Maanantain mainio:Merkittävän uuden aallon edustajan vuoden 1980 menestysalbumi

Blondie:Autoamerican

Marraskuussa 1980 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt Autoamerican on Blondien viides ja tyylillisesti varsin rikas studioalbumi. Britanniassa mainittu pitkäsoitto nousi kolmanneksi, Yhdysvalloissa seitsemänneksi ja Australiassa kahdeksanneksi. Albumi käynnistyy instrumentaalikappaleella  America. Perinteisempien pop- ja rockvaikutteiden lisäksi pitkäsoitolla on tarjottavanaan elementtejä jazzista (Here's Looking at You) ja jazzista (Faces) Autoamericanin reggaevaikutteinen singlemenestys The Tide is High on cover The Paragons-yhtyeen vuoden 1967 originaalilevytyksestä. Rapture lukeutuu pitkäsoiton monipuolisimpiin kappaleisiin funk, rock- jazz ja jopa tulevaisuuteen katsovissa rapvaikutteissaan. Pitkäsoiton päätöskappale Follow Me on cover Frederik Loewen vuoden 1969 Broadway-musikaalista Camelot. Tuottaja Mike Chapmanin kehotuksesta Blondie levytti Autoamericanin Los Anglesissa New Yorkin sijaan. Pitkäsoiton singlekappaleista The Tide is High nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin ja Rapture oli Yhdysvalloissa listakärjessä ja Britanniassa parhaimmillaan viidentenä. Vuonna 1994 Chrysalis Records julkaisi Autoamericanista Britanniassa remasteroidun ja kaksi bonuskappaletta sisältävän version. Toinen bonuksista oli Rapture-singlen kakkospuolella alun perin julkaistu Live It Up. Emi-Capitol julkaisi albumin niin ikään remasteroituna vuonna 2001. Tällä kertaa mukana oli kolme bonusta; Rapture-kappaleen pidennetty versio, ykköshitti Call Me, joka ilmestyi ensiksi American Gigolo-elokuvan soundtrackillä sekä The Tide is High-singlen b-puoli Suzy and Jeffrey.

Sunnuntain extra:Suositun ja merkittävän brittiyhtyeen esikoisalbumi

The Sweet:Funny How Sweet Co-Co Can Be

Marraskuussa 1971 yhtyeen kotimaassa Britanniassa RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Funny How Sweet Co-Co Can Be on The Sweet-yhtyeen esikoispitkäsoitto. Sen kappaleista singleformaatissa ilmestyneet Funny Funny ja Co-Co saavuttivat listasijoitukset 13. ja 2. ilmestymisvuotensa maaliskuussa ja kesäkuussa. Yhdysvalloissa Co-Co oli Billboardin singlelistalla sijalla 99. lokakuussa 1971. Länsi-Saksassa RCA julkaisi albumin nimellä Funny Funny How Sweet Co-Co Can Be. Se sisälsi erilaisen kansikuvan ja ylimääräisenä kappaleena Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin sijaan yhtyeen omaa tuotantoa edustavan kappaleen Done Me Wrong All Right. Herrojen Andy Scott, Brian Connolly, Mick Tucker ja Steve Priest käsialaa olevia kappaleita albumin eri versioilla edustavat Honeysuckle Love, Jeanie, Sunny Sleeps Late ja Spotlight. Covereihin lukeutuvat näkemykset The Supremesin Reflectionsista ja Lovin' Spoonfulin Daydreamista. Vuonna 1991 BMG Music julkaisi The Sweetin debyytin uudelleen cd-formaatissa ja sillä Done Me Wrong All Right oli mukana bonuskappaleena. Vuonna 2005 Funny How Sweet Co-Co Can Bestä julkaistiin yksitoista bonuskappaletta sisältävä cd-versio, joka nousi Suomessa listakärkeen. Suurin osa sen ylimääräisistä raidoista on singlekappaleita ja niistä harvinaisimpana alkuaan  ainoastaan Japanissa ilmestynyt Beatles-cover Paperback Writer. Lisäksi mukana on BBC:n studioilla livenä taltioitu Little Richardin Lucillesta ja Jerry Lee Lewisin Great Balls of Firesta muodostuva rock and roll-medley. Vuonna 2015 Sweetin debyyttialbumista julkaistiin tuplacd-versio, jonka kakkoslevy sisältää yhtyeen neljän ensimmäisen, vuosien 1968 ja 1970 välillä alun perin ilmestyneen singlen a- ja b-puolet.

Lauantain pitkä:Stonesien vuoden 1967 ensimmäinen pitkäsoitto

Rolling Stones:Between the Buttons

Tammikuussa 1967 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Between the Buttons Rolling Stones erkani rhythm and blues-juuristaan vielä mainitun albumin kunnianhimoista edeltäjää, vuonna 1966 ilmestynyttä pitkäsoittoa Aftermath voimakkaammin. Kyseessä on myös viimeinen Stonesien albumeista, jonka työstämiseen Brian Jones osallistui täysipainoisesti esimerkiksi sovitusten osalta. Lisäksi hän vastasi pitkäsoitolla useista instrumenteista. Jones toki jatkoi yhtyeen jäsenenä vielä seuraavien puolentoista vuoden ajan. Samanaikaisesti Between the Buttonsin kanssa ilmestyi kaksi ykköspuolta sisältänyt single Let's Spend the Night Together/Ruby Tuesday, jonka molemmat kappaleet olivat mukana Between the Buttonsin Yhdysvaltain-painoksella. Let's Spend the Night Togetherilla Keith Richards vastasi kitaroinnin lisäksi bassosta ja pianosta. Kappale nousi kolmanneksi ja sen kääntöpuoli aina listakärkeen. Ruby Tuesday saattaa olla Stonesien psykedeelisistä kappaleista onnistunein. Sillä Jones vastaa pianosta ja Bill Wyman kontrabassosta. Between the Buttons oli viiimeinen Andrew Lloyd Oldhamin tuottamista Stonesien albumeista ja se nauhoitettiin hyödyntämällä neliraitatekniikkaa. Yesterday's Papersin instrumentaatiossa kuullaan runsaasti Jonesin soittamaa marimbaa. Useasta osasta koostuvan My Obsessionin kukin osa alkaa rumpubeatillä. Connection on pitkälti Richardsin kirjoittama ja häntä kuullaan kappaleessa myös toisena leadvokalistina. Backstreet Girl on melankolinen balladi, jossa Richards soittaa akustista kitaraa ja Jones haitaria Mick Jaggerin  tarjotessa melodista vokalisointia. Erinomaisuudestaan huolimatta Backstreet Girl jäi pois Between the Buttonsin Yhdysvaltain-painokselta. She Smiled Sweetlyssä keskeisiä instrumentteja ovat urut ja huilu ja myös Charlie Wattsin ja Bill Wymanin rytmiryhmä on kappaleessa merkittävässä osassa. Between the Buttonsin ykköspuolen päättävä Cool Calm & Collected yhdistää Jack Nitzchen boogie woogie -pianon Jonesin psykedeeliseen sitarin soittoon. Lopussaan tempoa kiristävä kappale sisältää myös Jaggerin soittamaa huuliharppua. Kakkospuolen avaavat All Sold Out ja Please Go Home sisältävät runsaasti kitarointia ja jälkimmäisen riffi muistuttaa tyyliltään Bo Diddleytä. Who's Been Sleepin' Here käynnistyy akustisella introlla ja kappaleen keskeisiä instrumentteja ovat piano, huuliharppu ja Wymanin erinomaisesti soittama basso. Complicated lukeutuu albumin parhaisiin popkappaleisiin. Between the Buttonsin päättää kepeähenkinen Something Happened to Me Yesterday, jossa Richardsia kuullaan toisena vokalistina. Nitzchen kirjoittaman puhallinsovituksen instrumentaatiosta kappaleessa vastaa Jones. Vaikka Between the Buttonsin yleissoundi ei ole erityisen kitaraorientoitunut, kappalemateriaaliltaan kyseessä on eräs Stonesien varhaistuotannon tasaisimmista albumikokonaisuuksista.

Perjantain pohjat:Viimeinen Ian Paicen rumpaloima Gary Mooren albumi

Gary Moore:Victims of the Future

Joulukuussa 1983 ilmestynyt Victims of the Future on irlantilaiskitaristi Gary Mooren neljäs sooloalbumi. Se on artistin ensimmäinen, jonka työstämiseen aikaisemmin UFO:ssa vaikuttanut kitaristi/kosketinsoittaja Neil Carter osallistui. Vastaavasti Victims of the Future oli viimeinen osittain Ian Paicen rumpaloima Mooren albumi. Vuonna 1984 Paice nimittäin siirtyi uudelleen toimintansa aloittaneeseen Deep Purplen kakkoskokoonpanoon. Tyylillisesti Victims of the Future jatkoi Mooren operointia hardrockin parissa. Teenage Idolin ja Hold on To Loven kaltaisten suorempien rypistysten vastapainoksi albumi sisälsi balladiklassikon Empty Rooms, jonka Moore versioi uudelleen seuraavalle pitkäsoitolleen, vuoden 1985 satoa edustavalle albumilleen Running for Cover. Albumin lainakappale on brittiläisten rhythm and blues -yhtyeiden ydiryhmään lukeutuvan The Yardbirdsin Jeff Beckin aikainen hitti Shapes of Things ja lisäksi mukana on kaksi tummasävyistä, sosiaalisesti ja poliittisesti tiedostavampaa raitaa, jotka ovat pitkäsoiton nimikappale sekä Murder in the Skies. Yhdysvalloissa Victims of the Future julkaistiin erilaisella kansikuvalla ja myös eriävällä biisilistalla. Murder in the Skiesin kitarasoolo oli feidattu ja albumilla oli mukana alun perin singlen b-puolella ilmestynyt Devil in Her Heart. Yhdysvalloissa Victims of the Futuren kasettiversion bonuskappaleena oli All I Want. Moore on itse myöhemmin ilmaissut tyytymättömyytensä Victims of the Futureen. Hänelle itselleen albumi oli vähemmän onnistunut yritys heavyrockin saralla.

Torstain terävä:Basistitaiturin esikoissooloalbumi

John Entwistle:Smash Your Head Against the Wall

Toukokuussa 1971 ilmestynyt John Entwistlen sooloalbumi Smash Your Head Against the Wall on ensimmäinen The Whon jäsenistön soololevyistä. Mainitulle albumille varta vasten kirjoitettujen kappaleiden lisäksi se sisältää originaalia maltillisemman uusionäkemyksen The Whon singlekappaleesta Heaven and Hell, joka on toki Entwistlen sävellys ja avasi usein The Whon konsertit yhtyeen 70-luvun alun konserteissa. Rummuista ja perkussioista albumilla vastasi Humble Pie -yhtyeestä ensisijaisesti tuttu Jerry Shirley ja bassosta kahdella kappalella samaisen yhtyeen Greg Ridley. Entwistlen yhtyetoveri Keith Moon oli rumpalina yhdellä albumin raidoista. Avauskappale My Size ja What Are They Doing Here? ovat terhakoita rockkappaleita, joista jälkimmäisessä puhaltimet ovat keskeisessä osassa. Pick Me Up (Big Chicken) ja Ted End ovat tyylikkään melodisia balladeita. Reilut neljä ja puoliminuuttinen You're Mine lukeutuu Entwistlen esikoissoolon huippuhetkiin. Kyseessä on voimakas rockkappale, joka  on yleistoteutuksessaan tyylitajuisesti sukua muutamille Entwistlen emoyhtyeelleen 70-luvulla kirjoittamille raidoille. Toinen Entwistlen esikoisen suurteos N:0 29 tarjoaa jälleen melodista oivaltavuutta ja upeita puhallinorkestraatioita.  I Believe in Everything päättää pitkäsoiton tyylikkään seesteisissä tunnelmissa. Mainitun kappaleen lauluosuudet eroavat toisistaan Smash Your Head Against the Wallin Britannian- ja Yhdysvaltain-painoksissa. Kokonaisuutena kyseessä on Entwistlen soolouran onnistunut avaus, mutta mainitun albumin seuraajalla, vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Whistle Rhymes hänen sävelkynänsä lienee ollut vielä paremmassa terässä.

Keskiviikon klassikko:Jeff Beck Groupin neljäs ja viimeinen

Jeff Beck Group:Jeff Beck Group

Yhdysvalloissa ensimmäinen toukokuuta 1972 ja Britanniassa yhdeksäs kesäkuuta samaisena vuonna ilmestynyt Jeff Beck Groupin nimikkoalbumi on yhtyeen neljäs ja samalla viimeinen pitkäsoitto. Lisäksi kyseessä on toinen yhtyeen albumeista, joka työstettiin kokoonpanolla, jonka muodostivat Beck, Bobby Tench, Clive Chaman, Max Middleton sekä Cozy Powell. Pitkäsoiton tuotannosta vastasi Steve Cropper ja albumin etukannen yläkulmassa olleen appelsiinin vuoksi sitä kutsuttiin appelsiinilevyksi. Tammikuun 1972 aikana Jeff Beck Groupin jäsenet matkustivat maestron seuraksi Memphisiin TMI -studioille. Osa albumille levytetyistä kappaleista oli jo aikaisemmin kuulunut yhtyeen keikkaohjelmistoon, mutta toisin kuin edeltäneen albumin Rough and Ready tapauksessa, tällä kertaa mukana oli jopa viisi coverbiisiä, niiden joukossa Asford and Simpsonin I Can't Give Back the Love I Feel for You, Bob Dylanin Tonight I'll Be Staying Here with You ja Carl Perkinsin Sun-tuotantoa edustava, alun perin vuonna 1957 levytetty Glad All Over. Beckin ja Cropperin yhteistyötä edustanut Sugar Cane lukeutui albumin useisiin studiossa nauhoitettuihin raitoihin. Don Nix kehui Beckin näkemystä kappaleestaan Going Down, jonka originaalista levytysversiosta oli vuonna 1969 vastannut yhtye Moloch. Freddie King oli levyttänyt kappaleesta coverin kahta vuotta myöhemmin. Albumin tiimoilta Jeff Beck Group konsertoi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa, mutta yhtyeen nimikkolevyltä ei poimittu ainuttakaan singleä. Ilmestymisaikanaan Jeff Beck Groupin neljäs albumi ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvioita. Rolling Stonen John Mendelsohn oli sentään vakuuttunut Beckin kitaroinnista. Myös Melody Makeriin kirjoittaneen Chris Welschin mukaan albumilla kuultiin Beckin räväkintä kitarointia pitkiin aikoihin.

Tiistain tukeva:Keskeisen brittiprogen edustajan esikoisalbumi

Procol Harum:Procol Harum

Brittiläisen progressiivisen rockin kivenmuurajiin lukeutuva Procol Harum julkaisi debyyttialbuminsa kesällä 1967. Varhaisessa tyylissään yhtye yhdisti jopa klassisen ja barokkimusiikin elementtejä Gary Brookerin sielukkaaseen, esimerkiksi Ray Charlesilta inspiraatiota omineeseen vokalisointiin. Kirsikkana kakun päällä olivat yhtyeen teksteistä vastanneen Keith Reidin runolliset lyriikat. Procol Harumin varhaistuotannon tapauksessa musiikki sävellettiin usein valmiiden tekstien ympärille. Procol Harumin instrumentaatiossa erityisen keskeisiä olivat Morgan Fisherin kosketinsoittimet, usein päälleikkäisäänityksiä hyödyntäneet piano-osuudet ja Gary Brookerin Hammond-urut. Gary Brookerin laulutyyli muistuttaa blue eyed-soulista erottuvasti ja onnistuneesti. Procol Harumin debyytti ei menestynyt erityisen hyvin yhtyeen kotimaassa Britanniassa, sillä sen originaalipainos ei sisältänyt kumpaakaan yhtyeen singlemenestyksistä, eli kappaleita A Whiter Shade of Pale ja Homburg. Kriitikoiden ja aikakauden muusikoiden keskuudessa albumi saavutti sitä vastoin varsin myönteisen vastaanoton. Procol Harumin debyytin brittiversion käynnistävä Conquistador on yksi harvoista kappaleista, joissa sävellys oli valmiina ennen tekstiä. Gary Brooker oli itse asiassa säveltänyt kyseisen espanjalaisvaikutteisen kappaleen jo ennen Procol Harumin perustamista. Kulkevine pianoineen ja urkuineen kappaleessa on tietynlaista seikkailun tuntua. Conquistadorin viisi vuotta originaalin jälkeen levytetty liveversio julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti sijan 16., mikä on Procol Harumin historian toiseksi paras. Korkeimman listasijoituksen saavutti luontevasti Procol Harumin debyyttilevyn jenkkipainoksen avaava A Whiter Shade of Pale. Keith Reid kuuli kyseisen sanonnan juhlissa. Hän kirjoitti kappaletta varten neljä säkeistöä, joista tosin ainoastaan kaksi levytettiin. Yli 40 vuoden ajan kappale kreditoitiin vain Brookerin ja Reidin nimiin, mutta lopulta myös Fisher ansaitsi kirjoituskrediitin omasta merkittävästä osastaan kappaleen musiikin kirjoitustyössä. Britannian singlelistalla saavuttamansa kärkipaikan lisäksi kyseessä on eniten radiosoittoa saarivaltakunnassa osakseen saanut kappale yli 70 vuoden ajalta.Vakavasävyisistä lyriikoistaan huolimatta She Wandered through the Garden Fence lukeutuu raikkaine urkuriffeineen albumin valoisimpiin kappaleisiin. Klassisisia soulelementtejä sisältävä Something Following Me on tekstinsä osalta ottanut inspiraatiota Bob Dylanin klassikosta Ballad of a Thin Man.  Lisäksi kappale sisältää erinomaista kitaratyöskentelyä Robin Trowerilta. Hän loistaa myös silkkaa bluesrockia edustavassa kappaleessa Cerdes (Outside the Gates of), jonka huippuyksityiskohtiin lukeutuu myös Dave Knightsin hidas bassoriffi. Albumin kakkospuolen avaa niin ikään varsin sielukas A Christmas Camel, jossa Fisherin piano ja Brookerin urut käyvät tehokasta vuoropuhelua B J Wilsonin erinomaisen rumputyöskentelyn taustoittamana. Kaleidoscope edustaa todellista yleissoundin juhlaa. Kappaleessa toimivat kaikki elementit; urut, piano, rummut, basso sekä Brookerin melodiset lauluosuudet. Procol Harumin debyytin päättää kolme tunnelmapalaa; Salad Days Are Here Again, pianovoittoinen instrumentaalikappale Good Captain Clack sekä Fisherin käsialaa oleva albumin melodinen päätösraita Repent Walpurgis. Jotkin albumin versioista sisältävät Whiter Shade of Palea seuranneen singlen Homburg. Procol Harum työsti laadukkaita albumikokonaisuuksia pitkälle 70-luvulle, tosin miehistönvaihdoksista kärsinyt yhtye ei koskaan täysin saavuttanut ansaitsemansa veroista menestystä.

Maanantain mainio:Keskeisen naisartistin viimeinen Warnerille työstämä albumi

Carly Simon:Hello Big Man

Elokuun lopussa 1983 Warner Bros Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hello Big Man on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Carly Simonin kahdestoista pitkäsoitto ja samalla yhdestoista studioalbumi. Kyseessä oli viimeinen Simonin Warnerille työstämä pitkäsoitto. Artistin varhaisempana levy-yhtiönä oli ollut Elektra Records. Hello Big Man saavutti kriitikoiden taholta myönteiset arvostelut, mutta kaupallisessa mielessä albumista muodostui pettymys. Osalla pitkäsoiton kappaleista rytmiryhmänä kuultiin Sly Dunbaria ja Robbie Shakespearea. Mainitunlaisiin lukeutui esimerkiksi Bob Marleyn tuotannosta napattu cover Is This Love. Pitkäsoiton nimi on viittaus Carlyn vanhempien väliseen keskusteluun heidän ensitapaamisensa yhteydessä. Richard Simonin todettua "Hello Little Woman" Andrea Simonin vastaus oli kuulunut "Hello Big Man". Pitkäsoiton ensimmäisestä singlestä You Know What to Do työstettiin Dominic Orlandon ohjaama musiikkivideo. Sen konsepti oli Simonin ja video kuvattiin Martha's Vineyardilla, Simonin kotona sekä sitä ympäröivissä metsissä. Video saavutti kohtuullisesti näkyvyyttä MTV:llä syksyllä 1983. Simon kuvasi musiikkivideon myös albumin nimikappaleesta Hello Big Man. Siinä hyödynnettiin valokuvia ja filmimateriaalia hänen vanhemmistaan. Videon lopussa nähdään Simonin äiti ja siinä esiintyy myös yhdysvaltalaisnäyttelijä Al Gorley. Albumin kolmas musiikkivideo työstettiin kappaleeseen It Happens Everyday. Sitä näytettiin elokuvateattereissa ensi-iltaan tulevia elokuvia esiteltäessä.

Sunnuntain extra:Merkittävän laulajattaren ja biisintekijän kolmas pitkäsoitto

Cyndi Lauper:A Night to Remember

Yhdeksäs toukokuuta 1989 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Night to Remember on Cyndi Lauperin kolmas studioalbumi, jota myytiin Yhdysvalloissa ilmestymisvuotensa aikana puoli miljoonaa kappaletta.  Kaupallisesti mainittu pitkäsoitto ei kuitenkaan menestynyt Lauperin kahden edeltäneen albumin; She's So Unusualin ja True Colorsin veroisesti. Single I Drove All Night oli joka tapauksessa top ten- menestys ja se saavutti ilmestymisvuotensa lopussa Grammy-ehdokkuuden. Britannian albumilistalla A Night to Remember nousi yhdeksänneksi, mikä merkitsi sitä, että mainitusta pitkäsoitosta muodostui Lauperin suurin menestysalbumi saarivaltakunnassa. Lauper kaavaili albumia aluksi projektiksi nimeltä Kindred Spirit ja mukana olisi ollut kappale Hole in My Heart (All the Way to China), mutta koska kyseisen kappaleen ja elokuvan Vibes menestys jäivät vähäisiksi, mainitusta ideasta luovuttiin. Lauper on humoristisesti viitannut albumiin nimellä A Night to Forget viitaten albumin heikompiin myyntilukuihin ja vähemmän mairitteleviin arvosteluihin. Billy Steinberg ja Tom Kelly olivat mukana kirjoittamassa useita albumin kappaleista. Niistä Unconditional Love päätyi paria vuotta myöhemmin muuttuneella tekstillä The Banglesin Susanna Hoffsin esikoissooloalbumille When You're a Boy. A Night to Rememberin kansikuva on otettu New Yorkin Manhattan Bridgen itäpuolella Plymouth ja Pearl-katujen kulmauksessa.

Lauantain pitkä:Eräs 80-luvun kiistattomista klassikkoalbumeista

The Smiths:The Queen is Dead

Kesäkuussa 1986 Britanniassa Rough Trade Recordsin ja Yhdysvalloissa Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Queen is Dead on The Smiths-yhtyeen kolmas studioalbumi. Se viihtyi brittien albumilistalla 22 viikon ajan ollen parhaimmillaan kakkossijalla. Billboardin listalla pitkäsoiton paras sijoitus oli 70. ja Yhdysvalloissa albumi saavutti kultalevyn vuonna 1990. The Queen is Dead on myynyt hyvin julkaisustaan lähtien ja menestynyt erinomaisesti erilaisissa kriitikkoäänestyksissä. Esimerkiksi New Musical Expressin vuoden 2013 äänestyksessä albumi valittiin kaikkien aikojen parhaaksi. The Smithsin ollessa kiertueella Britanniassa kitaristi Johnny Marr kirjoitti useita albumille päätyneistä kappaleista. Sovitukset tapahtuivat basisti Andy Rourken ja rumpali Mike Joycen kanssa soundcheckien aikana. Albumin nimi on Hubert Selby Jr:n vuonna 1964 ilmestyneestä novellista Last Exit to Brooklyn. The Boy with the Thorn on His Siden tekstit viittaavat allegorisesti yhtyeen kokemuksiin musiikkiteollisuudesta, joka ei yhtyettä arvostanut. Vuonna 2003 solisti Morrissey nimesi mainitun kappaleen suosikikseen The Smithsin tuotannosta. Kappaleet Frankly, Mr Shankly, I Know It's Over ja  There's a Light That Never Goes Out Marr ja Morrissey kirjoittivat maratonmittaisissa sessioissa Marrin kotona Bowdonissa. Viimeksi mainitun kappaleen tekstissä on lainaus New York Dollsin kappaleesta Lonely Planet Boy ja kitarariffi on lainattu Rolling Stonesin versiosta Marvin Gayen kappaleesta Hith Hike. Gayen originaaliversio kappaleesta oli ollut inspiraation lähteenä Velvet Undergroundille kappaleessa There She Goes Again. Kappaleen Never Had No-One Ever musiikki perustui Marrin joulukuussa 1984 taltioimaan demoon, joka itsessään pohjautui The Stoogesin kappaleeseen I Need Somebody. Marrin mukaan kyseisen kappaleen ilmapiiri summaa koko albumin sekä sen, miltä sen nauhoittaminen tuntui. Nimikappale The Queen is Dead perustui Marrin teini-iässä kirjoittamaan kappaleeseen. Cemetry Gates päätyi albumille vasta loppuvaiheessa. The Boy with the Thorn in His Side nauhoitettiin The Queen is Deadin kappaleista ensimmäisenä heinäkuussa 1985 Manchesterissa pienessä studiossa insinööri Stephen Streetin kanssa. Se ilmestyi singlenä syyskuun puolivälissä samana vuonna ja saavutti brittien singlelistalla sijan 23. Nauhoitukset jatkuivat elokuussa 1985 Lontoon RAK-studioilla, jolloin nauhalle tarttuivat Big Mouth Strikes Again ja Some Girls Are Bigger Than Others. Muut albumin kappaleista nauhoitettiin Farnhamin Jacob-studioilla talven 1985 aikana. Nimikappale lukeutui viimeisinä nauhoitettuihin ja sen erottuvan tom-tom- loopin Mike Joyce ja Stephen Street loivat hyödyntämällä sämpleriä. Kappaleen pitkän feedback-osuuden Marr soitti wah wah-pedaalin läpi. Kuukautta ennen albumin ilmestymistä singlenä julkaistiin Bigmouth Strikes Again, joka saavutti brittilistalla sijan 26. Singleformaatissa julkaistavaksi kaavailtu There's a Light That Never Goes Out ilmestyi kyseisessä formaatissa vasta vuonna 1992 mainostaessaan The Smithsin uudelleenjulkaisuja, mutta jo vuonna 1990 yhdysvaltalaisen SPIN-lehden lukija äänestivät sen kaikkien aikojen parhaaksi kappaleeksi. Cemetry Gatesin teksti on Morrisseyn suora vastaus kriitikoille, jotka syyttivät häntä suosikkikirjailijoidensa tekstien lainaamisesta. Morrisseyn suunnittelemassa albumin kannessa nähdään Alain Delon vuoden 1964 elokuvassa D'Insoumis. The Queen is Dead kohotettiin tuoreeltaan erääksi 80-luvun suuntaa antaneista albumeista. Rolling Stoneen pitkäsoitosta arvion kirjoittanut Mark Coleman nosti Morrisseyn laulusuorituksen kappaleessa Cemetry Gates albumin huippuhetkeksi. Pitchfork listasi The Queen is Deadin 80-luvun kuudenneksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Queen is Dead saavutti sijan 216. Vuonna 2006 NME listasi The Queen is Deadin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi brittiläiseksi albumiksi. Samana vuonna pitkäsoitto sijoittui kolmanneksi musiikkilehti Q:n 40:n 80-luvun parhaan albumin listalla.Kesäkuun 2011 numerossa brittiläinen aikakauslehti Clash sijoitti The Queen is Deadin klassikkoalbumiensa Hall of Fameen.

Perjantain pohjat:Britti-invaasion keskeisen edustajan ensimmäinen livelevy

The Kinks:Live at Kelvin Hall

Live at Kelvin Hall on brittien peruskoplaan lukeutuvan The Kinksin alkuvuodesta 1967 Skotlannissa äänitetty livealbumi. Yhdysvalloissa se julkaistiin jo kyseisen vuoden elokuussa nimellä The Live Kinks ja yhtyeen kotimaassa tammikuussa 1968. Live at Kelvin Hallin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1987. Vuonna 1998 albumista julkaistiin sekä mono- että stereomiksaukset. Jälkimmäinen pääsi mukaan vuonna 2005 ilmestyneelle The Kinks-boxille The Pye Album Collection, mutta ensin mainittu sivuutettiin vuonna 2011 julkaistulla boxilla The Kinks in Mono.  The Kinks soitti Kelvin Hallissa kaksi konserttia huhtikuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1967. Lämmittely-yhtyeinä soittivat Sounds Incorporated ja The Fortunes. Pye Recordsin neliraiturilla taltioitiin kokonainen The Kinksin konsertti, joka päätti kymmenpäiväisen festivaalin. Sen sponsoreihin lukeutui glasgowlainen sanomalehti The Daily Record. Tuotanto-osuus ja joitakin päällekkäisäänityksiä oli vuorossa heti huhtikuun kolmantena 1967. Billboardin listalla Live at Kelvin Hall saavutti sijan 162., mutta ei noussut Britanniassa listoille lainkaan. Till the End of the Dayn, Sunny Afternoonin, Tired of Waiting for Youn ja You Really Got Men kaltaisten keskeisten singehittien lisäksi albumi sisältää harvinaisempia helmiä, joista mainittakoon C'mon Now ja You're Looking Fine. Live at Kelvin Hallin päättävästä medleystä löytyvät covereina Milkcow Blues ja Batmanin tunnusmelodia.

Torstain terävä:Wingsin klassikkoalbumin onnistunut seuraaja

Paul McCartney & Wings:Venus and Mars

Toukokuussa 1975 ilmestynyt Venus and Mars on Paul McCartneyn ja Wingsin neljäs studioalbumi. Se jatkoi edeltäjänsä Band on the Runin kaupallista menestystä ja Venus and Marsin julkaisua seurasi vuoden kestänyt maailmankiertue. Venus and Mars oli McCartneyn ensimmäinen Beatlesin jälkeinen albumi, jonka julkaisusta vastasi maailmanlaajuisesti Capitol Records. McCartney oli työstänyt vuonna 1973 ilmestyneen Band on the Runin Linda McCartneyn ja Denny Lainen kanssa. Venus and Marsia levytettäessä Wingsin kokoonpanon olivat täydentäneet kitaristi Jimmy McCullogh ja rumpali Geoff Button. Uutta albumia varten oli kirjoitettu useita uusia kappaleita ja se päätettiin nauhoittaa New Orleansissa, jonne Wings suuntasi alkuvuodesta 1975. Abbey Roadin studioilla Lontoossa oli nauhoitettu marraskuussa 1974 kappaleet Letting Go, Love in Song ja Medicine Jar. Sea Saint -studioilla myös mainittuihin kappaleisiin tehtiin päällekkäisäänityksiä tammi-helmikuun 1975 aikana. Äänitysten alkaessa erimielisyydet, joita oli ilmennyt McCulloghin ja Buttonin välillä Nashvillessa vuonna 1974 tehdyissä äänityksissä, kasvoivat entisestään. Niiden seurauksena Button jätti yhtyeen puolen vuoden pestin jälkeen ja hän ehti soittaa ainoastaan kolmella uuden albumin kappaleista. Hänen paikkansa otti harjoitusten jälkeen yhdysvaltalainen Joe English, jonka soittoa kuullaan Venus and Marsin lopuilla kappaleilla. Nauhoituksista muodostui varsin tuottoisat, sillä varsinaisen pitkäsoiton lisäksi valmiiksi saatiin myös muita kappaleita, joista Lunch Box/Odd Sox ja My Carnival julkaistiin singlejen b-puolina. Beatlesin Abbey Road -albumin b-puolen tavoin McCartney yhdisti useat Venus and Marsin kappaleista toisiinsa. Wingsin tulkinta brittiläisen saippuaoopperan Crossroadsin tunnuskappaleesta kuultiin joskus tavanomaisen tunnussävelen sijaan erityisesti tapauksissa, jolloin sarjan jakso päättyi surullissävytteisesti. Venus and Mars -pitkäsoittoa edelsi kaksi viikkoa aikaisemmin ilmestynyt single Listen to What the Man Said. Itse pitkäsoitto nousi listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa, kuten myös monissa muissa maissa. Vaikka albumi saavutti suhteellisen myönteiset arvostelut, vastaanotto kriitikoiden keskuudessa oli hieman Band on the Runia vaisumpaa. Pitkäsoitolta julkaistiin singleinä vielä Letting Go ja Venus and Mars/Rock Show. Pikkulevyistä jälkimmäinen nousi Yhdysvalloissa miltei top teniin, mutta jäi Britanniassa tyystin vaille listasijoitusta. Syyskuussa 1975 Wings aloitti vuoden mittaisen Wings Over the World -kiertueensa Britanniasta. Kiertueen konsertit jatkoivat matkaansa Australiaan, Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Kiertueen ohjelmistossa oli runsaasti pomintoja Venus and Marsilta. Columbia Records julkaisi albumin cd-version vuonna 1984. Vuonna 1993 oli vuorossa albumin remasteroitu cd-versio osana sarjaa Paul McCartney Collection. Version bonuskappaleina olivat aikaisemmin mainitut Lunch Box/Odd Sox ja My Carnival, jotka oli alun perin julkaistu singlejen Coming Up (1978) ja Spies Like Us b-puolina. Vuonna 2007 albumi julkaistiin digitaalisesti iTunesissa samoilla bonuskappaleilla, tosin mukana oli myös My Carnivalin pitkä miksaus. Mainitun version on kuitenkin korvannut Hear Music/Concord Music Groupin vuonna 2014 julkaisema uudelleenjulkaisu. Samalla kertaa Paul McCartney Archive Collectionissa julkaistiin albumi Wings at the Speed of Sound monissa formaateissa.Samaan aikaan levykauppapäivänä julkaistiin myös Letting Go -single.

Keskiviikon klassikko:Tyttökoulua Play Dirty-kiertueen ajoilta

Girlschool:King Biscuit Flower Hour Presents Girlschool

King Biscuit Flower Hour Presents Girlschool on kyseisen, brittiheavyn keskeisiin edustajiin lukeutuvan yhtyeen vasta vuonna 1997 ilmestynyt, mutta jo vuonna 1984 Play Dirty-albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Yhdysvalloissa taltioitu livelevy. Girlschoolin originaali soolokitaristi, heinäkuun puolivälissä 2007 syöpään menehtynyt Kelly Johnson jätti yhtyeen pitkäksi aikaa pian mainitun kiertueen jälkeen. Muilta osin Girlschoolin kokoonpanon muodostivat tuolloin solisti/rytmikitaristi Kim McAuliffe, rumpali Denise Dufort ja Enid Williamsin paikan ottanut basisti Gil Weston. Kesäkuussa 2002 Disky Records julkaisi albumin uudelleen nimellä Race with the Devil ja samalla pitkäsoiton kappaleiden järjestys oli muuttunut. 15 biisin kattaus onkin liki pitäen Best of-kokoelma Girlschoolin neljän ensimmäisen albumin kappaleista. Vuonna 1980 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Demolition mukana ovat Demolition Boys, Nothing to Lose, Emergency ja jo mainittu Gun-cover Race with the Devil. Vuonna 1981 ilmestyneeltä yhtyeen suurimmalta menestysalbumilta Hit and Run biisilistassa ovat itseoikeutettu nimikappale, C'mon Let's Go, Future Flash ja ZZ-Top-cover Tush. Vuonna 1982 julkaistulta yhtyeen kolmannelta albumilta Screaming Blue Murder livellä kuullaan ehdoton nimiraita ja You Got Me. Kyseisessä vaiheessa Girlschoolin tuoreimman pitkäsoiton Play Dirtyn kappaleiden osuus on melko runsas. King Biscuit Flower Hourille sen kappaleista sisältyvät nimittäin nimibiisi, Running for Cover, Slade-laina Burning in the Heat, Like It Like That sekä Marc Bolanin ja T. Rexin ohjelmistosta poimittu 20:th Century Boy. King Biscuit Flower Hour on arvokas  keikkadokumentti erään brittiheavyn klassikon legendaarisimmalta kaudelta ja sellaisena sen julkaisu puolustaa ilman muuta paikkaansa.

Tiistain tukeva:Yhdysvaltalaisen popin klassikon vuonna 1971 ilmestynyt keskeinen albumi

Beach Boys:Surf's Up

Vuonna 1971 ilmestynyt Surf's Up on The Beach Boysin 17. studioalbumi. Kriitikoiden taholta myönteisen vastaanoton saanut pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla sijan 29. Se oli yhtyeen paras listasijoitus sitten vuoden 1967. Brittilistalla Surf's Up nousi parhaimmillaan viidenneksitoista. Saarivaltakunnassa Beach Boysin listamenestys oli ollut jatkuvaa vuodesta 1965 eteenpäin. Sekä Surf's Upin nimi että kansi-idea ovat itseironisia, sillä ne ovat tietoisia nootteja Beach Boysin surfimagolle. Albumin nimikappale, pitkäsoiton päättävä Surf's Up nauhoitettiin osittain jo vuoden 1966 aikana Beach Boysin julkaisematta jäänyttä albumia Smile varten. Surf's Upin luovaan musiikilliseen suuntaan vaikutti osaltaan keskeisesti yhtyeen uusi manageri Jack Rieley. Singleformaatissa albumilta julkaistiin Yhdysvalloissa Long Promised Road ja sen nimikappale. Ensin mainittu saavutti sijan 89. Vuonna 2004 Surf's Up saavutti sijan 154. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listan saksalaispainoksessa. Pitchfork Median sadan parhaan 70-luvun albumin listalla Surf's Upin sijoitus oli 61. Pitkäsoitto pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Long Promised Road ja Feel Flows olivat Carl Wilsonin ensimmäiset vakavat sävellykset ja mainitut kappaleet ovat myös lähes täysin hänen levyttämiään. Raidoilla Student Demonstration Time ja Don't Go Near the Water Mike Love ja Al Jardine tutkivat innokkaasti yhtyeensä uutta musiikillista suuntaa. Yhtyeen johtohahmo Brian Wilson ylisti Bruce Johnstonin käsialaa olleen kappaleen Disney Girls (1957) harmonioita ja sointuja. Jardinen ja Wilsonin yhteistyötä edustava Take a Load off Your Feet oli nauhoitettu loppuvuodesta 1969. A Day in the Life of a Tree oli Brianin ainoa uusi Surf's Upille kirjoittama kappale. Sen lopukkeessa Van Dyke Parks ja Jardine vokalisoivat Rieleyn kanssa. Till I Die-kappaleen parissa Brian oli työskennellyt kesästä 1970 lähtien. Brian kieltäytyi aluksi ottamasta osaa albumin nimikappaleeseen. Carl nauhoitti uuden lauluosuuden kappaleen ensimmäiseen osaan. Toinen osa sävellettiin Brianin joulukuussa 1966 nauhoittaman pianodemon pohjalta. Veljensä ja ääni-insinööri Stephen Desperin yllätykseksi Brian osallistui kappaleen lopukkeen täydentämiseen ja vaikutti myös sen lopulliseen tekstiin. Surf's Up saavutti myönteiset arviot heti ilmestyttyään. Musikkikriitikko John Bushin mukaan albumin kolme viimeistä kappaletta tekevät siitä mestariteoksen. John Wetton on nimennyt Surf's Upin progelevyjen osalta kaikkien aikojen suosikkialbumikseen.

Maanantain mainio:Monroen soolouran merkkiteos

Michael Monroe:Sensory Overdrive

14. maaliskuuta 2011 Spinefarm Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sensory Overdrive on Michael Monroen kuudes sooloalbumi. Se on hänen ensimmäinen uuden, alkuvuodesta 2010 muodostuneen yhtyeensä kanssa työstämänsä pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen albumi, jonka Monroe sai valmiiksi Hanoi Rocksin jälkimmäisen, vuoteen 2009 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Sensory Overdriven tuottamisesta vastannut Jack Douglas oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi John Lennonin ja Aerosmithin kaltaisten rockin klassikoiden kanssa. Britannian rocklistalla Sensory Overdriven paras sijoitus oli 13. Kotimaassa pitkäsoitto nousi listakärkeen ja viihtyi top 40:ssä 22 viikon ajan. Ilmestymisvuotensa joulukuuhun mennessä albumi oli myynyt yli 10 000 kappaletta ja saavutti nykyisten vaatimusten mukaan Suomessa kultalevyn. Kyseessä onkin Monroen suosituin albumi kotimaassaan. Yhdeksäs marraskuuta 2011 Classic Rock-lehti valitsi Sensory Overdriven vuoden albumiksi. Albumin ensimmäinen single 78 valittiin Yhdysvalloissa iTunesin vuoden rockkappaleeksi ja Little Stevenin Underground Garage Radio -ohjelmien kuuntelijat äänestivät albumin avauskappaleen Trick of the Wrist vuoden kappaleeksi. Keikkastandardeiksi Sensory Overdrivelta muodostuivat lisäksi singlebiisien tavoin albumin parhaimmistoa edustavat kappaleet Superpowered Superfly ja Modern Day Miracle. Albumista julkaistu Deluxe Edition sekä Japanin-painos sisälsivät kumpikin kaksi muualla julkaisematonta bonuskappaletta. Ensiksi mainitun bonusbiisit olivat Another Night in the Sun ja You're Next ja jälkimmäisen extrakappaleet Right to Be Wrong ja Sleepin' with My TV On.

Sunnuntain extra:Raakaa Slade-soundia vuodelta 1981

Slade:Till Death Do Us Part

13. marraskuuta 1981 ilmestynyt Till Deaf Do Us Part on Sladen kymmenes studioalbumi. Vaikka se saavutti brittilistalla suhteellisen vaatimattoman 68. sijan ja myi edeltäjäänsä We'll Bring The House Downia niukemmin, voi myös kyseistä albumia pitää myyntilukujensa osalta menestyksekkäänä. Kappaleesta Lock Up Your Daughters muodostui standardi Sladen keikkaohjelmistoon. Kokonaisuutena Till Deaf Do Us Part edustanee Sladen soundia lähes raskaimmillaan, vaikkakin urut ovat mukana kaikkien albumin kappaleiden instrumentaatiossa. Sladen ja yhtyeen pitkäaikaisen managerin Chas Chandlerin yhteistyö loppui näihin aikoihin toukokuussa 1981 ilmestyneen ja vähälle promootiolle jääneen singlen Knuckle Sandwich Nancy flopattua. Chandler neuvotteli yhtyeelle joka tapauksessa uuden sopimuksen RCA:n kanssa. Itsenäisesti tuottajana ja promoajana tästä eteenpäin toiminut Slade julkaisi seuraavaksi singlen Lock Up Your Daughters, joka nousi brittilistalla sijalle 29. ja muualla  Euroopassa jopa kolmen suosituimman joukkoon. Pitkäsoittojen osalta yhtyeen RCA-debyytti Till Deaf Do Us Part oli ensimmäinen tuoretta tuotantoa sisältänyt Sladen albumi sitten vuonna 1979 julkaistun Return the Basen. Rock N' Roll Preacherista muodostui täst edes yhtyeen konserttien avausnumero ja se korvasi pitkäaikaisen konserttien starttibiisin, brittibluesin ydinryhmään lukeutuvan Ten Years Afterin ohjelmistosta poimitun Hear Me Callingin. Rock and Roll Preacher on myös Sladen vuonna 1982 ilmestyneen livealbumin Slade on Stage avauskappaleena. Till Deaf Do Us Part sisältää harvinaislaatuisesti myös täysin kitaristi Dave Hillin käsialaa olevan kappaleen ja kyseessä on raita M' Hat M'Coat.  Sladen fan club-julkaisun loppuvuodesta 1986 järjestetyssä äänestyksessä Till Deaf Do Us Part tuli valituksi yhtyeen 80-luvun tuotannon kolmanneksi parhaaksi pitkäsoitoksi. Till Deaf Do Us Part vastaanotti jo ilmestyessään suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arvostelut.

Lauantain pitkä:Suosittu ja pitkäikäinen yhdysvaltalaisyhtye

Three Dog Night on vuonna 1967 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye. Sen originaalikokoonpanon muodostivat solistit Danny Hutton, Cory Wells ja Chuck Negron. Pian mukaan tulivat kosketinsoittaja Jimmy Greenspoon, basisti Joe Schermie, kitaristi Michael Allsup ja rumpali Floyd Sneed. Vuosien 1969 ja 1975 välillä yhtye saavutti 12 kultalevyä ja 21 Billboardin listalla top  40:ään noussutta singleä, joista kolme oli listaykkösiä. Three Dog Night levytti runsaasti ulkopuolisten säveltäjien käsialaa olleita kappaleita ja esitteli An Old Fashioned Lovesongin ja Joy to the Worldin sekä Never Been to Spainin kaltaisten kappaleiden ansiosta suurelle yleisölle Paul Williamsin ja Hoyt Axtonin. Lisäksi yhtye levytti esimerkiksi Laura Nyron käsialaa olleen kappaleen Eli's Comin, Russ Ballardin Liarin, The Show Must Go On:in, John Hiattin Sure As I'm Sittin' Heren ja Allan Toussaintin Play Something Sweetin. Ensimmäisiä nauhoituksiaan yhtye teki vuonna 1967 Beach Boysin Brian Wilsonin kanssa nimellä Redwood. Beach Boys oli samoihin aikoihin työstämässä albumiaan Wild Honey.   Debyyttikeikkansa Three Dog Night teki vuonna 1968 Dunhill Recordsin järjestämässä lehdistötilaisuudessa. Yhtye oli tuossa vaiheessa levyttämässä esikoisalbumiaan ja vastaanotti kriittisessä maineessa olleelta yleisöltään myönteistä palautetta. Jo yhtyeen esikoisalbumista muodostui menestys hittien One ja Nobody siivittämänä. Vuonna 1973 Jack Ryland otti Schermien paikan ja yhtyeen kokoonpanoa täydensi samalla toinen kosketinsoittaja, aikaisemmin The Moody Bluesissa vaikuttanut Skip Konte. Loppuvuodesta 1974 Allsup ja Sneed lähtivät muodostamaan uutta yhtyettä SS Fools Schermien kanssa. Uusiksi jäseniksi saatiin James Smith ja Mickey McMeel, mutta vuonna 1975 ensin mainitun paikan otti aikaisemmin Rufuksen ja American Breedin jäsenistöön kuulunut Al Ciner ja Rylandin paikan otti Rufuksen basisti Dennis Belfield. Vuoteen 1976 mennessä Huttonin paikan oli ottanut Jay Gruska. Konten lähdettyä samaisena vuonna hänen paikkansa täytti niin ikään Rufuksen jäsenistöön kuulunut Ron Stockert. Siltä erää viimeisen konserttinsa yhtye soitti 26. heinäkuuta 1976 Los Angelesin Greek Theaterissa. Three Dog Night palasi vuonna 1981. Kahta vuotta myöhemmin yhtye julkaisi pienellä Passport Recordsilla skavaikutteisen ep:n It's a Jungle, joka saavutti radiosoittoa uuden aallon piirissä. Reunioniiin osallistuivat kaikki yhtyeen originaalijäsenet Schermietä lukuun ottamatta. Hänen paikallaan soitti aluksi Mike Seifrit vuoteen 1982, ja sitten Michael Grossman vuoteen 1984 saakka. Ezzo korvasi Allsupin loppuvuodesta 1984, jolloin tämän oli lähdettävä perhesyistä. Sneed lähti samoihin aikoihin ja alkuvuodesta 1985 muun muassa Pocossa vaikuttanut kosketinsoittaja Rick Serratte otti sairastuneen Greenspoonin paikan ja yhtye lähti tien päälle lineupilla, johon kuuluivat lisäksi Steve Ezzo, basisti Scott Manzo ja rumpali Mike Keeley. Loppuvuodesta 1985 Greenspoon ja Negron palasivat keikkailemaaan yhtyeen kanssa. Joulukuussa 1985 Three Dog Night jatkoi Wellsin ja Huttonin johtamana ja Paul Kingeryn kitaroimana. Vuonna 1986 yhtyeen kappale In My Heart oli mukana elokuvassa Robotech:The Movie. Vuonna 1988 kitaristi T. J. Parker ja solisti/basisti Gary Moon korvasivat Kingeryn ja Manzon. Heidän paikkansa ottivat jo seuraavana vuonna Mike Cuneo ja Richard Campbell. Allsup palasi yhtyeeseen keväällä 1991, mutta Negron lähti lopullisesti. Vuonna 1993 Pat Bautz otti rumpalina Keeleyn paikan. Samana vuonna Three Dog Night esiintyi tv-ohjelmassa Spotlight on Country. Vuonna 1996 Kingery palasi yhtyeen basistiksi. Toukokuussa 2002 ilmestyi Los Angelesissa ja Lontoon Abbey Road-studioilla nauhoitettu albumi Three Dog Night with the London Symphony Orchestra, joka sisälsi myös uudet kappaleet Overground ja Salt Ste. Marie. Yhtyeen originaali basisti Schermie menehtyi 26. maaliskuuta samaisena vuonna. Kesällä 2004 yhtyeen 80-luvun basisti Manzo otti Kingeryn paikan. Samaisen vuoden lokakuussa yhtyeeltä ilmestyi  The 35:th Anniversary Collection with London Symphony Orchesta, jonka coverversioihin lukeutuu mm. Try a Little Tenderness. Elokuussa 2008 ilmestyi Three Dog Nightin Greatest Hits Live -kokoelma. Se koostuu kahdesta ennen julkaisemattomasta konsertista Frankfurtissa vuonna 1972 ja Edmontonissa seuraavana vuonna. 24. lokakuuta 2009 Three Dog Night julkaisi kolme uutta kappaletta; Heart of Blues, Prayer of the Children ja Two Lights of the Nighttime. Tuottaja Richie Podolorin kanssa yhtye on työstänyt keikkataukojensa aikana ensimmäisen uutta tuotantoa sisältävän albuminsa 24 vuoteen. 35-vuotisjuhlakokoelmalla on kaksi uutta kappaletta, mutta toistaiseksi tuorein Three Dog Nightin albumi on vuonna 1976 ilmestynyt American Pastime. Loppukesästä 2012 Allsup joutui sairaalaan ja Kingery palasi kitaristiksi yhtyeeseen. Danny Huttonin poika Timothy, joka omistaa studion Los Angelesissa, siirtyi basistiksi. 11. maaliskuuta 2015 Jimmy Greenspoon menehtyi syöpään 67-vuotiaana. Hänen paikkansa otti Eddie Reasoner. 21. lokakuuta samaisena vuonna Cory Wells kuoli kotonaan New Yorkissa 74 vuoden ikäisenä. Marraskuussa 2015 The Associationin jäseniin kuuluneen solistin David Morganin ilmoitettiin ottavan osaa Three Dog Nightin kiertueeseen. Huhtikuussa 2017 Frankie Valli & The Four Seasonsin jäseniin kuulunut Howard Laravea otti Reasonerin paikan yhtyeen kosketinsoittajana.

Perjantain pohjat:Ihmisten kitaristin ensimmäinen albumi uudelle levy-yhtiölle

Rory Gallagher:Against the Grain

Lokakuun alussa 1975 ilmestynyt Against the Grain on irlantilaiskitaristi/solisti/biisintekijä Rory Gallagherin seitsemäs albumi. Samalla se on hänen ensimmäinen Chrysalis Recordsille työstämänsä pitkäsoitto. Kappalemateriaalinsa osalta Against the Grain koostuu ensisijaisesti Gallagherin omasta tuotannosta. Covereita pitkäsoitolla edustavat Sam&Daven soulklassikko I Take What I Want, joka päätyi myös Kouvolan pyörremyrskyn Peer Güntin levytys- ja keikkaohjelmistoon nimenomaan Gallagherin version innoittamana sekä Leadbellyn tuotannosta napattu akustisvoittoinen Out of the Western Plain. Against the Grain käynnistyy revittelevällä bluesrockpalalla Let Me In. Cross Me Off Your List on kunnianhimoinen ja onnistunut, jopa hienoisia jazzvaikutteita hyödyntävä raita. Ain't Too Good on tyylitajuinen balladi ja Souped Up Ford sekä Bought and Sold liikkuvat onnistuneesti Rorylle keskeisessä musiikillisessa aluskasvillisuudessa. Pitkäsoiton kakkospuolen kappaleista Lost at Sea kallistuu onnistuneesti slovariosastoon ja All Around Man, jota Roryn lisäksi on ollut työstämässä Bo Carter, tekee onnistuneen paluun rehevään bluesrockiin. Pitkäsoiton päätteeksi At the Bottom tarjoaa tyylitajuisesti melodisia sinisävyjä ja melankoliaa. Against the Grainin julkaisun aikoihin Rory alkoi yhtyeineen saavuttaa jonkinlaista näkyvyyttä ja kuuluvuutta myös Yhdysvalloissa. Rolling Stone antoi albumille erinomaiset arviot ja vertasi Gallagheria Eric Claptoniin ja Alvin Leehin. Samaisena vuonna Rory konsertoi ensikertaa myös Suomessa. Hänen esiintymisensä vuoden 1975 Ruisrockissa edusti monille festivaalin kyseisen vuoden merkittävintä antia. Todella ahkerana keikkailijana muistetun Gallagherin seuraava Suomen-konsertti oli jo seuraavana vuonna Helsingin Kulttuuritalolla.

Torstain terävä:Teksasin pienen boogieyhtyeen 90-luvun onnistunut avaus

ZZ-Top:Recycler

Lokakuussa 1990 ilmestynyt Recycler on ZZ-Topin kymmenes studioalbumi, jota osa yhtyeen varhaiseen tuotantoon viehättyneistä pitää sen diskografiassa muutamaa edeltänyttä pitkäsoittoa onnistuneempana albumina. Kyseiseltä pitkäsoitolta poimittiin kolme singlemenestystä; myös elokuvassa Back to the Future III kuultu Doubleback, albumin avausraita Concrete and Steel ja blueshenkisempään tuotantoon lukeutuva My Head's in Missisippi. Kaikki mainitut kappaleet nousivat Billboardin Album Rock Tracks -listan kärkisijalle vähintään kuukauden ajaksi ja viimeksi mainittu säilytti kyseisen paikan jopa kuuden viikon ajan. My Head's in Missisippistä, Burger Manista ja Give It Upista työstettiin myös musiikkivideot. Britanniassa Recycler oli yhtyeen kolmas hopealevyn saavuttanut albumi. Mainittuun saavutukseen vaadittiin 60 000 myytyä levyä. Recyclerin hidastempoisuus tarjosi mahdollisuuden kappaleiden kehittelyyn ja kitaristi/solisti Billy Gibbons pääsi ajoittain toden teolla loistamaan keppinsä varressa. Selkeitä bluesnumeroita albumilla edustavat silti ainoastaan suorastaan erinomaisen kitarasoolon sisältävä 2000 Blues sekä jo aikaisemmin mainittu, musiikillisessa toteutuksessaan varsin onnistunut ja harkitun kevyen tekstin sisältävä  My Head's in Missisippi. Kokonaisuutena Recyclerilla oli joka tapauksessa tarjottavanaan tietynlaista miellyttävää vanhakantaisuutta ZZ-Topin edellisiin jättimenestyksiin, eli vuosina 1983 ja 1985 ilmestyneisiin albumeihin Eliminator ja Afterburner verrattuna. Recycler- pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu myös upean riffin kruunaama Give It Up. Decision Or Collision ja Burgerman jatkavat onnistuneesti esimerkiksi Eliminatorin harvinaisempien kultahippujen, kuten I Got the Sixin viitoittamalla linjalla.  Vaikka Recycler ei ZZ-Topin tuotannossa aivan kärkikastiin sijoitukaan,  albumi on iso askel parempaan edeltäjäänsä Afterburneriin verrattuna. Lisäksi kyseessä on eräs vuoden 1990 laadukkaimmista rockalbumeista esimerkiksi Neil Youngin ja Crazy Horsen Ragged Gloryn tavoin.

Keskiviikon klassikko:Syvän purppuran legendaarinen vuonna 1980 julkaistu kokoelma-albumi

Deep Purple:Deepest Purple

Deepest Purple on heinäkuussa 1980 ilmestynyt Deep Purplen kokoelma-albumi, joka nousi yhtyeen pitkäsoitoista kolmantena sen kotimaassa, eli Britanniassa listakärkeen. Syvin purppura sisältää 12 hittikappaletta yhtyeen Mark II ja Mark III -kokoonpanoilta. Vuoden 1970 tuotantoa edustavat singlehitti Black Night sekä Deep Purple In Rock-klassikkoalbumin kaksi legendaarisinta poimintaa, eli Speed King ja Child in Time. Seuraavalta vuodelta mukana ovat singlemenestys Strange Kind of Woman sekä Demons' Eye ja nimikappale yhtyeen seuraavalta klassikkoalbumilta, eli Fireballilta. Vuoden 1972 mestariteokselta Machine Head kokoelmalle ovat päätyneet ilmeisimmät valinnat, eli Highway Star, Space Truckin' ja tekstinsä osalta omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Smoke on the Water. Who Do We Think We Arelta mukana on itseoikeutetusti singlemenestys Woman from Tokyo ja Burn sekä Storbringer-albumeilta kokoelmalle on kummaltakin sisällytetty nimikappale. Demon's Eye sai Yhdysvalloissa julkaisunsa ensi kertaa Deepest Purplella, sillä Fireballin Yhdysvaltain-painoksella sen oli korvannut Strange Kind of Woman. Vinyyliformaatissa ilmestyessään Deepest Purple oli aikansa pisin yksittäinen albumi ja mainitun ennätyksen rikkoi vuonna 1987 ilmestynyt Def Leppardin Hysteria. Vuonna 1984 Deepest Purplesta julkaistiin cd-versio. Kaikki kyseisellä kokoelma-albumilla julkaistut kappaleet pääsivät mukaan myös vuonna 2000 ilmestyneelle Purplen The Very Best of-kokoelmalle. Vuonna 2010  Deepest Purplesta julkaistiin 30-vuotisjuhlapainos. Se sisälsi myös neljä originaalilta kokoelma-albumilta löytymätöntä kappaletta, jotka ovat Hush, Never Before-singlen b-puolella alun perin julkaistu sielukas blueskappale When a Blind Man Cries,  Soldier of Fortune sekä You Keep on Moving. Mukana seuraa myös dvd, joka sisältää osittain ennennäkemätöntä videomateriaalia ja perustajajäsen, kosketinsoittaja Jon Lordin kommentit jokaisesta kappaleesta.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä bluesin klassikoista

Kymmenes kesäkuuta 1910 syntynyt ja kymmenes tammikuuta 1976 edesmennyt, paremmin nimellä Howlin Wolf tunnettu Chester Burnett oli alun perin Missisippistä kotoisin ollut, Chicago-bluesia edustanut solisti, kitaristi ja huuliharpisti. Tunnistettavan laulutyylinsä ja voimakkaan lavaläsnäolonsa ansiosta Bennettistä on muodotunut eräs tunnetuimmista tyylisuuntansa edustajista. Yhtyeestä Brownsville Station tutuksi tulleen ja myös kriitikkona toimineen Cub Kodan mukaan Bennett oli lavaesiintyjänä ainutlaatuinen. Useat Burnettin kappaleista, kuten Smokestack Lightnin', Killing Floor ja Spoonful, ovat muodostuneet standardeiksi bluesin ja bluesrockin genreissä. Vuonna 2011 Rolling Stone listasi Howlin Wolfin sijalle 54. sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listallaan. Burnett syntyi Missisippin White Stationissa, lähellä West Pointia. Burnett on itse maininnut saaneensa taiteilijanimensä isoisältään, joka kertoi kyseisessä maanosassa olleista susista ja maininneensa, että mikäli Burnett käyttäytyisi huonosti, ulvovat sudet veisivät hänet. Blueshistorioitsija Paul Oliverin mukaan Burnett on joskus maininnut saaneensa lempinimensä idoliltaan Jimmie Rodgersilta. Burnettin vanhemmat erosivat hänen ollessaan ainoastaan vuoden ikäinen. Hänen äitinsä heitti hänet ulos kotoa ja eno Will Young kohteli Burnettia huonosti. Vasta isänsä perheessä Burnett vastaanotti kelvollista kohtelua, mutta välit äitiin eivät korjaantuneet myöhemminkään. Vuonna 1930 Burnett tapasi Charlie Pattonin, joka oli tuon ajan suosituin bluesmuusikko Missisippi Deltan alueella. Pattonin soittamat blueskappaleet tekivät Burnettiin vaikutuksen ja pian Patton opetti Burnettille kitaransoittoa. Ensimmäinen Burnettin oppima kappale oli Pony Blues. Hän oppi Pattonilta myös lavaesiintymistä ja Pattonilta oppimiaan kitarajuttuja Burnett tuli hyödyntämään koko uransa ajan. Kaksikko soitti usen Deltan pienissä kommuuneissa. Burnettiin vaikuttivat myös useat muut aikakauden bluesin edustajat, kuten Blind Lemon Jefferson, Tampa Red ja Tommy Johnson. Ensimmäiset Burnettin oppimat bravuurit olivat Jeffersonin Mach Box Blues ja Leroy Carrin How Long, How Long Blues. Myös countrylaulaja Jimmie Rodgers lukeutui Burnettin keskeisiin vaikuttajiin ja ulvontatyylinsä hän kehitti havaittuaan, ettei Rodgersin imitointi luonnistunut. Burnettin muutettua Parkiniin Arkansasiin vuonna 1933 Sonny Boy Williamson II opetti hänelle huuliharpunsoittoa. Mainitulla vuosikymmenellä Burnett esiintyi etelävaltioissa sekä sooloartistina että useiden muiden bluesartistien kanssa Sonny Boysta ja Robert Johnsonista lähtien. Vuosikymmenen lopussa Burnett esiintyi säännöllisesti clubeissa säestäen itseään sekä huuliharpulla että varhaisella sähkökitaralla. Yhdysvaltain armeijassa Burnett vaikutti huhtikuusta 1941 marraskuuhun 1943. Hän palasi West Memphisiin, Arkansasiin muuttaneen perheensä luo ja auttoi maanviljelystöissä jatkaen myös esiintymisiään, kuten oli tehnyt myös 30-luvulla. Vuonna 1948 hän kasasi yhtyeen, johon kuuluivat kitaristit Willie Johnson ja Matt "Guitar Murphy, huuliharpisti Junior Parker, ainoastaan nimellä Destruction muistettu pianisti sekä rumpali Willie Steele. Memphisin länsiosassa vaikutanut radioasema KWEM alkoi lähettää hänen live-esiintymisiään ja Sonny Boy Williamsonin kanssa Burnett esiintyi silloin tällöin radioasema KFFA:ssa Helenassa, Arkansasissa.

Vuonna 1951 Howlin Wolf levytti Ike Turnerin löytämänä useita singlejä Sam Phillipsin Memphis Recording Servicelle. Phillips ylisti häntä solistina. Wolfin yhtyeessä vaikuttivat kitaristit Willie Johnson ja Pat Hare. Samana vuonna Wolf levytti kaksi singleä eri levy-yhtiöille. How Many More Years/Moaning at Midnight ilmestyi Chess Recordsin julkaisemana ja Riding in the Moonlight/ Moaning at Midnight RPM Recordsin julkaisuna. Leonard Chess pystyi varmistamaan Wolfin sopimuksen ja tämä palasi Chicagoon vuonna 1952. Wolfin yhtyeen kitaristiksi tuli chicagolainen Jody Williams Memphis Slimin yhtyeestä. Vuoden kuluessa myös memphisiläinen kitaristi Hubert Sumlin oli siirtynyt Chicagoon osaksi Wolfin yhtyettä. Hänen sooloilunsa täydensi upeasti Wolfin voimakasta vokalisointia. Vuosien mittaan Wolfin yhtyeen kokoonpanot vaihtelivat runsaasti. Hän hyödynsi eri kitaristeja, kuten Lee Cooperia, Smothersin veljeksiä ja Buddy Guyta  sekä levytyksissään että konserteissaan. Wolf muistetaan luotettavana yhtyeen johtajana ja Sumlin säilyi hänen kitaristinaan koko uran ajan muutamia 50-luvun loppuun ajoittuneita taukoja lukuun ottamatta. Hänet identifioidaan Wolfin kitaristeista ensisijaisesti tämän Chicago-soundiin. Chessin veljekset olivat vuonna 1950 palkanneet Willie Dixonin laulunkirjoittajakseen ja hänen kirjoittamillaan kappaleilla Wolf saavutti sarjan hittejä. 50-luvulla hän nousi Billboardin R&B-listalle kappaleilla Moanin' at Midnight, How Many More Years, Who Will Be Next, Smokestack Lightnin' ja I Asked for Water (She Gave Me Gasoline) Hänen ensimmäinen albuminsa Moanin' in the Moonlight ilmestyi vuonna 1959. Kyseessä oli kokoelma aikaisemmin julkaistuja singlejä. 60-luvun alussa Wolf levytti useita tunnetuimpaan tuotantoonsa lukeutuneita kappaleita, kuten Wang Dang Doodle, Backdoor Man, Little Red Rooster, I Ain't Superstitious, Goin' Down Slow ja Killing Floor. Useat niistä olivat Willie Dixonin käsialaa ja tulivat myöhemmin useiden brittiläisten ja yhdysvaltalaisten rockyhtyeiden popularisoimiksi, vaikka eivät olleetkaan listahittejä Wolfin omina versioina. Vuonna 1962 ilmestynyt Howlin Wolf oli artistin toinen kokoelma-albumi. Vuonna 1964 Wolf kiersi Euroopassa osana saksalaisten promoottoreiden organisoimaa American Folk Blues Festivalia. Vuonna 1965 hän esiintyi suositussa tv:n musiikkiohjelmassa Shinding! esittäen Little Red Roosterin, joka oli edellisenä vuonna noussut Britanniassa listakärkeen Rolling Stonesin näkemyksenä. 1960-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Wolf levytti yhteisiä albumeita keskeisten muusikoiden kanssa. Super Super Blues Band työstettiin Bo Diddleyn ja Muddy Watersin kanssa, The Howlin Wolf Albumin työstämiseen osallistuivat monet freejazzin edustajat ja The London Howlin Wolf Sessions-pitkäsoiton työstämiseen esimerkiksi Eric Clapton, Stevie Winwood, Charlie Watts, Bill Wyman ja Ian Stewart. Kyseinen albumi menestyi Muddy Watersin London Albumin tavoin Britanniassa Yhdysvaltoja paremmin. Wolfin viimeinen albumi oli vuonna 1973 ilmestynyt The Backdoor Wolf. Se koostui täysin uudesta materiaalista ja taustalla kuultiin Wolfia tuolloin säestäneitä muusikoita, kuten Hubert Sumlinia, Detroit Junioria ja yhtyeenjohtaja Eddie Shawta. 35 minuutin kestossaan albumi oli Wolfin uran lyhytkestoisin. Tammikuussa 1976 Wolf meni munuaisleikkaukseen Hinesissa, Illinoisissa. Hän menehtyi leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin 65 vuoden ikäisenä. Hänet on haudattu Oakridgen hautausmaalle Chicagon ulkopuolelle. Wolfin hautakivessä ovat kitaran ja huuliharpun kuvat. Hänen levytyksistään Smokestack Lightnin' sai vuonna 1999 Grammy Hall of Fame -palkinnon. Kyseisen palkinnon vastaanottajakappaleiden tulee olla vähintään 25 vuotta vanhoja ja niillä on laadullista tai historiallista merkitystä. Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muovanneen kappaleen listalle Wolfin ohjelmistosta pääsivät Smokestack Lightningin lisäksi Spoonful ja Little Red Rooster.

Maanantain mainio:Brittiläisen hardrockin klassikon toinen konserttitaltiointi

Uriah Heep:Live in Europe 1979

Vaikka niin brittiläisen hardrockin, heavyn kuin progressiivisen rockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Uriah Heepin toisella konserttitaltioinnilla solistina on David Byronin sijaan John Lawton, jotkut ovat valmiita kohottamaan kyseisen albumin Heepin parhaaksi livelevyksi. Tupla-albumi sisältää runsaahkosti Byronin aikaisia klasikkokappaleita, mutta myös jo alun perin Lawtonin vokalisoiman  tuotannon tuonaikaista parhaimmistoa. Debyytiltä Very 'eavy Very 'umble kuullaan originaalin, vasta vuonna 1986 julkaistun livevinyylin päättävä Gypsy, Salisburylta Lady in Black, Look at Yourselfilta July Morning ja nimikappale, Demons and Wizardsilta Easy Livin' ja The Wizard, The Magician's Birthdaylta Sweet Llorraine ja Sweet Freedomilta Stealin'. Tuossa vaiheessa kolmelta tuoreimmalta albumilta, eli pitkäsoitoilta Firefly, Innocent Victim ja Fallen Angel on kaikilta niin ikään poimittu näytteitä. Originaalilta Live in Europe 1979:n  cd-versiolta puuttuva, Fireflyn klassikkokappaleita edustava Who Needs Me lukeutuu myös livellä kokonaisuuden huippuhetkiin, Innocent Victimiltä mukana on tyylitajuinen poppala Free Me ja upean rankka Free n' Easy. Fallen Angelilta valinnat kohdistuvat albumin avaaviin raitoihin Fallin' in Love ja Woman of the Night sekä jälleen tiukempaa musiikillista ilmaisua edustavaan John Lawtonin käsialaa olevaan raitaan I'm Alive. Vuonna 2000 Live in Europe 1979-albumista julkaistiin kuusi bonuskappaletta sisältävä remasteroitu versio. Bonuksien huippuhetki lienee Cheat n' Lie. Uriah Heepin diggareille Live in Europe 1979 on merkittävä, liki pitäen essentiaalinen albumijulkaisu.

Sunnuntain extra:Tiukka Pelle Miljoona United

Joensuun Niinivaaran Kolumbus-pub sai vieraakseen suomalaisen rockin klassikoita, kiitos Pelle Miljoona Unitedin siellä heittämän keikan. Konsertti käynnistyi iskevästi jo vartin yli kymmenen Eddie & The Hot Rodsin originaalituotantoa edustavalla  Lähdetään kiitämään -klassikolla ja Juokse villi lapsi, Hair- musikaalista poimittu Lanka palaa ja aina sykähdyttävät Pelkistettyä todellisuutta ja Pelko ja viha -klassikkoalbumin nimikappale jatkoivat legendaarisia täsmäiskuja. Seuraavaksi setissä kuultiin tuoreemmasta tuotannosta koostunut rypäs. Sen muodostivat melko harvinaista materiaalia keikkakontekstissa edustava Viha, rautalankahenkinen balladi Yksin sateeseen, Tumpin käsialaa oleva mainio ja niin ikään kevyempää tuotantoa edustava Tää on tunne sekä Pitkä marssi vapauteen. Loppusetin klassikkokimara alkoi Nuorilla sankareilla, jota seurasivat Älä äiti itke, Katupoikien laulu, Olen kaunis sekä Viimeisen syksyn ja Moottoritien pakolliset klassikkohitit. Encoreissa oli tarjolla todellista herkkua intensiivisen Mulla menee lujaa- versioinnin, Problemsin kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvan Ei tää lama mun päähän käy -revityksen  ja itseoikeutetun Hyvää yötä maailma -slovarin myötä. Versiointiensa osalta tarjolla oli varsin tiukka keikka ja yleisö suurimmaksi osaksi  valveutunutta. Essentiaaleimmasta tuotannosta Gabriel jäi tällä kertaa setissä kuulematta. Joensuulaisen rockin todellisiin grand old maneihin lukeutuva rumpali Corky Leppänen kommentoi bändille tyhjentävästi välittömästi keikan päätyttyä:"Pienelläkin porukalla saa meininkiä aikaan!" Ja meininkiä todellakin piisasi.

Pelle Miljoona United Joensuun Kolumbuksessa seitsemäs kesäkuuta 2019.

Lauantain pitkä:Eräs vaihtoehtorockin keskeisimmistä edustajista

Jane's Addiction on Los Angelesissa vuonna 1985 perustettu rockyhtye, jonka kokoonpanon muodostavat solisti Perry Farrell, kitaristi Dave Navarro, rumpali Stephen Perkins ja basisti Chris Chaney. Yhtyeen perustivat Farrell ja originaalibasisti Eric Avery Farrellin edellisen yhtyeen Psi Comin lopetettua toimintansa. Jane's Addictionista muodostui eräs ensimmäisistä sekä valtavirran mediahuomiota että kaupallista menestystä saavuttaneista  90-luvun alun vaihtoehtorockin edustajista Yhdysvalloissa. Jane's Addictionin ensimmäinen albumijulkaisu oli yhtyeen nimeä kantanut ja vuonna 1987 ilmestynyt livelevy, jonka ansiosta Warner Bros kiinnostui yhtyeestä. Jane's Addictionin kaksi ensimmäistä studioalbumia, vuonna 1988 ilmestynyt Nothing's Shocking ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Ritual de lo habitual saavuttivat kriitikoiden laajan suosion ja kasvavaa kulttikannatusta yleisön keskuudessa. Yhtyeen vuoteen 1991 ajoittunut ensimmäinen jäähyväiskiertue synnytti Lollapaloozan, josta on sittemmin muodostunut eräs keskeisimmistä vaihtoehtorockia edustavista festivaaleista. Jane's Addictionin ensimmäinen paluu ajoittui vuoteen 1997. Tuolloin Averyn korvasi basson varressa Red Hot Chili Peppersin Flea. Toisen reunionin aika oli vuonna 2001 ja tuolloin basistina vaikutti aluksi Martyn LeNoble ja myöhemmin Chris Chaney. Vuonna 2003 yhtye julkaisi kolmannen studioalbuminsa Strays ja siirtyi tauolle jälleen seuraavana vuonna. Vuonna 2008 Jane's Addictionin originaali lineup teki paluun maailmankiertueen merkeissä. Eric Avery jätti yhtyeen kuitenkin alkuvuodesta 2010, jolloin se oli alkanut työstää uutta materiaalia. Jane's Addictionin neljäs studioalbumi The Great Escape Artist ilmestyi vuonna 2011. Chaney osallistui mainitun pitkäsoiton levytykseen ja sitä seuranneelle kiertueelle.
Kesällä 1985 Perry Farrell etsiskeli basistia Kelly Wheelerin tilalle toimintansa loppuvaiheessa olleeseen Psi-com-yhtyeeseensä. Eric Averyn hänelle esitteli myöhemmin The Geraldine Wibbers-yhtyeessä vaikuttanut Carla Botzulich. Kaksikko havaitsi omaavansa yhteisen arvostuksen Joy Divisionin ja The Velvet Undergroundin tuotantoa kohtaan. He alkoivat treenata yhdessä, tosin Averysta ei koskaan tullut Farrellin lähellä hajoamista olleen yhtyeen täysvaltaista jäsentä. Uuden yhtyeen nimeksi valikoitui Jane's Addiction kunnianosoituksena Farrellin asuintoverille, muusalle ja inspiraation lähteelle Jane Bainterille. Formatiivisessa vaiheessaan Jane's Addictionissa vieraili useita kitaristeja ja rumpalina vaikutti muun muassa aikaisemmin Kommunity FK-yhtyeessä soittanut Matt Chaikin. Kun Chaikin ei ilmaantunut treeneihin, uudeksi rumpaliksi valikoitui Averyn pikkusiskon Rebeccan suosituksesta Stephen Perkins. Avery oli aluksi epävarma valinnasta erilaisten musiikkimieltymysten vuoksi, mutta suostui lopulta. Perkinsin tultua mukaan yhtyeeseen hän ja Rebecca lupasivat kiinnittää yhtyeeseen myös ystävänsä Dave Navarron. Perkinsin suosituksesta yhtye koesoitatti Navarron ja myös valitsi hänet. Jane's Addictionista muodostui sensaatio Los Angelesin clubiskenessä ja monet levy-yhtiöt ilmaisivat kiinnostuksensa yhtyettä kohtaan. Yhtye päätti solmia levytyssopimuksen Warner Brosin kanssa, mutta julkaista ensin livelevyn itsenäisellä Triple X Recordsilla. Tammikuussa 1987 Jane's Addiction nauhoitti nimeään kantavan esikoisalbuminsa Roxy Theatressa soittamastaan konsertista. Ennen albumin julkaisua Jane's Addiction soitti loppuvuodesta 1987 kahden kuukauden ajan brittiyhtye Love and Rocketsin kiertueen lämmittelijänä. Samoihin aikoihin Jane's Addiction lämmitteli Bauhaus-solisti Peter Murphya Long Beachin sittemmin toimintansa lopettaneessa Fender's Ballroomissa.  Tammikuussa 1988 Jane's Addiction siirtyi levyttämään ensimmäistä studioalbumiaan Nothing's Shocking, joka oli samalla yhtyeen debyytti suurelle levy-yhtiölle. Warner Bros ehdotti yhtyeelle eri tuottajia, mutta ehdotusten sijaan yhtye päätyi itsenäisesti valitsemaan tuottajakseen Dave Jerdenin. Nothing's Shocking ja siltä poimittu single Mountain Song ilmestyivät vuoden 1988 aikana, mutta vähäisen promootion vuoksi Jane's Addictionin ensimmäinen studioalbumi myi ainoastaan noin 250 000 kappaletta. Pitkäsoiton jälkeen yhtye siirtyi kiertueelle soittaen Iggy Popin ja Ramonesin lämmittelijänä. Kiertueen lopussa Jane's Addiction oli siirtynyt pääesiintyjäksi clubeihin ja teattereihin. Yhtyeen kakkosalbumi Ritual de lo habitual ilmestyi vuonna 1990. Sen tiimoilta tehty 13 kuukautta kestänyt kiertue osoittautui yhtyeelle liian pitkäksi. Kiertueen aikana Jane's Addiction soitti ensimmäisen Lollapalooza-festivaalin pääesiintyjänä. Farrellin ja Marc Geigerin luomasta festivaalista muodostuivat Jane's Addictionin jäähyväiset, mutta kyseisellä festivaalilla esiintyi myös useita muita kulttiyhtyeitä, kuten Siouxcie and the Banshees, Nine Inch Nails, Living Colour ja The Rollins Band. Jane's Addictionin kappaleet Been Caught Stealing ja Stop saavuttivat rotaatiota MTV:llä ja ensimmäisen Lollapalooza-keikan aikana Farrell ja Navarro joutuivat tappeluun kesken kappaleen. Yhtye soitti silti vielä 25 Lollapalooza-konserttia. Coverohjelmistoon niillä lukeutui Ice T:n ja Body Countin kanssa esitetty Sly&The Family Stonen Don't Call Me Nigger, Whitey.  Loppuvuodesta 1991 Avery kertoi Navarrolle haluavansa jättää yhtyeen. Navarro päätyi nopeasti samaan ratkaisuun ja kaksikko kertoi päätöksestään managementille. Yhtyettä yritettiin saada konsertoimaan Japanissa, mutta Avery ja Navarro tahtoivat soittaa enää sen verran keikkoja, kuin sopimus pakotti. Jane's Addiction soitti siltä erää viimeiset keikkansa Australiassa ja Havaijilla.

Vuonna 1994 Navarro liittyi Red Hot Chili Peppersiin pysytellen yhtyeen matkassa vuoteen 1998. Navarro ja Peppersien Flea liittyivät Porno for Pyros-yhtyeeseen ja levyttivät vuonna 1997 kappaleen Hard Charger Howard Sternin elokuvan Hard Parts soundtrackille. Tämä johti Jane's Addictionin Relapce-kiertueelle, jolla Flea korvasi paluusta kieltäytyneen Averyn. Jane's Addictionilta julkaistiin myös kaksi uutta kappaletta sisältänyt kokoelma-albumi Kettle Whistle. Niillä kuultiin Flean bassottelua. Perkinsin mukaan työskentely Flean kanssa oli jännittävää. Vuoteen 2001 ajoittui Jane's Addictionin Jubilee-kiertue, jolla basistina vaikutti Flean pääbändiinsä liittyneiden velvoitteiden vuoksi Pyrnosin Martyn LeNoble. Kiertueen saavuttaman menestyksen rohkaisemana Jane's Addiction päätti levyttää uuden albumin lineupilla, jonka basistina vaikutti Chris Chaney. Tuottajana Strays-albumilla oli Bob Ezrin ja pitkäsoitto sisälsi ajallisesti sekä vanhaa että tuoretta tuotantoa. Jane's Addictionin ensimmäinen albumi yli kymmeneen vuoteen saavutti myönteiset arviot. Single Just Because nousi Billboardin listalla sijalle 72. ja Superheroa hyödynnettiin HBO:n hittisarjan Entourage tunnuskappaleena. Vuonna 2003 Jane's Addiction promotoi Straysiä maailmankiertueella, jolla yhtye soitti muun muassa Lollapalooza-festivaalin pääesiintyjänä. Kyseisen vuoden loppupuolella yhtye lopetti jälleen toimintansa. 19. syyskuuta 2006 yhtyeeltä julkaistiin kokoelma-albumi Up from the Catacombs- The Best of Jane's Addiction. 23. huhtikuuta 2008 Jane's Addiction soitti ensimmäisessä NME Awardsissa legendaarisessa kokoonpanossaan. Eric Avery oli mukana ensi kertaa sitten vuoden 1991. 23. lokakuuta oli vuorossa täysi setti Los Angelesissa La Cita Barissa, 20. marraskuuta samaisen kaupungin El Cidissä ja vielä 16. helmikuuta 2009 Echoplexissä. Jane's Addiction lämmitteli Nine Inch Nailsin kesään 2009 ajoittunutta kiertuetta, joka käynnistyi kahdeksas toukokuuta Floridasta. Kiertueen kylkiäisenä kappaleista Trip Away ja Whores levytetyt uudet versiot olivat saatavilla ilmaiseksi kiertueen viralliselta verkkosivulta. Kiertuetta edelsi huhtikuussa 2009 ilmestynyt boxi Cabinet of Curiosities. Sairastapauksen vuoksi Jane's Addictionin kiertueen Australian-osuus peruuntui. Halloween-viikonloppuna kyseisenä vuonna yhtye soitti New Orleansin City Parkissa järjestetyssä Voodoo Festissä. Konsertti kuvattiin ja julkaistiin vuotta myöhemmin dvd:nä Live Voodoo. Helmikuussa 2010 Jane's Addiction esiintyi Australiassa Soundwave-festivaalilla. Avery jätti yhtyeen kyseisen konsertin jälkeen. Yhtye alkoi työskennellä uuden materiaalin parissa Guns N' Rosesin basistin Duff McKaganin kanssa. Uusi lineup soitti debyyttikeikkansa Farrellin 51-vuotispäivillä Les Deuxissa Los Angelesissa 30. maaliskuuta. Huhtikuussa 2010 yhtye ilmoitti kahdesta Euroopassa soitettavasta konsertistaan, jotka olivat Alankomaissa GelreDome-stadionilla ja Rock in Rio-festivaalilla Madridissa, Espanjassa. Mainittuja keikkoja edelsi viides toukokuuta 2010 soitettu keikka Kalifornian Cinco De Mayo-konsertissa, jolla kuultiin myös uusi kappale Soulmate. McKagan jätti yhtyeen syyskuussa 2010. 25. syyskuuta samaisena vuonna Jane's Addiction soitti livekeikan DirecTV:n Guitar Center Sessionsissa. Ohjelmaan sisältyi myös sen juontajan Nic Harcourtin yhtyeestä työstämä haastattelu.Viides tammikuuta 2011 Jane's Addictionin  ilmoitti kiinnittäneensä McKaganin tilalle TV on the Radion kitaristin ja tuottajan Dave Sitekin. Yhtyeen livebasistina joillakin vuoden 2011 keikoilla vaikutti silti  Chris Staney. Lollapalooza Chilessä yhtye soitti kolmas huhtikuuta 2011. Jane's Addictionin neljäs studioalbumi The Great Escape Artist ilmestyi lopulta 18. lokakuuta 2011. Yhtyeen Theatre of The Escapists -kiertue käynnistyi loppuunmyydyllä konsertilla Pageant Theatressa St. Louisissa, Missourissa. Kahdeksas heinäkuuta 2013 mainitulta kiertueelta julkaistiin livealbumi Live in NYC. 30. lokakuuta samaisena vuonna Jane's Addiction sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Tammikuussa 2014 Perry Farrell ilmoitti Jane's Addictionin olevan tauolla ja työskentelevänsä uuden musikaalin Kind Heaven parissa. Kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes toukokuuta 2014 Jane's Addiction esitti ensimmäisen studioabuminsa Nothing's Shocking Las Vegasin Brooklyn Bowlissa. 20. ja 21. elokuuta seurasivat vielä albumin live-esitykset 02 Academy Brixtonissa ja 02 Apollo Manchesterissa. Heinäkuun puolivälissä 2016 Jane's Addiction juhlisti Ritual de lo habitual- albumin ja Lollapalooza-festivaalin 25-vuotista olemassaoloa soittamalla kuusi konserttia Sterling Spoon Anniversary -kiertueella, jolla vierailivat Dinosaur Jr. ja Living Colour. Elokuussa 2017 ilmestyi  kiertueelta taltioitu livelevy Alive at Twenty-Five.Kahdeksas helmikuuta 2020 Jane's Addiction soitti ensimmäisen livekeikkansa yli kahteen vuoteen ja kyseessä oli muistokonsertti Andrew Burklelle. John Frusciante oli mukana yhtyeen lineupissa 13 vuoteen ja soitti kappaleessa Mountain Song. 11. toukokuuta 2022 Smashing Pumpkins ilmoitti Yhdysvalloissa Jane's Addictionin kanssa tekemästään ja 32 konsertista koostuvasta kiertueestaan Spirits on Fire. Se alkoi lokakuussa Dallasista päättyen marraskuussa Hollywood Bowliin. Dave Navarro kärsi pitkäaikaisesta koronaviruksesta ja niinpä esiintymiset Welcome to Rockvillessä ja Lollapaloozassa peruuntuivat. Porno for Pyros-yhtye korvasi Jane's Addictionin esiintymiset molemmilla festivaaleilla ja tämä johti yhtyeen originaalin kokoonpanon reunioniin. Navarro oli estynyt osallistumaan myös Spirits of Fire-kiertueelle, jolla hänen paikkansa otti Queens of the Stone Agen kitaristi Troy Van Leeuwen. Kiertueen päätyttyä yhtye siirtyi studioon tuottajien James Fordin ja Peter Robinsonin kanssa työskentelemään uuden materiaalinsa parissa. Tammikuussa 2023 jo Spirits on Fire-kiertueella vierailleen Red Hot Chili Peppersin Josh Klinhofferin ilmoitettiin ottavan Navarron paikan Jane's Addictionin mainitun vuoden kiertueella. Jane's Addiction luketuuu vaihtoehtorockin keskeisiin edustajiin ja yhtyeen ovat vaikuttajiinsa lukeutuvaksi tunnustaneet esimerkiksi Smashing Pumpkins, System of a Down, Incubus, Korn ja Tool.

Perjantain pohjat:70-luvun alun brittirockin klassikon merkkialbumi

Mott the Hoople:Mott

Solisti/kosketinsoittaja/kitaristi Ian Hunterin luotsaama, 70-luvun alun brittiläisen ja samalla glamrockin ydinryhmään lukeutunut Mott the Hoople oli tehnyt lopullisen läpimurtonsa vuonna 1972 ilmestyneellä, Britanniassa CBS:n ja Yhdysvalloissa Columbia Recordsin julkaisemalla albumillaan All the Young Dudes ja erityisesti sen singlenä julkaistulla ja David Bowien käsialaa olevalla nimikappaleella. Mainitun pitkäsoiton seuraajasta, heinäkuussa 1973 ilmestyneestä albumista Mott muodostui kaupallisesti yhtyeen menestynein. Kyseessä on nimittäin yhtyeen ainoa kotimaassaan top teniin kohonnut pitkäsoitto. Myös yhtyeen johtohahmo Ian Hunter on nimennyt sen suosikikseen yhtyeensä tuotannosta. Mott-pitkäsoitolta julkaistiin myös kaksi klassikoiksi kohonnutta singlemenenestystä. Mainiosti svengaava All the Way from Memphis sijoittui kotimaassaan kymmenenneksi ja upean melodian kannattelema Honoloochie Boogie kahta sijaa alemmaksi. Pian Mott-albumin levytyksen jälkeen yhtyeeseen Bad Company siirtynyt kitaristi Mick Ralphs on pitkäsoiton kappaleista toden teolla äänessä säveltämällään yli seitsenminuuttisella raidalla I'm a Cadillac/El Camino Dolo Roso. Useat albumin kappaleiden teksteistä käsittelevät tien päällä olevan, suosioltaan keskikastiin kuuluvan rockyhtyeen arkea, eivätkä romanttisimmassa mahdollisessa valossa. Mainittuun kategoriaan kuuluvat itseoikeutettu Ballad of Mott the Hoople, Drivin Sister sekä suhteen päättymistä käsittelevä veikeä albumin päätöskappale I Wish I Was Your Mother. Albumin yleisilme on sen osin tummistakin teemoista huolimatta hyvällä maulla humoristinen. New York Dollsin tuotannon tavoin Mott the Hooplen menestynein pitkäsoitto edustaa glamrockia niin rockpainotteisesti, kuin se liki pitäen on mahdollista. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Mott saavutti sijan 365. Vuonna 2006 pitkäsoitosta julkaistiin neljä bonuskappaletta sisältävä uusintapainos. Mukana ovat demoversiot kappaleista Honoloochie Boogie ja Nightmare, Hammersmith Odeonissa taltioitu livetulkinta kappaleesta Drivin' Sister sekä alun perin Honoloochie Boogie -singlen b-puolella julkaistu Rose.

Torstain terävä:Eräs 90-luvun suosituimmista rockyhtyeistä

Alice in Chains on Seattlessa, Washingtonissa vuonna 1987 perustettu rockyhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuivat kitaristi/solisti Jerry Cantrell ja rumpali Sean Kinney. Jälkimmäisen ansiosta yhtyeen kokoonpanon täydensivät basisti Mike Starr ja solisti Layne Staley. Vuonna 1993 Starrin paikan otti Mike Inez. Staley menehtyi vuonna 2002 ja neljä vuotta myöhemmin hänen paikkansa otti vokalisointnsa lisäksi rytmikitaroinnista vastannut William DuVall. Nimensä yhtye otti Staleyn varhaisemmasta yhtyeestä, glam metallia edustaneesta Alice N' Chainsista. Vaikka Alice in Chains mielletään ensisijaisesti grungen edustajaksi, yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa on vaikutteita heavy metallista. Perustamisensa jälkeen Alice in Chains on julkaissut kuusi studioalbumia, kolme ep:tä, kolme livelevyä, neljä kokoelma-albumia, kaksi dvd:tä, 32 musiikkivideota ja 31 singleä. Yhtye on tullut tunnetuksi erottuvasta laulutyylistään, joka sisältää usein lauluharmonioita Staleyn ja Cantrellin ja myöhemmin Cantrellin ja DuVallin välillä. Cantrell alkoi laulaa leadvokaaleita vuonna 1992 ilmestyneellä akustisella ep:llä Sap ja hänen roolinsa kasvoi seuraavilla albumeilla Alice in Chainsin muututtua kahden solistin yhtyeeksi. Alice in Chains nousi kansainväliseen kuuluisuuteen osana Seattlen 90-luvun alun grunge-aaltoa Nirvanan, Pearl Jamin ja Soundgardenin tavoin. Alice in Chainsista muodostui eräs 90-luvun suosituimmista yhtyeistä ja se myi maailmanlaajuisesti yli 30 miljoonaa albumia, joista 14 miljoonaa ainoastaan Yhdysvalloissa. Billboardin listalla yhtye on saavuttanut kuusi top teniin noussutta albumia, joista kaksi on kohonnut listakärkeen. Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalle Alice in Chains on saanut 18 kymmenen suosituimman joukkoon noussutta kappaletta ja lisäksi viisi ykköshittiä. Yhtyeen vuonna 1990 ilmestynyt esikoisalbumi Facelift sisälsi singlemenestyksen Man in a Box ja myi yli kaksi miljoonaa kappaletta saavuttaen tuplaplatinaa. Vuonna 1992 ilmestynyt kakkosalbumi Dirt saavutti myönteiset arvostelut ja myi nelinkertaisesti platinaa. Vuonna 1994 ilmestynyt Alice in Chainsin toinen akustinen ep Jar of Flies meni suoraan Billboardin listakärkeen paitsi ensimmäisenä Alice in Chainsin levyistä, myös kaikkien aikojen ensimmäisenä ep:nä. Se saavutti kolminkertaisesti platinaa. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto oli sen nimikkoalbumi, joka nousi niin ikään suoraan Billboardin listakärkeen ja myi tuplaplatinaa. Vaikka Alice in Chains ei koskaan hajonnut virallisesti, yhtye piti pitkään taukoa vuodesta 1996 eteenpäin Staleyn huuumeongelmien vuoksi. Hän menehtyi vuonna 2002. Vuonna 2005 Alice in Chains teki paluun hyväntekeväisyyskonsertissa, jossa kuultiin useita vierailevia solisteja. Seuraavaan vuoteen ajoittui kiertue, jossa DuVall oli täysaikaisesti solistina. Alice in Chainsin uuden kokoonpanon esikoisalbumi oli vuonna 2009 ilmestynyt Black Gives Way to Blue, joka debytoi Billboardin listalla viidentenä ja saavutti kultalevyn. Sen singlekappaleesta Check My Brain tuli Alice in Chainsin Billboardin Hot 100-listalle noussut pikkulevy. Vuonna 2013 ilmestynyt Alice in Chainsin viides albumi Devil Put the Dinosaurs Here debytoi Billboardin listakakkosena. Yhtye keikkaili tiiviisti ja julkaisi videoita kahdelta tuoreimmalta albumiltaan. Alice in Chainsin tuorein studioalbumi on toinen elokuuta 2018 ilmestynyt Rainier Fog, joka saavutti Billboardin listalla ensimmäisellä listaviikollaan sijan 12. ja oli ehdokkaana parhaan rockalbumin Grammyn saajaksi.

Keskiviikon klassikko:Psykoottisen raivon mestareiden levytysuran huipentuma

Sielun Veljet:L'amourha

Heinäkuun puolivälissä 1985 Poko Rekordsin julkaisemana  ilmestynyt ja TT Oksalan tuottama L'amourha on Sielun Veljien kolmas täyspitkä albumi ja samalla yhtyeen varsinainen läpimurtolevy. Sen hittisatoa edustavat myös singleformaatissa ilmestynyt, Blondien Call Me:n suuntaan kumartava Peltirumpu, Tiskirätti sekä Ikävä. Pitkäsoiton cd- ja kasettiversiot pitivät sisällään kaksi hittiä lisää. Niillä olivat nimittäin mukana suosituiksi muodostuneet coverkappaleet Toiset on luotuja kulkemaan ja Kanoottilaulu. Perusalbumilla covertuotantoa edustaa Sammy Cahnin ja Saul  Chaplinin  säveltämä ja Kauko Käyhkön suomentama Joosef Joosef, joka musiikillisesti yhdistää psykedelisyyden ja takovuuden vivahteisiin Karjala-soulista. Talvi tavoittaa jäätävän tunnelmansa varsin vakuuttavasti.Affe Forsmannin rummut tulevat mukaan kappaleen instrumentaatioon vasta liki pitäen kahden minuutin kohdalla. Kokonaisuutena L'mourha on varsin vahvaa työtä edustava albumi, jonka kappalemateriaalin harvinaisemmat poiminnat, kuten L'amour, Satujen julma taikayö ja Rakkaus raatelee, puolustavat myös vaivatta paikkaansa. Aivan omia lukujaan pitkäsoiton sisällössä tarjoavat tekstinsä osalta ristiriitaisia tunteita herättänyt On mulla unelma sekä vielä vuosia myöhemmin Ismon keikkaseteissä mukana ollut albumin päätöskappale Laulu.  L'amourha saavutti varsin myönteiset arviot jo ilmestymisaikanaan. 20 vuotta pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen Soundin toimittajat valitsivat sen kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi kotimaiseksi albumiksi.  Varhaisemman levytystuotantonsa ja ennen kaikkea livekeikkojensa psykoottisen raivon vastapainoksi Siekkarit esittelivät L'amourhalla myönteisessä mielessä selkeämpää ja aavistuksen rauhoittuneempaa musiikillista ilmaisua.  Kyseessä lieneekin yhtyeen levytysuran huipentuma. Vuosi 1985 jäi yleisesti kotimaisten rockalbumien osalta varsin vahvaksi musiikkivuodeksi. Eppu Normaalin Kahdeksannen ihmeen, Popedan Pohjantähden alla-albumin ja Dingon Kerjäläisten valtakunta-jättimenestyksen lisäksi mainittuna vuonna ilmestyivät esimerkiksi kuusamolaisen Zero Ninen lopullnen läpimurtoalbumi White  Lines ja  Kouvolan  hardrockylpeyden Peer Güntin suorastaan erinomainen esikoispitkäsoitto.

Tiistain tukeva:Teksasilainen psykedeelisen rockin klassikko

The 13:th Floor Elevators oli Austinista, Teksasista kotoisin ollut yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka perustivat vuonna 2019 toukokuun viimeisenä 71-vuotiaana edesmennyt solisti ja kitaristi Roky Erickson, sähköinen jugsoittaja Tommy Hall sekä kitaristi Stacy Sutherland. Yhtyeen toiminta ajoittui vuosien 1965 ja 1969 välille ja tuona aikana The 13:th Floor Elevatorsilta ilmestyi International Artists -levy-yhtiön julkaisemana neljä pitkäsoittoa ja seitsemän singleä. Se oli ensimmäinen yhtye, joka kutsui musiikkiaan nimityksellä psykedeelinen rock bisneskortissaan tammikuussa 1966. Vuonna 2005 valmistuneessa Elevators-dokumentissa You're Gonna Miss Me Tommy Hallia pidetään psykedeelisen rockin termin keksijänä; tosin The Holy Modal Roundersin ja The Deepin kaltaiset artistit olivat jo aikaisemmin kutsuneet musiikkiaan termillä psykedeelinen. Elevatorsin toiminta-aikana yhtyeen vaikutuksen ovat tunnustaneet esimerkiksi ZZ-Topin Billy Gibbons, The Big Brother and the Holding Companyn Peter Albin sekä Zakary Thaksin Chris  Gerniottis. The 13:th Floor Elevatorsin vuonna 1966 ilmestynyt esikoissingle You're Gonna Miss Me saavutti Billboardin listalla sijan 55. Se pääsi myös mukaan vuonna 1972 ilmestyneelle arvostetulle kokoelma-albumille Nuggets:Original Artyfacts from the First Psychedelic Era 1965-1968. 70-luvulla vaikuttanut merkittävä uuden aallon yhtye Television soitti coverina Elevatorsin kappaletta Fire Engine kyseisen vuosikymmenen puolivälissä. Elevatorsin vaikutuksen tunnustaneisiin yhtyeisiin lukeutuvat esimerkiksi Primal Scream, The Shamen ja Spacemen 3, jotka kaikki ovat coveroineet Elevatorsin kappaleita. Yhtye 14 Iced Bears on hyödyntänyt sähköistä jugia singlellään Beautiful Child. Vuonna 2009 International Artists julkaisi Elevatorsilta kymmenestä cd:stä koostuvan boxin Sign of the 3-Eyed Men. Se sisälsi mono- ja uudet, vahtoehtoiset stereomiksaukset Elevatorsin albumeista. Lisäksi mukana oli kaden albumin verran ennenjulkaisematonta materiaalia sekä joukko harvinaisia livenauhoituksia. The 13th Floor Elevators ilmaantui Austinin musiikkiskeneen joulukuussa 1965. Sen sukulaissieluihin lukeutui esimerkiksi yhtye Shiva's Headbang. Elevators syntyi Ericksonin jätettyä edellisen yhtyeensä The Spadesin ja lyöttäydyttyä yhteen Stacy Sutherlandin, Benny Thurmanin ja John Ike Waltonin kanssa. He olivat aikaisemmin soittaneet Teksasin ympäristössä nimellä The Lingsmen. Tommy Hall toi yhtyeen jäsenet yhteen ja liittyi itse Elevatorsiin lyyrikoksi ja sähköisen jugin soittajaksi. John Ike Walton ehdotti yhtyeen nimeen sanaa Elevators ja Clementine Hall lisäsi 13:th Floor-osion. Yhdysvalloissa korkeista rakennuksista nimittän puuttui tuo 13. kerros. Tammikuussa 1966 tuottaja Gordon Bynum kutsui Elevatorsit Teksasiin levyttämään kahta biisiä, jotka hänen oli tarkoitus julkaista singlenä uudella Contact-levy-yhtiöllään. Singlen kappaleiksi valikoituivat Ericksonin You're Gonna Miss Me ja Hallin sekä Sutherlandin yhteistyötä edustanut Tried to Hide. Muutamaa kuukautta myöhemmin International Artists julkaisi singlen uudelleen. Kevään 1966 aikana Elevators keikkaili ahkerasti Teksasin clubeissa Austinissa, Dallasissa ja Houstonissa. Lokakuussa uudelleenjulkaistu You're Gonna Miss Me -single saavutti Billboardin listalla 55. sijan. Elevators konsertoi myös Yhdysvaltojen länsirannikolla San Franciscon Fillmoressa ja Avalonissa ja esiintyi kahdesti Dick Clark Showssa. The International Artists sainasi Elevatorsin ja yhtyeen esikoisalbumi The Psychedelic Sounds of 13:th Floor Elevators ilmestyi marraskuussa 1966. Kalifornian kiertueellaan Elevatorsit soittivat The Quicksilver Messinger Servicen, Grace Slickin varhaisen yhtyeen The Great Societyn ja Moby Grapen kanssa. Alkuvuodesta 1967 yhtyeeltä ilmestyi toinen single Levitation ja se jatkoi keikkailuaan Teksasin kaupungeissa. 13:th Floor Elevatorsin kakkosalbumi Easter Everywhere ilmestyi vuosi edeltäjänsä jälkeen. Sen huippuhetki lienee avauskappale Slip Inside This House ja mukana on lisäksi esimerkiksi Bob Dylan-cover It's All Over Now Baby Blue. Walton ja Leatherman olivat jättäneet yhtyeen hieman ennen albumin levytyksen aloittamista ja heidät korvasivat rumpali Danny Thomas ja basisti Dan Galindo. Walton ja Hall jäivät vaille krediittejä albumin kansitiedoissa, vaikka olivat mukana kahdella sen kappaleista. Easter Everywhere saavutti myönteiset arvostelut. Albumin julkaisu kuitenkin viivästyi, eikä se sisältänyt singlehittiä. Alkuvuodesta 1968 Slip Inside This Housen editoitu versio julkaistiin singlenä ja kappale soi ahkerasti Houstonin radiossa. Galindo siirtyi yhtyeeseen Rubiayat. Duke Davis vieraili Elevatorsien basistina, mutta kesällä 1968 Ronnie Leatherman teki paluun yhtyeeseen. Legendaarisessa kokoonpanossaan Elevators soitti viimeiset konserttinsa huhtikuussa 1968. Samaisen vuoden elokuussa International Artists julkaisi Elevatorsilta livealbumin, joka koostui demoista ja outtakeseista suurimmaksi osaksi vuodelta 1966. Originaali Elevators lopetti toimintansa näihin aikoihin. Sutherland teki basisti Ronnie Leathermanin ja rumpali Danny Thomasin kanssa nauhoituksia, jotka julkaistiin Elevatorsin postuumina albumina Bull of the Woods. Mainittu kokoonpano teki joitakin keikkoja loppuvuodesta 1968, mutta joulukuussa Rolling Stonessa julkastussa artikkelissa mainittiin Elevatorsin lopettaneen toimntansa. Danny Thomasin puhallinsovituksilla rikastettu Bull of the Woods -albumi ilmestyi maaliskuussa 1969. Samaisen vuoden kesällä International Artists julkaisi You're Gonna Miss Me -singlen uudelleen. Erickson ja Tommy Hall olivat mukana ainoastaan muutamilla Bull of the Woodsin kappaleista. Janis Joplin oli läheisessä konneksiossa 13:th Floor Elevatorsin kanssa ja suunnitteli liittyvänsä yhtyeeseen ennen muuttoaan San Franciscoon ja pestiään Big Brother and The Holding Companyn solistina. Roky Ericksonin tavaramerkistä käyneet kiljaisut vaikuttivat osaltaan Joplinin laulutyyliin.

Maanantain mainio:Musiikillista suunnanmuutosta merkinnyt kanadalaisartistin albumi

Alanis Morissette:Flowers of Entanglement

30. toukokuuta Saksassa, Benelux-maissa ja Irlannissa ilmestynyt Flowers of Entanglement on Alanis Morissetten seitsemäs studioalbumi, viides kansainvälisesti ilmestynyt ja samalla viimeinen Maverick Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Kansainvälisesti albumi julkaistiin kesäkuun toisena ja Yhdysvalloissa kymmenentenä päivänä. Guy Sigsworthin tuottama pitkäsoitto on myynyt Yhdysvalloissa vuoteen 2012 mennessä 233 000 kappaletta ja maailmanlaajuisesti 600 000 yksikköä. Nimensä Flavors on ottanut albumilta löytyvän kappaleen Moratorium lyriikasta. Flavors of Entanglement saavutti kriitikoiden taholta suhteellisen myönteiset arvostelut. Kyseistä albumia ei kuitenkaan pidetty Morissetten repertuaarissa yhtä originaalina kuin Jagged Little Pilliä ja Under Rug Sweptiä. Flavorsin listamenestys oli niin ikään maailmanlaajuisesti suhteellisen suuri. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli heti sen ilmestyttyä kahdeksantena. Morissette konsertoi albumin tiimoilta Yhdysvalloissa syys-marraskuussa 2008. Hän jätti Maverick Recordsin saatettuaan päätökseen albumiin liittyneen promootiotyön. Morissette ja Sigsworth kirjoittivat pitkäsoittoa varten 25 kappaletta, joista perusalbumilla julkaistiin 12. Pitkäsoiton Japanin-painoksen bonusbiisi oli eri kuin muualla julkaistu. Flowersin Deluxe Editionin bonuslevy sisälsi viisi extrabiisiä. Samoissa äänityksisssä nauhalle tarttui vielä viisi muuta kappaletta, joista Break julkaistiin myös itse albumilta löytyvän singlekappaleen In Praise of the Vulnerable Man kakkosbiisinä. Morissette mainitsi albumin sisältävän hänen aikaisempia levyjään runsaammin teknologisia aspekteja. Koska Morissette piti tanssimisesta, albumi hyödynsi tanssiin innoittavia beateja ja looppeja. Morissette on kuvannut albumia yhdistelmäksi kaikesta siitä, mihin hänellä on musiikillisia intressejä hip hop beatit ja orgaaniset instrumentit mukaan lukien. Billboard Magazinen mukaan albumi yhdisti maailman- ja folkmusiikista vaikutteita ottaneita kappaleita tuottaja Guy Sigsworthin kokeelliseen poptyyliin. Albumin tekstit viittaavat sekä poliittiseen että persoonalliseen konfliktiin. Musiikillisesti pitkäsoitto merkitsi siirtymää Morrissetten varhaisemmasta poprockia ja vaihtoehtorockia suosineesta tyylistä koti tanssiorientoituneempaa musiikkia. Allmusicin Thomas Erlewine antoi albumille kolme ja puoli tähteä viidestä ja suhtautui myönteisesti albumin sydämensärkymistä, vihaa ja katumusta sisältäneisiin teksteihin. Ne muistuttivat miljoonamenestys Jagged Little Pillistä, mutta musiikillisesti Flowers of Entanglement on lähempänä Supposed Former Infatuation Junkie -albumin maailmanbeatia.  The New Zealand Heraldin Joanna Hunkin antoi albumille neljä tähteä viidestä ja piti sitä parhaana Morissetten 2000-luvulla julkaisemana albumina. Yhdysvaltojen ulkopuolella Flowers of Entanglement nousi Sveitsissä listakärkeen järjestyksessään kolmantena Morrissetten albumeista. Itävallassa albumi debytoi kolmantena ja oli Belgian listalla viidentenä. Ranskassa albumi debytoi kuudentena ja oli Italiassa kahdeksantena.Pitkäsoittoa edeltänyt ja huhtikuussa 2008 ilmestynyt single Underneath saavutti Kanadan singlelistalla sijan 15. Morissette oli Matchbox Twentyn Yhdysvaltain-kiertueen lämmittelijänä ja tammi-maaliskuussa 2008. 28. maaliskuuta hän kuvasi kahdeksan kappaleen konsertin AOL Musicin tuottamaa Sessions@AOL -musiikkiohjelmaa varten. Flowers of Entanglement-kiertue Yhdysvalloissa ajoittui syyskuun 18:n ja marraskuun 17:n päivän välille vuonna 2008. Alkuvuodesta 2009 Morissette teki kiertueen Latinalaisessa ja Etelä-Amerikassa.