Sparks:Kimono My House
Toukokuussa 1974 ilmestynyt Kimono My House on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Sparksin kolmas pitkäsoitto, jota pidetään yleisesti yhtyeen kaupallisena läpimurtoalbumina. Vuonna 1973 ennen albumin levyttämistä veljekset Ron ja Russell Mael hyväksyivät tarjouksen asettua asumaan uudelleen Britanniaan ottaakseen osaa niin kutsuttuun glamrockskeneen. Earle Mankeystä, Jim Mankeystä ja Harley Feinstenista muodostuneen varhaisemman kokoonpanon korvasivat brittiläiset muusikot basisti Martin Gordon, kitaristi Adrian Fisher ja rumpali Norman "Dinky" Diamond. Yhtye solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa ja nauhoitti Kimono My House -albumin vuoden 1974 alkupuolella. Maelin veljekset olisivat alun perin toivoneet albumin tuottajaksi Roy Woodia, mutta hänellä oli muita kiireitä. Niinpä tuottajan tehtävistä Kimono My Housella palkattiin vastaamaan Muff Winwood. Winwood jatkoi yhteistyötään Sparksin kanssa tuottaen myös yhtyeen seuraavan albumin, myöhemmin vuoden 1974 aikana ilmestyneen pitkäsoiton Propaganda. Kimono My Housen otsikko on sanaleikki Rosemary Clooneyn tunnetuksi tekemästä kappaleesta Com-On-A My House. Mainitulla sanaleikillä on edeltäjä jazzkitaristi Dick Garcian vuonna 1956 ilmestyneellä albumilla Message from Garcia julkaistun kappaleen Kimona My House otsikossa. Ron Maelista oli muodostunut Sparksin keskeinen biisintekijä ja musiikillisesti Kimono My House tuli merkitsemään muutosta yhtyeen tyylissä. Sparksin kaksi edellistä albumia olivat olleet musiikillisesti varsin monipuolisia kokonaisuuksia, mutta Kimono My Housella keskeisessä osassa oli kimurantimpi glamrocktyyli esimerkiksi Roxy Musicin ja David Bowien hengessä. Winwoodin tuotanto oli selkeää, mutta lyriikoidensa osalta Sparksin musiikki säilytti humoristisuutensa ja epätavanomaisuutensa. Niissä oli sanaleikkejä ja viittauksia popkulttuuriin. Russell Maelin falsettilaulu erotti osaltaan Sparksin monista muista aikakauden yhtyeistä. Brittiläiselle yleisölleen yhtyeen määritteli sen popsoundi yhdistettynä monimutkaisiin teksteihin. Adrian Fisherin kitaransoitto ja Martin Gordonin Rickenbacker-basso vaikuttivat osaltaan keskeisesti yhtyeen soundiin. Maelin veljesten ulkoinen olemus erosi voimakkaasti toisistaan. Ronin tyylikäs pukeutuminen ja hiljaisempi olemus tarjosi voimakkaan kontrastin hänen nuoremman veljensä energiselle lavasäteilylle. Yhtyeen soundista ja imagosta muodostui suurelle yleisölle suoranainen sensaatio. Equator-kappaleen lopussa kuullaan Ron Maelin soittamaa mellotronia. Kimono My Housen kannessa ei mainita yhtyeen eikä albumin nimeä. Sitä vastoin siinä nähdään kaksi japanilaisen tanssiryhmän jäsentä, jotka olivat kiertueella Britanniassa vuonna 1974. Heistä oikeanpuolimmainen, eli Michi Hirota lauloi vuonna 1980 taustavokaaleja David Bowien kappaleeseen It's No Game. Albumin originaalin vinyylipainoksen sisäkannen toisella puolella oli kaikkien albumin kappaleiden tekstit ja toisella puolella mustavalkokuva valokeilassa olevista Maelin veljeksistä. Kimono My Housesta muodostui suosittu albumijulkaisu. Se nousi brittilistalla neljänneksi ja saavutti kultalevyn julkaisuvuotensa syyskuussa. Albumin yllätyshitti oli This Town Ain't Big Enough for Us, joka nousi aina brittilistan kakkoseksi ja saavutti hopealevyn kesäkuussa 1974. Myöhemmin samana kesänä toinen albumilta poimittu single Amateur Hour nousi brittien singlelistan top teniin. Britannian ulkopuolella Kimono My House ja albumilta poimitut singlet menestyivät Euroopassa erityisesti Saksassa. Siellä kummankin pikkulevyn listasijoitus oli kahdestoista. Yhdysvalloissa albumi jäi juuri Hot 100-listan ulkopuolelle. Yhtyeen kaksi Bearsville Recordsin julkaisemaa albumia olivat olleet siellä arvostelumenestyksiä, mutta niiden myynti oli ollut vähäistä. Cashboxin listalla single Wonder Girl oli sentään saavuttanut sijan 92. Talent as Asset julkaistiin Amateur Hourin sijaan Yhdysvalloissa Kimono My Housen toisena singlenä ja Uudessa Seelannissa kolmantena. The Smiths-yhtyeen johtohahmo Morrissey on nimennyt Kimono My Housen suosikkialbumiensa joukkoon ja maininnut Maelin veljeksille sen vaikuttaneen keskeisesti hänen musiikkiuransa valintaan. Suosikkilevyihinsä albumin ovat listanneet myös Björk ja Sex Pistolsin kitaristi Steve Jones. Red Hot Chili Peppersin John Frusciante on maininnut Adrian Fisherin kitaransoiton olleen yksi hänen keskeisistä vaikuttajistaan albumilla By the Way. Remasteroidut uusintajulkaisut Kimono My Housesta ilmestyivät vuosina 1994 ja 2006. Niistä ensimmäinen sisälsi bonuksinaan kaksi singlejen b-puolilla julkaistua kappaletta Barbecutie ja Lost and Found. Vuoden 2006 painoksella oli lisäksi mukana vuoden 1975 liveversio Amateur Hourista. Joulukuun puolivälissä 2014 ilmestyi ainoastaan vinyylinä albumin 40-vuotisjuhlapainos. Siihen sisältyi ennenjulkaisematonta demomateriaalia yhtyeen arkistoista. Julkaisun aikaan 19. ja 20. joulukuuta albumi esitettiin kokonaisuudessaan Barbian Centressä 35-jäsenisen Heritage Orchestran kanssa. Yhtye esitti myös Nathan Kellyn uusia orkesterisovituksia. Ohjelmistossa oli näytteitä kaikilta Sparksin 22 albumilta. Toinen konsertti sovittiin ensimmäisen myytyä loppuun. Heritage Orchestran kanssa soitetusta konsertista julkaistiin singlenä kappale Thank God It's Not Christmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti