutuu onnistunut cover Princen kappaleesta When Doves Cry. Smithin taidetta esitellyt näyttely Strange Messenger avautui Andy Warhol -museossa Pittsburgissa syyskuussa 2002.  Huhtikuussa 2004 ilmestyi seuraava albumi Trampin, jonka useat kappaleet käsittelivät äitiyttä osaltaan kunnianosoituksena hänen kaksi vuotta aikaisemmin kuolleelle omalle äidilleen. Suomessa Smith esiintyi muun muassa vuoden 2007 Provinssirockissa. Vuonna 2008 ilmestyi dokumenttielokuva Patti Smith:Dream of Life. Saman vuoden heinäkuussa ilmestyi Smithin ja Kevin  Shieldsin yhteinen livealbumi The Coral Sea. Helmikuussa 2012 Smith esiintyi San Remon musiikkifestivaaleilla ja saman vuoden kesäkuussa julkaistiin hänen toistaiseksi tuorein, myönteiset arvostelut saavuttanut pitkäsoittonsa Banga (Believe or explode) Vuonna 2014 artisti työskenteli toisen kirjansa parissa ja jatkoi esiintymisiä. Vuonna 2017 Smith esitti itseään Terrence Malickin ohjaamassa elokuvassa Song to Song.Seuraavana vuonna hänen konserttidokumenttielokuvansa Horses:Patti Smith and Her Band sai ensi-iltansa Tribeca-elokuvafestivaalilla ja saavutti varsin myönteiset arviot.Vuonna 2019 Smith esitti antheminsa People Got the Powerin Stewart Copelandin ja Choir! Choir! Choir!:in kanssa Onassis Festivaliililla Democracy is Coming. Keskeisenä vaikuttajana Smith on ollut esimerkiksi Madonnalle, Holen Courtney Lovelle ja Garbage-yhtyeen Shirley Mansonille.

Perjantain pohjat:Eräs brittiläisen glamrockin keskeisistä nimistä

Brittiläinen Mott the Hoople lukeutuu 70-luvun alkupuolen keskeisimpiin glamrockyhtyeisiin, vaikka yhtyeen musiikilla onkin vahvat rhythm and blues-juuret. Mottin esiasteisiin kuului kaksi herefordhireläistä yhtyettä. Kitaristi Pete Everend Watts ja rumpali Dale Buffin Griffin olivat jo 60-luvun alkupuolella mukana yhtyeessä The Soulents. Kitaristi Mick Ralphs vaikutti yhtyeessä The Buddies. Vuoteen 1966 mennessä basistiksi siirtynyt Watts ja Ralphs olivat muodostaneet yhteisen yhtyeen The Doc Thomas Group. Se loi keikkauraa clubitasolla Italiassa ja julkaisi paikallisen levy-yhtiön kautta nimeään kantaneen debyyttialbumin alkuvuodesta 1967. Seuraavana vuonna Dale Griffin ja kosketinsoittaja Verden Allen liittyivät yhtyeen kokoonpanoon. Britanniassa bändi konsertoi käyttäen nimiä Shakedown Sound ja Silence. Levy-yhtiö Islandin Guy Stevens iski korvansa yhtyeeseen, mutta ei pitänyt sen solistista Stan Tippinsistä. Lehti-ilmoituksen perusteella solisti/kosketinsoittajaksi valikoitui Ian Hunter. Tippins ryhtyi toimimaan yhtyeen kiertuemanagerina. Stevensin ehdotuksesta yhtyeen nimeksi vaihtui Mott the Hoople Willard Manusin samannimisen novellin mukaan. Vuonna 1969 ilmestynyt Mott the Hooplen esikoisalbumi nauhoitettiin ainoastaan kahdessa viikossa. Siitä muodostui kulttimenestys ja pitkäsoiton kappalemateriaalista mainittakoon instrumentaaliversio The Kinksin klassikosta You Really Got Me,  Sony Bonon Laugh at Me sekä Sir Douglas Quintetin at the Crossroads. Seuraavina vuosina ilmestyneet pitkäsoitot Mad Shadows ja Wild Life menestyivät edeltäjäänsä heikommin.

David Bowie oli Mott the Hooplen diggari ja hän lahjoitti hajoamisen partaalla olleelle yhtyeelle kappaleensa All the Young Dudes. Yhtyeen suurimmaksi hitiksi muodostunut kappale julkaistiin heinäkuussa 1972 ja myös samanniminen albumi sijoittui brittilistalla sijalle 21.  Kosketinsoittaja Verden Allen erosi yhtyeestä keväällä 1973 ennen seuraavan, top teniin kivunneen pitkäsoiton Mott ilmestymistä. Hänen tilalleen otettiin aina kaksi kosketinsoittajaa; aikaisemmin erityisesti hitistä Everlasting Love muistetussa  Love Affair -yhtyeessä vaikuttanut Morgan Fisher sekä jonkin aikaa Hammondia soittanut Mick Bolton. Mott-pitkäsoitto sisälsi kaksi singlemenestystä; All the Way from Memphis sekä Honoloochie Boogie. Kummassakin kuultiin saksofonistina Roxy Musicin Andy McKaytä. Samaisen vuoden elokuussa Mick Ralphs lähti perustamaan Bad Companya Freen Paul Rodgersin ja Simon Kirken kanssa. Hänen tilalleen tuli Spooky Toothin Luther Grosvenor, jonka nimeksi vaihtui sopimuksellisista syistä Ariel Bender. Vuonna 1974 ilmestyneen albumin The Hoople hittejä olivat Golden Age of Rock N' Roll sekä todella koskettava Roll Away the Stone. Myös Mott the Hoople Live julkaistiin samana vuonna ja yhtyeen viimeinen singlemenestys oli Saturday Gigs. Loppuvaiheessa Bowien Spiders-yhtyeen Mick Ronson korvasi Benderin kitaran varressa. Legendaarinen kokoonpano tuli tiensä päähän, kun Hunter ja Ronson lähtivät yhtyeestä muodostaakseen duon. Vuonna 1974 Mott the Hoople keikkaili vielä Amerikassa Bender kitaristinaan. Suurella osalla kyseisistä esiintymisistä lämmittelyesiintyjän tehtävästä huolehti Queen, joka vieläpä viittasi kyseiseen kiertueeseen varhaisen singlehittinsä Now I'm Here tekstissä. Mott the Hoople jatkoi toimintaansa vaihtelevilla kokoonpanoilla vuoteen 1980 saakka. Yhtyeen reunionit ovat ajoittuneet vuosiin 2009, 2013, 2018 ja 2019. Niistä viimeisimmässä Mott the Hoople konsertoi Britannian lisäksi ensi kertaa Yhdysvalloissa 45 vuoteen. Vuoden 1974 kokoonpanoa kyseisessä lineupissa edustivat Ian Hunter, Ariel Bender ja Morgan Fisher.  

Torstain terävä:70-luvun kiistaton discokuningatar

Paremmin taitelijanimellään Donna Summer tunnettu LaDonna Adrian Gaines oli 70-luvun discomusiikin kiistaton ykkösnimi. Hän oli paitsi solisti, myös biisintekijä ja taiteilija. Donna vaikutti psykedeelistä rockia soittaneen Crow-yhtyeen solistina New Yorkissa. Sieltä hän siirtyi Eurooppaan osana Hair-musikaalin kiertävää versiota. Saksassa hän tapasi Three Dog Night-yhtyeen levytyssession yhteydessä tuottajat Georgio Moroderin ja Pete Bellotten. Yhteistyö alkoi 17-minuuttisella seksikkäällä discobiisillä Love to Love You Baby 70-luvun puolivälissä. Samanniminen pitkäsoitto oli Donnan debyyttialbumi ja nimikappaleen lyhennetty singleversio nousi Billboardin listalla kakkoseksi seuraavan vuoden alussa. Samana vuonna ilmestyivät Love Trilogy sekä kolmas pitkäsoitto Four Seasons of Love, joista jälkimmäinen myi kultaa. Vuonna 1977 julkaistiin sekä konseptialbumi I Remember Yesterday, että laadukas tuplalevy Once Upon A Time, jonka suurin hitti oli mekaanista beatiä upeasti hyödyntänyt I Feel Love, jonka ehti coveroida jopa kotimainen Kingston Wall-yhtye.

 Vuonna 1978 ilmestyi tupla-albumin mittainen konserttitaltiointi Live and More. Lisäksi Donna oli mukana menestyksekkään elokuvan Thank God It’s Friday soundtrackillä. Seuraavana vuonna vuorossa oli ehkäpä Donnan levytysuran huippu, tupla Bad Girls, jonka suurimpia hittejä olivat rankka Hot Stuff, balladikaunokki Dim All the Lights sekä nimikappale. Samana vuonna menestystä täydensi vielä Barbara Streisandin kanssa toteutettu duetto No More Tears (Enough is Enough), joka meni Jenkkilistan kärkeen. 80-luvun alussa ilmestyneet  The Wanderer ja artistin nimeä kantanut pitkäsoitto pitivät yllä laadukasta tasoa. Vuonna 1983 ilmestyneen albumin She Works Hard for the Money nimikappale oli suuri hitti. Hieman hiljaisemman kauden jälkeen suurmenestystä jatkoi vielä vuosikymmenen lopussa Stock Aitken Watermanin kanssa työstetty pitkäsoitto Another Place and Time, jonka hittejä olivat I Don’t Wanna Get Hurt sekä This Time I Know It’s For Real. Summerin viimeiseksi pitkäsoitoksi jäi vuonna 2008 ilmestynyt Crayons. Pitkään syöpää vastaan taistellut Donna menehtyi 17. toukokuuta 2012. Hänen vaikutuksensa lukuisiin artisteihin Madonnasta lähtien on kiistaton.