Soft Machine on Canterburyssa kesällä 1966 perustettu rockyhtye, jonka originaalikokoonpanon muodostivat Mike Ratledge (kosketinsoittimet, 1966–1976), Robert Wyatt (rummut, laulu 1966–1971), Kevin Ayers (basso, kitara, laulu, 1966–1968) ja Daevid Allen (kitara 1966–1967) Uransa alkuvaiheessa Soft Machine oli eräs varhaisimmista brittiläisisä psykedeelisen rockin edustajista. Myöhemmin yhtyeen musiikillinen tyyli siirtyi kohti progressiivista rockia ja jopa jazz fuusiota. Soft Machinessa soittaneista muusikoista mainittakoon lisäksi yhtyeessä vuonna 1968 vaikuttanut kitaristi Andy Summers, Hugh Hopper (basso, 1968–1973), Elton Dean (saksofoni 1969–1972), Karl Jenkins (kosketinsoittimet, saksofoni, 1972–1978, 1980–1981, 1984) ja Allan Holdsworth (kitara 1973–1975). Soft Machinen nykyiseen kokoonpanoon kuuluvat John Marshall (rummut 1972–1978, 1980–1981, 1984 ja edelleen vuodesta 2015), John Etheridge (kitara, 1975–1978, 1984 ja edelleen vuodesta 2015), Theo Travis (saksofoni, huilut ja koskettimet vuodesta 2015) ja Fred Thelonious Baker (basso vuodesta 2020). Vaikka Soft Machinen saavuttama kaupallinen menestys on jäänyt niukaksi, yhtyeen merkitys rockmusiikille on yleisesti tunnustettu. All Musicin Dave Lynch on kuvannut Soft Machinea erääksi aikakautensa keskeisimmistä yhtyeistä ja erääksi tärkeimmistä underground-bändeistä. Nimensä yhtye otti William S. Burrougsin novellista The Soft Machine. Soft Machinen ensimmäinen lineup keikkaili Lontoon underground-skenessä. Yhtyeen ensimmäinen single, helmikuussa 1967 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Love Makes Sweet Music/Reelin' Reelin' Squeelin' ei menestynyt kaupallisesti. Sen paraatipuoli oli Chas Chandlerin ja b-puoli Kim Fowleyn tuottama. Samaisen vuoden huhtikuussa yhtye nauhoitti yhdeksän demobiisiä tuottaja Giorgio Gomelskyn kanssa. Ne julkaistin tosin vasta vuonna 1971. Soft Machine konsertoi Alankomaissa, Saksassa ja Ranskan Rivieralla. Kuuluisimman alkuaikojen keikkansa yhtye soitti Saint-Tropezissa. Australialaissyntyinen Allen ei voinut enää palata Britanniaan. Niinpä hän jäi Pariisiin ja perusti siellä Gong-yhtyeen. Soft Machinella oli sama managementti The Jimi Hendrix Experiencen kanssa ja yhtye soitti Experiencen kakkosbändinä Yhdysvaltain kiertueella vuonna 1968. Esikoisalbuminsa Soft Machine nauhoitti mainitun vuoden huhtikuussa New Yorkissa kiertueen ensimmäisen osuuden päätyttyä. Kun yhtye palasi Britanniaan, Dantalia's Chariot-yhtyeen jättänyt Andy Summers täydensi sen kokoonpanon. Muutaman viikon harjoittelun jälkeen yhtye palasi konsertoimaan Yhdysvaltoihin ja lämmitteli The Jimi Hendrix Experienceä jälleen elo-syyskuussa. Summers sai lähteä Ayersin käskystä, tämä lähti itse viimeisen Hollywood Bowlilla syyskuun puolivälissä soitetun konsertin jälkeen ja Soft Machine lopetti toimintansa. Sopimustekniset velvoitteet täydentääkseen Soft Machine kokoontui uudelleen vuoden 1968 joulukuussa. Hugh Hopper täydensi yhtyeen lineupin basistina ja se nauhoitti toisen albuminsa, vuonna 1969 ilmestyneen Volume Twon, jolla yhtyeen soundi alkoi lähestyä jazzfuusiota. Kokoopanoa täydensivät neljä puhaltajaa; Elton Dean, Lyn Dobson, Mark Charig ja Nick Evans, joskin kaksi viimeksi mainittua poistuivat yhtyeen riveistä kahta kuukautta myöhemmin. Wyattista, Hopperista, Ratledgesta, Deanista ja Dobsonista muodostunut Soft Machinen kvintettikokokoonpano jatkoi toimintaansa maaliskuuhun 1970, jolloin heistä viimeksi mainittu erosi. Jäljelle jäänyt nelikko nauhoitti vuosina 1970 ja 1971 ilmestyneet albumit Third ja Fourth. Niistä ensiksi mainitulta löytyi livebiisi Facelift, jonka nauhoituksissa Dobson oli vielä mukana. Fourt oli yhtyeen ensimmäinen pelkästään instrumentaalikappaleista koostunut albumi ja samalla viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämisessä Wyatt oli mukana. Third on tupla-albumi, jonka kukin puolisko sisältää yhden pitkän kappaleen. Se on myös Soft Machinen parhaiten menestynyt albumi. Euroopassa Soft Machine saavutti myönteistä vastakaikua ja elokuussa 1970 yhtyeestä tuli ensimmäinen Lontoon Prompsiin soittamaan kutsuttu rockyhtye. Mainittu konsertti esitettiin tv:ssä ja myöhemmin siitä julkaistiin myös livealbumi. Wyatt jätti yhtyeen elokuussa 1971 ja perusti Matching Molen. Hänen paikkansa otti australialaisrumpali Phil Howard. Mainittu lineup konsertoi tiiviisti Euroopassa loppuvuodesta 1971 ja aloitti Soft Machinen viidennen albumin nauhoitukset. Howard kuitenkin poistui lineupista, kun albumin ensimmäinen puoli oli saatu nauhoitetuksi. Hänet korvasi John Marshall. Dean jätti yhtyeen myöhemmin vuoden 1972 aikana ja hänen paikkansa ottanut Karl Jenkins soitti saksofonin lisäksi myös koskettimia. Marshall ja Jenkins olivat kumpikin kuuluneet aikaisemmin Ian Carrin Nucleus-yhtyeeseen. Vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Six yhtyeen soundi siirtyi entistä voimakkaammin jazz fuusioon. Hopper jätti yhtyeen mainittuna vuonna ja hänen paikkansa ottanut Roy Babbington oli niin ikään kuulunut aikaisemmin Nucleukseen. Hän soitti kuusikielistä bassoa ja Karl Jenkinsistä tuli tässä vaiheessa yhtyeen johtohahmo ja keskeisin säveltäjä. Vuoden 1973 puolella ehti vielä ilmestyä albumi Seven, jonka jälkeen yhtye siirtyi pois Columbialta ja sen uudeksi levy-yhtiöksi vaihtui Harvest. Vuonna 1975 ilmestynyt albumi Budles merkitsi voimakasta musiikillista irtiottoa yhtyeen varhaisempaan tuotantoon verrattuna kitaristi Allan Holdsworthin myötä. Hänen soittotyylinsä muistutti Mahavisnu John McLaughlinia. Soft Machinen aikaisemmilla pitkäsoitoilla kitaraa oli kuultu varsin niukasti. John Etheridge otti hänen paikkansa ja saksofonisti Alan Wakeman täydensi yhtyeen kokoonpanoa alkuvuodesta 1976. Viimeinen originaalijäsen Ratledge jätti yhtyeen pian tämän jälkeen. Wakeman oli mukana vuonna 1976 ilmestyneellä albumilla Softs, jolla myös Ratledge ehti soittaa kahdessa kappaleessa. Soft Machinessa loppuaikoina vaikuttaneita muusikoita olivat aikaisemmin Brand X:ssä soittanut basisti Percy Jones, saksofonisti Ray Warleigh ja viulisti Ray Sanders. Vuonna 1978 Soft Machine esiintyi vielä Sound & Musik Festivaalilla Dortmundissa, Saksassa mainitun vuoden joulukuussa. Marshall ja Jenkins elvyttivät Soft Machine-nimen vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Land of Cockayne. Kesän 1984 aikana yhtye soitti Lontoon Ronnie Scott's Jazz Clubilla sarjan konsertteja lineupilla, jonka muodostivat John Marshall, Karl Jenkins, John Etheridge, Ray Warleigh, basisti Paul Carmichael ja pianisti Dave MacRae. Hugh, Alan, Elton, Alan ja Pip muodostivat vuonna 1978 lähes kymmenen vuotta toiminnassa olleen yhtyeen Soft Heap. Yhtyeen nimeä kantanut albumi ilmestyi vuonna 1979. Elton Dean, Hugh Hopper, John Marshall ja pitkäaikainen ystävä Keith Tippett muodostivat syyskuussa 1999 yhtyeen Soft Ware. Tippett lähti vuonna 2002, hänen paikkansa otti kitaristi Allan Holdsworth ja mainitun vuoden kesäkuussa yhtyeen nimeksi vaihtui Soft Works. Lokakuussa 2004 John Etheridge otti Holdsworthin paikan ja yhtyeen nimeksi vaihtui Soft Machine Legacy. Elokuussa 2007 Moonjune julkaisi yhtyeeltä albumin Steam. Hopper jätti yhtyeen vuonna 2008 leukemian vuoksi ja hänen paikkansa otti Fred Baker. Hopper edesmeni vuonna 2009 ja yhtye ilmoitti jatkavansa lineupilla, jossa basistina vaikutti Roy Babbington. Lokakuussa 2010 Soft Machine Legacylta ilmestyi konserttitaltiointi Live Adventures, joka oli taltioitu vuotta aikaisemmin Itävallassa ja Saksassa yhtyeen Euroopan-kiertueella. Kevin Ayers menehtyi helmikuussa 2013 68-vuotiaana ja Daevid Allen maaliskuussa 2015 77 vuoden ikäisenä syöpään. Maaliskuussa 2013 Soft Machine Legacylta ilmestyi uusi studioalbumi Burden of Proof. Loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 Etherdigesta, Marshallista, Babbingtonista ja saksofonista, huilusta sekä koskettimista vastanneesta Theo Travisista koostunut kokoonpano teki sarjan keikkoja muun muassa Britanniassa Soft Machinen nimellä. Syyskuun alussa 2018 ilmestynyt Hidden Details oli yhtyeen ensimmäinen uusi studioalbumi viiteen vuoteeen ja ensimmäinen nimellä Soft Machine julkaistu pitkäsoitto sitten vuoden 1981. Syksyllä ja talvella 2018 yhtye teki maailmankiertueen 50-vuotisjuhlallisuuksiensa tiimoilta ja konsertoi Yhdysvalloissa tammi-helmikuussa 2019. 20. maaliskuuta 2020 ilmestynyt Live at the Baked Potato oli yhtyeen ensimmäinen livealbumi vuosikymmeniin. Se oli nauhoitettu Los Angelesissa helmikuun alussa 2019 ja oli aluksi saatavilla ainoastaan 200 kappaleen rajoitettuna painoksena tuplavinyylinä. Sittemmin albumi on ilmestynyt myös cd-formaatissa. Se dokumentoi osaltaan yhtyeen intensiivistä, vuosiin 2018 ja 2019 ajoittunutta maailmankiertuetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti