Maanantain mainio:Takuuvarma Haloo Helsinki!

Haloo Helsinki! -yhtyeen laadukas, joskin suhteellisen yllätyksetön setti päätti Joensuun tämänvuotisen Osuuskaupparockin. Keikka käynnistyi lupaavasti tuoreimman albumin Voiko enkelitkin eksyä nimikappaleella. Niin ikään tuoretta tuotantoa edustanutta Gardeniaa seurasi kaksi iäkkäämpää lähes klassikkotasoista kappaletta, eli Jos mun pokka pettää kolmosalbumilta ja koko setin vanhinta tuotantoa edustanut ja yhtyeen kitararocktaustasta upeasti muistuttanut Perjantaina. Köpis 2012 edusti vuonna 2014 ilmestyneen albumin Kiitos ei ole kirosana tuotantoa ja Vegas jälleen tuoreimman pitkäsoiton biisistöä. Kuule minua oli mainio poiminta yhtyeen kolmannelta pitkäsoitolta setin jälkimmäisen puoliskon koostuessa vain ja ainoastaan hittikappaleista. Kiitos ei ole kirosana ja Hulluuden highway -albumeilta kuultiin molemmilta nimikappaleet, Maailman toisella puolen on bändin tuotannon ensimmäinen suurhitti ja Huuda! eräs vuonna 2012 ilmestyneen albumin Maailma on tehty meitä varten menestyskappaleista. Varsinainen setti päättyi Kiitos ei ole kironsana -albumin ehkäpä suurimpaan hittiin Beibi. Encoreosuuden käynnistänyt Pulp Fiction edusti niin ikään samaisen pitkäsoiton lähes yhtä tunnettua tuotantoa ja viimeisenä soitettu Reiviluola setistä ainoana vuonna 2021 ilmestyneen albumin Älä pelkää elämää biisistöä. Kokonaisuutena Haloo Helsinki! tarjosi totutun ammattitaitoisen ja hittipainotteisen setin. Esimerkiksi Kuussa tuulee ja Maailma on tehty meitä varten -albumin nimikappale olisivat saattaneet tehdä keikan sisällöstä vielä kuultua kiinnostavamman. Selkeää slovarituotantoa ei tällä kertaa soitettu lainkaan; etenkin Vapaus käteen jää olisi mainitussa tyylilajissa ollut liki pitäen ehdoton valinta. Hyvä joka tapauksessa näinkin. 

Haloo Helsinki! Joensuun Osuuskaupparockissa ensimmäinen elokuuta 2026. 

 

Sunnuntain extra:Merkittävä keikkadokumentti Jerry Garcia Bandin alkuvaiheesta

Jerry Garcia Band:Let It Rock:The Jerry Carcia Collection, Vol 2

Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2 on Jerry Garcia Bandin 17.- 18. marraskuuta 1975 Keystonessa, Berkeleyssä, Californiassa taltioitu livealbumi. Rhino Records julkaisi sen tuplacd:nä marraskuun kymmenentenä. Vuosien 1975-1995 välillä The Jerry Garcia Band oli Grateful Deadin johtohahmon Jerry Garcian keskeisimpänä musiikillisena sivuprojektina. Vuosien mittaan Jerry Garcia Band koki useita miehistönvaihdoksia. Yhtyeen originaali lineup oli toiminnassa elokuun ja joulukuun 1975 välisenä aikana. Kitarasta ja vokalisoinnista vastanneen Garcian lisäksi siihen kuuluivat pianisti Nicky Hopkins, basisti John Kahn, ja rumpali Ron Tutt. Rytmiryhmä oli kuulunut myös Garcian edelliseen yhtyeeseen Legion of Mary. Korkealle arvostettuna sessiomuusikkona tunnetuksi tullut Hopkins oli soittanut britti-invaasion keskeisten edustajien lisäksi esimerkiksi Jefferson Airplanen ja Quicksilver Messenger Servicen kanssa. Let It Rock:The Jerry Garcia Collection, Vol 2:sta laativat myönteiset arvionsa esimerkiksi Music Boxin John Metzger, Relixin Rob Turner, jonka mukaan Nicky Hopkinsin soitto inspiroi Garciaa jazzvaikutteisempaan soittotyyliin kuin Jerry Garcia Bandin myöhäisemmissä inkarnaatioissa sekä JamBase.Tuplakon käynnistää lähes 13 ja puoliminuuttinen näkemys Chuck Berryn Let It Rockista. Tunnetuimmat poiminnat Grateful Deadin repertuaarista ovat Friend of the Devil ja Sugaree. Hopkinsin sävellystuotantoa edustavat kaksi lähes kymmenminuuttista biisiä; Pig’s Boogie ja Edward, The Mad Shirt Grinder. Stonesien Let’s Spend the Night Togetherista kuullaan lähes 19-minuuttinen ja soulvaikutteinen tulkinta.

Lauantain pitkä:Etenkin jäsenyydestään King Crimsonissa ja Bad Companyssa muistettu basisti

Ensimmäinen elokuuta 1946 syntynyt ja 21. syyskuuta 2006 edesmennyt Raymond ”Buzz” Burrell oli brittiläinen muusikko. Hänet muistetaan ensisijaisesti King Crimsonin basistina ja solistina vuosien 1971-1972 välisenä aikana sekä Bad Companyn originaalina basistina vuosien 1973 ja 1982 välillä. Burrell teki paluun Bad Companyyn vielä vuosien 1998-1999 välisenä aikana. Hän menehtyi Espanjassa 60 vuoden ikäisenä. Hollbeachissä, Lincolnshiressä syntynyt Burrell asui Saracens Headissä ja Hollbeach Hurnissa. Ollessaan teini 1950-luvun lopussa Burrell ryhtyi rytmikitaristiksi yhtyeeseen The Tea Time 4, jonka hän perusti koulutovereidensa Bernie Ruddin ja Brian Rocky Brownen kanssa. Molemmat pitivät jazzista ja Mose Allisonin, John Coltranen ja Charles Mingusin kaltaisten artistien tuotannosta. Myöhemmin Burrell kävi King’s Lynnin teknistä koulua. Yhtye koki monia miehistönvaihdoksia ja muutti 1960-luvun puolivälissä Lontooseen managerinsa Jack Barrien kehotuksesta. Ian McLaganin liittyttyä yhtyeen kosketinsoittajaksi ja sen muutettua nimensä Bozz Peopleksi bändi varmisti levytyssopimuksensa EMI:n Columbia-yhtiön kanssa. Burrellin tyyli nojasi selkeämmin jazziin ja McLaganin keskeisin vaikuttaja oli Booker T Jones. Yhtye nauhoitti neljä singleä ja toimi Kenny Lynchin ja Elkie Brooksin säestysbändinä. Suosio oli kuitenkin vähäistä ja pian McLagania kutsui pesti Small Facesin kosketinsoittajana. Loppuvuodesta 1965 Burrellia kaavailtiin The Whohun Roger Daltreyn paikalle. Hänen seuraava pestinsä oli soulyhtyeessä Feel for Soul Norwichissa vuoden 1966 aikana. Vuosien 1966 ja 1968 välillä Burrell julkaisi Columbia-yhtiöllä kuusi singleä nimellä Bozz. Niihin sisältyi muun muassa I Shall Be Released/Down in the Flood, jonka molemmat kappaleet edustivat Bob Dylanin tuotantoa. Tässä vaiheessa Burrell soitti hetken aikaa pian Deep Purplen perustaneiden kosketinsoittaja Jon Lordin, kitaristi Richie Blackmoren ja rumpali Ian Paicen sekä myöhemmin Chass and Davessa vaikuttaneen basisti Chas Hodgesin kanssa. Burrell osallistui yhtyeen Centipede vuonna 1971 ilmestyneen albumin Septober Energy levytykseen. Vuonna 1971 Burrell liittyi progeyhtye King Crimsonin uudeksi solistiksi. Hän oli tavannut Robert Frippin molempien vaikuttaessa Centipedessä. Yhtye etsi lisäksi uutta basistia. Rick Kempin kieltäydyttyä viime hetkellä pestistä Fripp ja Ian Wallace opettivat Burrelille basson soittoa uuden basistin etsimisen sijaan. Kyseinen King Crimsonin lineup keikkaili ja julkaisi diskografiansa neljännen albumin, vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Islands, joka on yhtyeen ainoa jousiorkesterin kanssa työstämä. Yhtyeen jäsenten väliset kitkat alkoivat sosiaalisesti kiertueella ja luovassa mielessä bändin tuossa vaiheessa tuoreimmasta albumista. Yhtyeen seuraavan kiertueen jälkeenn lyyrikko Peter Sinfield sai lähteä. Alkuvuoteen 1972 ajoittuneiden harjoitusten jälkeen koko yhtye hajosi, mihin vaikutti osaltaan Robert Frippin laatufriikkiys. Yhtyeen jäsenten oli palattava yhteen ja täytettävä keikkavelvoitteensa mainitun vuoden osalta tarkoituksenaan lopettaa toimintansa sen jälkeen. Vuonna 1972 ilmestynyt livealbumi Earthbound koostuu nauhoituksista juuri kyseiseltä kiertueelta. Myös vuonna 2017 ilmestynyt boxi Sailor’s Tales (1970-1972) sisältää tuotantoa koko Burrellin King Crimsonissa vaikuttamisen ajalta. Muut yhtyeen jäsenet olisivat halunneet jatkaa King Crimsonissa, mutta Fripp oli tehnyt päätöksensä ja mennyt eteenpäin. Vuonna 1973 Burrell, Wallace ja Mel Collins osallistuivat Peter Sinfieldin sooloalbumin Still nauhoituksiin. Lisäksi he muodostivat yhtyeen Snape CCS:n Alexis Kornerin ja Thorupin kanssa. Mainittu yhtye oli konsertoinut edellisenä vuonna Yhdysvalloissa King Crimsonin kanssa. Yhtye julkaisi studioalbumin Accidentally Born in New Orleans ja livelevyn Live on Tour in Germany. Vuoden 1974 aikana Burrell oli mukana Chapman Whitney Streetwalkersissa Familyn ja King Crimsonin muiden jäsenten kanssa. Burrell oli perustajajäsenenä brittiläisessä superyhtyeessä Bad Company, jonka originaalin kokoonpanon muodostivat muilta osin aikaisemmin Mott the Hooplessa kitaroinut Mick Ralphs sekä aikaisemmin brittiläisessä blues- ja hardrockyhtyeessä Freessä vaikuttaneet solisti Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke. Yhtyeen kolme ensimmäistä, vuosien 1974 ja 1976 välillä ilmestynyttä albumia Bad Company, Straight Shooter ja Run with the Pack saavuttivat kaikki platinalevyn. Vuonna 1977 ilmestynyt Burnin’ Sky ei ollut yhtä menestyksekäs, mutta vuonna 1979 ilmestyneellä albumillaan Desolation Angels Bad Company palasi platinalevykantaan. Vuonna 1982 ilmestynyt  Bad Companyn orginaalikokoonpanon viimeinen albumi Rough Diamonds menestyi yhtyeen albumeista suhteellisesti heikoimmin ja pian sen ilmestymisen jälkeen yhtye lopettikin toimintansa. Ralphs ja Kirke jatkoivat toimintaa Bad Companyn nimellä, mutta vasta vuonna 1998 Burrell ja Rodgers liittyivät mukaan reunion-kiertueelle. Tuplakokoelma The ’Original Bad Co’ Anthology sisälsi myös neljä uutuuskappaletta. Burrell jätti yhtyeen jälleen seuraavana vuonna. Tammikuussa 1981 hän oli liittynyt Roger Chapmanin sooloyhtyeeseen The Shortlistiin, josta hän erosi vuoden 1983 aikana. Burrell teki paluun yhtyeen riveihin jälleen toukokuussa 1987, mutta lähti uudelleen seuraavan vuoden kesäkuussa. Burrell oli mukana yhdellä raidalla Jon Lordin vuonna 1982 ilmestyneellä sooloalbumilla Before I Forget. Hän liittyi myös lyhytikäiseen yhtyeeseen Nightfly. 1990-luvun aikana Burrell työskenteli esimerkiksi Alvin Leen kanssa Best of British Blues-kiertueella vuonna 1996 sekä Ruby Turnerin kanssa. Mainitulla vuosikymmenellä Burrellin keskeisin musiikillinen yhteistyökumppani oli skotlantilainen bluessolisti Tam White, jonka kanssa Burrell vaikutti triossa The Shoe String Band sekä big bandissä The Celtic Groove Connection. White oli paikalla Burrellin asunnossa Espanjassa hänen menehtyessään sydänkohtaukseen kesken harjoitusten. Vuonna 2025 Burrell pääsi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen Bad Companyn jäsenenä.

Perjantain pohjat:The Housemartinsin esikoisalbumin balladikappale

 Think for a Minute! on The Housemartinsin esikoisalbumilla London 0 Hull 4 vuonna 1986 ja lisäksi singleformaatissa ilmestynyt balladikappale. Paul Heatonin ja Stan Cullimoren käsialaa oleva Think for a Minute! saavutti brittilistalla sijan 18., oli Irlannissa sijalla 14. ja kohosi Espanjassa jopa listakärkeen. Kappaleesta työstettiin myös Jeff Baynesin ohjaama musiikkivideo ja The Housemartinsin esikoisalbumin lisäksi Think for a Minute! pääsi  mukaan hullilaisyhtyeen vuonna 1988 ilmestyneelle tuplakokoelma-albumille Now That's What I Call Quite Good. 

Torstain terävä:Kate Bushin Lionheart-albumin singlemenestys

Wow on brittiartisti Kate Bushin kappale, joka ilmestyi alunperin hänen toisella ja vuonna 1978 ilmestyneellä albumillaan Lionheart. Lisäksi Wow julkaistiin albumin toisena singlenä maaliskuussa 1979. Brittilistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 14. ja listaviikkoja singlelle kertyi kymmenen. Kappaleesta muodostui lisäksi hitti esimerkiksi Irlannissa, missä sen paras listasijoitus oli seitsemäntenätoista. Wown Kanadassa julkaistu painos oli painettu keltaiselle vinyylille. Kanadalaisen musiikkilehden RPM Magazinen Adult Contemporary -listalla kappaleesta muodostui niin ikään kohtuullinen menestys. Fan club magazinelleen vuonna 1979 antamassaan haastattelussa Bush mainitsi pyrkineensä Wowta kirjoittaessaan Pink Floydia muistuttavaan lopputulokseen. Kappaleen lyriikoissa käsitellään showbisneksen epäoikeudenmukaisuuksia. Huhtikuussa 1979 Bush vieraili tv-showssa ABBA in Switzerland, jossa hän esitti kyseisen kappaleen. Samoihin aikoihin ajoittui Bushin tekemä livekonserttikiertue. Sen ja Wow-singlen julkaisun myötä Bushin kakkosalbumi Lionheart herätti uutta kiinnostusta ostavassa yleisössä ja pitkäsoitto palasi brittilistalle top teniin usean viikon ajaksi. Vuonna 2012 The Guardian nimesi Wown Lionheart-albumin kiistattomaksi kohokohdaksi. Kaikki Wow-singlen Euroopassa julkaistut painokset sisältävät kappaleesta 12 sekuntia editoidun version, vaikkei kyseistä seikkaa ole mainittu leijonanosassa painoksista. Brasiliassa ja Kanadassa singlestä julkaistut painokset sisältävät Wowsta täyspitkän version. Kappale on lisäksi mukana Kate Bushin vuonna 1986 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Whole Story. Vuonna 2002 Wow oli mukana Rock Star Northin videopelissä Grand Theft Auto:Vice City osana voimaballadeihin erikoistunutta radioasemaa Emotion 98.3. Sitä vastoin Wow ei sisältynyt mainitun videopelin kymmenvuotisjuhlajulkaisuun eikä sen Definitive Editioniin. Wowsta työstettiin musiikkivideo, jossa Bush esittää kyseisen biisin tummennetussa huoneessa, mutta kertosäkeen aikana taustalla nähdään valokeila.

Keskiviikon klassikko:Rushin originaalirumpali

23. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 11. toukokuuta 2008 edesmennyt John Rutsey oli kanadalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Rush-yhtyeen originaaliksi rumpaliksi ja lisäksi yhtyeen perustajajäseneksi. Rutsey osallistui Rushin vuonna 1974 ilmestyneen esikoisalbumin nauhoituksiin. Hänen terveytensä rajoitti keikkailua ja niinpä Rutsey joutui jättämään Rushin. Hänen tilalleen tullut Neil Peart pysytteli Rushin rumpalina ja lyyrikkona vuoteen 2015 saakka. St-Patrick’s Schoolissa opiskellessaan Rutsey tapasi tulevat yhtyetoverinsa Geddy Leen ja Alex Lifesonin. Kaksikko diggasi ensisijaisesti progressiivista rockia, kuten Yesiä, Pink Floydia ja Genesistä siinä, missä Rutsey kuunteli raskaampaa rockia. Nimen Rush keksi Rutseyn veli Bill yhtyeen treenatessa Rutseyn perheen kellarissa kesän 1968 aikana. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat Rutsey rummuissa, Lifeson kitarassa ja solisti/basisti Jeff Jones, joka jätti Rushin yhtyeen ensimmäisen konsertin jälkeen. Hänen paikkansa otti Geddy Lee. Rushin esikoisalbumin lisäksi Rutsey oli mukana yhtyeen singlellä Not Fade Away/Can’t Fight It . Rushin esikoispitkäsoiton lyriikat ovat Rutseyn käsialaa. Yhtyeen varhaisissa konserteissa hän esitteli Rushin jäsenet sekä esitettävät biisit. Viimeisen konserttinsa Rushin riveissä Rutsey soitti 25. heinäkuuta Centennial Hallissa, Lontoossa, Ontariossa. Harvoissa antamissaan haastatteluissa Rutsey mainitsi, ettei katunut lähtöään Rushista ja ilmoiti lähteneensä, koska ei enää pitänyt yhtyeen musiikista. Vuonna 1978 The City-aikakauslehti mainitsi Rutseyn kirjoittavan kappaleita ja vaikuttavan yhtyeessä Stinger, jonka ura oli kuitenkin lyhytkestoinen. Myöhemmin Rutsey vaikutti kehonrakentajana. Vuonna 1989 antamassaan haastattelussa Alex Lifeson mainitsi nähneensä Rutseytä säännöllisesti. Vuonna 2023 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan My Effin’ Life Lee mainitsi Rutseyn olleen vuonna 1976 yksi hänen häävieraistaan. Rutsey edesmeni 11. toukokuuta 2008 äkilliseen sydänkohtaukseen, joka liittyi diabeteksen komplikaatioihin. Hautajaiset pidettiin yksityisinä, mutta lahjoituksia otettiin vastaan Markhamissa, Ontariossa sijainneelle diabetes-säätiölle. Vuonna 2010 valmistuneessa dokumentissa Rush:Beyond the Lighted Stage käydään läpi myös yhtyeen varhaisia vaiheita, eli Rutseyn aikaa Rushissa. Häneltä kuullaan nauhoitettuja kommentteja ja dvd:n bonuksina on kaksi biisiä, joissa Rutsey on mukana. Kolmas Rutseyn aikainen kappale sisältyy kotivideolle Time Machine 2011:Live in Cleveland.

Tiistain tukeva:Monipuolinen instrumentaaliyhtye

 The Dixie Dregs on yhdysvaltalainen, Augustasta, Georgiasta kotoisin oleva rockyhtye. Se perustettiin vuonna 1970 ja yhtyeen musiikki koostuu pelkästään instrumentaalikappaleista. Niissä vaikeasti kategorioitavissa olevaan soundiin yhdistyy elementtejä niinkin erityyppisistä genreistä, kuin rockista, klassisesta, bluegrassista ja jazzista. Virtuoosimaista soittoa tarjoavan yhtyeen musiikkia on 70-luvun aikana kuvattu southern rockiksi, progressiiviseksi rockiksi sekä jazz-fuusioksi. Vuonna 1976 yhtye nauhoitti demoalbuminsa The Great Spectacular ja julkaisi sitä omakustanteisesti rajoitettuna painoksena. Seuraavana vuonna yhtye solmi levytyssopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja yhtyeen esikoisalbumi Free Fall ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Night of the Living Drecks sisälsi sekä studio, että livetuotantoa ja se oli ehdolla parhaan instrumentaalialbumin Grammyn vastaanottajaksi. Samaisen ehdokkuuden vastaanottivat myös The Dixie Dregsin kolme seuraavaa pitkäsoittoa. Capricorn Recordsin lopetettua toimintansa The Dixie Dregs solmi uuden levytyssopimuksen Arista Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeeltä vuonna 1980 albumin Dregs of the Earth. Seuraavana vuonna yhtye lyhensi nimensä muotoon The Dregs. Mainitulla nimellä yhtyeeltä ilmestyivät vuosina 1981 ja 1982 albumit Unsung Heroes ja Industry Standard. Pitkäsoitoista jälkimmäinen on yhtyeen tuotannossa ainoa myös vokalisointia sisältävä. The Dregs lopetti toimintansa vuonna 1983, mutta yhtyeen reunion ajoittui vuoteen 1988. Sen jälkeen The Dregs on julkaissut vuonna 1994 ilmestyneen studioalbumin Full Circle sekä vuosina 1992 ja 2000 ilmestyneet konserttitaltioinnit Bring 'em Back Alive ja California Screamin'.
Dixie Dregsin esiasteena oli Steve Morsen ja Andy Westin vuonna 1970 Augustassa, Georgiassa yhtye Dixie Grift. Morsen isoveli Dave vaikutti mainitussa yhtyeessä rumpalina, Frank Brittingham kitaristina ja solistina ja Johnny Carr kosketinsoittajana. Viimeksi mainitun paikan otti myöhemmin Mark Parrish. Dixie Grift lopetti toimintansa Steve Morsen siirryttyä opiskelemaan musiikkia Miamin yliopistoon. Morse ja West jatkoivat musiikin esittämistä duona nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1973 kaksikko tapasi Miamin yliopiston musiikkiopintojen tiimoilta viulisti Allen Sloanin ja rumpali Bart Yarnalin ja alkoi soittaa nimellä Rock Ensemble II. Morsesta, Westistä, Parrisista ja rumpali Gilbert Frayeristä koostunut kvartetti soitti lämmittelykeikkoja toisille yhtyeille ja paikallistasolla pääesiintyjänä nimellä Dixie Dregs. Vuonna 1974 kosketinsoittaja Frank Josephs täydensi yhtyeen kokoonpanon. Vuonna 1975 yhtye nauhoitti esikoisalbuminsa The Great Spectacular, josta otettiin noin tuhannen kappaleen painos. Vuonna 1997 albumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa. Kolmesta kappaleesta koostuneen demon ja The Allman Brothers Bandin Chuck Leavelin ja Twiggs Lyndonin vihjeestä Capricorn Records solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen vuoden 1976 aikana. Seuraavana vuonna ilmestyi bändin esikoisalbumi Free Fall, jolla kosketinsoittajana vaikutti Steve Davidowski. Hänen lähdettyään työskentelemään viulisti Vassar Clementsin kanssa originaali kosketinsoittaja Parrish teki paluun Dixie Dregsin riveihin. Free Fall oli saavuttanut myönteisiä arvioita ja lisäksi jonkin verran menestystä. Niinpä Dixie Dregs teki ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa vuonna 1978 ilmestyneen kakkospitkäsoittonsa What If...tiimoilta. Huhtikuussa 1979 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Night of the Living Dregs, joka työstetiin kokoonpanolla Morse, West, Sloan, Parrish ja Morgenstein, oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Sen voitti tosin Paul McCartneyn Wings.Night of the Living Dregs koostui sekä studiotallenteista että Montreuxin Jazzfestivaaleilla heinäkuussa 1978 taltioiduista nauhoituksista. What Ifin ja Night of the Living Dregsin tuotannosta vastasi George Martinin kanssa tekemästään yhteistyöstä muun muassa tunnetuksi tullut ääni-insinööri Ken Scott. Tammikuussa 1980 Dixie Dregs solmi kolmen albumin mittaisen sopimuksen Arista Recordsin kanssa. Parrishin paikan otti T Lavitz ja uuden kokoonpanon esikoisalbumi oli myöhemmin samaisena vuonna ilmestynyt Dregs of the Earth. Parrish vaikutti pianistina ja kosketinsoittajana kitaristi Larry Coryelille sekä solisteille  Andy Williams, Roberta Flack, Natalie Cole, Luther Vandross, Peabo Bryson, Celine Dion, Regina Belle, Deborah Gibson, Pat Boone , tytär Debby Boone sekä Glenn Campbell. Charles Landin albumilla With Reverence Parrish vaikutti muusikkona kaikilla biiseillä ja lisäksi sovittajana. Mainitusta albumista hänet palkittiin Angel Awardilla. Musiikillisena ohjaajana ja kosketinsoittajana hän on vaikuttanut useissa stageshow:issa, kuten Cats, Meet Me in St. Louis, The Wizard of Oz, Little Shop of Horrors, Nunsense, Brigadoon, The Phantom of the Opera ja  Anything Goes. Vuonna 1981 ilmestyneen albuminsa Unsung Heroes yhtye julkaisi nimellä The Dregs. Mark O' Connor otti viulisti Sloanin paikan. Vuonna 1982 ilmestynyt albumi Industry Standard palkittiin Nashvillessa viulukilpailussa. Kyseessä oli The Dregsin ensimmäinen myös vokalisointia sisältänyt albumi, jolla vierailivat The Doobie Brothersin Pat Simmons ja Santanan Alex Ligertwood. Myös Industry Standard oli ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Levymyynti ei kuitenkaan parantunut  merkittävästi ja vuonna 1983 yhtye laitettiin väliaikaisesti jäihin. 1980-luvun lopussa Dixie Dregsin kokoonpano, jossa olivat mukana Morse, myös Wingerissä soittanut Morgenstein, Lavitz ja Sloan, teki paluukiertueen. Vuonna 1989 ilmestyi Best of-tyyppinen kokoelma-albumi Divided We Stand. Basisti Dave LaRue täydensi yhtyeen kokoonpanon seitsemästä konsertista koostuneella minikiertueella, jolta julkaistiin livealbumi Bring 'em Back Alive. Tammikuussa 1993 kyseinen albumi oli yhtyeen tuotannosta järjestyksessään viidentenä ehdolla parhaan instrumentaaliesityksen Grammyn vastaanottajaksi. Mainitulla kerralla palkinto meni Stevie Ray Vaughan & Double Troublen tulkinnalle The Jimi Hendrix Experiencen Little Wingistä. The Mahavishnu Orchestran Jerry Goodman otti lääkärin uraansa luoneen Sloanin paikan. Yhtye solmi uudelleen sopimuksen Capricorn Recordsin kanssa ja vuonna 1994 ilmestyi vuosien jälkeen uusi pitkäsoitto Full Circle.Nykyisin The Dregs tekee ajoittain lyhyitä kiertueita ja studiotyötä. Vuoden 1997 albumijulkaisut olivat retrospektiiviset The Great Spectacular ja King Biscuit Flower Hour Presents, joista viimeksi mainittu on nauhoitettu vuonna 1979. Vuonna 2000 ilmestynyt California Screamin' koostui edellisen vuoden elokuussa Roxy Theatressa työstetyistä livenauhoituksista. Mainitulla albumilla covereita edustavat The Allman Brothers Bandin Jessica ja Frank Zappan Peaches en Regalia, joista viimeksi mainitussa Dweezil Zappa vierailee toisena soolokitaristina. Vuonna 2002 ilmestyi kokoelma-albumi 20:th Century Masters:The Best of Dixie Dregs sekä dvd Sects, Degs and Rock 'n' Roll. Yhtyeen paluukiertue alkoi helmikuun viimeisenä 2018 Clearwaterista, Floridasta. Se työstettiin originaalilla Morsesta, Westistä, Morgensteinista, Sloanista ja Davidowskista koostuneella lineupilla.

Maanantain mainio:Bobbie Gentryn 1960-luvun tuotannon päättänyt coverpainotteinen albumi

Bobbie Gentry:Touch ’em with Love

Seitsemäs heinäkuuta 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Touch ’em with Love on yhdysvaltalassolisti ja biisintekijä Bobbie Gentryn viides studioalbumi. Nashvillessa, Tennesseessä nauhoitetun pitkäsoiton tuotannosta vastasi Kelso Herston. Gentryn edellinen, Glen Campbellin kanssa työstämä albumi oli osoittautunut menestyksekkääksi ja sen seuraajan musiikillisesta tyylistä väännettiin kättä. Helmi-maaliskuussa 1969 Gentry nauhoitti kahdeksan jazzvaikutteista kappaletta, jotka julkaistiin vasta vuonna 2018 boxilla The Girl from Chickasaw Country:The Complete Capitol Masters. Touch ’em with Lovesta muodostui blue -eyed soul-tyyppinen albumi, jonka kappaleista ainoastaan kaksi edusti Gentryn omaa sävellystuotantoa. Suuri osa albumista nauhoitettiin livenä ilman päällekkäisäänityksiä ja jouset, taustalaulut sekä rytmiryhmän osuus lisättiin myöhemmin. Albumin kymmenestä kappaleesta kuusi nauhoitettiin huhtikuun viidentenä 1969. Ensisijaisesti Dusty Springfieldin levytyksenä tunnetunSon of a Preacher Manin sekä kappaleen Where’s the Playground Johnny Gentry nauhoitti 29. huhtikuuta ja Blood, Sweat and Tearsin ohjelmistosta tutuksi tulleen You’ve Made Me So Very Happyn sekä biisin I Wouldn’t Be Surprised toukokuun ensimmäisenä. Billboard ja Cashbox laativat Touch ’em with Lovesta myönteiset arviot. Myös AllMusicin retrospektiivinen arvio albumista oli positiivissävytteinen.

Sunnuntain extra:Earth, Wind & Firen vuoden 1978 suurhitti

September on yhdysvaltalaisyhtye Earth, Wind & Firen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 18. syyskuuta 1978. Allee Willisin ja Maurice Whiten käsialaa oleva kappale pohjautui kitaristi Al McKayn luomaan musiikilliseen jaksoon. September pääsi mukaan Earth, Wind and Firen tuotannosta kasatulle kokoelma-albumille The Best of Earth, Wind & Fire Vol 1. Kaupallisesti kappaleesta muodostui varsin suosittu, sillä se kohosi listakärkeen sekä Billboardin R&B-listalla että poplistalla ja oli myös brittilistalla parhaimmillaan kolmantena. Kyseessä on Earth, Wind & Firen ydintuotantoon lukeutuva kappale, jota on sämplätty, coveroitu, remiksattu ja levytetty uudelleen lukuisia kertoja. Vuonna 2018 September pääsi Kongressin kirjaston kansallisen ääniterekisterin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti tärkeiden levytysten joukkoon.

Lauantain pitkä:Pitkän uran tehnyt australialainen vaihtoehtorockyhtye

Died Pretty, jonka nimeä nähtiin joskus myös kirjoitusasussa The Died Pretty, oli australialainen vaihtoehtorockyhtye. Sen perustivat vuonna 1983 solisti Ron Peno ja soolokitaristi/taustalaulaja Brett Myers. Yhtyeen musiikkiin vaikuttivat varhainen sähköinen Bob Dylan ja psykedeliavivahteita toivat The Velvet Undergroundin ja Televisionin kaltaiset yhtyeet. Yhtyeen managerina toiminut John Needham oli myös sen levy-yhtiön Citadel Recordsin omistaja. Died Prettyn 90-luvulla ilmestyneet albumit Doughboy Hollow, Trace ja Sold näyttäytyivät Australian albumilistalla, mutta saavuttivat voimakkaampaa suosiota vaihtoehtoskenessä. Rochistorioitsija Ian McFarlanen mukaan yhtye tuotti osaltaan inspiroituneinta Australiassa kuultua rockmusiikkia. Died Pretty lopetti virallisesti toimintansa vuonna 2002, mutta yhtye on tehnyt ajoittain sen jälkeen lyhyitä paluuturneita Australiassa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteinen kiertue Radio Birdmanin kanssa. Ennen Died Prettyn perustamista Peno oli vaikuttanut sydneyläisessä punkyhtyeessä The Hellcats Ronnie Popin nimellä vuonna 1977, sitä seurannut the 31:st oli toiminut Brisbanessa vuosien 1979 ja 1981 välillä ja Screaming Tribesmen vuosien 1981 ja 1983 välillä ensiksi Brisbanessa ja myöhemmin Sydneyssä. Huhtikuussa 1983 yhtyeessä Super K vaikuttanut kosketinsoittaja, myös musiikkijournalistina toiminut Frank Brunetti oli perustanut duon The End- yhtyeen soolokitaristin ja solistin Brett Myersin kanssa. Myers diggasi Velvet Undergroundia ja imagollisesti duoon vaikutti kokeellinen New Yorkista kotoisin ollut protopunk-yhtye Suicide. Brunetti ehdotti Penoa liittymään mukaan solistiksi. Ensimmäiset viisi keikkaansa yhtye soitti Brisbanessa nimellä Final Solution, joka oli napattu Pere Ubun kappaleesta. Peno keksi nimen Died Pretty ja kahden kuukauden ajan yhtyeen rumpalina vaikutti Radio Birdmanin ja Super K:n Rob Younger. Useiden basistikokelaiden joukosta valituksi tuli Jonathan Lickliter. Youngerin paikan rumpalina otti Colin Barwick. Uuden rytmiryhmän jäsenet olivat aikaisemmin Myersin tavoin kuuluneet The Endiin. Younger keskittyi uraansa tuottajana Citadeli Recordsilla. Died Pretty solmi levytyssopimuksen samaisen yhtiön kanssa. Died Pretty alkoi saavuttaa huomiota Australian indiemusiikkiskenessä ja tammikuussa 1984 yhtye nauhoitti ensimmäisen singlensä Out of the Unknown. Ennen Brisbaneen suuntautunutta kiertuetta Lickliterin paikan yhtyeen basistina otti aikaisemmin The Phantom Agentsissa ja Endissä soittanut Mark Lock. Samaisen vuoden elokuussa yhtye nauhoitti kymmenminuuttisen eeppisen kappaleen Mirror Blues, joka julkaistiin Australiassa seiskatuumaisen singlen eri puolilla ja Britanniassa 12-tuumaisena singlenä. Barwick oli tyytymätön Died Prettyyn ja basistiksi vaihtui lopulta Chris Welsh ja hänen kanssaan yhtye nauhoitti elokuussa 1985 ilmestyneen ep:n Next to Nothing. Se pysytteli vaihtoehtolistalla top tenissä lähes vuoden ajan ja siltä poimittiin kolme samaisen listan kärkisijan tavoittanutta singleä. What Goes On julkaisi Died Prettyn varhaiset singlet kolmesta biisistä koostuneella ep:llä The Died Pretty ja ranskalaisyhtiö Closer julkaisi Next to Nothingin niin ikään vuoden 1985 aikana.Kolme kappaletta Died Prettyn tuotannosta tuli valituksi Melody Makerissa viikon singleiksi. Silti yhtye ei saavuttanut kovin suurta huomiota britiläisessä musiikkilehdiistössä. Kesäkuussa 1986 ilmestyi seuraava single Stoneage Cinderella, jota elokuussa seurasi yhtyeen esikoisalbumi Free Dirt. What Goes On ja Citadel julkaisivat albumin kansainvälisesti. Lokakuussa Died Pretty teki ensimmäisen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Etenkin Ranskassa ja Italiassa yhtyeestä muodostui suosittu. Kahden viikon Ranskan-osuudella Andrew Edge tuurasi jalkansa loukannutta Welshiä. Kesäkuussa 1988 ilmestyi Died Prettyn kakkospitkäsoitto Lost. Sen julkaisijana oli Citadelin ja Festival Recordsin alamerkki Blue Mosque. Australian ulkopuolella albumin julkaisijoina olivat Beggars Banquet ja Closer. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa toiseksi parhaiten menestynyt alternative-albumi, joka saavutti Italiassa kolmannen sijan. Myers tuotti kaksi albumia niin ikään Citadelille levyttäneelle Porcelain Busille. Lock jätti yhtyeen Lostin nauhoitusten jälkeen, mutta ennen sen julkaisua. Hän oli väsynyt keikkailuun. Lockin paikan yhtyeessä otti aikaisemmin The Glassissä ja 30/40 Purplessa soittanut Steve Clark. Died Pretty teki toisen kiertueensa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Lostilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Winterland, Towers of Strenght ja Out of My Hands. Brunetti oli jättänyt yhtyeen huhtikuussa 1988. Hänen viimeiseksi jäänyt levytyksensä yhtyeen riveissä, eli Everybody Moves julkaistiin seuraavana vuonna. Brunettin paikan kosketinsoittajana ottaneen John Hoen varhaisempia yhtyeitä olivat olleet Thought Criminals, X-Men ja New Christs. Died Pretty teki kolmannen kiertueensa Euroopassa ja Yhdysvalloissa, mutta jäi Los Angelesiin valmistautumaan kolmannen albuminsa nauhoituksiin. Kyseinen pitkäsoitto Every Brilliant Eye julkastiin esimerkiksi The Gun Clubin, Plimsoulsin ja The Blastersin kanssa yhteistyötä tehneen Jeff Eyrichin tuottamana. Selkeämmin rockorientoituneelta albumilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Whitlam Square, True Fools Fall ja Is There Anyone? Sitä seurannut ja elokuussa 1991 Beggars Banquetin ja Blue Mosquen julkaisemana ilmestynyt Doughboy Hollow saavutti Australiassa sijan 24. Pitkäsoiton tuottanut brittiläinen Hugh Jones oli työskennellyt aikaisemmin esimerkiksi The Damnedin, Echo & The Bunnymenin ja Simple Mindsin kanssa. Singleformaatissa ilmestyneet Stop Myself, DC ja Sweetheart edustivat tarttuvaa poppia, mutta eivät saavuttaneet listasijoituksia. Albumin nauhoitusten jälkeen yhtyeen basistiksi vaihtui Robert Warren. Welschiä rumpalina tuurasivat Murray Shepherd (Screaming Tribesmen), Warwick Fraser (Screaming Tribesmen) ja Stuart Eadie (Clouds) kunnes hän palasi vuoden lopulla. Syyskuussa 1993 ilmestyneellä seuraavalla ja Sony Musicin julkaisemalla albumillaan Trace Died Pretty teki jälleen yhteistyötä tuottaja Hugh Jonesin kanssa. Pitkäsoitosta muodostui yhtyeen suosituin sen saavuttaessa Australiassa yhdennentoista sijan. Singleinä ja videoina albumilta julkaistiin kappaleet Caressing Swine, Harness Up, Headaround ja A State of a Graceful Morning. Pian albumin julkaisun jälkeen pitkäaikainen rumpali Welsh jätti yhtyeen ja ryhtyi englannin opettajaksi. Loppuvuodesta 1994 ilmestyneellä ep:llä Days rumpalina kuultiin Big Heavy Stuffissa soittanutta Nick Kennedyä. Alkuvuodesta 1994 Died Pretty soitti R.E.M:in Monster-kiertueen Australian-osuuden lämmittelijänä mainitun yhtyeen itsensä pyynnöstä. Helmikuussa 1996 ilmestyneellä seuraavalla albumilla Sold rumpaleina vaikuttivat sekä Kennedy että hänen paikkansa ottanut ja aikaisemmin Sidewinderissä soittanut Shane Melder. Originaali tuottaja Younger tuotti mainitun albumin Wayne Connollyn kanssa. Paul Korderie ja Sean Slade miksasivat albumin Fort Apache-studioilla Bostonissa. Edeltäjiään raakasoundisempi albumi vastaanotti myönteisiä arvioita ja kohosi top 30:een. Pitkäsoitolta poimitut singlet eivät nousseet listoille ja Sony Music pudotti Died Prettyn huhtikuussa 1996. Toukokuussa aikaisemmin Juicessa soittanut Simon Cox vaihtui yhtyeen rumpaliksi. Died Pretty palasi Citadelin artistiksi ja jukaisi marraskuussa ep:n Deeper. Hoodoo Gurusin kitaristi Brad Shepherd vieraili ep:llä ja avauskappaleessa You Need Wings. Connollystä oli tullut yhtyeen tuottaja ja hän jatkoi yhteistyötä kaikilla Died Prettyn myöhäisemmnillä studiotallenteilla. Died Prettyn kaksi viimeistä albumia Using My Gills as a Roadmap (1998) ja Everydaydream edustivat varhaisempaa sähköisempää soundia esimerkiksi Kraftwerkin ja David Bowien Lown innoittamana. Vuonna 1999 Citadel julkaisi Died Prettyltä kokoelma-albumin Out of the Unknown-The Best of Died Pretty. Toukokuussa 2002 Died Pretty ilmoitti lopettavansa toimintansa tehtyään viimeisen kiertueensa Australiassa. Mainitun vuoden elokuussa ilmestyi vielä kolmesta kappaleesta koostuva jäähyväissingle My Generation Landslide. Solisti/kitaristi Kim Salmonin kanssa Peno muodosti vuonna 2005 country-yhtyeen Darling Downs, joka julkaisi vuosina 2005 ja 2007 albumit How Can I Forget This Heart of Mine ja From One to Another. Vuonna 2007 Peno ja Myers julkaisivat itsenäisesti albumin Noises and Other Voices, joka sisältää myös Died Prettyn julkaisematta jääneelle albumille alun perin kaavailtua tuotantoa. Helmikuussa 2008 Died Prettyn Doughboy Hollown aikainen lineup soitti mainitun albumin osana All Tomorrow’s Partiesin Don’t Look Back -sarjaa. Samaan aikaan Citadel julkaisi albumista laajennetun ja remasteroidun version ja sen tiimoilta tehtiin suurissa kaupungeissa vieraillut kiertue. Tammikuuhun 2009 ajoittui Big Day Out -kiertue. Loppuvuodesta 2008 Actez Music julkaisi Died Prettyn esikoisalbumista Free Dirt kahden cd:n deluxe-version ja kesäkuussa 2013 seurasi laajennettu versio kakkosalbumista Lost. Lokakuussa 2010 Doughboy Hollow pääsi mukaan teokseen 100 Best Australian Albums. Peno oli palannut soolouralleen samaisen vuoden toukokuussa. Huhtikuussa 2012 Died Pretty esiintyi ympäri Australiaa Dig it up!-konserttisarjassa, jossa juhlistettiin Hoodoo Gurusin 30-vuotista levytysuraa. Maaliskuussa 2016 Died Pretty soitti ympäri Australiaa osana the 'A Day on the Green' – konserttisarjaa Hoodoo Gurusin, Sunnyboysin, Violent Femmesin ja Ratcatin kanssa. Kesä-heinäkuuhun 2017 ajoittui yhteiskiertue Radio Birdmanin kanssa. Virallisen paluunsa Died Pretty teki 17. huhtikuuta 2021 soittaessaan Factory Theatressa, Sydneyssä. 24. maaliskuuta 2023 ilmestyi tupla-albumi Live, joka oli taltioitu Melbournen Forum Theatressa vuonna 2008  Don’t Look Back-konserttisarjaa edustaneessa konsertissa. Peno edesmeni 10. elokuuta 2023 68 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:The Exploitedin menestyksekäs esikoisalbumi

The Exploited:Punks Not Dead

Huhtikuussa 1981 Secret Recordsin julkaisemana ilmestynyt Punks Not Dead on skotlantilaisen punkrockyhtyeen The Exploitedin esikoisalbumi. Otsikossaan albumi osoitti lojaaliutta 1970-luvun punkliikkeelle ja samalla se oli reaktio kriitikoille, jotka uskoivat punkrockin kuolleen. Samalla albumi vastusti uuden aallon ja post-punkin edustamia suosittuja genrejä. Punks Not Deadiltä julkaistiin kaksi a-puolta sisältänyt single Army Life/Fuck the Mods ja toisena nelivitosena I Believe in Anarchy. Brittien albumilistalla Punks Not Dead saavutti sijan 20. ilmestymisvuotensa toukokuussa. Britanniassa The Exploitedista muodostui suosittu ja yhtyeen esikoisalbumista ilmestymisvuotensa parhaiten menestynyt independent-pitkäsoitto. Punks Not Deadin tiimoilta The Exploited teki kiertueen Anti-Nowhere Leaguen kanssa. The Exploitedin myötä suosiota saavuttivat lisäksi useat muut uudet punkrockyhtyeet, kuten The Business. The Exploitedin esikoisalbumin nimikappaleella on symbolinen merkityksensä yleisesti koko punkliikkeelle. k

Torstain terävä:Slashin vieralijoidensa kanssa työstämä bluesalbumi

Slash:Orgy of the Damned

17. toukokuuta 2024 Gibsonin julkaisemana ilmestynyt Orgy of the Damned on yhdysvaltalais-brittiläisen kitaristin Slashin kuudes sooloalbumi. Kyseessä on bluesprojekti, jonka työstämiseen maestron itsensä lisäksi osallistuivat esimerkiksi Billy Gibbons, Paul Rodgers, Iggy Pop, Brian Johnson ja Chris Robinson. Kahdeksas maaliskuuta ja 12. huhtikuuta 2024 albumilta julkaistiin ennakkoon singleformaatissa coverit Howlin Wolfin Killing Floorista ja Fleetwood Macin Oh Wellistä. Slashin ensimmäiset työt bluesin saralla ajoittuvat vuoteen 1996, jolloin hän teki kiertueen yhtyeen Slash’s Blues Ball kanssa. Vuoden 2023 aikana Slash lyöttäytyi yhteen basisti Johnny Griparicin, kosketinsoittaja Teddy Andreadisin ja rumpali Michael Jermonen kanssa ja nauhoitti Los Angelesissa East West-studioilla ja Snakepit-studiolla tuottaja Mike Clinkin kanssa albuminsa instrumentaalikappaleet. Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Slash mainitsi Killing Floorin olleen kappale, jonka hän oli aina halunnut levyttää ja tavanomaista matalammassa rekisterissä vokalisoinut Brian Johnson oli ainoa solisti, jonka hän saattoi ajatella vokalisoivan kyseisen biisin. Blues Rock Reviewssa Meghan Roos kirjoitti albumista myönteisesti ja kohotti sen huippuhetkiksi kappaleet Stormy Monday, Born Under a Bad Sign ja Live for the City vokalisteinaan Beth Hart, Paul Rodgers sekä Tash Neal. Omassa arviossaan Riff Magazinen Sam Richards totesi, että vaikka albumin kappaleet ovat vanhoja sotaratsuja, on löydettävissä syy sille, miksi niistä on muodostunut standardeja. Slash tiedostaa tämän ja suurin osa albumin vierailijoista pitää yksityiskohtia hänen ympärillään mielenkiintoisina. Billboardin listalla Orgy of the Damned debytoi sijalla 98. Pitkäsoitto nousi blueslistan kärkeen ja Top Rock & Alternative Albums -listalla Orgy of the Damned saavutti parhaimmillaan sijan 26.

Keskiviikon klassikko:Santanan merkittävä kakkosalbumi

Santana:Abraxas

23. syyskuuta 1970 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Abraxas on Santanan toinen studioalbumi. Santanan pitkäsoitoista ensimmäisenä se kohosi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listalle. Rolling Stonen vuonna 2020 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Abraxas saavutti sijan 334. Nimensä Abraxas otti Herman Hessen vuonna 1919 ilmestyneestä teoksesta Demian. Carlos Santana oli vakuuttunut Peter Greenin johtaman Fleetwood Macin Fillmore Westissä, San Franciscossa soittamasta konsertista ja hän päättikin coveroida Abraxasille mainitun yhtyeen tuotannosta kappaleen Black Magic Woman. Sen jatkoksi Santana versioi Gabor Szabosin tuotantoa edustavan instrumentaalikappaleen Gypsy Queen. Niin ikään Abraxasin tunnetuimpaan antiin lukeutuva Oye Como Va oli alun perin Tito Puenten 1960-luvun alun tuotannon hitti. Incident at Neshabur edustaa Carlos Santanan ja hänen ystävänsä, mainitussa biisissä pianosta vastanneen Alberto Gianquinton yhteistyötä. Muista kosketinsoitinosuuksista albumilla vastasi Gregg Rolie. Instrumentaalikappaleen Samba Pa Ti (Samba for You) Santana kirjoitti kuultuaan jazzsaksofonistin esiintyvän asuntonsa ulkopuolella. Jose Feliciano levytti mainitusta biisistä coverin omaa käsialaansa olleiden lyriikoiden kera ja Angelique Kidjo coveroi Samba Patin joruban kielisenä albumilleen Oyo. Samba Pa Ti on lisäksi yksi Nick Hornsbyn teokseen 31 Songs päässeistä kappaleista. Vuonna 2000 Abraxas saavutti sijan 222. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums. Pitkäsoitto on päässyt lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2015 Kongressin kirjasto valitsi Abraxasin kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisen, historiallisen tai esteettisen merkittävyytensä ansiosta.

Tiistain tukeva:Huomattavan monipuolinen brittiyhtye

Cardiacs on brittiläinen rockyhtye, jonka veljekset, kitaristi/solisti Jim ja basisti Tim Smith perustivat Kingston Upon Tymesissa vuonna 1977 nimellä Cardiac Arrest. Kyseessä on eräs Britannian johtavista kulttiyhtyeistä, jonka musiikillisten vaikutteiden kirjo on varsin laaja; siihen sisältyy elementtejä esimerkiksi taiderockista, progressiivisesta rockista, taidepunkista, post-punkista, jazzista, psykedeliasta, heavy metallista, barokkipopista ja keskiaikaisesta musiikista. Kirsikkana kakun päällä ovat Smithin anarkistiset ja vaikeatulkintaiset lyriikat. Cardiacsin livekeikoille tunnusomaisia ovat esimerkiksi lavalla tapahtuvat yhteenotot. Yhtyeen soundi ja imago tekivät siitä epäsuositun lehdistön keskuudessa, mutta Cardiacs on saavuttanut myös omistautunutta diggarikuntaa. Tim Smith oli yhtyeen ensisijainen biisintekijä. Hän on tullut tunnetuksi monimutkaisesta ja innovatiivisesta sävellystyylistään. Smithin veljekset olivat ainoat kaikissa Cardiacsin kokoonpanoissa mukana olleet jäsenet. Vuonna 1984 yhtye perusti oman itsenäisen levy-yhtiönsä Alphabet Business Concernin. Vuonna 1988 ilmestyneeltä Cardiacsin esikoisalbumilta A Little Man and a House and The Whole World Window poimittu single Is This the Life saavutti valtavirran suosiota. Cardiacsin kakkosalbumi On Land and in the Sea ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1992 julkaistu Cardiacsin kolmas pitkäsoitto Heaven Born and Ever Bright edusti kovempaa, jopa metallista vaikutteita ammentanutta soundia. Mainittu tyylisuunta jaloistui Cardiacsin seuraavilla, vuosina 1996 ja 1999 ilmestyneillä albumeilla Sing to God ja Guns. Smithin sairastuttua yhtyeen viimeinen albumi LSD sai julkaisunsa vasta vuonna 2025. Smithin sairastuminen herätti uutta ja lisääntynyttä kiinnostusta Cardiacsin musiikkia kohtaan. Useat musiikkijournalistit nimittivät Sing to Godia mestariteokseksi. Smithin vuoteen 2020 ajoittunutta edesmenoa seurasi huomattava määrä tribuutteja sosiaalisessa mediassa. Nimellä Cardiacs Family & Friends ja ajoittain pelkästään Cardiacs yhtyeen entiset ja nykyiset jäsenet esittivät vuoden 2024 aikana Tim Smithin musiikkia useissa loppuunmyydyissä konserteissa. LSD-albumin ilmestymisen jälkeen Cardiacsin jäsenet ilmoittivat soittavansa albumin tiimoilta kolme konserttia maaliskuussa 2026.

Maanantain mainio:The Policen ensimmäinen brittiykkössingle

Message in a Bottle on brittiyhtye The Policen tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä bändin toiselta ja vuonna 1979 ilmestyneeltä albumilta Reggatta D’ Blanc. The Policen basistin ja solistin Stingin käsialaa oleva Message in a Bottle kertoo saarelle haaksirikkoutuneesta henkilöstä, joka lähettää pullopostia löytääkseen rakkautta. Vastausta ei ole kuulunut vuoteen, joten päähenkilö uskoo, että hänet on tarkoitettu elämään yksin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin näkee lahdella valtavan määrän pulloja ja oivaltaa maailmassa olevan kaltaisiaan yksinäisiä ihmisiä. Message in a Bottlesta muodostui ensimmäinen The Policen kaikkiaan viidestä Britanniassa listakärkeen kohonneesta singlestä. Rolling Stonen laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla biisi saavutti sijan 65. Kitaristi Andy Summersin mukaan Sting kirjoitti Message in a Bottlen pääriffin alun perin toista kappaletta varten. Hienoisen sovituksen jälkeen riffin ympärille muodostui kuitenkin Message in a Bottle. Summers väritti kappaletta ennen sen kolmatta säkeistöä ja ilman kyseistä koristelua biisi olisi Stingin mukaan jäänyt melko raa’aksi. Message in a Bottle nauhoitettiin Surrey Sound -studioilla osana Reggatta D’ Blanc-albumia. Stewart Copelandin rummutusta mainitussa kappaleessa Summers on ylistänyt hänen parhaaksi rumpuraidakseen. Se on koostettu noin kuudesta eri osasta. Kappaleen lyriikan teemana on halutun yhteyden universaalius. Singlen b-puoli Landlord oli Stewart Copelandin säveltämä ja Stingin tekstittämä. Message in a Bottlen The Police soitti ensiksi keikalla Rock Goes the College-konsertissa Hatfield Polytechnic Collegessa, Hartfordshiressa, Britanniassa. Singleformaatissa biisi nousi Britannian lisäksi listakärkeen Irlannissa ja oli Australiassa viidentenä. Billboardilla kappale joutui tyytymään sijaan 74. Kokoelma-albumilla Every Breath You Take:The Singles kappaleesta kuullaan vaihtoehtoinen classic rock-mixaus. Sting ja Summers ovat nimenneet Message in a Bottlen suosikkikappaleekseen The Policen tuotannosta. Billboardin laatiman arvion mukaan kappaleessa on vastustamaton koukku. Ultimate Classic Rockin Mike Duquete on nimennyt Message in a Bottlen The Policen parhaaksi biisiksi. Cash Box vertasi kappaleen kitarakuviota Blue Öyster Cultin Don’t Fear the Reaperiin. Record Worldin kappaleesta laatimassa arviossa kehuttiin teräviä tempovaihdoksia, Andy Summersin tiukkaa leadkitarointia ja solisti/biisintekijä Stingin vakuuttavaa leadvokalisointia.

Sunnuntain extra:Yllättävän vakuuttava Pistols

Tämänvuotisen Ilosaarirockin old school-osastoa edusti vakuuttavasti Frank Carterin vokalisoima Sex Pistolsin lineup. Hänen varhaisempiin yhtyesiinsä ovat lukeutuneet Gallows, Pure Love sekä edelleen toimiva Frank Carter & The Rattlesnakes.  Sex Pistolsin kokoonpano on muilta osin alkuperäinen, eli mukana ovat kitaristi Steve Jones, rumpali Paul Cook sekä orginaalibasisti Glen Matlock. Setti käynnistyi vakuuttavasti Holidays in the Sunilla. Seventeen ja New York olivat laadukkaita välipaloja ennen seuraavaa settiin sisältynyttä klassikkokappaletta Pretty Vacant. Pistolsin ainoan alkuperäisenä toiminta-aikanaan julkaiseman pitkäsoiton Never Mind the Bollocks, Here's the Sex Pistols albumiraidoista seuraavana soitettu Bodies on ainoa, jonka studioversiolla kuultiin Sid Viciousin bassottelua. Paul Revere and the Raiders-cover I'm Not Your Stepping Stone oli eräs setin huippuhetkistä ja Liaria seurasivat varsin tuhdisti soitettu God Save the Queen sekä suorastaan erinomainen The Stooges-cover No Fun. No Feelings, setin loppuosan parhaimmistoon lukeutunut Problems, EMI ja Frank Sinatran levytyksenä erityisen tunnettu My Way kuultiin kaikki kelpo versioina, mutta setin päättänyt Anarchy in the UK oli ehdoton. Frank Carterille ei varmasti ole ollut helppoa täyttää John Lydonin jättämää paikkaa, mutta todennetun perusteella hän on tälle varsin laadukas korvaaja. Steve Jones, Paul Cook ja Glen Matlock olivat kaikki hyvässä soittovedossa;Matlockille No Funissa tarjoutui myös paikka lyhyelle bassosoololle. Mainiota, että Sex  Pistols feat. Frank Carter saatiin osaksi tämänvuotisen Ilosaarirockin päälavan antia. Yhtyeen keikka oli enemmän kuin tsekkaamisen arvoinen ja jossakin määrin se jopa ylitti odotukset.

Sex Pistols feat. Frank Carter Ilosaarirockin päälavalla 18. 7, klo 21-22.15. 

 

Lauantain pitkä:New York Dollsin kitaristi ja paljon muuta

5. heinäkuuta 1952 syntynyt ja 23. huhtikuuta 1991 edesmennyt John Anthony Kenzale, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Johnny Thunders, oli yhdysvaltalainen kitaristi, solisti ja biisintekijä. Hän nousi tunnettuuteen 1970-luvun alussa New York Dolls- yhtyeen jäsenenä. Myöhemmin Thunders perusti yhtyeen The Heartbreakers ja vaikutti lisäksi sooloartistina. Hänen molemmat vanhempansa olivat italialaista sukujuurta. Thundersin musiikillinen ura alkoi talvella 1967 The Reign-yhtyeen jäsenenä. Thundersin seuraava yhtye oli Johnny and the Jaywalkers, jossa hän soitti nimellä Johnny Volume. Marraskuussa 1969 Johnny meni kuuntelemaan Rolling Stonesin konsertin Madison Square Gardeniin tyttöystävänsä Janis Cafasson kanssa. Kaksikko nähdään Mayslesin veljesten ohjaamassa elokuvassa Gimme Shelter. New York Dollsin basisti Arthur "Killer" Kane kuvasi ensi kertaa kuulemaansa Thundersin kitarasoundia rikkaaksi, tukevaksi ja kauniiksi. Paul Nelsonin avustamana New York Dolls solmi levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Thunders osallistui yhtyeen vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneiden albumien New York Dolls ja Too Much Too Soon levytykseen. Myöhemmin Malcolm McLaren vaikutti Dollsien managerina usean kuukauden ajan ja yhtyeestä tuli prototyyppi Sex Pistolsille. Thunders ja rumpali Jerry Nolan jättivät yhtyeen vuonna 1975. Myöhemmin Thunders syytti Malcolm McLarenia yhtyeen hajoamisesta. Solisti David Johansen ja kitaristi Sylvain Sylvain jatkoivat Peter Jordanin, Tony Machinen ja Chris Robisonin kanssa New York Dollsin nimellä vuoden 1976 loppupuolelle saakka. Thunders perusti The Heartbreakersin Jerry Nolanin ja Television-yhtyeen basistin Richard Hellin kanssa. Aikaisemmin newyorkilaisessa punkyhtyeessä The Demonsissa  soittanut kitaristi Walter Lure täydensi yhtyeen kokoonpanon. Hellin lähdettyä perustamaan Richard Hell & The Voivoidsia hänen paikkansa otti Billy Rath. Thundersin johtamana The Heartbreakers konsertoi ensiksi Yhdysvalloissa ja osallistui sen jälkeen Anarchy Tourille Britanniassa Sex Pistolsin, The Clashin ja The Damnedin kanssa. The Heartbreakers pysytteli Britanniassa vuoden 1977 ajan. Siellä yhtyeen suosio olikin selkeästi parempi kuin Yhdysvalloissa. Britanniassa The Heartbreakers solmi levytyssopimuksen Track Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi yhtyeen ainoaksi jääneen albumin L.A.M.F. Mainittu pitkäsoitto vastaanotti myönteisiä arvioita, vaikka sen tuotantopuoli saikin osakseen kritiikkiä. Yhtyeen jäsenet olivat myös itse tyytymättömiä albuminsa tuotantoon ja niinpä kukin heistä miksasi sen uudelleen. Kilpailu johti ensiksi Nolanin eroamiseen The Heartbreakersistä marraskuussa 1977. Pian tämän jälkeen yhtye lopetti toimintansa kokonaan. Thunders pysytteli Lontoossa ja hänen ensimmäisen, vuonna 1978 ilmestyneen sooloalbuminsa So Alone nauhoituksiin osallistuivat Thin Lizzyn Phil Lynott, Sex Pistolsin Steve Jones ja Paul Cook sekä vierailijoina Chrissie Hynde, Steve Marriott, Walter Lure, Billy Rath ja Peter Perrett. Albumin cd-versiolle sisältyy lisäksi neljä bonuskappaletta, joiden joukossa ovat singlebiisi Dead Or Alive sekä cover Marc Bolanin varhaistuotantoon lukeutuvasta kappaleesta The Wizard. Pian tämän jälkeen Thunders palasi Yhdysvaltoihin soittaen Luren, Rathin ja joskus Nolanin kanssa Max's Kansas Cityssä New Yorkissa ja Lontoon Speakeasy Clubilla Jonesin, Cookin, basisti Henri Paulin ja Snatch-yhtyeessä vaikuttaneiden taustavokalistien Judy Nylonin ja Patti Paladinin kanssa. Loppuvuodesta 1979 Thunders muutti vaimonsa Julien kanssa Detroitiin ja alkoi esiintyä yhtyeen Gang War kanssa. Sen muihin jäseniin lukeutuivat John Morgan, Ron Cooke, Philippe Marcade sekä MC5:ssa kitaroinut Wayne Kramer. Yhtye nauhoitti useita demoja ja teki runsaasti livekeikkoja ennen toimintansa loppumista. Zodiac Records julkaisi vuonna 1987 yhtyeen demoista ep:n. Vuonna 1990 ilmestyi vielä Gang Warin nimikkoalbumi, joka oli kreditoitu Thundersille ja Kramerille. 1980-luvun alussa Thunders kasasi The Heartbreakersin uudelleen useille kiertueille. Vuonna 1984 ilmestyi albumi Live at the Lyceum. Mainittu konsertti myös kuvattiin ja julkaistiin VHS:nä ja myöhemmin dvd:nä nimellä Dead Or Alive. 1980-luvun aikana Thunders asui Pariisissa ja Tukholmassa vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Vuonna 1985 ilmestynyt albumi Que Sera Sera koostui uusista, Thundersin tuonaikaisen yhtyeensä The Black Catsin kanssa nauhoittamista kappaleista. Patti Paladinin kanssa Thunders nauhoitti duettokappaleen Crawfish. Kolme vuotta myöhemmin kaksikolta ilmestyi täyspitkä duettoalbumi, covereista koostuva Copy Cats. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat esimerkiksi pianisti Bob Andrews sekä The Only Ones-yhtyeen Jon Perry. Elokuusta 1988 huhtikuuhun 1991 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka Thunders esiintyi yhtyeen The Oddballs kanssa. Sen muun lineupin muodostivat Jamie Heath (saksofoni), Alison Gordy (laulu), Chris Musto (rummut), Stevie Klasson (kitara) ja Jill Wisoff (basso). Huhti-toukokuuhun 1990 ajoittui akustinen kiertue Britanniassa ja Irlannissa Thundersin esiintyessä ajoittain The Golden Horde -yhtyeen Peterin, Samin ja Johnin kanssa. Saksalaisen punkyhtyeen Die Toten Hosenin kanssa Thunders levytti version Born to Losesta puolitoista vuorokautta ennen edesmenoaan. Thunders kuoli epäselviksi jääneissä olosuhteissa St. Peter -hotellissa, New Orleansissa 23. huhtikuuta 1991 38 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Black Sabbathin Master of Realityn upea balladikappale

Solitude on Black Sabbathin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen kolmannella ja elokuussa 1971 ilmestyneellä albumilla Master of Reality ja lisäksi singleformaatissa niin ikään Master of Realityn tuotantoon lukeutuvan Children of the Graven b-puolella. Lyriikaltaan Solitude kuvaa ihmissuhteen loppumista ja depressiota. Toisen lauluraidan efektiksi Ozzy Osbournen vokalisointia hidastettiin. Solitude tuo esiin kitaristi Tony Iommin musiikillista talenttia; mainitussa biisissä hän soittaa lisäksi huilua ja pianoa. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Brett Schewitz mainitsi Solituden olleen Black Sabbathin tuotannosta häntä eniten yllättänyt kappale ja Ozzy Osbournen vokalisoinnin kauneinta, mitä hän on koskaan kuullut. Loudwiren listatessa 79 parasta Ozzy Osbournen aikaista Black Sabbathin kappaletta Solitude nousi top 30:een saavuttaen sijan 29. Brittiläisen doom metal-yhtyeen Cathedralin Solitudesta työstämä cover ilmestyi vuonna 1994 julkaistulla tribuuttialbumilla Nativity in Black:A Tribute to Black Sabbath. Norjalaisyhtye Ulver versioi Solituden vuonna 2007 ilmestyneellä seitsemännellä albumillaan Shadows of the Sun ja ruotsalainen progemetallia edustava Opeth vuonna 2014 ilmestyneellä yhdennellätoista albumillaan Pale Communion.

Torstain terävä:Linda Ronstadtin popstandardeista koostuva menestysalbumi

Linda Ronstadt:What’s New

12. syyskuuta 1983 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt What’s New on popstandardeista koostuva Linda Ronstadtin albumi. Samalla se on ensimmäinen niistä kolmesta Ronstadtin 80-luvulla julkaisemasta pitkäsoitosta, jotka artisti nauhoitti tuottaja Nelson Riddlen kanssa. Kyseisen albumitrilogian kansitaiteesta vastasi John Kosh. Levy-yhtiö ja tuottaja Peter Asher olivat aluksi haluttomia työstämään mainitun albumin Ronstadtin kanssa, mutta lopulta artistin tahto voitti ja What’s New -pitkäsoitto esitteli swingiä aivan uudelle kuuntelijasukupolvelle. Albumille sisältyy esimerkiksi Frank Sinatran, Ella Fitzgeraldin, Tony Bennettin, Rosemary Clooneyn ja Peggy Leen originaalituotantoa edustavia kappaleita. Ronstadt kutsui kyseisiä biisejä taiteellisen ilmaisun pieniksi jalokiviksi. What’s Newlle kertyi Billboardin listalla 81 listaviikkoa. Sen paras sijoitus oli kolmantena viiden viikon ajan. What’s Newn nousun listakärkeen estivät Michael Jacksonin Thriller ja Lionel Richien Can’t Slow Down. Jazzlistalla What’s New saavutti toisen sijan. Yhdysvalloissa albumi myi triplaplatinaa, eli yli kolme miljoonaa kappaletta. What’s Newn maailmanlajuinen myynti on ylittänyt viiden miljoonan rajan. Albumin nimikappaleesta ja I’ve Got a Crush on Yousta muodostui hittejä Adult Contemporary -listoilla nimibiisin saavuttaessa Billboard Hot 100 -listalla lisäksi sijan 53. Kaikki What’s Newllä julkaistut kappaleet ovat lisäksi mukana Asylum Recordsin vuonna 1986 julkaisemalla kokoelma-albumilla Round Midnight. The New York Timesiin kirjoittaneen Stephen Holdenin mukaan What’s New ei ole rocksolistin ensimmäinen tribuutti popin kultaiselle ajalle, mutta se on laadukkain ja vakavin pyrkimys kunnostaa popin ideaa, johon Beatlemania ja rockalbumien massamarkkinointi teineille eivät 1960-luvun puolivälissä kyenneet. Yhdysvaltalaisia popstandardeja 1940- ja 50-luvulla esittäneiden artistien albumit olivat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään.

Keskiviikon klassikko:Suzanne Vegan viides albumi

Suzanne Vega:Nine Objects of Desire

Kymmenes syyskuuta 1996 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nine Objects of Desire on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Suzanne Vegan viides studioalbumi. Edeltäjänsä, vuonna 1992 ilmestyneen pitkäsoiton 99.9F tavoin Nine Objects of Desiren tuotannosta vastasi Vegan tuonaikainen aviomies Mitchell Froom, joka osallistui lisäksi kolmen pitkäsoiton kappaleen kirjoitustyöhön. Albumin nauhoitukset tapahtuivat The Magic Shopissa New Yorkissa. Nine Objects of Desire yhdistää edeltäjänsä tavoin kokeellista instrumentaatiota ja sovituksia Vegalle tunnusomaiseen soundiin. Jazzvaikutteet ovat läsnä etenkin kappaleissa Caramel ja Tombstone. Albumilla vieraileviin muusikoihin lukeutuvat kitaristi Thad Blake, rumpali Jerry Marotta sekä jäsenistöä Elvis Costellon taustayhtyeestä The Attractionsista. Billboardin listalla Nine Objects of Desire joutui tyytymään sijaan 92., mutta albumi vastaanotti myönteisiä arvioita. Singleformaatissa pitkäsoitolta ilmestynyt No Cheap Thrill nousi Britanniassa top 40:ään. Vega kuvasi albumin rytmiikkaa sensuelliksi ja musiikillisesti albumilla on kuultavissa bossa novan ja vaihtoehtorockin vaikutus. Vegan muihin albumeihin verrattaessa Nine Objects of Desiren lyriikoita voi pitää henkilökohtaisina ja henkilökuvauksen sijaan ne ovat saaneet voimakkaasti inspiraatiota artistin henkilökohtaisesta elämästä. Birth-day (Love Made Real) viittaa Vegan tyttären Rubyn syntymään. Caramel-kappaleeseen oli vaikuttanut bossa nova ja etenkin Astrud Gilberton tuotanto. Mainitun biisin lyriikkaa oli inspiroinut hiipuva ihastus ystävään ja sovituksessa pyrittiin Antonio Carlos Jobim -tyyppiseen tunnelmaan. Vega on maininnut kyseisen kappaleen olevan eräs niistä, joista hän tuntee eniten ylpeyttä.