24. kesäkuuta 1944 syntynyt ja 10. tammikuuta 2023 edesmennyt Geoffrey Arnold Beck oli brittiläinen kitaristi, joka nousi tunnettuuteen ensiksi The Yardbirdsin riveissä. Myöhemmin hän vaikutti yhtyeiden Jeff Beck Group ja Beck Bogert & Appice johtohahmona. 1970-luvun puolivälissä Beckin tyyli muuttui ensisijaisesti instrumentaaliksi pääpainon ollessa innovatiivisessa soundissa. Beckin julkaisemat albumit vaihtelivat bluesrockista ja hardrockista jazzfuusioon ja kitararockin ja eletronisen musiikin yhdystelmään. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Beck sijoittui viiden kärkeen. Rolling Stone on kuvannut Beckiä erääksi rockin historian vaikutusvaltaisimmista kitaristeista. Vaikka Beckin vuosina 1975 ja 1976 julkaisemat albumit olivat kaupallisia menestyksiä, hän ei pitänyt yllä vastaavanlaista suosiota, kuin monet virkaveljistään. Beck levytti useiden muiden artistien kanssa. Hän oli etenkin kriitikoiden arvostama ja vastaanotti parhaan rockinstrumentaaliesityksen Grammyn kuudesti ja parhaan popinstrumentaaliesityksen Grammyn kerran. Vuonna 2014 Beck vastaanotti brittiläisen akatemian Ivor Novello-palkinnon merkittävästä vaikutuksestaan brittiläiseen musiikkiin. Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi vuonna 1992 The Yardbirdsin jäsenenä ja vuonna 2009 sooloartistina. Wallingtonissa, Lontoossa syntynyt Beck lauloi kymmenvuotiaana koulun kuorossa. Hänen ensimmäinen musiikillinen vaikuttajansa oli Les Paul ja tämän kappale How High The Moon. Muut ensimmäiset keskeiset vaikuttajat olivat Gene Vincent and the Blue Capsin kitaristi Cliff Gallup, B. B. King ja Steve Cropper. Epäoikeudenmukaisesti ylenkatsottuna kitaristina Beck piti Lonnie Mackia, jolla oli keskeinen vaikutus hänen itsensä lisäksi myös moniin muihin kitaristeihin. Beck opiskeli Wimbledonin taidekoulussa. Hänen siskonsa Annie tutustutti Jeffin ja Jimmy Pagen toisiinsa. Taidekouluaikoinaan Beck soitti useissa yhtyeissä. Niistä keskeisin lienee ollut Screaming Lord Such and the Savages, jonka vuonna 1962 ilmestyneellä ja Oriole Recordsin julkaisemalla singlellä Dracula's Daughter/Come Back Baby Beck oli mukana. The Rolling Stonesin jättänyt Ian Stewart tutustutti Beckin rhythm and bluesiin vuoden 1963 paikkeilla. Beck perusti yhtyeen Nighshift, jonka kanssa hän konsertoi 100 Clubilla Oxford Streetillä ja levytti Piccadillylle singlen Stormy Monday/That's My Story. Vuoden 1963 aikana Beck liittyi vähäksi aikaa Croydonista kotoisin olleeseen yhtyeeseen The Rumbles, jonka kanssa hän esitti Gene Vincent ja Buddy Holly-covereita. Mainitussa yhtyeessä Beck osoitti taitonsa erilaisten kitaratyylien imitoijana. Myöhemmin vuoden 1963 aikana Beck liittyi Chiswickin alueelta kotoisin olleeseen yhtyeeseen The Tridents, jonka riveissä hän pääsi soittamaan rhythm and bluesia, kuten Jimmy Reedin tuotantoa. Vuonna 1964 Beck oli sessiokitaristina Fitzin ja Starzin singlellä I'm Not Running Away/So Sweet. Maaliskuussa 1965 Beck liittyi The Yardbirdsiin Jimmy Pagen suosituksesta. Hänen vaikutusaikansa yhtyeessä oli ainoastaan 20 kuukautta, mutta mainittuna aikana The Yardbirds levytti keskeisimmät singlehittinsä ja albumin Roger the Engineer, joka julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Over Under Sideways Down. Toukokuussa 1966 Beck levytti instrumentaalikappaleen Beck's Bolero, jolla häntä säestivät 12-kielisessä kitarassa Jimmy Page, rummuissa Keith Moon, bassossa John Paul Jones ja pianossa Nicky Hopkins. Samaisen vuoden kesäkuussa Page liittyi The Yardbirdsiin ensiksi basistiksi ja myöhemmin toiseksi soolokitaristiksi. Soolokitaristikaksikon soittoa taltioitiin Michelangelo Antonionin ohjaamaan elokuvaan Blow Up, jossa The Yardbirds esittää Train Kept a Rolling-adaptaation nimeltä Stroll On. Beck sai lähteä The Yardbirdsistä kesken Yhdysvaltain-kiertueen vaikean tempperamenttinsa ja perfektionisminsa vuoksi. Vuonna 1967 hän levytti Mickie Mostin tuottamia singlejä, jotka Beckin kitaroinnin lisäksi sisälsivät myös hänen vokalisointiaan. Parhaiten niistä menestyi Hi Ho Silver Lining. Seuraavaksi hän perusti Jeff Beck Groupin, jonka originaalikokoonpanon muodostivat muilta osin solisti Rod Stewart, basisti Ronnie Wood, pianisti Nicky Hopkins ja rumpali Ansley Dunbar. Yhtye julkaisi osaltaan heavyrockin peruskiviä keskeisesti muuranneet albumit Truth ja Beck-Ola, joista paremmin menestyi ensiksi mainittu, joka saavutti Billboardin listalla sijan 15. Mainittu Jeff Beck Groupin lineup lopetti toimintansa heinäkuussa 1969. Beck osallistui supersessioprojektiin Music from the Free Creek, joka toimi nimellä A.N. Other. Beck oli soolokitaristina neljässä kappaleessa, joista yhtä hän oli lisäksi ollut mukana säveltämässä. Syyskuussa Beck lyöttäytyi yhteen Vanilla Fudgen rytmiryhmän rumpali Carmine Appicen ja basisti Tim Bogertin kanssa. Joulukuussa Beck joutui auto-onnettomuuteen lähellä Maidstonea ja projekti meni jäihin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi. Mainittuna aikana Appice ja Bogert vaikuttivat Cactus-yhtyeessä. Vuonna 1970 Beck oli parantunut ja hän muodosti Jeff Beck Groupin uuden lineupin, johon tulivat mukaan rumpali Cozy Powell, kitaristi/solisti Bobby Tench, kosketinsoittaja Max Middleton ja basisti Clive Chaman. Se julkaisi lokakuussa 1971 albumin Rough and Ready ja nimikkoalbuminsa heinäkuussa 1972. Bogert ja Appice jatkoivat musisointia Beckin kanssa elokuussa 1972 sopimusteknisistä syistä edelleen Jeff Beck Groupin nimellä. Mukana olivat myös Middleton ja solisti Kim Milford, jonka pesti kesti kuusi konserttia. Hänen paikkansa otti Bobby Tench ja kiertue päättyi Paramount North West Theatreen Seattlessä. Sen loputtua Middleton ja Tench lähtivät ja toimintansa aloitti voimatrio Beck, Bogert &Appice. Heistä viimeksi mainittu vaikutti leadvokalistina, mutta myös Beck ja Bogert lauloivat aika ajoin. Syyskuussa 1972 uusi yhtye konsertoi Britanniassa, Alankomaissa ja Saksassa ja lokakuussa alkoi kiertue Yhdysvalloissa. Huhtikuussa 1973 Epic Records julkaisi Beck, Bogert & Appicen nimikkoalbumin. Se vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta menestyi ainoastaan Stevie Wonder-coverinsa Superstition osalta. Lokakuussa 1973 Beck nauhoitti kappaleita Michael Fennellyn albumlle Lane Changer. Tammikuussa 1974 Beck Bogert & Appice soittivat Lontoon Rainbow Theatressa osana Euroopan-kiertuettaan. Keikka lähetettiin kokonaisuudessaan samaisen vuoden syyskuussa yhdysvaltalaisessa ohjelmassa Rock Around the World. Settilistassa oli myös yhtyeen toiselle albumille kaavailtuja kappaleita ja konsertista julkaistiin bootleg At Last Rainbow. Mainitusta konsertista taltioidut kappaleet Blues Deluxe BBA Boogie julkaistiin vuonna 1991 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Beckology. Beck Bogert & Appice lopetti toimintansa huhtikuussa 1974 ennen kuin yhtyeen toinen ja Jimmy Millerin tuottama albumi ehdittiin saada valmiiksi. Yhtyeen vuoden 1973 Japanin-kiertueelta taltioitu Beck, Bogert & Appice Live in Japan ilmestyi helmikuussa 1975 Epic/Sonyn julkaisemana.Muutamaa kuukautta myöhemmin Beck siirtyi Underhill-studiolle, missä hän tapasi yhtyeen Upp. Elokuussa 1974 mainittu yhtye säesti Beckiä hänen esiintyessään BBC:n tv-ohjelmassa Guitar Workshop. Beck vaikutti muusikkona ja tuottajana Uppin kahdella ensimmäisellä albumilla, tosin jälkimmäisellä pitkäsoitolla This Way Upp kreditoimattomana. Elokuussa Beck alkoi nauhoittaa AIR s-tudioilla instrumentaaleja Middletonin, basisti Phil Chenin ja rumpali Richard Baileyn kanssa. Sovittajana ja tuottajana oli George Martin. Maaliskuussa 1975 mainituista nauhoituksista julkaistiin albumi Blow by Blow, joka on tyylillisesti lähellä jazzfuusiota. Siitä muodostui Beckin uran suosituin pitkäsoitto, joka nousi listoilla neljänneksi. Huhti-toukokuussa 1975 Beck teki Blow by Blown tiimoilta kiertueen Yhdysvalloissa esiintyen usein Mahavishnu Orchestran lämmittelijänä. Rundia oli edeltänyt Pechamissa, Lontoossa soitettu salakeikka. Middleton säilyi kokoonpanossa, mutta uuden rytmiryhmän muodostivat basisti Wilbur Bascomp ja rumpali Bernard "Pretty" Burdie. Yuya Uchidan World Rock Festivaalilla Beck esitti kahdeksan kappaletta Purdien kanssa ja festivaali päättyi Beckin yhteiseen jamiin Mountainin basistin Felix Pappalardin ja Flower Travelin' Bandin solistin Akira "Joe" Yamanakan kanssa. Vuonna 1976 nauhoitetun albumin Wired Back työsti Mahavishnu Orchestran rumpalina ja säveltäjänä vaikuttaneen Narada Michael Waldenin ja kosketinsoittaja Jan Hammerin kanssa. Albumilla hyödynnetty jazz-rockfuusio muistutti Waldenin ja Hammerin aikaisempia töitä. Wiredin tiimoilta Beck konsertoi Jan Hammer Groupin kanssa. Toukokuussa 1976 yhtye lämmitteli Alvin Leetä Roundhousessa ja mainittua konserttia seurasi seitsemän kuukauden mittainen maailmankiertue. Rundilta taltioitiin vuonna 1977 ilmestynyt albumi Jeff Beck with Jan Hammer Group Live. Verotussyistä Beck viipyi Yhdysvalloissa syksyyn 1977. Keväällä 1977 hän aloitti treenit Return to Foreverissa vaikuttaneen basistin Stanley Clarken ja rumpali Gerry Brownin kanssa. Lineupin oli tarkoitus esiintyä Knebworthin festivaaleilla, mutta keikka peruuntui Brownin jätettyä kokoonpanon. Marraskuussa 1978 Beck konsertoi Japanissa kolmen viikon ajan kokoopanolla, jonka muodostivat Clarke ja tuoreet tulokkaat kosketinsoittaja Tony Hymas ja rumpali Simon Phillips Jack Brucen yhtyeestä. Työskentely uuden albumin tiimoilta alkoi The Whon Rampant-studioilla Lontoossa. Nauhoituksia tehtiin kausiluontoisesti vuoden 1979 aikana ja lopptuloksena oli kesäkuussa 1980 ilmestynyt pitkäsoitto There and Back. Sen kappaleista kolme oli sävelletty ja nauhoitettu Jan Hammerin kanssa ja loput viisi kirjoitettu Hymasin kanssa. Stanley Clarken paikan basistina albumilla ja sitä seuranneilla kiertueilla oli ottanut Mo Foster. There and Backin tiimoilta konsertoitiin Yhdysvalloissa, Japanissa ja Britanniassa. Vuonna 1991 Beck teki sarjan historiallisia Amnesty Internationalin sponsoroimia konsertteja, jotka tottelivat nimeä The Secret Policeman's Other Ball. Claptonin kanssa hän esitti Crossroadsin, Further on Up the Roadin ja sovituksensa Stevie Wonderin kappaleesta Because We've Ended Up as Lovers. All Star Band-esitti lopuksi Dylanin I Shall Be Releasedin ja Beckin ja Claptonin lisäksi siihen kuuluivat Sting, Phil Collins, Donovan ja Bob Geldof. Beck oli mukana konsertista julkaistuilla albumilla ja elokuvassa. Molemmat saavuttivat maailmanlaajuista suosiota vuoden 1982 aikana. MS-taudin hyväksi järjestetyssä The Arms-konsertissa kuultiin Beckin, Claptonin ja Pagen jamittelu. He esittivät Tulsa Timen ja Laylan. Vuonna 1985 Beck julkaisi albumin Flash, jolla vieraili useita solisteja. Rod Stewart vokalisoi Curtis Mayfield-coverin People Get Ready. Siitä muodostui hitti ja kappaleen musiikkivideo pääsi rotaatioon MTV:llä. Beck ja Stewart tekivät joitakin yhteisesiintymisiä, mutta yhteinen alustavasti kaavailtu kíertue ei toteutunut. Tässä vaiheessa Beck teki useita vierailuesiintymisiä. Esimerkiksi vuonna 1988 valmistuneessa elokuvassa Twins häntä kuultiin solisti Nicolette Larssonin kanssa. Neljän vuoden tauon jälkeen Beck teki paluun instrumentaalimusiikin pariin vuonna 1989 ilmestyneellä albumillaan Jeff Beck Guitar Shop. Sillä hän soitti sormityylillä plektran sijaan. 90-luvulla Beckin musiikillinen panos oli voimakkaampi. Hän vastasi kitarasoolosta Jon Bon Jovin vuonna 1990 ilmestyneen esikoissoloalbumin Blaze of Glory nimikappaleessa, joka pääsi lisäksi elokuvan Young Guns II tunnusmusiikiksi. Samana vuonna Beck oli mukana Hans Zimmerin elokuvan Days of Thunder soundtrackillä. Hän vaikutti kitaristina Roger Watersin vuonna 1992 teema-albumilla Amused to Death ja oli mukana seuraavina vuosina ilmestyneillä Paul Rodgersin Muddy Water Bluesilla, Kate Bushin Red Shoesilla ja Beverly Cravenin Love Scenesillä. Edellisenä vuonna Beck levytti instrumentaali soundtrackalbumin Frankie's House. Vuonna 1993 ilmestynyt Crazy Legs oli Beckin tribuutti Gene Vincent and the Blue Capsille ja sen vaikutusvaltaiselle kitaristille Cliff Gallupille. Vuonna 1999 ilmestynyt Who Else! oli Beckin ensimmäinen albumi kitaravetoisen electronican parissa. Mainitulla albumilla hän työskenteli ensi kertaa naismuusikon, kitaristi Jennifer Battenin kanssa. Vielä vuonna 2001 kaksikko teki yhteisen kiertueen Beckin seuraavan albumin You Had It Comingin tiimoilta. Mainitulta pitkäsoitolta poimitusta kappaleesta Dirty Mind Beck voitti uransa kolmannen Grammyn, kyseisellä kerralla parhaasta instrumentaalirockesityksestä. Samaisen palkinnon Beck voitti vuonna 2003 ilmestyneen albuminsa Jeff kappaleella Plan B. Kesällä 2003 hän soitti B. B. Kingin lämmittelijänä ja vieraili seuraavana kesänä Eric Claptonin Crossroads Guitar Festivaalilla. Samaisena vuonna Beck oli mukana Toots and the Maytalsin parhaan reggae-albumin Grammyn voittaneella pitkäsoitolla True Love kappaleessa 54-46 Was My Number. Vuonna 2007 Beck esiintyi jälleen Claptonin Crossroads Festivaalilla. Alkuvuodesta 2009 Beck ilmoitti tekevänsä maailmankiertueen. Hän soitti ja nauhoitti Lontoon Ronnie Scott's:issa loppuunmyydylle salille. Neljäs huhtikuuta 2009 Beck pääsi Rock and Roll Hall of Fameen sooloartistina. Palkinnon luovuttajana oli Jimmy Page ja Beck esitti Train Kept A Rollin':in Pagen, Ronnie Woodin, Joe Perryn, Flean ja Metallican jäsenistön kanssa. Beckin esiintyessä Albert Hallissa neljäs heinäkuuta 2009 David Gilmour esitti hänen kanssaan kappaleet Jerusalem ja Hi Ho Silver Lining. Huhtikuussa 2010 ilmestynyt albumi Emotion & Commotion sisälsi sekä originaalituotantoa että covereita ja taustavokaaleista albumilla vastasi muun muassa Joss Stone. Albumin kappaleista Dessum Dorma voitti parhaan popinstrumentaaliesityksen ja Hammerhead parhaan rockinstrumentaaliesityksen Grammyn. Vuoden 2010 maailmankiertueensa Beck teki lineupilla, johon kuuluivat Grammyn voittanut rumpali Narada Michael Walden, basisti Rhonda Smith ja kosketinsoittaja Jason Rebello. Lokakuussa 2010 ilmestyi konserttitaltiointi Live and Exlusive from the Grammy Museum. Kesäkuussa Beck oli nauhoittanut Imelda Mayn yhtyeen kanssa dvd:n Rock N' Roll Party (Honoring Les Paul). Vuonna 2011 kaksi brittiläistä yliopistoa muisti Beckiä kunniamaininnoillaan. Syyskuussa 2013 Beck teki 18 konsertista koostuneen kiertueen Beach Boysin johtohahmon Brian Wilsonin kanssa. Viides huhtikuuta 2014 ilmestynyt cd Yogosai enteili Beckin maailmankiertueen käynnistyvän Japanista. Marraskuussa 2014 Beck esiintyi Joss Stonen kanssa The Royal British Legion's Festivaalilla Royal Albert Hallissa. 16. huhtikuuta 2020 ilmestyi Beckin ja Johnny Deppin yhteinen single, joka oli cover John Lennonin kappaleesta Isolation. Heinäkuun puolivälissä 2022 julkaistiin Beckin ja Deppin yhteinen albumi 18, jota oli edeltänyt single This is a Song for Miss Hedy Lamarr. 24. kesäkuuta 2022 ilmestyneellä Ozzy Osbournen albumilla Patient Number 9 Beck oli mukan nimikappaleessa ja raidalla A Thousand Shades.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti