Sunnuntain extra:Keskeisen yhdysvaltalaisen solisti/kitaristin esikoisalbumi

Bonnie Raitt:Bonnie Raitt

Bonnie Raittin nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi marraskuussa 1971 Warner Brosin julkaisemana. Sen nauhoitukset työstettiin elokuussa 1971 Enchanted Islandilla noin viidentoista mailin päässä Minneapolisista Lake Minnetonkalla. Mainittu paikka valikoitui Raittin esikoisalbumin nauhoituspaikaksi hänen läheisten muusikkoystäviensä, itärannikon folkskenessä vaikuttaneiden John Koernerin ja Dave Rayn kehotuksesta. Esikoisalbuminsa kansiteksteissä Raitt mainitsee nauhoitusten tapahtuneen livenä neliraiturilla, sillä musiikkiin haluttiin spontaani ja luonnollinen tunne. Raittin mukaan mainittu tunne joutuu usein uhratuksi muusikoiden ollessa tietoisia siitä, että he voivat dubata osuutensa eri raidalla kunnes se on täydellinen. Vaikka Bonnie Raittin esikoisalbumi ei ollut vielä erityisen suuri myyntimenestys, albumi sai varsin myönteisen vastaanoton kriitikoiden taholta. Rolling Stonen arvion mukaan kyseessä oli myönteisessä mielessä epätavallinen laulukokoelma, josta vastasi tavanomaisesta erottuva muusikoiden valikoima. Mukana on kaksi Raittin omaa sävellystuotantoa edustavaa kappaletta; Thank You ja Finest Lovin’ Man. Covereista tunnetuimpiin lukeutuvat Stephen Stillsin käsialaa oleva ja Buffalo Springfieldin levytystuotantoon ensiksi lukeutunut Bluebird sekä Robert Johnsonin Walkin’ Blues.

Lauantain pitkä:Neil Youngia vuosina 1971-1973 säestänyt yhtye

The Stray Gators oli Neil Youngin säestysyhtye artistin vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneillä albumeilla Harvest ja Time Fades Away. Sen muodostivat kosketinsoittaja Jack Nitzsche, steelkitaristi Ben Keith, basisti Tim Dummond ja rumpali Kenny Buttrey. Viimeksi mainitun paikan otti Time Fades Awayn tiimoilta tehdyllä kiertueella Johnny Barbata. Crazy Horse -yhtyeessä rytmikitaristina vaikuttanut Danny Whitten liittyi The Stray Gatorsiin vuoden 1972 aikana, mutta Neil Young erotti hänet huonosti menneiden treenien vuoksi. Whitten menehtyi yliannostukseen pian tämän jälkeen. Ollessaan Nashvillessa Young nauhoitti osuutensa Johnny Cash Showhun. Hänelle tarjoutui tilaisuus nauhoittaa uusia kappaleitaan Elliot Mazerin Quadraphonic Sound studioilla. Koska oli lauantai-ilta; Mazer onnistui järjestämään taustamuusikoiksi Drummondin, Keithin ja Buttreyn. Kahden illan aikana nauhoitettiin neljä kappaletta, jotka päätyivät Youngin albumille Harvest. Nitzscheä Young hyödynsi sovittajana ja tuottajana kahdessa kappaleessa, joissa oli mukana orkesteri. Youngin kotitilalla Kaliforniassa nauhoitettiin kolme sähkökitaran dominoimaa kappaletta. Young nimesi yhtyeen The Stray Gatorsiksi. Harvestin julkaisun jälkeen yhtye oli mukana Youngin ja Graham Nashin nimiin laitetulla singlellä The War Song. Harvestin nauhoitusten outtakeseja julkaistiin myöhemmin soundtrackillä Journey through the Past ja The Archives Vol 1 1963-1972:lla. The Stray Gators on mukana loppuvuodesta 1972 nauhoitetulla ja albumilla Tonight’s the Night julkaistulla kappaleella Lookout Joe. Neil Youngin kanssa yhtye nauhoitti varhaisen version Joni Mitchellin You Turn Me On, I’m a Radiosta. Se julkaistiin lopulta Joni Mitchell Archives- Vol 3:The Asylum Years (1972-1975):llä. Vuonna 1973 The Stray Gators säesti Youngia Time Fades Awayn tiimoilta tehdyllä kiertueella, mutta sekä albumilla että kiertueella rumpaliksi oli vaihtunut John Barbata. Kiertueen jälkeen The Stray Gators lopetti toimintansa yhtyeenä, mutta Drummond ja Keith osallistuivat Youngin myöhäisempiin projekteihin. Nitzsche loi uran elokuvamusiikin säveltäjänä ja levytuottajana. Vuonna 1983 hänet palkittin originaalikappaleestaan Up Where We Belong. The Stray Gators osallistui Youngin vuonna 1992 ilmestyneen albumin Harvest Moon nauhoituksiin, tosin kosketinsoittajaksi oli vaihtunut Spooner Oldham.

Perjantain pohjat:Lulun vuonna 1976 ilmestynyt albumi

Lulu:Heaven and Earth and the Stars

Heaven and Earth and the Stars on skotlantilaislaulajatar Lulun vuonna 1976 ilmestynyt pitkäsoitto, jonka nauhoitukset on työstetty vuosien 1973 ja 1976 välisenä aikana. Kyseessä on Lulun järjestyksessään toinen ja samalla viimeinen Chelsea-levy-yhtiön julkaisema albumi. Mainittu levy-yhtiö lopetti toimintansa vuoden 1977 aikana. Niin ikään edeltäjänsä, vuonna 1973 ilmestyneen albumin Lulu tavoin Heaven and Earth and the Starsin tuotannosta vastasi Wess Farrell. Poikkeuksen muodostavat David Bowie -coverit The Man Who Sold the World ja Watch That Man, joiden tuotannosta vastasivat Bowie itse sekä hänen Spiders-yhtyeensä kitaristi Mick Ronson. The Man Who Sold the World oli saavuttanut Lulun levytyksenä brittilistalla kolmannen sijan, tosin kyseinen versio oli ilmestynyt yli kaksi vuotta ennen Heaven and Earth and the Stars -pitkäsoittoa. Albumin tunnetuinta tuotantoa edustaa lisäksi Lulun John Barryn tuottama tunnuskappale vuoden 1974 James Bond -elokuvaan The Man with the Golden Gun. Albumin singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Take Your Mama for a Ride oli saavuttanut brittilistalla sijan 37. Singlenä pitkäsoitolta julkaistiin vielä biisi Boy Meets Girl ja albumin nimikappale. Kaiken kaikkiaan singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita oli siis viisi, eli puolet albumin sisällöstä. Itse pitkäsoitto jäi silti vaille listasijoitusta. Vuonna 1999 Heaven and Earth and the Stars julkaistiin cd-formaatissa Lulun edellisen albumin, vuonna 1973 julkaistun artistin nimikkolevyn kanssa. Kansitaiteesta vastasi Hulda Nelson.

Torstain terävä:The Pretendersin alkuvuodesta 1981 ilmestynyt singlehitti

Message of Love on Chrissie Hynden kirjoittama ja hänen johtamansa The Pretenders-yhtyeen esittämä kappale. Se ilmestyi ensiksi singleformaatissa, seuraavaksi ep:llä Extended Play ja lopulta The Pretendersin toisella pitkäsoitolla The Pretenders II. Message of Love sävellettiin pitkälti studiossa, kappaleesta muodostui radiohitti ja singlenä se saavutti brittilistalla parhaimmillaan yhdennentoista sijan. Journalistit ovat sittemmin kohottaneet Message of Loven The Pretendersin kakkosalbumin huippuhetkeksi. Kappale oli eräs ensimmäisistä, joka sävellettiin The Pretendersin esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen ja sen nauhoitukset tapahtuivat Pariisissa. Chrissie Hynde sai luottamusta kappaleen saavuttamasta radiomenestyksestä, johon yhtyeen tuotannosta olivat samoihin yltäneet Talk of the Town ja I Go to Sleep. Message of Love ilmestyi ensiksi singlenä helmikuussa 1981, Extended Play-ep:llä seuraavassa kuussa ja The Pretendersin kakkosalbumilla loppuvuodesta 1981. Brittilistalla saavuttamansa menestyksen lisäksi Message of Love nousi Billboardin Mainstream Rock-listalla viidenneksi. AllMusicin Stewart Mason ylisti etenkin basisti Pete Fardonin ja rumpali Martin Chambersin suorituksia mainitussa kappaleessa. Ultimate Classic Rockiin kirjoittaneen Bryan Wawzenekin mukaan kyseessä on Chambersin kolmanneksi paras kappale The Pretendersin repertuaarista ja kyseisessä biisissä hän voisi vallan hyvin soittaa lead-instrumenttia.

Keskivikon klassikko:Merkittävän laulajatar/lauluntekijättären esikoisalbumi

Sophie B. Hawkins:Tongues and Tails

21. huhtikuuta 1992 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tongues and Tails on yhdysvaltalaisen laulajatar/lauluntekijätär Sophie B. Hawkinsin esikoisalbumi. Mainitulle pitkäsoitolle sisältyy kymmenen Hawkinsin omaa tuotantoa edustavaa kappaletta sekä cover Bob Dylanin vuoden 1966 tuotantoa tupla-albumilta Blonde on Blonde edustavasta klassikkokappaleesta I Want You. Tongues and Tailsin singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista debyyttisinge Damn I Wish I Was Your Lover, joka ilmestyi kolme viikkoa ennen pitkäsoittoa, nousi Billboardilla viidenneksi ja kakkossinkku California Here I Come saavutti listasijoituksen Cash Boxilla. Kolmas single, aikaisemmin mainittu Bob Dylan-cover nousi brittilistalla sijalle 49. helmikuussa 1993. Tongues and Tails oli sekä arvio, että myyntimenestys ja albumia meni kaupaksi 850 000 kappaletta. Columbia Records kiinnitti Hawkinsin hänen muiden muuassa mainittuun levy-yhtiöön lähettämänsä demonauhan perusteella. Artisti oli itse vakuuttunut levy-yhtiöstään ja koki sen uskovan häneen ja musiikkiinsa. Tongues and Tailsista laadituissa arvioissa kehuttiin Hawkinsin musiikin monipuolisuutta, jonka verroikeiksi mainittiin artisteja Bruce Springsteenistä Madonnaan. Hawkinsin herkät lyriikat yhdistyivät pop- ja soulvaikutteisiin sekä jopa afrikkalais-tyyppisiin rytmeihin. Hawkinsin lauluääntä ja karismaa kehuttiin niin ikään. Billboardin albumilistalla Tongues and Tailsin paras listasijoitus oli 51. ja Cash Boxilla 32., Kanadassa 20. ja Norjassa 13.

Tiistain tukeva:80-luvun suosituimman suomalaisyhtyeen tarina

 

Pasi Kostiainen:Dingo (Johnny Kniga)

Pasi Kostiaisen Dingo-kirja. on ensimmäinen maamme 80-luvun suosituimmasta yhtyeestä laadittu laajempi teos. Dingo-huuman ollessa kuumimmillaan ehti nimittäin ilmestyä Kari Levolan käsialaa oleva kirja Kunnian kentät. Dingoa edeltävät yhtyeen jäsenenten vaiheet käydään läpi melko sutjakasti. Dingoa edeltäneistä yhtyeistä keskeisimmäksi osoittautui kaksi singleä 80-luvun alussa levyttänyt MAC. Suomen The Policeksi vertautuneessa yhtyeessä tulevista Dingolaisista vaikuttivat Pepe ja Neumann, joista viimeksi mainittu otti originaalijäsen Even paikan. Kitaristi Jonttu Virta oli Dingon selkeästi iäkkäin jäsen. Hänen bändihistoriaansa sisältyy kokoonpanoja jo 1970-luvun alkuvuosista lähtien, mutta ne teoksessa sivuutetaan. Varsin energisestä soitostaan tunnetuksi tulleella rumpali Juha Seittosella, alias Keijo Q:lla oli ajalta ennen Dingoa sekä yhtye, että teatteritaustaa. Dingosta tuli huippusuosittu yhtye heti esikoissinglen Sinä ja minä voitettua Levyraadin. Dingo-hysteriaa keikalla koettiin ensiksi maaliskuussa 1984 Evijärvellä soitetussa konsertissa. Kiinnostavaa uutta tietoa teos tarjoaa ensiksi Nimeni on Dngo-eskoisalbumin levytyksen ja tuottaja Pave Maijasen osuuden myötä. Neumannin lauluosuuksista tehtiin useita ottoja ja eläytyipä hän niihin siinä määrin, että jopa pyörtyi laulukoppiin. Toisesta singlestä Levoton Tuhkimo muodostui vielä edeltäjäänsä suositumpi ja huhtikuun lopussa 1984 ilmestynyt esikoisalbumi Nimeni on Dingo myi nopeasti timanttilevyksi. Basisti Jarkko Eve osoittautui yhtyeen toiseksi hallitsevaksi hahmoksi ja hän sai jättää yhtyeen kesän 1984 aikana. Vanha tuttu Pepe Laaksonen oli ainoa vaihtoehto uudeksi basistiksi ja hänen debyyttikeikkansa Dingon riveissä oli jättiyleisölle Helsingin Kaivopuistossa elokuussa 1984. Samaisen vuoden syksyllä ilmestyneestä singlestä Autiotalo muodostui yli 10 000 kappaleen myynnillään niin ikään jättimenestys. Lopullisesti potin räjäytti maaliskuun puolivälissä 1985 ilmestynyt toinen pitkäsoitto, muun muassa klassikkotasoisen nimikappaleensa sisältävä Kerjäläisten valtakunta, jonka kansikuvat käytiin kuvaamassa Marokossa Kari Riipisen nappaamina. Albumista muodostui yli 190 000 kappaleen myynnillään eräs maamme kaikkien aikojen myydyimmistä. Kesä 1985 oli Dingolle odotuksenmukaista hullunmyllyä sekä keikkatahdin että suosion osalta. Mainitun vuoden juhannuksena Dingo nosti Posion-keikastaan kaikkien aikojen suurimman kotimaisen keikkapalkkion. Syksyllä Irlantiin tehty levytysmatka epäonnistui osittain, mutta sen tuloksena syntyi sentään eräs Dingon tuotannon kirkkaimmista klassikoista, eli maxisingle Kunnian kentät. Dingon alamäen voi todeta alkaneen loppuvuodesta 1985 järjestetystä ja taloudellisesti epäonnistuneesta jäähallikiertueesta, jonka viimeiseksi kaavailtu konsertti Kuopion jäähallissa jäi soittamatta. Legendaarisen lineupin viimeiseksi jäänyttä albumia ja kevättalvella 1986 ilmestynyttä pitkäsoittoa Pyhä klaani työstettäessä yhtyeen fiilikset olivat jo varsin huonot. Edeltäjiään vaikeampi ja kunnianhimoisempi albumi myi timanttilevyksi, eli noin 77 0000 kappaletta. Dingo ilmoitti hajoamisestaan seitsemäs lokakuuta 1986. Originaali kosketinsoittaja Tuomo Vähä-Pesola oli aivan yhtyeen loppuvaiheessa ottanut Pete Nuotion paikan. Dingon hajoamisen jälkeiset musiikilliset ym. vaiheet teoksessa käydään läpi ansiokkaasti. Esimerkiksi Neumannin pestistä EMI:n tuotantopäällikkönä tarjolla on kiinnostavaa tietoa. Vuonna 1994 yhtye teki Pete Nuotiota lukuun ottamatta paluun suosituimmalla lineupillaan. Kosketinsoittajana oli yhtyeen tuottajana kunnostautunut Pave Maijanen ja tuloksena albumi Via Finlandia. Legendaarisin kokoonpano oli toiminnassa vielä vuosien 1998 ja 2002 välisenä aikana.Tuolloin ei kuitenkaan syntynyt uutta musiikkia. Originaali basisti Eve jatkoi tämän jälkeen Neumannin matkassa vuoteen 2008 saakka. Dingo-lineupeissa, joissa Neumann oli ainoa originaalijäsen on niin ikään vaikuttanut kotimaisen rockin ja myös bluesin kentässä varsin tunnettuja muusikoita, kuten rumpali Frogley, eli Jukka Mänty-Sorvari sekä kitaristit Erik Valkama ja Hombre Lampinen.Dingon viimeisimmät studioalbumit ovat vuosina 2005 ja 2008 ilmestyneet Purppuraa ja Humisevan harjun paluu. Vielä seuraavana vuonna ilmestyi Dingo Live. Legendaarisin lineup teki viimeisen paluunsa vuoden 2017 aikana konsetoiden kotimaan keikkojensa lisäksi menestyksekkäästi Virossa. Pete Nuotio ja rumpali Quuppa jättivät yhtyeen samaisen vuoden syksyllä, eivätkä tämän jälkeen ole pitäneet yhteyttä Neumanniin. Neumann, Jonttu ja Pepe jatkoivat tämän jälkeen lineupilla, jossa rumpalina on vaikuttanut mm. Hybrid Childrenistä muistettu rumpali Saska Ketonen sekä Lordin kosketinsoittaja Leena Peisa. 22. maaliskuuta 2024 syöpään menehtyneen Pepe Laaksosen paikan yhtyeen basistina on ottanut Tom Eklund. Kostiaisen teos käsittelee Dingoa nimenomaan ilmiönä ansiokkaasti halki vuosikymmenten, mutta puhtaan musiikillisesti yhtyeen levytystuotantoa olisi toivonut käytävän läpi yksityiskohtaisemmin.

Maanantain mainio:Emerson Lake and Palmerin ensimmäinen livelevy

Emerson Lake and Palmer:Pictures at an Exhibition

Marraskuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pictures at an Exhibition on brittiläisen progressiivisen rockyhtyeen Emerson Lake and Palmerin livealbumi ja samalla kolmas levy. Sillä yhtye esittää sovituksensa Modest Mussorskyn samannimisestä sävellyksestä. Nauhoitus on tehty Newcastlen City Hallissa 26. maaliskuuta 1971. Keith Emerson oli todentanut kyseisen sävelteoksen orkesteriesityksen useita vuosia aikaisemmin ja halusi työstää siitä sovituksen. Greg Lake ja Carl Palmer hyväksyivät Emersonin idean. Brittilistalla Pictures at an Exhibition saavutti kolmannen sijan ja Billboardin listalla albumi nousi kymmeneenneksi. Vuonna 2001 Pictures at an Exhibitionista julkaistiin remasteroitu versio, joka sisälsi lisäksi kappaleesta nauhoitetun studioversion. Levyn avaava urkusoolo Promenade on soitettu Newcastle City Halliin vuonna 1928 sijoitetulla Harrison & Harrison pilliurulla. Sen sijaintipaikka oli lavan yläpuolella terassilla, jota käytettiin kuorojen esityksissä. Carl Palmerin rumpuosuus yhdisti kyseisen kappaleen lopun sitä seuranneeseen koko trion soittamaan instrumentaaliin The Gnome. Palmerin osuuden aikana Emerson riensi takaisin lavalle. Managentin kanssa ilmenneiden konfliktien vuoksi Pictures at an Exhibition julkaistiin vasta Emerson Lake and Palmerin toisen ja menestyksekkääksi osoittautuneen studioalbumin Tarkuksen jälkeen. Tuolloinkin se ilmestyi mid price-hintaisena albumina. Island Records pelkäsi nimittäin huonoja myyntilukuja ja olisi alun perin halunnut julkaista ELP:n konserttilevyn klassiseen musiikkiin erikoistuneen levy-yhtiön kautta. Yhdeksäs joulukuuta 1970 Lyceum Theatressa soitetusta Emerson Lake and Palmerin konsertista kuvattiin video, jota esitettiin elokuvateattereissa pienessä mittakaavassa vuonna 1973. Dolby Surround Soundin sisältänyt dvd-versio konsertista julkaistiin vuonna 2000. Pictures at an Exhibitionin kansi on William Neilin käsialaa. Siinä nähdyt maalaukset ovat myöhemmin olleet nähtävillä Lontoon Hammersmith Town Hallissa. Emerson Lake and Palmerin sovituksessa Pictures at an Exhibitionista kuullaan ainoastaan neljää Mussorskyn originaaliesityksen kymmenestä kappaleesta. Konsertissa teos esitettiin yhtenä jatkuvana kappaleena, jossa yhtyeen säveltämät osuudet täydensivät Mussorskyn originaaleja teemoja.

Sunnuntain extra:Vakuuttava Pauli Hanhiniemen Perunateatteri

Pauli Hanhiniemen Perunateatteri on kuluvan syksyn aikana aktivoitunut 20 vuoden tauon jälkeen keikkailunsa osalta ja yhtyeen yhdeksän esiintymistä kattaneen kiertueen pysähdyspaikkana oli Joensuun Kerubi. Setti alkoi lupaavasti viimeisimmän albumin Kaikki rakkaudesta tuotantoon lukeutuvalla biisillä Suudellaan. Seuraavana soitettu Määränpää oli jo keikan ensimmäinen täysosuma. Vieraslista jatkoi keikkaa laadukkaasti ja On kun ois syksy oli setin ensimmäinen slovarimpaa tuotantoa edustanut poiminta. Seinä-Joen vakuuttavan rokkauksen jälkeen Yksinkertaista oli eräs setin harvoista ja valituista balladihelmistä. Sitä seurasi kolmen lähes erinomaisen rockpalan, eli Heitteille, Kiitti hei ja Moottorisaha ja 100A muodostanut jakso. Niistä keskeisimmän taustoja Hanhiniemi valotti hauskalla välispiikillä. Tulkintojensa lisäksi Pauli vakuutti tässä vaiheessa myös huuliharpistina. Sano mulle jotakin ja Rakkaus on rauhoittivat tyylitajuisesti keikan kaarta ja varsinaisen setin päättivät tarttuva Perso elämälle ja Perunateatterin keskeiseen klassikkotuotantoon lukeutuva Joki. Encoreiden aluksi tarjoiltiin upea balladi Ois ollu hyvä tajuta, jota seurasivat aina vaikuttava Siipeen jos sain, veikeä Liverpool ja koko konsertin päätteeksi pitkä ja mainiota jamittelua tarjonnut näkemys Perunateatterin tuotannon kaikkien aikojen ensimmäisestä kappaleesta Pidetään sadetta. Kitaristit Pasi Hiidenniemi ja Tommi Laine, rumpali Mika Hiironniemi ja basisti Samuli Happo olivat kaikki mainiossa soittovireessä. Mikäli keikka jäisi viimeiseksi Perunateatterilta todentamakseni, jäisi siitä varsin hyvä ja vaikuttunut mieli.

Pauli Hanhiniemen Perunateatteri Kerubissa 31. lokakuuta 2026.

Lauantain pitkä:Jefferson Airplanen ensimmäinen livealbumi

Jefferson Airplane:Bless Its Pointed Little Head

Helmikuussa 1969 ilmestynyt Bless Its Pointed Little Head on Jefferson Airplanen ensimmäinen livealbumi, jonka nauhoitukset ovat edellisen vuoden syksyltä sekä Fillmore Eastistä että Westistä albumin Crown of Creation tiimoilta tehdyltä kiertueelta. Maaliskuussa 1969 albumi saavutti Billboardin listalla parhaan sijoituksensa, joka oli seitsemäntenätoista. Bless It Pointed Headin kappaleet ovat covereita sekä biisejä, jotka on alun perin julkaistu Jefferson Airplanen kahdella ensimmäisellä albumilla; vuosina 1966 ja 1967 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Jefferson Airplane Takes Off ja Surrealistic Pillow. Bless Its Pointed Little Headin cd-version bonuskappaleina on useita biisejä, joiden originaalit studioversiot ilmestyivät albumilla After Bathing at the Baxters. Covereista Fat Angel on Donovanin vuonna 1966 kirjoittama. Mainitussa kappaleessa Marty Balin soitti bassoa, mikä mahdollisti Jack Casadyn siirtymisen kitaran varteen. Fred Neilin The Other Side of This Lifen on uskottu lukeutuneen Jefferson Airplanen keikkasettiin jo yhtyeen ensimmäisessä konsertissa Matrixissa elokuussa 1965. Rock Me Babyssä Jorma Kaukonen toi esiin bluesjuuriaan. Kyseistä traditionaalia Jefferson Airplane oli soittanut jo vuoden 1966 aikana. Bless It Pointed Little Headin päätöskappale Bear Melt oli kehittynyt pitkästä instrumentaalijamista nimeltä Thing. Se oli kehittynyt vuosien aikana ja sisälsi nyt Grace Slickin improvisoidun lauluintron. Toukokuussa 1968 ilmestyneellä albumilla Live at the Fillmore East Thingistä on mukana versio, joka ei sisällä Slickin vokaali-introa. Monet Bless Its Pointed Little Headillä ilmestyneet versiot olivat originaaleja studio-ottojaan pidempiä, tempoltaan nopeampia ja sisälsivät lisäksi improvisaatio-osuuksia. Hittisingleistä White Rabbit ei sisälly Bless Its Pointed Little Headille, mutta Somebody to Lovesta sitä vastoin kuullaan voimakkaasti sovitettu näkemys. Yhtyeen studioalbumeihin verrattaessa Bless Its Pointed Little Head paljasti yhtyeen livesoundin fokuksen olleen toisaalla. Vaikka albumi vastaanotti ristiriitaisia arvioita, yhtyeen jäsenet ovat itse pitäneet sitä laadukkaana levynä. Studioversiotaan selkeästi funkhenkisempi näkemys kappaleesta Plastic Fantastic Lover julkaistiin Bless Its Pointed Little Headiltä singleformaatissa. Se saavutti myönteisiä arvioita, mutta ei listasijoitusta. Billboard kuvasi kappaletta raskaaksi rockiksi, Cash Box kehui version lauluosuuksia ja Record World kuvasi Plastic Fantastic Loveria erääksi yhtyeen omista suosikeista.

Perjantain pohjat:U2:n ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut single

19. syyskuuta 1988 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Desire on ensimmäinen U2:n tupla-albumilta Rattle and Hum poimituista singleistä. Australiassa ja Britanniassa kyseessä oli U2:n tuotannon ensimmäinen listakärkeen kohonnut single. Ykkössijan kappale tavoitti lisäksi Irlannissa, Italiassa ja Kanadassa. Suomen virallisella singlelistalla Desire tavoitti parhaimmillaan toisen sijan. Billboardin singlelistalla Desire oli parhaimmillaan kolmantena ja nousi kaikista singleistä ensimmäisenä samanaikaisesti sekä Modern Rock Tracks että Mainstream Rock Tracks-listojen kärkisijalle. Desiresta työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Richard Lowenstein ja Lynn-Maree Milburn. Vuoden 1989 Grammy Awardseissa Desire palkittiin parhaana laulettuna rockesityksenä. U2:n tuotannosta kasatuista kokoelma-albumeista Desire on mukana vuonna 1998 ilmestyneellä koosteella Best of 1980-1990 sekä vuonna 2006 julkaistulla albumilla U218 Singles.

Torstain terävä:Judas Priestin varhaistuotantoon lukeutuva klassikkokappale

Victim of Changes on brittiläisen heavy metal -yhtyeen Judas Priestin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin sen toisella ja maaliskuussa 1976 ilmestyneellä albumilla Sad Wings of Destiny. PopMattersiin kirjoittaneen Adrian Begrandin mukaan Victim of Changes muutti metallin kehityksen suunnan. Rob Halfordin laulusuoritusta on pidetty eräänä hänen parhaimmistaan ja myös kitaratyöskentelyä on pidetty yhtenä kappaleen huippukohdista. Chicago Tribunen Bob Gendron on ylistänyt kappaleen riffejä. Victim of Changes on kohotettu erääksi Judas Priestin tuotannon klassikoista ja Martin Popoffin laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan heavy metal-kappaleen listalla Victim of Changes sijoittui niinkin korkealle, kuin sijalle 17. Kappale on yhdistelmä kahdesta kappaleesta, jotka ovat Priestin eri solistien käsialaa, eli Priestin perustajajäsenen Al Atkinsin ja kitaristi K. K. Downingin Whiskey Womanista sekä yhtyeen myöhäisemmän solistin Rob Halfordin Red Light Ladystä, jonka Halford kirjoitti edelliselle yhtyeelleen Hiroshimalle. Victim of Changes on päässyt lisäksi mukaan useille Judas Priestin livealbumeille, kuten Unleashed in the East (1979), ’98 Live Meltdown sekä Live in London (2003). Judas Priest demotti Victim of Changesin jo esikoisalbuminsa Rocka Rollan (1974) aikaan, mutta kappale pääsi siis mukaan vasta yhtyeen kakkosalbumille Sad Wings of Destiny. Kappaleesta muodostui eräs Priest-diggareiden ehdottomista suosikeista. Kun Rob Halford jätti Priestin väliaikaisesti, hänen seuraajansa Tim ”Ripper” Owens esitti koelaulutilaisuudessaan Priestin tuotannosta juuri Victim of Changesin ja lisäksi The Ripperin. Van Halen soitti Victim of Changesiä clubeissa uransa alkuvaiheessa ja Al Atkins nauhoitti kyseisen biisin vuonna 1998 ilmestyneelle samannimiselle sooloalbumilleen.

Keskiviikon klassikko:Fleetwood Macin ainoa listaykkössingle Britanniassa

Albatross on englantilaisyhtye Fleetwood Macin levyttämä kitarainstrumentaali, joka julkaistiin singleformaatissa marraskuussa 1968. Bändin kitaristin Peter Greenin sävellystuotantoa edustava kappale on päässyt lisäksi mukaan Britanniassa ja Yhdysvalloissa ilmestyneille Fleetwood Macin kokoelma-albumeille The Pious Bird of Good Omen ja English Rose. Santon ja Johnnyn vuonna 1959 levyttämän instrumentaalikappaleen Sleep Walk on mainittu inspiroineen Greeniä kirjoittamaan Albatrossin. Lisäksi kappale muistuttaa Chuck Berryn vuonna 1957 levyttämää instrumentaalia Deep Feeling, joka itsessään on johdannainen Andy Kirkin ja hänen yhtyeensä 12 Clouds of Joy kappaleesta Floyd's Guitar Blues. Mainitun yhtyeen kitaristina vaikutti Floyd Smith. Celminsin vuonna 1998 ilmestyneen Greenin biografian mukaan varhaisena inspiraation lähteenä Albatrossille olivat olleet erään Eric Claptonin soolon nuotit, jotka Green soitti hitaammin. Albatross koostuu neljästä soinnusta, Mick Fleetwoodin lautaset imitoivat aaltoja Greenin soittaessa kappaleeseen unenomaisen soolon. Green oli työskennellyt Albatrossin parissa jo jonkin aikaa ennen kuin tuossa vaiheessa 18-vuotias kitaristi Danny Kirwan täydensi Fleetwood Macin kokoonpanon. Greenille oli tuottanut vaikeuksia selvittää sitä kokonaiskuvaa, jota hän kyseiseltä kappaleelta toivoi. Kirwanin avustuksella Green viimeisteli Albatrossin ja kappale levytettiin ainoastaan kaksi kuukautta Kirwanin Fleetwood Maciin liittymisen jälkeen. Jeremy Spencer ei osallistunut Albatrossin levytykseen, mutta hänen käsialaansa oleva ja niinikään instrumentaalikappale Jigsaw Puzzle Blues julkaistiin singlen kakkospuolella useimpien maiden singlejulkaisuissa. Sittemmin Albatross on julkaistu useita kertoja uudelleen useiden eri b-puolien kera. Runoilija Coleridgen runossa Rime of an Ancient Mariner esiintynyt Albatross inspiroi Greeniä osaltaan mainitun kappaleen kirjoittamisessa. Se on myös eräs niistä harvoista Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin kappaleista, joka on päässyt mukaan yhtyeen myöhäisemmille Best of ja Greatest Hits-tyyppisille kokoelmille. Ainoana Fleetwood Macin kappaleista se on ollut inspiraation lähteenä Beatlesin tuotannolle ja tarkemmin sanottuna Abbey Road-albumilla ilmestyneelle kappaleelle Sun King. Brittilistalla Albatrossista muodostui Fleetwood Macin ainoa listakärkeen kohonnut single. Se oli ykkösenä viikon ajan tammikuussa 1969. Huhtikuussa 1973 Albatross julkaistiin Britanniassa uudelleen osana CBS Recordsin Hall of Fame Hits- sarjaa. Tälläkin kertaa kappale ylsi listan kakkossijalle. Vuoteen 2019 mennessä Albatrossia oli myyty Briteissä yli 900 000 kappaletta.

Tiistain tukeva:1990-luvun puolivälissä ilmestynyt Albert Järvisen tuplakokoelma

Albert Järvinen:Aspects of Albert Järvinen

1990-luvun puolivälissä Polarvoxin julkaisemana ilmestynyt Aspects of Albert Järvinen on Albert Järvisen tuotannosta koostuva ja 32 kappaletta sisältävä triplacd, jonka viimeinen levy tosin sisältää Timo Ukkolan Albertista työstämän haastattelun. Tuplacd:n iäkkäintä tuotantoa edustavat Say Mama Hurriganesin esikoisalbumilta Rock and Roll All Night Long ja Roadrunnerin nimikappale sekä itseoikeutettu Get On. Aspectsilla julkaistut muut Hurriganesin tuotantoon lukeutuvat kappaleet edustavat sitä vastoin Flashbackslidersin, eli Albertila vahvistetun Backslidersin levyttämiä versioita. Niihin lukeutuvat Little Richardin originaalituotantoa edustava ja Hurriganesin levytyksenä Roadrunnerilla julkaistu Slippin’ and Slidin, samaisen kotimaisen rockin merkkipaalun tuotantoon alun perin lukeutuva Mr X sekä merkityksellistä paluuta Hurriganesille osoittaneen 10/80-albumin tuotantoon lukeutuva Let’s Go Rocking Tonight, joka on lisäksi Flashbackslidersin albumin nimikappale. Aspectsille ovat Flashbackslidersin tuotannosta päätyneet lisäksi alun perin Ile Kallion aikaa Hurriganesissa edustaneet ja Crazy Days -albumille levytetyt Chinatown, I’m Talkin’ Bout You ja Bye Bye Birdie. Albertin vuonna 1974 ilmestyneen esikoissooloalbumin Ride On osuus Aspectsilla on melko runsas. Mainitulta pitkäsoitolta mukana ovat sen avaava Little Feat-cover Teenage Nervous Breakdown, Dave Lindholmin vokalisoima Goin’ to Louisiana, upeasti instrumentaaliversiona toteutettu The Train Kept a-Rollin’ sekä kunnianhimoista tuotantoa edustava Whorehouse Queen. Royalsin tuotannosta mukana ovat itseoikeutettu High esikoisalbumilta Spring ’76, Kings of Power kakkoslevyltä Out sekä Royals Liveltä coverit Fire ja I Got You (I Feel Good), joiden originaaliversioista ovat vastanneet The Jimi Hendrix Experience ja James Brown. Mama Keep Your Big Mouth Shut on alkuaan singleformatissa vuonna 1978 ilmestynyt The PrettyThings-cover, jossa solistina vaikutti Timo Kojo ja Countdown vuonna 1984 Motörheadin johtohahmon Lemmy Kilmisterin kanssa työstetty ja melko harvinainen maxisingle. Aspectsille sisältyy Järvisen lisäksi Cisse Häkkisestä, Mato Valtosesta ja Twist Twist Erkinharjusta koostuneen Bad Boys Club-ryhmän vuonna 1987 nauhoittaman singlen Ragin’ On/Singing the Memory molemmat puolet. Vuonna 1988 ilmestyneen Järvisen kakkossooloalbumin Braindamage-Or Still Alive osuus on niin ikään merkittävä. Mainitulta albumilta mukana ovat nimittäin sen avaava Little Featin Let It Roll, nimikappale, rocklataukset Jeanie Jeanie Jeanie ja alun perin Mick Abrahamsin soolotuotantoa edustava It’s Only Love, joissa solisteina kuultiin Tommi Läntistä ja Havana Blackin Hannu "Guts" Leideniä, William Clarken huuliharpismin dominoima Mr Clarke, Albert Kingin harvinaislaatuinen vierailu Don’t Lie to Me sekä Jim Pembroken käsialaa oleva Song for the Sons. Rock N’ Roll Hootchie Koo on Albert Järvinen Bronxin maxisinglen paraatipuoli vuodelta 1989 ja The Tribe sekä Rise of the Kantele edustavat vuonna 1991 ilmestyneen ja Albertin edemenon jälkeen viimeistellyn albumin Mirror Tower tuotantoa.

Maanantain mainio:Duran Duranin ensimmäinen listaykkössingle Yhdysvalloissa

 16. huhtikuuta 1984 singleformaatissa ilmestynyt The Reflex on Duran Duranin yhdestoista single. Kappaleen singleversio oli voimakkaasti remiksattu ja kyseessä oli kolmas ja samalla viimeinen  yhtyeen vuonna 1983 ilmestyneeltä kolmannelta albumilta Seven and the Ragged Tiger poimittu singlekappale. The Reflex nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin. Billboard Hot 100 -listalla kyseessä oli Duraneiden ensimmäinen ja Britanniassa toinen paalupaikan saavuttanut single. The Reflexistä muodostui Duran Duranin tuotannon suosituin single, joka nousi yhtyeen kotimaassa listakärkeen toukokuun viidentenä 1984. Britanniassa Duraneiden singleistä oli aikaisemmin kohonnut listakärkeen vuonna 1983 ilmestynyt Is There Something I Should Know. Yhdysvalloissa The Reflex nousi Billboardin listalle 21. huhtikuuta sijalle 46. Listakärkeen kappale nousi kahden viikon ajaksi 23. kesäkuuta 1984 alkaneella viikolla. Toinen Billboardin listakärkeen kohonnut Duran Duranin single oli vuoden 1985 James Bond-tunnuskappale A View to a Kill. The Reflexistä muodostui myös kansainvälisesti suuri hitti. Yhdysvalloissa se esti Princen When Doves Cryn kanssa Bruce Springsteenin Dancing in the Darkin kohoamisen listakärkeen. Sekä The Reflixin seitsemän että 12-tuumaisen version remiksauksesta vastasi Chic-yhtyeen Nile Rodgers. Kyseessä oli hänen ensimmäinen tuotantotyönsä Duran Duranin kanssa. Sittemmin Rodgers tuli tuottamaan yhtyeelle vuoden 1984 singlen Wild Boys, vuonna 1986 ilmestyneen albumin Notorious ja useita kappaleita vuonna 2004 ilmestyneellä pitkäsoitolla Astronaut. Cash Boxiin The Reflexistä laaditussa arviossa mainittiin funkbeattiä edustavien Euro-poprytmien mahdollisesti hämmentävän Duran Duranin nykyistä kuulijakuuntaa ja yhtyeen todennäköisesti tavoittavan mainitulla kappaleella uutta tanssiorientoituneempaa yleisöä. The Reflexin 12-tuumainen versio sisältää kappaleesta neljä minuuttia ja 26 sekuntia kestävän remixin lisäksi reilut kuusi ja puoliminuuttisen tanssimiksauksen. Kakkospuolen livebiisi Make Me Smile (Come Up and See Me) on cover Steve Harley & Cockney Rebelin originaalituotantoa edustavasta hittikappaleesta. Mainittu versio on taltioitu 16. marraskuuta 1982 Lontoossa Hammersmith Odeonissa ja Steve Harley on itse siinä mukana. Yhdysvalloissa julkaistun singlen kakkosbiisinä on Los Angelesissa The Forumilla seitsemäs helmikuuta 1984 taltioitu liveversio kappaleesta New Religion. Kyseessä on eri versio kuin vuonna 1984 ilmestyneellä albumilla Arena julkaistu. The Reflexistä työstetty musiikkivideo on ensisijaisesti konserttivideo, joka kuvastaa Duran Duranin esiintymistyyliä Sing Silver Blue -kiertueella.

Sunnuntain extra:Spooky Tooth -yhtyeen vuonna 1999 ilmestynyt paluualbumi

Spooky Tooth:Cross Purpose

23. helmikuuta 1999 Ruf Recordsin julkaisemana ilmestynyt Cross Purpose on Spooky Tooth -yhtyeen kahdeksas ja samalla viimeinen studioalbumi. Sen edeltäjä The Mirror oli ilmestynyt 25 vuotta aikaisemmin, eli vuonna 1974. Cross Purposea oli alun perin kaavailtu julkaistavaksi jo vuonna 1997, jolloin albumin kappaleista valmistuivat Mike Harrisonin, Mike Kellien, Greg Ridleyn ja Luther Grosvenorin Britanniassa nauhoittamina How, Kiss It Better ja Sunshine. Albumin nimenä olisi ollut Sunshine ja kolmen uuden kappaleen lisäksi siihen oli sisältynyt Spooky Toothin vuonna 1998 BBC:lle soittama konsertti sekä yksi biisi 1960-luvulla vaikuttaneelta yhtyeeltä Deep Feeling, jonka jäsenistöön kuuluivat Grosvenor sekä Dave Mason. Ruf Recordsilla vakuututtiin kuitenkin Spooky Toothin tuoreesta tuotannosta ja syyskuussa 1998 yhtye nauhoitti seitsemän tuoretta kappaletta lisää. Levy-yhtiö jopa maksoi yhtyeen nauhoituskustannukset Weimarissa, Saksassa. AllMusicin Cross Purposesta laatiman retrospektiivisen arvion mukaan pitkäsoitto ei lukeutunut yhtyeen parhaimpiin, mutta bändin soundi oli säilynyt ennallaan. Cross Purposen uskottiin joka tapauksessa kiinnostavan yhtyeen vanhoja diggareita; ei satunnaiskuuntelijoita.

Lauantain pitkä:Sammy Hagarin suosikkikappale Van Halen-tuotannostaan

Dreams on yhdysvaltalaisen heavyrockyhtye Van Halenin kappale, joka julkaistiin toukokuussa 1986 ilmestyneellä yhtyeen seitsemännellä albumilla 5150. Dreams ilmestyi lisäksi singleformaatissa ja saavutti Billboardin listalla sijan 22. ja oli Cash Boxin listalla kahta sijaa alempana. Yhdeksän vuotta originaalin julkaisunsa jälkeen Dreams esitteli Van Halenin uudelle diggareiden sukupolvelle, kun kappale julkaistiin elokuvassa Mighty Morphin Power Rangers:The Movie ja sen soundtrackalbumilla. Kappale edustaa Sammy Hagarin vokalisoimaa vaihetta Van Halenin uralla ja se esitettiin useimmilla Hagarin aikaisilla Van Halenin kiertueilla mukaan lukien hänen viimeinen reunion-kiertueensa. Dreams oli mukana setissä myös Gary Cheronen vaikuttaessa Van Halenin solistina albumin Van Halen III tiimoilta tehdyllä kiertueella. Diggareiden esittäessä Hagarille kysymyksiä Rolling Stone-lehdessä hän nimesi Dreamsin ja Right Nown suosikkikappaleikseen Van Halen-tuotannostaan Dreamsin ollessa ykkössuosikki. Hagar on työstänyt Dreamsistä myös tuoreemman version sooloyhtyeensä kanssa. Kyseessä on akustisvoittoinen ja selkeästi hidastempoisempi näkemys originaaliversion nopeaan rokkaukseen verrattuna. Cash Box ja Billboard laativat kumpikin Dreamsistä myönteiset arviot Cash Boxin kehuessa etenkin Hagarin laulusuoritusta ja Billboard lisäksi Eddie Van Halenin kitarointia. Molemmissa arvioissa tuotiin esiin kappaleen hienoiset popvaikutteet. Dreamsin studioversiossa Eddie Van Halen vastasi kitaroinnin lisäksi kosketinsoittimista. 5150 -kiertueella hän soitti ensiksi koskettimia ja vaihtoi kitaraan ensimmäisen soolon aikana Sammy Hagarin vastatessa rytmikitaraosuuksista. Myöhemmillä kiertueilla hän vastasi ainoastaan kitaroinnista. Livekonserteissa basisti Michael Anthony osallistui kertosäkeessä sanan higher vokalisointiin jälkimmäisellä kerralla molemmissa osuuksissa. Studioversiossa kaikkien niiden vokalisoinnista vastasi Sammy Hagar. 5150-albumilla julkaistussa Dreamsin studioversiossa tuottaja Mick Jones on maininnut onnistuneensa työntämään Hagarin uusiin korkeuksiin. Hän lauloi niin korkealta, että hyperventiloi. Dreamsistä on työstetty kolme musiikkivideota. Niistä tunnetuimmassa ja vuonna 1986 kuvatussa esiintyvät lisäksi esimerkiksi Yhdysvaltain laivaston Blue Angelsit. Kaksi muuta kappaleesta työstettyä musiikkivideota on kuvattu maaliskuussa 1993 Whiskey A Go-Gossa Länsi-Hollywoodissa, Kaliforniassa soitetussa Van Halenin konsertissa. Tuolloin edellisestä yhtyeen keikasta samaisessa paikassa oli ehtinyt kulua 15 vuotta ja maaliskuun 1993 keikka juhlisti Van Halenin tuossa vaiheessa tuoretta livelevyä Live:Right Here Right Now. Liveversioista se, jossa on mukana diggareiden jutustelua ennen konserttia, pääsi mukaan videokoosteelle Van Halen:Video Hits, Vol 1. Toisessa livevideossa on selkeästi vähemmän keskustelua ja se painottuu kappaleen live-esitykseen.

Perjantain pohjat:Leslie Westin toinen sooloalbumi

Leslie West:The Great Fatsby

Maaliskuussa 1975 Put Brager’s Recordsin julkaisemana ja RCA Recordsin jakelemana ilmestynyt The Great Fatsby on Mountain-yhtyeen kitaristina ensisijaisesti muistetun Leslie Westin toinen sooloalbumi. Mainitun pitkäsoiton tunnetuin vierailija on rytmikitarasta vastannut Mick Jagger. Albumin julkaisun jälkeen Leslie West kasasi The Leslie West Bandin, jonka kanssa hän konsertoi Yhdysvalloissa. The Great Fatsbyn kymmenestä kappaleesta neljä edustaa Westin omaa sävellystuotantoa. Covereista tunnetuimmat ovat The Rolling Stonesin Honky Tonk Women, Tim Hardinin If I Were a Carpenter ja Freen Little Bit of Love. Lisäksi albumilla versioituu esimerkiksi Andy Fraserin soolotuotantoa edustava Doctor Love. Freen tuotannosta Leslie West tuli julkaisemaan kaikkiaan neljä coverversiotaan. Niistä Little Bit of Loven jälkeisiä edustavat The Stealer albumilla Alligator, Walk in My Shadow Got Bloozella ja Woman pitkäsoitolla Blue Me. The Great Fatsbyllä julkaistuista kappaleista The House of the Rising Sun on Westin duetto Dana Valeryn kanssa. Vaikka albumin parhaaksi listasijoitukseksi Billboardilla jäi 168., The Great Fatsby vastaanotti myönteisiä arvioita esimerkiksi Cashboxissa, Record Worldissä sekä AllMusic Guidessa. Niistä ensiksi mainitussa kehuttiin sekä Westin kitarointia että vokalisointia. AllMusicin mukaan kyseessä on ainutlaatuinen katsaus merkittävään rockartistiin ja albumille sisältyy muutamia yllätyksiä.

Torstain terävä:Tom Petty and the Heartbreakersin 80-luvun puolivälin albumi

Tom Petty and the Heartbreakers:Southern Accents

26. maaliskuuta 1985 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Southern Accents on Tom Petty and the Heartbreakersin kuudes studioalbumi. Pitkäsoiton ensimmäisen singlen, Billboardin listalla sijan 13. tavoittaneen Don't Come Around Here No Moren kirjoitustyöhön oli osallistunut Eurythmicsin Dave Stewart. Johnny Cash levytti albumin nimikappaleesta coverinsa vuonna 1996 ilmestyneelle albumilleen Unchained. Stewart osallistui myös kahden muun Southern Accentsilla julkaistun kappaleen kirjoitustyöhön. Albumia varten nauhoitettuihin, mutta tuolloin julkaisematta jääneisiin kappaleisiin lukeutuivat Trailer, Nick Lowen käsialaa oleva Crackin' Up, Jimmy Reedin Big Boss Man, Conway Twittyn The Image of Me, Walkin' from the Fire ja The Aparment Song. Kappaleista kaksi ensiksi mainittua ilmestyivät singlejen b-puolina ja kaksi jäljelle jäänyttä coverbiisiä sekä The Apartment Songista työstetty demoversio boxilla nimeltä Playback. Apartment Songin studioversio julkaistiin vuonna 1989 Pettyn ensimmäisellä sooloalbumilla Full Moon Fever. Trailer nauhoitettiin uudestaan ja kyseinen versio ilmestyi vuonna 2016 Pettyn toisen yhtyeen Mudcrutchin toisella albumilla, joka kantoi konstailemattomasti nimeä 2. Walkin' from the Fire julkastiiin lopulta vuonna 2018 postuumisti boxilla An American Treasure. Vuonna 1987 Tom Petty and the Heartbreakersin albumilla Let Me Up (I've Had Enough) julkaistu kappale My Life/Your World sisältää useita Walkin' from the Firen lyriikoista uudelleen kirjoitettuina. Southern Accentsin kannessa nähdään Winslow Homerin maalaus The Veteran in a New Field. The Heartbreakersin basisti Ron Blair soitti yhtyeessä Southern Accentsin jälkeen vasta vuoden 2002 aikana. The New York Timesin Robert Palmer listasi Southern Accentsin ilmestymisvuotensa viidenneksi parhaaksi albumiksi. Myöhemmin pitkäsoitto nimettiin Tom Petty and the Heartbreakersin läpimurroksi Rolling Stone Album Guidessa ja albumin rokkaavuutta verrattiin The Rolling Stonesin Exile on Main Streetin helppouteen. Stephen Thomas Erlewinen albumista All Music Guideen laatimassa retrospektiivisessä arviossa albumin parhaiksi kappaleiksi mainittiin Don't Come Around Here No More sekä Make It Better (Forget About Me).

Keskiviikon klassikko:Paul Simonin vuoden 1986 merkkialbumi

Paul Simon:Graceland

25. elokuuta 1986 Warrner Brosin julkaisemana ilmestynyt Graceland on Paul Simonin seitsemäs sooloalbumi. Simonin itsensä tuottama pitkäsoitto,jolla ääni-insinöörinä oli Roy Haleen, yhdistää erilaisia musiikkityylejä, kuten poppia, rockia, a cappellaa, zydecoa sekä eteläafrikkalaisia tyylejä. 1980-luvun alkuvuosina Simonin avioliitto näyttelijätär Carrie Fisheriin oli kariutunut ja hänen vuonna 1983 ilmestynyt sooloalbuminsa Hearts and Bones oli osoittautunut kaupallisesta aspektista tarkasteltuna pettymykseksi. Masennuskauden jälkeen Simon kiinnostui bootlegkasetista, joka sisälsi eteläafrikkalaista musiikkia. Hän vietti Haleen kanssa kaksi viikkoa Johannesburgissa ja työsti nauhoituksia eteläafrikkalaisten muusikoiden kanssa. Nauhoituksia jatkettiin Yhdysvalloissa ja niihin ottivat osaa esimerkiksi Linda Ronstadt, The Everly Brothers ja Los Lobos. Simon teki kiertueen eteläafrikkalaisten muusikoiden taustoittamana ja ohjelmistossa oli sekä heidän tuotantoaan että kappaleita Graceland -albumilta. Siitä muodostui Simonin menestynein sooloalbumi, jonka listasijoitus oli hänen parhaansa yli vuosikymmeneen. Maailmanlaajuisesti Gracelandia on myyty 16 miljoonaa kappaletta ja se on kohotettu erääksi kaikkien aikojen parhaista albumeista. Vuonna 1987 Graceland voitti vuoden albumin Grammyn. Vuonna 2006 albumi tuli valituksi kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä. Simon on maininnut Gracelandin olevan poliittinen lausunto, joka esitteli vaaleiden ja tummien ihmisten välistä yhteistyötä ja lisäsi kansainvälistä tietoisuutta apartheidista. Simonia ylistettiin afrikkalaisen musiikin popularisoimisesta lännessä. Jo heinäkuussa 1986 albumilta poimittu ensimmäinen single You Can Call Me Al nousi listakakkoseksi Alankomaissa ja Irlannissa, oli Britanniassa parhaimmillaan neljäntenä ja myös Suomessa yhdeksäntenä.

Tiistain tukeva:The Carpentersin kuudes studioalbumi

 Carpenters:Horizon

Kuudes kesäkuuta 1975 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Horizon on Carpenters-duon kuudes studioalbumi. Yhtyeen viisi edellistä pitkäsoittoa olivat nousseet Yhdysvalloissa viiden suosituimman joukkoon; Horizonin parhaaksi sijoitukseksi jäi 13. Silti albumi saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään myös Yhdysvalloissa. Britanniassa ja Japanissa Horizonista muodostui varsin suosittu. Albumi nousi listakärkeen molemmissa maissa ja siitä muodostui eräs julkaisuvuotensa suosituimmista pitkäsoitoista. Uuudessa Seelannissa Horizon oli parhaimmillaan kolmantena, Kanadassa neljäntenä ja Norjassa viidentenä. Albumilta poimittu ensimmäinen single, cover The Marvelettes- yhtyeen vuoden 1960 originaalihitistä ja myös The Beatlesin kakkosalbumilleen With the Beatles levyttämästä kappaleesta Please Mr Postman oli The Carpentersin levytyksenä julkaistu reilut puoli vuotta ennen pitkäsoittoa. Siitä muodostui yhtyeen suurin singlehitti, joka nousi listakärkeen Yhdysvalloissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Kanadassa ja Etelä-Afrikassa ja kakkossijalle Britanniassa ja Irlannissa. Mainitussa versiossa Karen Carpenter oli rumpalina ja kitaristina Tony Peloso. Toinen albumilta poimittu single Only Yesterday oli niin ikään menestyksekäs nousten kakkossijalle Kanadassa ja Ranskassa, Yhdysvalloissa neljänneksi, Irlannissa viidenneksi, Britanniassa seitsemänneksi ja Uudessa Seelannissa kymmenenneksi. Lisäksi mainittu single myi Japanissa kultalevyyn oikeuttavan määrän. Kolmas Horizonilta poimittu single Solitaire saavutti Billboardilla sijan 17. ja nousi top 40:ään monissa muissa maissa. Horizonilla julkaistuista coverkappaleista The Eagles oli alun perin levyttänyt Desperadon vuonna 1973 ilmestyneen toisen albuminsa nimiraidaksi ja biisistä oli levytetty The Carpentersin lisäksi useita muita covereita, joiden tekijöistä mainittakoon Linda Ronstadt ja Bonnie Raitt. I Can Dream Can't I oli näkemys Andrews Sistersin vuoden 1949 hitistä, joka oli kirjoitettu jo 1937. Kappaleen orkestraatiossa Carpenterseja auttoi Billy May. Kappaletta (I'm Between) Goodbye and I Love You lyyrikko John Bettis piti parhaana yhteistyönään Richard Carpenterin kanssa. Horizon vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Rolling Stonen Stephen Holden piti albumia Carpentersin siihen mennessä sofistikoituneimpana työnä. Cash Box suorastaan ylisti albumia, mutta ainoasta ristiriitaisemmasta arviosta vastasi Allmusic, joka kritisoi covereiden Please Mr Postman ja Desperado samankaltaisuutta originaaliversioiden kanssa. Silti myös AllMusicin arviossa tunnustettiin Karen Carpenterin kyvyt tulkitsijana.