Vielä vuonna 1968 ehti ilmestyä Canned Heatin seuraava
pitkäsoitto Living the Blues, joka oli lisäksi tupla-albumi. Tuplan
ensimmäisen levyn kakkospuolen täyttää lähes kokonaan 19-minuuttinen
Parthenogenesis ja kakkoslevy jakautuu kaksiosaiseen, livenä nauhoitettuun Refried
Boogieen, jonka kumpikin osa kestää parikymmentä minuuttia. Living the Bluesilta löytyvästä Going Up the
Countrysta, joka niin ikään oli Alan Wilsonin vokalisoima, muodostui myös hitti
ja se kuultiin Woodstock-elokuvan alussa. Canned Heat oli eräs kyseisen
mammuttifestivaalin suosituimmista ja myös onnistuneimmista esiintyjistä.
Yhtyeen seuraava pitkäsoitto Hallelujah julkaistiin kuukausi ennen Woodstockia
ja varsin laadukasta valkoista bluesia sisältänyt albumi koostui tällä
kertaa ensisijaisesti orginaalikappaleista, joista nostettakoon erityisesti
esiin Alan Wilsonin varsin onnistunut Time Was. Ennen seuraavaa
Euroopan-kiertuettaan Canned Heat nauhoitti seuraavan, niin ikään tuotantonsa
parhaimmistoon lukeutuvan pitkäsoiton Future Blues, jonka kahdeksasta kappaleesta
viisi edusti yhtyeen omaa tuotantoa. Bob Hiten laulamasta Let’s Work
Togetheristä muodostui hitti ja muista huippuhetkistä mainittakoon nimiraita,
Sugar Bee sekä bluesia huokuva So Sad (The World is in a Tangle). Kyseessä on
ainoa yhtyeen tuotannon kiistaton klassikkolevy, jolla kitaristina oli Harvey Mandel.
Hänen lähdettyään Vestine palasi kepin varteen. Canned Heat painui studioon
bluesin kiistattomiin klassikoihin lukeutuvan John Lee Hookerin kanssa. Tuloksena
oli vuonna 1971 ilmestynyt albumi Hooker n’ Heat, jolla maestro vastasi
kaikista kappaleista. Niistä kahta oli ollut mukana kirjoittamassa myös Bernard
Besman. Canned Heatin historian legendaarisin luku päättyi Alan Wilsonin
kuoltua 3. syyskuuta 1970. Canned Heat-kokoonpano, jossa kitaristeina olivat Vestine
sekä Joel Scott Hill konsertoi vuonna 1971 ensimmäisessä Ruisrockissa suurella menestyksellä. Virallinen julkaisu Live at Turku Festival näki päivänvalon 1995.
maanantai 5. tammikuuta 2015
Maanantain mainio:Purkitettua blueskuumuutta
Vuonna 1965 Los Angelesissa perustettu Canned Heat lukeutuu
kaikkien aikojen legendaarisimpiin bluesrockyhtyeisiin. Sen
originaalikokoonpanon muodostivat solisti Bob ”The Beard” Hite, vuonna 1970 menehtynyt ja 27-kerhoon päässyt kitaristi
Alan ”Blind Owl” Wilson, yhtyeeseen paluun tehnyt basisti Larry Taylor,
kitaristi Henry Vestine sekä rumpali Frank Cook. Vuonna 1967 ilmestynyt yhtyeen
nimetön debyyttialbumi koostui lähes täysin bluesklassikoiden coverversioista,
joista mainittakoon Rollin’ and Tumblin’, Dust My Broom ja Help Me. Cookin
tilalle rumpaliksi vaihtui Feto de la Parra, joka yhtyeen jäsenistä ainoana on
ollut mukana Canned Heatissä kaikki nämä vuodet. Hänen myötään Canned Heat oli
löytänyt klassisimman kokoonpanonsa. Vuonna 1968 ilmestynyt kakkosalbumi Boogie
with Canned Heat lukeutuu jo yhtyeen klassikkotuotantoon. Alan Wilsonin
korkealta tulkitsemasta On the Road Againista muodostui singlehitti ja
pitkäsoiton päättävä Larry Taylorin käsialaa oleva yli 11-minuuttinen Fried
Hockey Boogie edustaa lähes esimerkillisesti yhtyeen boogiepoljentoisempaa
tyyliä. Canned Heatistä muodostui
housebändi Sunset Bulevardilla avatussa Kaleidoscope-clubissa, jossa se soitti
Jefferson Airplanen, Grateful Deadin ja Buffalo Springfieldin kaltaisten suuruuksien kanssa. Samaisen vuoden syyskuussa Canned Heat suuntasi ensimmäiselle
Euroopan-kiertueelleen. Englannissa yhtye esiintyi myös Top of the Popsissa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti