Tiistain tukeva:Hardrockin klassikon kitaristiässä

31. maaliskuuta 1955 syntynyt Angus McKinnon Young on skotlantilaissyntyinen australialainen kitaristi, joka tunnetaan ensisijaisesti hardrockin klassikoihin lukeutuvan Ac/Dc:n yhtenä perustajajäsenistä. Rolling Stone rankkasi energisistä live-esiintymisistään, koulupoika-asustaan ja Chuck Berryn keksimän ankkakävelyn popularisoinnista tunnetuksi tulleen Angusin sijalle 24. kaikkien aikojen parhaiden kitaristien listallaan. Ac/Dc pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2003. Yhtye on ollut toiminnassa vuoteen 1973 ajoittuneesta perustamisestaan lähtien. Se on julkaissut 15 pitkäsoittoa. Maailmanlaajuisesti Ac/Dc on myynyt yli 200 miljoonaa albumia, joista 70 miljoonaa Yhdysvalloissa. Vuonna 1980 ilmestynyt pitkäsoitto Back in Black on yli 50 miljoonan kappaleen myynnillään kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin albumi. Angus on nuorin William ja Margaret Youngin kahdeksasta lapsesta. Hän syntyi Canvillissa, Glasgowssa. Muutto Sydneyhin, Australiaan vanhempien, veljien Malcolmin ja Georgen sekä sisko Margaretin kanssa tapahtui vuonna 1963. Ashfield Boys High Schoolin Angus jätti 15-vuotiaana. Angusin vanhemmista veljistä Alex jäi Skotlantiin ja perusti Lontoosta käsin operoineen yhtyeen nimeltä Grapefruit. Angus aloitti soittamisen kuusikielisellä banjolla. Hänen ensimmäinen kitaransa oli käytetty akustinen, jonka Angusin äiti hankki hänelle. Ensimmäisen Gibson SG:nsä Angus sai käytettynä vuonna 1970 kotinsa lähettyvillä sijainneesta musiikkiliikkeestä. Ennen Ac/Dc:n perustamista Angus soitti paikallisessa yhtyeessä nimeltä Kantuckee. Myöhemmin yhtye käytti nimeä Tantrum. Angus oli 18-vuotias perustaessaan Ac/Dc:n veljensä Malcolmin kanssa vuonna 1973. Yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon muodostivat soolokitaristi Angusin ja rytmikitaristi Malcolmin lisäksi rumpali Colin Burgess, basisti Larry Van Kriedt ja solisti Dave Evans.

Debyyttisinglestä Can I Sit Next to You Girl? tehtiin myöhemmin uusi versio Bon Scottin vokalisoimana. Nimeen Ac/Dc veljekset päätyivät nähtyään kyseisen kirjainyhdistelmän siskonsa Margaretin ompelukoneessa. Angus kokeili erilaisia esiintymisasuja, joista mainittakoon Hämähäkkimies ja parodia Supermiehestä, ennen kuin hän päätyi koulupoika-asuun siskonsa kehotuksesta. Kyseisen imagon korostamiseksi Angusin syntymävuodeksi mainittiin 1959 todellisen 1955 asemesta. Originaali univormu oli Margaretin suunnittelema ja kun se kului käyttökelvottomaksi, Angus siirtyi käyttämään Ashfield Boy High Schoolista saamaansa univormua. Ac/Dc:n debyyttialbumi High Voltage julkaistiin 17. helmikuuta 1975. Seuraavien vuosien aikana Ac/Dc vakiinnutti asemansa suosittuna lavaesiintyjänä ja julkaisi pitkäsoitot Dirty Deeds Done Dirt Cheap, Let There Be Rock sekä Powerage. Vuonna 1979 ilmestyneestä pitkäsoitosta Highway to Hell muodostui Ac/Dc:n siihen mennessä suurin menestys. 19. helmikuuta 1980 legendaarinen solisti Bon Scott menehtyi alkoholimyrkytykseen ja yhtyeen jatko oli vaakalaudalla. Jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet päättivät saada valmiiksi työn alla olleen uuden albumin ja uudeksi solistiksi valikoitui aikaisemmin yhtyeessä Geordie vokalisoinut Brian Johnsson. Vain viisi kuukautta myöhemmin Scottin muistolle omistettu pitkäsoitto Back in Black oli valmis.
 Kaiken kaikkiaan 50 miljoonan kappaleen myynnillään albumista muodostui huikea menestys. Seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto For Those About to Rock (We Salute You) vakiinnutti Ac/Dc:n aseman aikakautensa suosituimpana hardrockyhtyeenä. Seuraavat kolme albumia; Flick of the Switch, Fly on the Wall ja Blow Up Your Video eivät menestyneet edeltäjiensä veroisesti ja vaikutti siltä, että Ac/Dc oli saavuttanut uransa lakipisteen kyseisen vuosikymmenen alussa.

1990 ilmestynyt pitkäsoitto Razor's Edge merkitsi kuitenkin uutta suosiollista nousukautta. Maailmanlaajuisesti albumi myi lähes 12 miljoonaa yksikköä. Seuraavan kymmenen vuoden aikana Ac/Dc julkaisi kaksi uutta studioalbumia; Ballbreaker ja Stiff Upper Lip, jotka vahvistivat osaltaan yhtyeen uudelleen löytynyttä suosiota. Aina kahdeksan vuoden levytystauon jälkeen Ac/Dc palasi albumilla Black Ice. Se nousi listakärkeen 29 maassa, joista 14:ssa kyseinen pitkäsoitto myi moninkertaista platinaa. Albumin julkaisua seurasi menestyksekäs maailmankiertue. Vuonna 2010 Ac/Dc julkaisi albumin kappaleista, joita käytettiin  Iron Man 2 -nimisellä soundtrackillä. Albumi nousi listakärkeen monissa maissa, muun muassa Britanniassa ja myös Yhdysvalloissa se sijoittui neljänneksi. Ac/Dc:n seuraava pitkäsoitto Rock or Bust ilmestyi loppuvuodesta 2014. Ac/Dc.n tuorein studioalbumi on marraskuussa 2020 ilmestynyt Power Up. Se työstetiin kokoonpanolla Angus ja Stevie Young, Brian Johnson, Cliff Williams ja Phil Rudd. Vuonna 2004 Ac/Dc sijoittui sijalle 72. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan rockyhtyeen listalla. Angus Youngiin vaikuttaneita kitaristeja ovat hänen mukaansa Chuck Berry, Freddie King, Muddy Waters, Jimi Hendrix, John Lee Hooker ja toki myös marraskuussa 2017 edesmennyt isoveli Malcolm Young.

Maanantain mainio:Eräs 60-luvulla aloittaneista laulajatarikoneista

Toinen toukokuuta 1946 syntynyt ja 16. helmikuuta 2015 edesmennyt Lesley Sue Goldstein, eli Lesley Gore oli amerikkalainen laulajatar, lauluntekijä, näyttelijätär ja aktivisti. Hänen debyyttihittinsä oli 16-vuotiaana vuonna 1963 levytetty It's My Party ja muista menestyksistä mainittakoon Judy's Turn to Cry, You Don't Own Me ja California Nights. Gore toimi myös näyttelijättärenä ja kirjoitti kappaleita veljensä Michael Goren kanssa vuoden 1980 menestyselokuvaan Fame. Hän oli aktiivinen aina kuolemaansa edeltäneeseen vuoteen saakka ja emännöi 2000-luvulla amerikkalaista tv-showta nimeltä In the Life. Gore syntyi Brooklynissa, New Yorkissa ja kasvoi Tenaflyssa, New Jerseyssä. Quincy Jonesin tuottaman It's My Partyn noustessa listakärkeen Gore oli vasta koulutyttö Englewoodin lähistöllä. It's My Party myi yli miljoona kappaletta, ansaitsi kultalevyn ja sai myös Grammy-ehdokkuuden. It's My Partya seuranneista singleistä Judy's Turn to Cry ja She's a Fool nousivat molemmat kotimaassaan viidenneksi. Feministiseksi tulkittavissa oleva mahtiballadi You Don't Own Me oli listakakkonen kolmen viikon ajan ja sen nousun kärkeen esti ainoastaan Beatles singlellään I Want to Hold Your Hand. That's The Way Boys Are sijoittui kahdenneksitoista, Maybe I Know neljänneksitoista ja nousi myös Britanniassa sijalle 20. Vuonna 1965 ilmestyneessä elokuvassa Ski Party kuultu Sunshine, Lollipops and Rainbows sai Grammy-ehdokkuuden ja nousi kotimaassaan kolmanneksitoista. 60-luvun puolivälissä Gore oli myös mukana elokuvassa Girls on the Beach, jossa hän esitti kappaleet Leave Me Alone, It's Gotta Be You ja I Don't Want to Be a Loser. Goren oli tarkoitus levyttää lauluntekijöiden Carole Bayer ja Toni Wine käsialaa ollut kappale A Groovy Kind of Love. Smash Recordsilla tuottajana toiminut Shelby Singleton kielsi kuitenkin Gorea levyttämästä kappaletta sen sisältämän sanan groovy vuoksi.

 The Mindbendersin levytyksenä kappaleesta tuli listakakkonen. Martin Hamlichin ensimmäisen hittisävellyksen Sunshine, Lollipops and Rainbows Gore levytti jo toukokuussa 1963 It's My Partyn ollessa vasta nousemassa listoille. Kappale julkaistiin pitkäsoitolla Lesley Gore Sings of Mixed-Up Hearts, mutta singlenä se ilmestyi vasta kesäkuussa 1965. Hamlisch sävelsi myös kolme muuta Goreen liittynyttä kappaletta; California Nights, That's The Way Ball Bounces ja One By One. That's the Way Ball Bounces nauhoitettiin A & R -studioilla New Yorkissa ja se julkaistiin That's The Way Boys Aren kakkospuolella. One By One äänitettiin New Yorkissa heinäkuussa 1969 ja se julkaistiin vasta vuonna 1994 viiden cd:n kokoelmalla It's My Party, joka koostuu Goren Mercury-levy-yhtiölle tekemistä nauhoituksista. Gore lukeutui American International Picturesin vuonna 1964 julkaiseman konserttielokuvan T.A.M.I Show esiintyjäkaartiin. Hänen kuuden kappaleen settinsä oli eräs elokuvan pisimpiä ja ohjelmistossa olivat muun muassa hitit It's My Party, You Don't Own Me ja Judy's Turn to Cry. Tammikuussa 1967 Gore esiintyi kahdessa televisiosarja Batmanin jaksossa. Kyseisenä vuonna levytetty California Nights, joka oli myös singlejulkaisu samannimiseltä albumilta, oli Goren ensimmäinen suuri menestys sitten loppuvuoden 1965. Se nousi kuudenneksitoista maaliskuussa 1967. Vuotta aikaisemmin Gore oli esittänyt singlensä We Know We're in Love The Donna Reed Shown viimeisessä jaksossa. Sarah Lawrence Collegessa Gore opiskeli brittiläistä ja amerikanenglantilaista kirjallisuutta. Kyseisessä miljöössä arvostettiin folkmusiikkia popin asemesta. Gore valmistui vuonna 1968. Gore sävelsi kappaleita vuonna 1980 ilmestyneen elokuvan Fame soundtrackille. Oscar-ehdokkuuden Gore sai veljensä Michaelin kanssa säveltämästään kappaleesta Out Here on My Own. Michaelin käsialaa ollut elokuvan nimikappale voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscarin.

80- ja 90-luvuilla Gore konsertoi ja esiintyi myös televisiossa. Gore oli mukana kirjoittamassa kappaletta My Secret Love vuonna 1996 ilmestyneeseen elokuvaan Grace of My Heart. Eräs elokuvan roolihahmoista on Bridget Fondan esittämä nuori laulajatar nimeltä Kelly Porter. Gore on tulkittavissa hänen hahmonsa eräänlaiseksi esikuvaksi. Vuonna 2005 Gore levytti pitkäsoiton Ever Since. Kyseessä oli hänen ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoittonsa sitten vuonna 1976 ilmestyneen albumin Love Me by My Name. Se oli yhteistyötä tuottaja/lauluntekijä Blake Morganin kanssa ja kyseessä oli Engine Company Recordsin julkaisu. Lehdistö, kuten New York Times, Rolling Stone ja Billboard Magazine suhtautui albumiin varsin myönteisesti. Albumilla on myös mukana yli 40 vuotta myöhemmin levytetty näkemys You Don't Own Mestä, jolle Gore New York Daily Newsin arvion mukaan antoi uuden elämän. Goren itsensä mukaan kyseessä on kappale, joka saa uuden merkityksen jokaisella laulukerralla. Gore menehtyi keuhkosyöpään 16. helmikuuta kuluvaa vuotta Manhattanilla, New Yorkissa. Kuollessaan hän oli 68-vuotias. Neil Sedaka kommentoi Goren olleen upea lauluntekijä omilla ehdoillaan.

Sunnuntain extra:Varhaiskeski-ikäinen albumiklassikko

 Led Zeppelin:Houses of the Holy


Houses of the Holy on brittiläisen rockin instituution Led Zeppelinin viides studioalbumi, joka ilmestyi 28. maaliskuuta 1973. Tähän mennessä pitkäsoitto on myynyt yksitoistakertaisesti platinaa ja vuonna 2012 Rolling Stone rankkasi sen sijalle 148. 500 parhaan albumin listallaan. Pelkästään omasta tuotannosta koostunut Houses of the Holy merkitsi Zeppelinille käännekohtaa. Mainitulla albumilla yhtye hyödynsi aikaisempaa enemmän tuotantotekniikkaa ja se sisältää useita bändin tuotannon keskeisiin klassikoihin lukeutuvia kappaleita, kuten The Song Remains the Same, The Rain Song sekä No Quarter. Nimikappale Houses of the Holy levytettiin sekin albumia varten, mutta se sai julkaisunsa vasta seuraavalla pitkäsoitolla, erinomaisella tupla-albumilla Physical Graffiti. Suuri osa albumista nauhoitettiin keväällä 1972 Berkshiren Stargrovesissa Rolling Stonesin Mobile Studiota hyödyntäen. Varhaisempia äänityssessioita oli tehty Headley Grangessa, missä työn alla oli ollut esimerkiksi No Quarter. Useista pitkäsoiton kappaleista oli työstetty demoversiot kitaristi Jimmy Pagen ja basisti/kosketinsoittaja John Paul Jonesin kotistudioissa.Vastikään rakennetut kotistudiot mahdollistivat sovitusten viimeistelyn. Page pystyi esittelemään Over the Hills and Far Awayn ja The Rain Songin lopulliset sovitukset ja Jones No Quarterin vastaavan. Nauhoituksia tehtiin myös Olympic studioilla vuoden 1972 toukokuussa ja Pohjois-Amerikan kiertueen välillä Electric Lady- studioilla New Yorkissa. Mainituissa eri sessioissa syntyi myös kappaleita, jotka eivät päätyneet Houses of the Holylle, mutta sitä vastoin myöhäisemmille Led Zeppelinin albumeille. Nimiraidan lisäksi sellaisiin lukeutuivat Black Country Woman, The Rover sekä Walter's Walk.

Albumia voi pitää käännekohtana Zeppelinin elinkaaressa. Jimmy Pagen kitaroinnissa blueselementit eivät olleet enää yhtä keskeisessä osassa ja Robert Plantin teksteihin oli tullut uudenlaista syvyyttä mystiikka- ja fantasiateemoineen. Musiikillisesti albumi sisälsi tyylejä, joita Zeppelin ei ollut aikaisemmin hyödyntänyt. D'yer Mak'er edustaa tyylillisesti reggaeta, todella kauniissa The Rain Songissa Jones soittaa mellotronia ja funkia edustava The Crunge tekee kunniaa James Brownille. Pitkäsoiton päättävä The Ocean sisältää a cappellaosuuden ja doo-wop-vaikutteisen lisäosan. Se oli omistettu diggareiden valtamerelle, jotka saapuivat Zeppelinin konsertteihin tuossa vaiheessa yhtyeen uraa.Houses of the Holyn voi todeta olleen tyypillinen yhtyeen uran keskivaiheen albumi. Vaikka siltä puuttui useita varhaisemmilta pitkäsoitoilta tutuksi tulleita elementtejä, Houses of the Holyn voi todeta laskeneen perustuksia Zeppelinin myöhäisemmälle tuotannolle. Kyseessä on yhtyeen viimeinen Atlantic Recordsin julkaisema albumi ennen oman levy-yhtiön Swan Songin perustamista. Zeppelinin pitkäsoitoista ainoana se sisälsi myös kaikkien kappaleiden tekstit. Albumin julkaisuvaiheessa Zeppelin oli vuoden 1973 Yhdysvaltain-kiertueellaan. Houses of the Holy vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita, mutta menestyi kaupallisesti suorastaan erinomaisesti. Brittilistalla se nousi kärkeen ja Amerikan kaiken kaikkiaan 39 listaviikosta kaksi se viihtyi ykkösenä. Amerikassa kyseessä olikin Zeppelinin toiseksi pisimpään listoilla viihtynyt albumi sitten yhtyeen kolmannen pitkäsoiton. Koska suuri osa Houses of the Holy - albumista oli äänitetty jo lähes vuosi ennen sen julkaisua, monet kappaleista olivat tulleet jo entuudestaan tutuiksi Zeppelinin konserttikiertueilla Amerikassa, Japanissa, Euroopassa ja Britanniassa.

Lauantain pitkä:Eräs syvän etelän rockin keskeisistä nimistä

Black Oak Arkansas on southern rockia edustava yhtye, joka on saanut nimensä kotikaupunkinsa mukaan. Sen suosion huippukausi ajoittui 70-luvulle. Black Oakin tunnusmerkkejä olivat useiden muiden syvän etelän yhtyeiden tavoin tupla- ja jopa triplakitarointi sekä solisti Jim Dandy Mangrumin karhea vokalisointi ja lavakarisma. Yhtye perustettiin vuonna 1963. Tuolloin se käytti nimeä The Knowbody Else ja yhtyeen muodostivat solisti Ronnie Smith, kitaristit Rickie Lee Reynolds, Stanley Knight ja Harvey Jett, basisti Pat Daugherty ja rumpali Wayne Evans. Ronnie Smithin ja yhtyeen muusikoiden yhteisestä päätöksestä yhteinen ystävä  Jim Mangrum olisi parempi keulakuva ja Smith siirtyi lavamanagerin tehtäviin. Yhtyeen ensimmäinen PA varastettiin Monette High Schoolista. Sen seurauksena yhtye tyhjensi kaupungin laidalla sijainneen hautakammion ja alkoi käyttää sitä treenitilanaan. Yhtyeen tuonaikaisessa musiikissa oli vaikutteita rockista, bluesista, countrysta ja gospelista. Yhtyeen jäseniä syytettiin suurvarkaudesta ja heidät tuomittiin vankilaan 26 vuodeksi. Kyseinen tuomio toki keskeytettiin myöhemmin. Yhtye siirtyi asumaan Arkansasin vuoristoalueelle, missä se kehitti musiikillista tyyliään edelleen. Yhtye asui myös Long Beachissa ja soitti paikallisessa tanssisalissa. Tässä vaiheessa sen musiikilliseen ilmaisuun vaikuttivat myös Beatles ja The Byrds. Vuonna 1969 The Knowbody Else muutti Memphisiin ja solmi sopimuksen Stax Recordsin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi meni suurelta yleisöltä ohi. Tässä vaiheessa yhtyeen jäsenet kiinnostuivat psykedeliasta ja itämaisesta spiritualismista. Ne yhdistettynä etelävaltiolaiseen uskonnolliseen kasvatukseen vaikuttivat yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun.

Useiden Los Angelesiin tehtyjen matkojen jälkeen yhtye teki sopimuksen Atlantic Recordsin tytäryhtiön Atcon kanssa vuonna 1970 ja muutti nimekseen Black Oak Arkansas. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi seuraavana vuona ja monet diggarit pitävät sitä yhtyeen kaikkien aikojen parhaana. Sen klassikoihin lukeutuvat erityisesti Hot and Nasty, Lord Have Mercy on My Soul, When Electricity Came to Kansas sekä Harvey Jettin isoenolle tribuuttina kirjoitettu Uncle Lijiah. Yhtye konsertoi tiiviisti ja 70-luvun alussa se keräsi mainetta ensisijaisesti erinomaisena live-esiintyjänä Yhdysvalloissa ja myöhemmin myös Euroopassa. Kakkosalbumi Keep the Faith ilmestyi vuonna 1972 ja sen kappaleista mainittakoon erityisesti todelliseksi keikkabravuuriksi muodostunut Fever in My Mind. Yhtyeen seuraavalla pitkäsoitolla If An Angel Would Come to See You Would You Make Her Feel at Home rumpaliksi Wayne Evansin tilalle oli vaihtunut Tommy Aldridge. Yhtyeen musiikillista tyyliä rikastanut albumi sisälsi muun muassa keikkasuosikkeihin lukeutuneen raidan Mutants of the Monster. Black Oak Arkansasin neljäs pitkäsoitto, vuonna 1973 ilmestynyt Raunch n' Roll Live oli konserttitaltiointi, joka tavanomaisesta poiketen sisälsi myös ennenjulkaisematonta tuotantoa, kuten Hot Rod ja Aldridgen pitkän ja käsin soittaman rumpusoolon sisältävän kappaleen Up. Vuonna 2007 Rhino Records julkaisi albumin uudelleen tuplacd:nä, joka sisälsi kokonaisuudessaan molemmat konsertit, joista originaali vinyyli oli kasattu. Vuonna 1973 ilmestyi myös seuraava studioalbumi High on the Hog, jota voi pitää Black Oak Arkansasin suosion huipentumana. Se nousi sijalle 52 Billboardin listalla. Solisti Ruby Starr keikkaili näihin aikoihin yhtyeen kanssa ja hänen vokalisointiaan kuultiin myös Black Oak Arkansasin näkemyksellä La VernBakerin vuoden 1957 hitistä Jim Dandy. Se sijoittui Billboardin listalla sijalle 25 ja levytettiin yhtyeen Gracelandiin kutsuman Elvis Presleyn pyynnöstä. Pitkäsoiton muista huippuhetkistä mainittakoon Happy Hooker, instrumentaali Moonshine Sonata sekä Red Hot Lovinin ja Mad Manin kaltaiset koukukkaaammat kappaleet. Black Oak Arkansas oli mukana Ontariossa kuudes huhtikuuta 1974 pidetyllä California Jam -festivaalilla, jonka muista esiintyjistä mainittakoon Black Sabbath, The Eagles ja Deep Purple. ABC Televisio lähetti konsertista pätkiä Yhdysvalloissa ja tämä lisäsi entisestään tietoisuutta myös Black Oakista. Vuoden 1974  pitkäsoitto Street Party oli melko hyvätasoinen esimerkiksi sellaisten kappaleiden kuin Son of a Gun, Hey Ya'll ja Dixie ansiosta. Samana vuonna julkaistiin myös vanhoja Stax-kauden hyllytettyjä The Knowbody Else -äänitteitä nimellä Early Times, mutta menestyksettä . Kitaristi Harvey Jett jätti yhtyeen Street Partyn jälkeen ja hänet korvasi Jimmy Henderson, joka oli mukana yhtyeen viimeisellä Atco Recordsille tehdyllä pitkäsoitolla Ain't Life Grand. Kyseessä oli onnistunut albumi kohokohtinaan Fancy Nancyn, Rebelin, Cryin' Shamen, Let Life Be Good to Youn ja onnistuneen Beatles-cover Taxmanin kaltaiset raidat.

 Yhtye solmi uuden sopimuksen MCA Recordsin kanssa ja loppuvuodesta 1975 ilmestyi  seuraava pitkäsoitto X-Rated. Vuonna 1976 yhtye julkaisi kaksi vähemmän menestynyttä albumia; Balls of Fire ja 10 Yr Overnight Success. Niistä jälkimmäinen tehtiin viisimiehisellä kokoonpanolla, jossa Rickie Reynolds ei ollut enää mukana. Näihin aikoihin hänet keikoilla korvasi kosketinsoittaja Marius Penczner. Atcon julkaisuna ilmestyi sopimusteknisistä syistä äänityksellisesti toivomisen varaa jättänyt, mutta fiilikseltään varsin onnistunut Live Mutha, joka oli taltioitu Äitienpäivänä 1975 Long Beachissa, Kaliforniassa. Mangrum pudotti Arkansasin yhtyeen nimestä ja korvasi yhtyeen kaikki muusikot Hendersonia lukuun ottamatta. Hän muutti myös omaa laulutyyliään lähemmäksi valtavirtaa. Black Oakin nimellä ilmestyi Capricorn Recordsin kautta kaksi huonosti myynyttä pitkäsoittoa; vuoden 1977 Race with the Devil ja seuraavana vuonna julkaistu I'd Rather Be Sailing. Vuonna 1978 yhtyeeseen liittyi vasta 14-vuotias kitaristi Shawn Lane, joka keikkaili yhtyeen kanssa neljän vuoden ajan. 80-luvun alussa Jim Dandy jätti yhtyeen väliaikaisesti terveyssyistä. Black Oak toimi kuitenkin myös tuolloin Rickie Lee Reynoldsin johtamana. Leadvokalistina oli Bob Simpson, jonka korvasi lähes kolme vuotta mukana ollut Randy Ruff ennen Mangrumin paluuta. Vuonna 1984 ilmestyi raskaampaa soundia edustanut albumi Ready as Hell, jota markkinoitiin ikään kuin Jim Dandyn soololevynä. Albumi oli myös Rickie Lee Reynoldsin ensimmäinen levytys Mangrumin kanssa sitten MCA-vuosien. Vuonna 1986 ilmestynyt pitkäsoitto The Black Attack is Back jatkoi edeltäjänsä raskasta soundia. Vuonna 1992 oli vuorossa seuraava albumi Rebound. Vuonna 1999 ilmestynyt The Wild Bunch menestyi edeltäjiään paremmin ja se julkaistiin nimellä Jim Dandy's Black Oak Arkansas. James Mangrum on jatkanut levyttämistä ja keikkailua erilaisten Black Oak -kokoonpanojen kanssa aivan viime aikoihin saakka. Originaali Black Oak Arkansas -kitaristi Stanley Knight menehtyi syöpään 16. helmikuuta 2014 vain neljä päivää 64-vuotispäivänsä jälkeen. Solisti Ruby Starrin sama sairaus vei jo tammikuussa 1995.Black Oak-aikainen kitaristi Jack Holder menehtyi syöpään 13. tammikuuta 2015 62-vuotiaana. Kitaristi Jimmy Henderson menehtyi viides maaliskuuta 2016 61-vuotiaana. Lokakuussa 2013 Black Oak Arkansasilta ilmestyi Atlanticin/Atcon julkaisemana uusi pitkäsoitto Back Than N' Over Younder. Albumi sisältää viisi uudelleen levytettyä kappaletta ja kymmenen ennen julkaisematonta Tom Downdin tuottamaa raitaa 70-luvulta. Uusilla kappaleilla soittaa kokoonpano, jossa on mukana sekä originaaleja että nykyisiä jäseniä. Originaalit Mangrum, Reynolds, Daughtery ja Henderson saivat seurakseen nykyisen rumpalin Johnnie Bolinin, basisti George Hughenin, soolokitaristi Hal MacCormackin ja kitaristi Buddy Churchin. Ensimmäinen albumilta poimittu single Plugged in and Wired ilmestyi samaisen vuoden elokuussa. Uuden albumin julkaisua seurasi kiertue. 24. toukokuuta 2019 Black Oak Arkansasilta ilmestyi albumi Underdog Heroes, joka oli yhtyeen ensimmäinen kokonaan uudesta tuotannosta koostuva pitkäsoitto 30:een vuoteen. Originaalijäsenistä albumin työstämiseen osallistuivat Mangrum ja Reynolds. Heistä viimeksi mainittu menehtyi viides syyskuuta 2021.

Perjantain pohjat:Vuosikaudet Status Quon matkassa viihtynyt huippuammattilainen

27. maaliskuuta 1946 syntynyt Andrew Steven, eli Andy Bown on Lontoossa syntynyt, kosketinsoittimiin ja bassokitaraan erikoistunut rockmuusikko. Ensisijaisesti hänet tunnetaan brittiläisen rockyhtyeen Status Quon kosketinsoittajana. Bownin ensimmäinen keskeinen yhtye oli The Herd, jonka jäsenistöön lukeutui muun muassa Peter Frampton. The Herdin hajottua Bownin musiikillinen ura jatkui kahden vuoden ajan yhtyeessä Judas Jump. Se sai muun muassa kunnian toimia vuoden 1970 Isle of Wightin festivaalin avausesiintyjänä. Bown toimi Peter Framptonin yhtyeen kosketinsoittajana 70-luvun alkupuolella, mutta siirtyi basistiksi Rick Willsin lähdettyä Framptonin matkasta alkuvuodesta 1975. Myös Bown jätti Framptonin yhtyeen vajaata vuotta myöhemmin juuri, ennen kuin Framptonista tuli supertähti. Palattuaan Englantiin Bown yritti käynnistää soolouraansa. Hän levytti kaksi albumia Bill Gaffin GM -yhtiölle ja Yhdysvalloissa albumien julkaisijana toimi Mercury. Status Quon kanssa Bown oli aloittanut yhteistyön sessiomuusikkona jo vuonna 1973. Hän oli mukana jo samana vuonna ilmestyneellä klassikkoalbumilla Hello! Täysivaltainen Status Quon jäsen Bownista tuli vuonna 1977 ja hän on soittanut yhtyeessä siitä lähtien. Bown julkaisi 70-luvulla useita singlejä, kuten Another Shiprwreck, jotka eivät kuitenkaan nousseet listoille. Hänen tunnetuin kappaleensa oli Tarot, joka oli myös tunnuskappale Ace of Wands -nimiseen lastensarjaan.

 Omissa nimissään Bown on julkaissut viisi sooloalbumia. Niistä ensimmäinen, Gone to My Head ilmestyi 1972 ja viimeisin, Unfinished Business syyskuussa 2011. Muusikkoina kyseisellä albumilla kuullaan rummuissa Henry Spinettiä, bassossa muun muassa edesmennyttä Trevor Bolderia, kitarassa Mick Rogersia ja solisteina Juliet Robertsia ja Sylvia Mason-Jamesia. Albumi nauhoitettiin State of the Ark-studioilla Richmondissa, Surreyssa. Bown toimi basistina Surrogate Bandissa vuosina 1980-81 Pink Floydin The Wall -kiertueella. Hänen soittoaan kuullaan livelevyllä Is There Anybody Out There? The Wall Live 1980-1981. Bown osallistui myös Pink Floydin studioalbumin The Final Cut levytykseen. Bown soitti Hammondia ja 12-kielistä kitaraa Roger Watersin vuoden 1984 soololevyllä The Pros and Cons of Hitch Hiking, mutta ei ollut mukana Watersin kiertuebändissä. Status Quon riveissä Bown soittaa koskettimien lisäksi kitaraa ja huuliharppua. Hän on keskeinen osansa yhtyettä ja on osallistunut useiden sen hittikappaleiden kirjoittamiseen. Tunnetuin esimerkki lienee Rick Parfittin kanssa yhteistyötä edustava vuoden 1979 singlemenestys Whatever You Want.

Torstain terävä:Bostonin pahojen poikien ensimmäiset 20 vuotta

Bostonin Massachussetsissa vuonna 1970 perustettu Aerosmith on kaikkien aikojen menestynein amerikkalainen rockyhtye. Musiikillisesti se on melko monipuolinen ja on ottanut vaikutteita erityisesti bluesista, hard- ja glamrockista ja jopa popista. Kitaristi Joe Perry ja basisti Tom Hamilton olivat aikaisemmin olleet mukana yhtyeessä The Jam Band. Yhteisellä keikalla Chain Reaction – yhtyeen kanssa he tapasivat solisti/huuliharpisti Steven Tylerin. Musiikkiopintoja omanneen rumpali Joey Kramerin varhaisempi yhtye oli The Yorkers ja uuden kokoonpanon originaalina rytmikitaristina vaikutti Tylerin lapsuudenystävä Ray Tabano. Vuonna 1971 Tabanon korvasi aikaisemmin Earth Inc-yhtyeessä musisoinut Brad Whitford. Kyseinen kokoonpano on säilynyt samana lukuun ottamatta vuosia 1979–1984. Nimi Aerosmith oli Joey Kramerin idea. Yhtye alkoi saavuttaa paikallistasolla mainetta keikoillaan ja levytyssopimus Columbian kanssa solmittiin kesäkuussa 1972.  Vuoden 1973 tammikuussa julkaistiin yhtyeen bluespohjaista hardrockia edustanut ja mainiosti onnistunut debyyttipitkäsoitto. Suuri menestys albumista ja siltä lohkotusta sielukkaasta singlekappaleesta Dream On muodostui kuitenkin vasta paria vuotta myöhemmin. Vuoden 1974 kakkostäyspitkä Get Your Wings on laskettavissa hienoiseksi välityöksi, mutta seuraavana vuonna ilmestynyt Toys in the Attic merkitsi yhtyeelle lopullista läpimurtoa. Sen keskeisestä tuotannosta mainittakoon ärhäkkä nimiraita, tyylitajuisen sävykkäät Adam’s Apple ja Sweet Emotion sekä pitkäsoiton päättävä koskettava kaunokki You See Me Crying. Walk This Waystä muodostui runsasta kymmentä vuotta myöhemmin suuri hitti, kun Aerosmith levytti sen uudestaan rapryhmä Run DMC:n kanssa. Kaiken kaikkiaan Toys in the Attic on myynyt yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Vuoden 1976 Rocks jatkoi niin menestystä kuin laadullisesti hyvää tasoa. Albumin voi todeta vanginneen Aerosmithin rocksoundin tiukimmillaan ja sen suurimmista klassikoista mainittakoon Back in the Saddle, Last Child sekä slovarituotantoa tyylikkäästi jatkanut Home Tonight. Rocks myi neljä miljoonaa kappaletta ja albumin julkaisua seurasi ahkeraa keikkailua. Toys in the Attic ja Rocks edustavat Aerosmithin 70-luvun tuotannon kirkkaimpia klassikoita ja niillä on ollut keskeinen vaikutus moniin merkittäviin yhtyeisiin Guns N’ Rosesista ja Nirvanasta lähtien.

Vuoden 1977 pitkäsoitolla Draw the Line on silläkin hetkensä, vaikka yhtyeen jäsenten henkilökohtaiset ongelmat olivat jo nostamassa päätään. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuivat erityisesti nimikappale sekä listamenestystä saavuttanut Kings and Queens. Albumin julkaisua seuranneelta kiertueelta taltioitiin vuonna 1978 julkaistu tupla-albumi Live! Bootleg. Vuoden 1979 pitkäsoitto Night in the Ruts myi ainoastaan kultaa ja Joe Perry jätti yhtyeen kesken albumin levytyksen. Singleksi pitkäsoitolta poimittiin yllättävä cover Shangri-Las -yhtyeen debyyttihitistä Remember (Walking in the Sand.) Brad Whitford soitti tiettyjä soolo-osuuksia ja yhtyeen pitkäaikainen musiikillinen yhteistyökumppani Richie Supa soitti, mitä tarvittiin, kunnes yhtye palkkasi Jimmy Crespon täysiaikaiseksi kitaristikseen.  Aerosmithin keikkapaikat olivat pienentyneet ja seuraavan pitkäsoiton Rock in A Hard Placen äänitykset käynnistyivät vuonna 1981. Kitaristivaihdokset jatkuivat edelleen, sillä seuraavaksi yhtyeestä erosi Derek St. Holmesin kanssa duon perustanut ja pitkäsoiton julkaissut Brad Whitford. Hänen paikkansa otti Rick Dufay ja uusi albumi julkaistiin elokuussa 1982. Aerosmithin legendaarinen line up palasi yhteen kahta vuotta myöhemmin ja seuraava pitkäsoitto Done with Mirrors ilmestyi vuonna 1985. Hyvistä arvosteluista huolimatta albumi ei saavuttanut mainittavampaa menestystä.  Kaikki muuttui kuitenkin kahta vuotta myöhemmin. Syyskuussa 1987 julkaistu albumi Permanent Vacation myi viisi miljoonaa kappaletta ja sisälsi suuriksi hiteiksi muodostuneet singlet Dude (Looks Like A Lady), Rag Doll sekä Angel. Tarkalleen kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Pump muodostui vielä suuremmaksi menestykseksi seitsemän miljoonan kappaleen myynnillään. Pitkäsoiton singlehitteihin lukeutuivat Janie’s Got a Gun, Love in an Elevator sekä balladi What It Takes. Pump oli myös arvostelumenestys ja Janie’s got a Gun voitti parhaan rockesityksen  Grammyn ja kappaleesta tehty video aina kaksi Music Video Awardsia. Albumin tiimoilta tehty kiertue kesti aina vuoden. Vuoden 1991 marraskuussa julkaistiin boxsetti nimeltä Pandora’s Box. Aerosmithin suursuosion kauden sinetöi vuoden 1993 albumi Get A Grip. Edeltäjänsä tavoin sitä myytiin seitsemän miljoonaa ja pitkäsoitto nousi Aerosmithin albumeista ensimmäisenä Billboardin listakärkeen. Ensimmäiset singlepoiminnat Living on the Edge ja Eat the Ritch edustivat rokimpaa musiikillista ilmettä ja niitä seurasi kolmen slovarin, eli Cryingin, Crazyn ja Amazingin sarja. Kappaleista tehtiin myös MTV:llä rotaatioon päätyneet videoversiot.

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen pubrockin todellinen helmi

Rockpile oli 1970-luvun lopusta seuraavan vuosikymmenen alkuun vaikuttanut englantilainen rockyhtye. Sen musiikissa korostuivat voimakkaat vaikutteet voimapopista ja rockabillystä. Vastaavasti yhtyeen oma vaikutus uuteen aaltoon on merkittävä. Rockpilen muodostivat kitaristi/laulaja Dave Edmunds, basisti/laulaja Nick Lowe, rumpali Terry Williams ja kitaristi/laulaja Billy Bremner. Kyseinen kokoonpano levytti neljä albumia, tosin niistä ainoastaan yksi, vuonna 1980 ilmestynyt Seconds of Pleasure julkaistiin Rockpilen nimellä. Kaksi, eli Tracks on Wax 4 ja Repeat When Necessary ilmestyivät Dave Edmundsin nimissä ja yksi, Labour of Lust Nick Lowen nimellä. Yksittäisiä Rockpile-kokoonpanolla levytettyjä kappaleita on löydettävissä myös muutamilta muilta Edmundsin ja Lowen soololevyiltä. Rockpile toimi taustayhtyeenä myös Mickey Juppin vuonna 1978 ja Carlene Carterin kahta vuotta myöhemmin levyttämillä kappaleilla.
Dave Edmunds oli levyttänyt jo vuonna 1970 sooloalbumin nimeltä Rockpile ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella hänen taustayhtyeensä, jossa Terry Williams oli mukana, oli nimeltään Dave Edmunds & Rockpile. Kiertueen hajottua yhtye hajosi ja Edmunds palasi studiotyöskentelyn pariin. Eräs hänen tuottamistaan yhtyeistä oli pubrockia edustanut Brinsley Scwartz, jonka basisti/solistina Nick Lowe vaikutti. Edmunds tuotti yhtyeen vuonna 1974 ilmestyneen albumin The New Favourites of Brinsley Scwartz. Sen jälkeen yhtye hajosi, mutta Lowen ja Edmundsin yhteistyö jatkui. Lowe oli mukana Edmundsin kyseisen vuosikymmenen puolivälissä ilmestyneellä albumilla Subtle as a Flying Mallet. Kun Brinsley Scwartzin managerina toiminut David Robinson ja Jake Riviera perustivat Stiff Recordsin uudelleen, ensimmäinen yhtiön kanssa levytyssopimuksen solminut artisti oli juuri Nick Lowe. Dave Edmunds sitä vastoin solmi soolodiilin Led Zeppelinin Swan Song Recordsin kanssa.

Lowe oli mukana Edmundsin seuraavalla soololevyllä Get It. Seuraavaksi kaksikko kasasi Rockpilen uudella kokoonpanolla. Rumpaliksi palasi Terry Williams ja  rytmikitaristiksi ja kolmanneksi solistiksi liittyi Billy Bremner. Vaikka Rockpilen johtohahmot kuuluivat eri levy-yhtiöiden talliin, yhtye kiersi Swan Songin artisteihin lukeutuneen ja varsin suositun Bad Companyn lämmittelijänä vuosina 1976-77. Sitä vastoin Nick Lowen taustayhtyeessä Nick Lowe's Last Chicken in the Shop oli Rockpilen jäsenistä aluksi mukana vain Williams, mutta pian Edmunds liittyi yhtyeeseen täysivaltaisesti. Jo aikaisemmin mainittu Dave Edmundsin vuoden 1978 sooloalbumi Tracks on Wax 4 on ensimmäinen albumi, jolla taustalla kaikissa kappaleissa kuullaan täyttä Rockpile-kokoonpanoa. Rockpile oli myös taustayhtyeenä sekä Edmundsin levyn että samana vuonna ilmestyneen Lowen pitkäsoiton Jesus of Cool tiimoilta tehdyillä kiertueilla. Vuonna 1979 Rockpile säesti sekä Edmundsia albumilla Repeat When Necessary että Lowea pitkäsoitolla Labour of Lust. Jake Riviera jätti Stiff Recordsin ja siirsi artistinsa, joihin lukeutuivat Lowen lisäksi muun muassa Elvis Costello, Englannissa Radar Recordsin talliin. Vuonna 1979 Edmundsin ja Lowen nimillä julkaistut Rockpile-levytykset menestyivät Atlantin molemmin puolin, sillä hiteiksi nousivat sekä Edmundsin Girls Talk että Lowen Cruel to Be Kind. Labour of Lustista tuli kultalevy Kanadassa ja Repeat When Necessarysta hopealevy Englannissa. Aivan kyseisen vuoden lopussa Rockpile osallistui Elvis Costello & The Attractionsin ja Wingsin kanssa Concerts for the People of Kampuchea-konserttiin. Kaksi Rockpilen kappaletta pääsi mukaan samannimiselle tupla-albumille ja seurakseen stagelle Rockpile sai muutaman kappaleen ajaksi Zeppelin-solisti Robert Plantin. Vuonna 1980 Edmunds täytti sopimukselliset velvoitteensa Swan Songin kanssa levyttämällä pitkäsoiton Twangin'. Rockpile oli vapaa levyttämään täyspitkän albumin Jake Rivieran uudelle yhtiölle F Beat Recordsille. Kyseisen vuoden syksynä julkaistiin viimein Rockpilen nimissä varsin onnistunut pitkäsoitto Seconds of Pleasure. Vokaaliosuudet levyllä jakaantuivat Edmundsin, Bremnerin ja Lowen kesken. Viimeksi mainitun laulamasta raidasta Teacher Teacher muodostui pieni hitti. Edmundsin Twangin' julkaistiin vasta puoli vuotta Seconds of Pleasuren jälkeen ja Rockpilea kuultiin taustalla myös sen yhdestätoista raidasta aina yhdeksällä. Elokuussa 1980 Rockpile soitti lähellä Torontoa järjestetyllä Heatwave-festivaalilla 100 000:lle kuulijalle. Edmundsin ja Lowen väliset kitkat johtivat kuitenkin Rockpilen hajoamiseen seuraavana vuonna. Bremner ja Williams olivat mukana useilla Lowen soololevyillä, mutta Lowe ja Edmunds yhdistivät seuraavan kerran voimansa vasta vuonna 1988 Lowen albumilla Pinker and Prouder than the Previous.

Tiistain tukeva:Saksan suosituin naisartisti

Paremmin taiteilijanimellään Nena tunnettu Gabriele Susanne Kerner syntyi 24. maaliskuuta 1960. Hän on saksalainen laulaja/lauluntekijä,joka  on toiminut myös näyttelijättärenä. Liidaamansa Nena-yhtyeen kanssa hän nousi maineeseen vuonna 1983 saksalaista uutta aaltoa edustaneella kappaleellaan 99 Luftballons. Seuraavana vuonna vuorossa oli englanninkielinen näkemys nimellä 99 Red Balloons.Vuonna 2002 jotkin uudelleen levytetyt versiot Nenan vanhoista kappaleista saavuttivat jälleen suosiota.  Nena syntyi Hagenissa, mutta vietti varhaislapsuutensa Breckerfeldissä. Pientä tyttöä merkitsevän espanjankielisen lempinimensä Nena sai kolmivuotiaana ollessaan lomalla Espanjassa vanhempiensa kanssa. Hän jätti koulun ennen valmistumistaan vuonna 1977 ja seuraavien kolmen vuoden ajan hän opiskeli kultasepäksi. Nenan musiikillinen ura alkoi kesällä 1979, jolloin kitaristi Rainer Kitzmann tarjosi hänelle leadvokalistin paikkaa yhtyeessään The Stripesissa. Yhtye sai pientä menestystä kappaleella Ecstasy, mutta valtavirran suosio jäi saavuttamatta ja pian yhtye hajosikin. Vuonna 1981 Nena muutti silloisen poikaystävänsä kanssa Länsi-Berliiniin. Siellä hän tutustui tuleviin Nenan soittajiin, kitaristi Carlo Kargesiin, kosketinsoittaja Uuwe Fahrenkrog-Peterseniin ja basisti Jürgen Dehmeliin. Yhdessä he muodostivat yhtyeen Nena vuonna 1982.

 Debyyttisingle Only Dreamedista tuli iso hitti, kun yhtye esitti sen musiikkiohjelma Musikladenissa. Kappale myi yli 40 000 kappaletta ja nousi toiseksi Saksan listalla. Vuonna 1983 Nena julkaisi nimeään kantaneen debyyttialbuminsa. Se sisälsi muun muassa singlet Lighthouse ja 99 Luftballons. Niistä jälkimmäinen meni Länsi-Saksassa listakärkeen ja seuraavana vuonna englanninkielinen näkemys 99 Red Balloons nousi Britanniassa ykköseksi. Saksankielinen versio oli listakakkonen Yhdysvalloissa, missä sen nousun kärkeen esti ainoastaan Van Halenin Jump. Samana vuonna Casey Kasemin radioshowssa American Top 40 kuultiin kappaleesta versio, joka sisälsi sekä englannin, että saksankielistä vokalisointia. Myös siitä tuli suuri menestys monissa maissa. Vaikka 99 Luftballons oli Nenan ainoa menestyskappale englanninkielisessä maailmassa, yhtye nautti suosiosta monissa Euroopan maissa vielä seuraavinakin vuosina. Nenan seuraava kansainvälinen single Just A Dream saavutti sijan 70. brittilistalla. 90-luvun alussa kappaleesta julkaistiin danceversio, joka saavutti uutta clubiyleisöä. Yhtye hajosi vuonna 1987 ja Nena jatkoi sooloartistina.

 Nenan ensimmäinen sooloalbumi Miracles Happen ilmestyi loppuvuodesta 1989. Albumin nimikappale oli Nenan  oma sävellys ja hän esitti sen livenä kolme päivää Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Niinpä kappale assosioituu helposti kyseiseen historialliseen tapahtumaan. Nenan 90-luvulla julkaisemat albumit ja singlet eivät hyvistä arvosteluistaan huolimatta menestyneet erityisen hyvin. Nenan toinen sooloalbumi Bongo Girl jäi hänen viimeisekseen Sony Musicin kanssa. Nenan kolmannen soolon julkaissut RMG Music Entertainment katosi sekin pian kuvasta. Vuonna 2002 Nena juhlisti 20-vuotisjuhlaansa. Kyseisenä vuotena julkaistu albumi Nena feat Nena sisälsi uudelleen sovitettuja näkemyksiä Nenan 80-luvun hiteistä. Kyseinen albumi merkitsi Nenalle comebackia. Anyplace Anywhere Anytimen kaksikielinen uusioversio, joka oli duetto Kim Wilden kanssa, nousi listakärkeen Alankomaissa ja Itävallassa ja kotimaassakin kolmanneksi. Vuonna 2005 vuorossa oli uutta tuotantoa albumin Do You Wanna Go with Me myötä. Se myi kotimaassaan platinaa ja nousi listakakkoseksi. Debyyttisingle Love is saavutti aina ykkössijan. Se oli myös tv-sarja Verliebt in Berlinin tunnuskappale. Singletilaston kärkipaikan kappale saavutti 22 vuotta 99 Luftballonsin jälkeen ja listaykkösten väli on saksalaisen listahistorian pisin. Lokakuussa 2007 Nena julkaisi uuden pitkäsoiton Cover Me, joka sisälsi versioita David Bowien, Rolling Stonesin ja Ramsteinin kappaleista.Näkemys Stonesien She's A Rainbowsta julkaistiin Englannissa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 2009 vuorossa oli uusioversio 99 Luftballonsista, joka oli tällä kertaa lähempänä originaalia 80-lukuista versiota, kuin vuoden 2002 näkemystä. Uusi versio sai livedebyyttinsä kotimaassa syyskuussa 2009. Se sisältää osittain myös ranskankielistä vokalisointia.

 Kyseisestä vuodesta lähtien Nenan levyt on julkaissut hänen oma yhtiönsä Laugh & Peas Company. Se promotoi myös Nenan tyttären yhtyeen Adamevan töitä. Uusi single We Are True ja uusi pitkäsoitto Made in Germany ilmestyivät molemmat syyskuussa 2009. Albumilta lohkaistusta omaelämäkerrallisia aineksia sisältävästä balladista In My Life muodostui Nenan 14. top ten-hitti kotimaassaan. Samalla Nenasta tuli maansa suosituin naisartisti. Viime vuosina Nena on kiinnostunut intialaisen mystikon Oshon opetuksista. Loppuvuodesta 2012 ilmestyi Nenan 11. studioalbumi You're Good, joka nousi kotimaassaan listakakkoseksi, vaikkakaan sen singlejulkaisut eivät olleet yhtä menestyksekkäitä kuin edellisten pitkäsoittojen. Kuluvan vuoden helmikuussa ilmestyi Nenan tuorein albumi Oldschool. Albumin julkaisuoikeudet ovat vuosien jälkeen Sony Musicilla. Vuodesta 1997 lähtien Nena on konsertoinut vuosittain kotimaassaan ja naapurimaissa  tahdin ollessa viidestätoista viiteenkymmeneen keikkaa vuodessa. Kappalevalinnat kattavat Nenan koko uran ja konsertit ovat keränneet kiitosta korkeasta energiatasostaan. Nena on julkaissut biografiansa Do You Want to Go with Me ja 90-luvulla hän toimi juontajana useissa tv-ohjelmissa. Vuodesta 2010 Nenan kaksoset ovat toimineet taustalaulajina hänen konserteissaan ja levyillään. Nenan nuorin poika soitti koskettimia hänen vuoden 2015 ensimmäisissä konserteissaan. 27. helmikuuta mainittuna vuonna ilmestyi Samy Deluxen tuottama albumi Oldschool, joka nousi Saksassa viiden, Itävallassa kymmenen ja Sveitsissä 20 suosituimman joukkoon. Sen kappaleista Magie saavutti listasijoituksen Saksan singlelistalla pelkästään downloadiensa ansiosta. Yli vuosi albumin julkaisun jälkeen ilmestynyt single Genau Jezt palautti Nenan top 30:een yli kuuden vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2020 ilmestynyt albumi Licht päätti Nenan pisimmän levytystauon aikana, jolloin artistit ja yhtyeet keskittyivät ensisijaisesti live-esiintymisiin levytysten sijaan. Nena julkaisi kaksi livelevyä ja teki yhteistyötä yksittäisillä kappaleilla esimerkiksi Dave Stewartin kanssa. Helmikuussa 2019 Nena vieraili Schillerin albumin Morgenstund listakärkeen nousseella nimikappaleella. Helmikuussa 2020 Nena ilmoitti uutta musiikkia julkaistavan pian. Hänen 60-vuotispäivänään ilmestyi single Licht, joka oli nimikappale Nenan 16. lokakuuta julkaistulta samannimiseltä albumilta. Se nousi Saksassa kolmaneksi, Sveitsissä yhdeksänneksi ja Itävallassa sijalle 11.

Maanantain mainio:John Fogertyn vuonna 1985 ilmestynyt klassikkoalbumi

 John Fogerty:Centerfield

14. tammikuuta 1985 ilmestynyt Centerfield on Creedence Clearwater Revivalin johtohahmon John Fogertyn kolmas ja menestynein sooloalbumi. Billboardin listalla albumi saavutti ykkössijan 23. maaliskuuta kyseisenä vuotena. Hänen aikaisempi levy-yhtiönsä Asylum Records oli jättänyt julkaisematta Fogertyn vuonna 1976 nauhoittaman albumin Hoodoo ja niinpä Centerfieldiä oli Fogertyn uralla  edeltänyt yhdeksän vuoden levytystauko ja kymmenen vuotta kestänyt julkaisutauko. Artisti piti musiikkbisneksestä pitkän tauon kyllästyttyään laillisiin kamppailuihin levy-yhtiönsä kanssa. Centerfield-pitkäsoitto oli Fogertyn tuotannosta ensimmäinen Warner Brosin julkaisema albumi. Sen hittikappaleisiin lukeutuivat albumin avausraita The Old Man Down the Road, Rock and Roll Girls sekä nimikappale Centerfield. Fogerty vastasi mainitulla albumilla vokaaliosuuksien lisäksi itse myös kaikista instrumenteista. Pitkäsoiton kansikuvan teksti muistuttaa baseball-tiimin logoa nimikappaleensa hengen mukaisesti. Kahden miljoonan kappaleen myynnillään pitkäsoitto on myynyt tuplaplatinaa. Remasteroitu 25-vuotisjuhlaversio Centerfieldista julkaistiin kesäkuussa 2010. Se sisälsi myös pari harvinaista bonusraitaa, jotka oli tosin alun perin julkaistu Centerfieldiä seuranneelta pitkäsoitolta Eye of the Zombie julkaistujen singlekappaleiden b-puolina. Cover Rockin Sidney Simiensin zydeco-hitistä My Toot Toot oli  Change in the Weatherin b-puoli ja R&B/doo wop-raita I Confess nimikappale Eye of the Zombien kakkospuoli. Albumiin liittyi myös oikeusjuttu Fogertyn vanhan levy-yhtiön Fantasyn väittäessä Centerfieldin kappaleen The Old Man Down the Road omaavan saman kertosäkeen kuin Creedence-klassikko Run through the Jungle. Fogerty esitti oikeussalissa osuuksia kummastakin kappaleesta osoittaen niiden olevan täysin eri biisejä ja voitti jutun. Centerfield oli Fogertylta merkittävä paluu ja varsin vahva albumikokonaisuus, jonka huippuhetkistä mainittakoon lisäksi erityisesti raidat Mr Greed, I Saw It on TV  ja Searchlight.

Sunnuntain extra:Kolmen kovan kepittäjän brittiläinen rhythm and bluesin klassikko

Brittiläinen The Yardbirds on eräs legendaarisimmista englantilaisista rhythm and blues-yhtyeistä. Tähän ei voi olla vaikuttamatta se, että siinä vaikuttivat osittain jopa samanaikaisesti kolme saarivaltakunnan keskeistä kitarasankaria; Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page. Yhtyeen originaalina kitaristina oli tosin Top Topham. Muilta osin Yardbirdsin muodostivat solisti/huuliharpisti Keith Relf, rytmikitaristi Chris Dreja, basisti Paul Samwell-Smith ja rumpali Jim McCarthy. Eric Claptonin yhtyeessä vaikuttamisen aikana julkaistiin kolme singleä; I Wish You Would, Good Morning Little Schoolgirl sekä Graham Gouldmanin säveltämä, selkeästi kaupallisempi For Your Love. Viimeksi mainitun edustama tyyli ei ollut Claptonin mieleen ja hän siirtyikin John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeeseen ja takaisin bluesin pariin. Claptonin Bluesbreakersissä vaikuttamisen aikana syntyi klassikkoalbumi Bluesbreakers with Eric Clapton. Claptonin The Yardbirds-aikana ehdittiin kuitenkin julkaista todella raaka konserttitaltiointi Five Live Yardbirds, joka onkin malliesimerkki brittiläisestä blueshurjuudesta vitaalisimmillaan.

Claptonin tilalle Pihalintuihin kiinnitettiin Jeff Beck ja hänen yhtyeessä vaikuttamisensa aikana syntyikin useampi legendaarinen hittisingle, eli sittemmin runsaastikin coveroitu, rankka Shapes of Things, Evil Hearted You, upea Heart Full of Soul sekä harvinaislaatuista gregoriaanista laulua sisältänyt Still I’m Sad, jonka instrumentaaliversiona ohjelmistoonsa uransa alkuvaiheessa otti Ritchie Blackmoren Rainbow-yhtye. Beckin aikainen Yardbirds teki myös yhden erinomaisen pitkäsoiton, eli vuonna 1966 ilmestyneen albumin Roger the Engineer. Yardbirdsin kolmas keppimies oli jo tuossa vaiheessa huomattavan studiomuusikon uran omannut Jimmy Page. Hänen aikanaan Yardbirds sai plakkariinsa vuonna 1967 ilmestyneen pikkuhitin Happenings Ten Years Time Ago sekä psykedeliaa edustaneen pitkäsoiton Little Games. Yardbirdsin kitaraosasto kunnostautui toden teolla vasta yhtyeen hajoamisen jälkeen. Clapton jo 60-luvun loppupuolella yhtyeissä Cream ja Blind Faith ja Jeff Beck ensimmäisillä pitkäsoitoillaan Truth ja Beck-Ola heavyrockin peruskiviä muuranneessa ja Rod Stewartin vokalisoimassa Jeff Beck Groupissa. Jimmy Pagen New Yardbirds-nimellä Skandinavian-kiertueen heittäneestä kvartetista ei kehkeytynyt enempää eikä vähempää kuin rockin historian legendaarisimpiin yhtyeisiin ja suurimpiin rahasampoihin lukeutuva Led Zeppelin.

Lauantain pitkä:Yhden klassikkoalbumin superyhtye

Blind Faith oli englantilainen bluesrockyhtye, jonka muodostivat Eric Clapton, Stevie Winwood, Ginger Baker ja Rick Gretch. Kyseessä oli eräs ensimmäisistä niin kutsutuista superyhtyeistä; joidenkin mielestä Blind Faith oli jopa lajinsa ensimmäinen. Yhtye julkaisi ainoaksi jääneen pitkäsoittonsa elokuussa 1969. Tyylillisesti yhtyeen voinee todeta muistuttavan Claptonin ja Bakerin sekä Winwoodin varhaisempia yhtyeitä, eli Creamiä ja Trafficia. Musiikissaan se  yhdisti ensisijaisesti bluesia ja rockia. Blind Faithin esiaste muodostui kesäkuussa 1968. Cream oli hajonnut ensisijaisesti Jack Brucen ja Ginger Bakerin välisiin erimielisyyksiin. Eric Clapton oli kyllästynyt Creamin edustamaan suhteellisen suoraan bluestyyliin ja  Winwood haki tahollaan vaikutteita jazzista Spencer Davis Groupin jälkeen perustamassaan Trafficissa. Traffic hajosi väliaikaisesti ja Winwood alkoi jammailla ystävänsä Claptonin kanssa tämän kellarissa Surreyssa, Englannnissa. Kaksikko oli aikaisemmin tehnyt musiikillista yhteistyötä Powerhouse-nimisessä projektissa. Clapton oli tyytyväinen jamisessioihin, mutta epäileväinen uuden vakavan yhtyeen muodostumisesta. Vuonna 1969 Ginger Baker tarjoutui rumpaliksi ja uusi yhtye oli lähes lopullisessa muodossaan. Clapton tosin aluksi kyseenalaisti Bakerin mukana olon uudessa yhtyeessä. Clapton oli nimittäin luvannut Jack Brucelle, että mikäli he vielä työskentelisivät toistensa kanssa, yhteissoitto koskisi kaikkia kolmea, eli Claptonia, Brucea ja Bakeria. Sitä paitsi Clapton ei kaivannut Creamin reunionia vain yhdeksän kuukauden tauon jälkeen ja hän vastusti sellaista supertähtiasemaa, jonka oli Creamissa soittaessaan saavuttanut. Winwood puolusti Bakerin osallisuutta uudessa yhtyeessä, sillä hän vahvisti trion muusikkoutta ja lisäksi Bakerin veroista rumpalia oli vaikea löytää. Näin ollen Bakerista tuli uuden yhtyeen täysivaltainen jäsen niin levytysten kuin esiintymisten osalta. Toukokuussa 1969 yhtyeen kokoonpanon täydensi aikaisemmin yhtyeessä Family mukana ollut basisti Rick Grech.

Andy Johns äänitti suurimman osan Blind Faithin pitkäsoiton pohjaraidoista Morgan studioilla. Alan O' Duffy viimeisteli ja miksasi albumin Olympic studioilla. Tuottaja Jimmy Millerin osuus oli myös keskeinen. Myös Blind Faithille  tunnusomaisia olivat jamit, jotka kestivät yli viisi minuuttia ja ylittivät kaupallisen standardin. O Duffylla oli keskeinen osansa paitsi Blind Faithin, myös Trafficin vuosina 1967-69 tekemillä levytyksillä. Blind Faithin hajottua Traffic nimittäin palasi lähes originaalilla kokoonpanolla kitaristi Dave Masonia lukuun ottamatta. Vaikka Blind Faith teki ainoastaan yhden albumin ja yhden kiertueen, sillä oli merkittävä vaikutuksensa neljään muuhun yhtyeeseen, joihin lukeutui myös Ginger Baker's Airforce. Blind Faith soitti debyyttikeikkansa Lontoon Hyde Parkissa. Kyseessä oli ilmaiskonsertti, jonka ajankohta oli seitsemäs kesäkuuta 1969. Yhtye herätti luonnollisesti huomattavaa kiinnostusta niin lehdistön kuin diggareiden keskuudessa. Blind Faithin debyyttikeikka sai hyvän vastaanoton, mutta Claptonin mielestä yhtye ei ollut treenannut tarpeeksi ja hän ei halunnut siitä Creamin toisintoa. Clapton ja Baker oli kotimaassaan sainattu Polydor Recordsille, joten myös aikaisemmin Island Recordsin artistina tutuksi tullut Winwood vuokrattiin kyseiselle yhtiölle. Kun Blind Faith sai albuminsa valmiiksi, yhtye teki Skandinavian-kiertueen. Se soitti tarkoituksellisesti pienemmissä clubeissa treenatakseen Britannian ja Yhdysvaltojen suurempia yleisömassoja varten. Amerikan-kiertue käynnistyi Madison Square Gardenissa 12. heinäkuuta. Siellä Blind Faith soitti yli 20 000 kuuntelijalle. Jenkkirundi kesti seitsemän viikkoa ja päättyi Havaijille 24. elokuuta. Blind Faithin ongelmaksi kyseisellä rundilla muodostui uusien kappaleiden vähäinen määrä. Niinpä yhtye joutui ottamaan ohjelmistoonsa vanhempaa tuotantoa Creamilta ja Trafficilta, mikä tuntui miellyttävän yleisöä. Clapton oli juuri siinä tilanteessa, jota hän oli pyrkinyt välttämään. Lämmittelijöinä kyseisellä kiertueella olivat brittiläistä bluesrockia esimerkillisesti edustanut Free ja Rory Gallagherin varhainen yhtye Taste sekä Delaney & Bonnie, joiden kanssa Clapton ystävystyi.

Blind Faithin ainoaksi albumiksi jäänyt debyytti nousi listakärkeen sekä kotimaassa että Yhdysvalloissa. Jo julkaisuviikollaan sitä myytiin yli puoli miljoonaa kappaletta. Vuonna 2000 pitkäsoitosta julkaistiin kahdesta cd:stä koostunut deluxe edition -versio, jonka jälkimmäinen levy sisälsi vaihtoehtoisia, out-take ja harjoitusversioita yhtyeen musiikista. Ne oli nauhoitettu vuoden 1969 ensimmäisinä kuukausina. Kiertueen loputtua elokuussa yhtye palasi Englantiin. Yhtyeen epäiltiin hajoavan tai tekevän Britannian-kiertueen. Lokakuussa 1969 vain noin vuosi perustamisensa jälkeen Blind Faith oli historiaa. Useita liveversioita yhtyeen kappaleista julkaistiin vuonna 1995 Stevie Winwoodin retrospektiivisellä kokoelma-albumilla Finer Things. Clapton astui ulos julkisuuden valokeilasta. Sessiosoittajana hän vaikutti John Lennonin Plastic Ono Bandissa ja Delaney, Bonnie and Friendsissä. Useita Delaneyn ja Bonnien jäseniä oli mukana Claptonin seuraavassa yhtyeessä Derek & The Dominos, joka julkaisi vuonna 1970 klassikkotasoisen tuplalevyn Layla & The Other Assorted Lovesongs. Blind Faithin tuotannosta Presence of the Lord ja Can't Find My Way Home säilyivät kuitenkin Claptonin keikkaohjelmistossa vuosia eteenpäin. Winwood ja Cretch jatkoivat Trafficissa ja myös viimeksi mainittu oli mukana sen pitkäsoitoilla Low Spark of High Heeled Boys ja Welcome to the Canteen. Winwood on sittemmin luonut varsin menestyksekkään soolouran ja Grech soitti useissa yhtyeissä ennen vuonna 1990 tapahtunutta kuolemaansa. Useita Blind Faithin esityksiä pääsi mukaan myös Claptonin cd-boxille Crossroads ja useille Winwoodin kokoelmalevyille. Heinäkuussa 2007 Clapton ja Winwood pitivät yhteiskonsertin Illinoisissa Crossroads Guitar Festivalilla. Ohjelmistoon kuului tuolloin useita Blind Faith -numeroita. Onnistunutta esiintymistä seurasi kolme reunion-konserttia Madison Square Gardenissa helmikuussa 2008. Ohjelmistossa oli Blind Faithin lisäksi Trafficia, Derek & The Dominosia, Claptonin soolotuotantoa ja Jimi Hendrix -covereita. Taustayhtyeen muodostivat basisti Willie Weeks, rumpali Ian Thomas ja kosketinsoittaja Chris Stainton. Konsertista julkaistiin dvd seuraavana vuonna. Samaisen vuoden heinäkuussa Clapton ja Winwood aloittivat 14 konsertista koostuneen Amerikan-kiertueen New Jerseystä. Taustayhtye oli muilta osin sama, kuin Madison Square Gardenissa, mutta rumpaliksi oli vaihtunut Abe Laboriel Jr. Kolmas Euroopan-kiertue oli vuorossa touko-kesäkuussa 2010 legendaarisen rumpalin Steve Gaddin kanssa. Winwood ja Clapton soittivat vielä viisi yhteistä konserttia Lontoon Royal Albert Hallissa touko-kesäkuussa 2011. 15 konserttia käsittänyt Japanin-kiertue oli vuorossa  marras-joulukuussa samana vuonna.

Perjantain pohjat:Teksasilainen rhythm and bluesin taitaja

Teksasissa jo vuonna 1974 perustettu Fabulous Thunderbirds on bluesrockin saralla eräs keskeisimmistä ja arvostetuimmista yhtyeistä kautta aikojen. Yhtyeen ytimen muodostivat solisti/huuliharpisti Kim Wilson ja kitaristi Jimmie Vaughan. Jimmie on tietty jo edesmenneen Stevie Ray Vaughanin isoveli. Soitettuaan clubisekenessä useampia vuosia Fabulous Thunderbirds onnistui solmimaan levytyssopimuksen Chrysalis Recordsin kanssa. Debyyttipitkäsoitto Girls Go Wild! ilmestyi vuonna 1979. Albumin keskeisestä tuotannosta mainittakoon coverit Full Time Lover ja Scratch My Back, joista jälkimmäinen on Slim Harpon käsialaa sekä Kim Wilsonin Walking to My Baby. Tuossa vaiheessa yhtyeen rytmiryhmän muodostivat basisti Keith Ferguson ja rumpali Mike Buck.  Seuraavana vuonna ilmestyneeseen What’s The Word – pitkäsoittoon ehdittäessä rumpaliksi oli vaihtunut Fran Cristina. Albumin klassikoihin lukeutuivat Sugar Coated Love sekä omaa tuotantoa edustaneet The Crawl ja That’s Enough of That Stuff. Longarin lainoihin kuuluu myös muun muassa Rockpile-yhtyeen levyttämä You’re Ain’t Nothing But Fine. Kyseisistä albumeista otettiin suhteellisen pienet painokset ja genressään ne ovatkin säilyneet varsin arvostettuina levytyksinä. Vuoden 1981 Butt Rockingilla Fabulous Thunderbirds siirtyi tyylillisesti lähemmäksi rhythm and bluesia. Pitkäsoiton coverosastoon lukeutuu esimerkiksi Dave Edmundsin 70-luvun alussa hitiksi nostama I Hear You Knocking.  Alan harrastajien keskuudessa Fabulous Thunderbirds oli varsin arvostettu yhtye ja se toimi lämmittelyesiintyjänä jopa Rolling Stonesin ja Eric Claptonin kaltaisille nimille. Kuitenkaan yhtyeen levyt eivät muodostuneet erityisen suuriksi myyntimenestyksiksi. Vuonna 1982 ilmestyneen albumin T-bird Rhythm jälkeen yhtyeen sopimus Chrysaliksen kanssa päättyikin. Kyseessä on eräs Thunderbirdsin kaikkein laadukkaimmista albumikokonaisuuksista kohokohtinaan Can’t Tear It Up Enoughin, How Do You Spell Loven ja You’re Humbuggin Men kaltaiset kerrassaan onnistuneet svenginumerot.

 80-luvun puolivälissä yhtyeen basistiksi vaihtui aikaisemmin yhtyeessä Roomful of Blues musisoinut Preston Hubbard ja se solmi uuden levytyssopimuksen Epicin kanssa. Vuonna 1986 ilmestyneestä albumista Tuff Enough muodostui Thunderbirdsien ainoa top 40-menestys. Se nousi Billboardin listalla aina kymmenenneksi ja sisälsi kaksi singlehittiä nimikappaleensa sekä Wrap It Upin muodossa.  Seuraavana vuonna ilmestynyt Hot Number ei laadukkuudestaan huolimatta ollut enää edeltäjänsä veroinen menestys. Varsin onnistuneella levyllä Thunderbirds laajensi instrumentaatiotaan puhaltimilla. Albumin biisiaarteistosta mainittakoon Stand Backin, Wasted Tearsin, Streets of Goldin ja Sofa Circuitin kaltaiset raidat. Samaisena vuonna kappale Twist It Off oli mukana Joan Jettin ja Michael J. Foxin tähdittämässä elokuvassa Light of Day ja toki myös sen soudtrackalbumilla. Vuoden 1989 pitkäsoitosta Powerfull Stuff muodostui sitä vastoin suuri menestys. Tähän vaikutti osaltaan nimikappaleen sisältyminen Cocktail-elokuvan suositulle soundtrackille. 90-luvulla Thunderbirds koki useita miehistönvaihdoksia. Jimmie Vaughan lähti soolouralleen vuonna 1990 ja luottorumpali Fran Christina poistui hänkin yhtyeestä kuusi vuotta myöhemmin soittaen myöhemmin muun muassa Dough Samin Last Real Texas Blues Bandissa.  Vuosina 1990–1993 yhtyeessä kitaroi Duke Robillard. Hänet korvasi niin ikään kolmen vuoden ajan Thunderbirdissä viihtynyt Kid Ramos. Thunderbirdsin tuoreimmat pitkäsoitot ovat vuonna  2013 ilmestynyt On the Verge sekä vuonna 2016 julkaistu Strong Like That. Samaisena vuonna  Kim Wilson ilmoitti Fabulous Thundebirdsin lineupin olevan muilta osin basisti Steve Gomes, kosketinsoittaja Kevin Anker, rumpali Wes Watkins ja kitaristi John Moeller. Fabulous Thunderbirdsissä soittaneista muusikoista basisti Preston Hubbard menehtyi 17. elokuuta 2016 kotonaan Rhode Islandilla 63 -vuotiaana. Yhtyeessä kosketinsoittajana vaikuttanut Gene Taylor edesmeni 20. helmikuuta 2021. Fabulous Thunderbirdsin ainoa nykyinen originaalijäsen on myös muutamia sooloalbumeita julkaissut solisti/huuliharpisti Kim Wilson.

Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen brittiläisistä basisteista ja biisintekijöistä

Kolmas heinäkuuta 1952 syntynyt ja 16. maaliskuuta 2015 edesmennyt Andrew McLan, eli Andy Fraser oli englantilainen basisti/kosketinsoittaja ja biisintekijä, jonka ura kesti yli 40 vuoden ajan. Fraserin keskeisintä työsarkaa edusti brittiläisen bluesrockin keskeisimpiin nimiin lukeutuva Free-yhtye, jonka perustajajäseniin vuonna 1968 tuolloin 15-vuotias Fraser kuului. Fraser syntyi Paddingtonin alueella Lontoon keskiosassa. Hän aloitti pianonsoiton viisivuotiaana ja soitti klassista pianoa 12-vuotiaaksi, jolloin hänen instrumentikseen vaihtui kitara. Kolmetoistavuotiaana Fraser soitti East Endissä ja Länsi-Intian clubeissa. Viisitoistavuotiaana Fraser siirtyi Hammersmithin FE Collegeen, missä toinen opiskelija, Sappho Korner esitteli hänet isälleen, brittibluesin keskeisiin nimiin kuuluneelle Alexis Kornerille. Kornerista muodostui Fraserille isähahmo. Pian tämän jälkeen, kun Korner oli vastaanottanut puhelun basistia etsineeltä John Mayallilta, Korner suositteli Fraseria kyseiseen tehtävään. Ainoastaan 15-vuotiaasta Andysta tuli ammattimuusikko, tosin hänen pestinsä Bluesbreakersissä jäi lyhytaikaiseksi. Kornerin myötävaikutuksella Fraserista tuli myös vaikutusvaltaisen Free-yhtyeen, jonka muilta osin muodostivat solisti Paul Rodgers, kitaristi Paul Kossoff ja rumpali Simon Kirke, jäsen. Free julkaisi seitsemän tasokasta albumia, joista viimeisellä vuoden 1973 alussa ilmestyneellä pitkäsoitolla Heartbreaker Fraser ei enää ollut mukana. Freen tunnetuin hitti oli yhtyeen kolmannelta albumilta Fire and Water poimittu Allright Now, joka nousi Britanniassa listakakkoseksi ja kärkeen yli 20 maassa. Vuoden 1989 loppuun mennessä kappale oli kerännyt yli miljoona radiosoittoa Yhdysvalloissa ja lokakuussa 2006 Fraser ja Rodgers vastaanottivat BMI London-Million Air-palkinnon Alright Nown saavuttamasta yli kolmesta miljoonasta radio- ja televisiosoitosta.

Freen hajottua väliaikaisesti vuonna 1971 Fraser perusti Toby-nimisen trion myöhemmin Sharksissa soittaneen Adrian Fisherin ja rumpali Stan Speaken kanssa. Yhtye levytti materiaalia, jota ei kuitenkaan ehditty julkaista ja joulukuussa 1971 Fraser oli uudelleen kootun Freen jäsen. Lopullisesti hän jätti yhtyeen seuraavan vuoden kesäkuussa. Freestä lähdettyään Fraser perusti yhtyeen Sharks myöhemmin Baker Gurvitz Armyssa vaikuttaneen solisti Snipsin, kitaristi Chris Speddingin ja rumpali Marty Simonin kanssa. Kriitikoiden keskuudessa Sharks sai hyvän vastaanton, mutta Fraser jätti silti yhtyeen vuonna 1973 ilmestyneen pitkäsoiton First Water jälkeen. Seuraavaksi hän perusti Andy Fraser Bandin, trion, jossa muilta osin vaikuttivat rumpali Kim Turner ja kosketinsoittaja Nick Judd. Yhtye ehti julkaista vuonna 1975 kaksi albumia; Andy Fraser Band ja In Your Eyes ennen hajoamistaan. Yritys muodostaa yhtye Frankie Millerin kanssa kariutui. Fraser muutti Kaliforniaan. Siellä hän vaikutti biisintekijänä kirjoittaen hittejä Robert Palmerille, Chaka Khanille, Joe Cockerille, Rod Stewartille ja Paul Youngille. Niistä suurimmaksi hitiksi muodostui Robert Palmerille kirjoitettu Every Kinda People, jonka hän levytti vuonna 1978 ilmestyneelle albumilleen Double Fun. Vuonna 1984 Fraser julkaisi sooloalbumin Fine Fine Line, jolla oli mukana muun muassa Backstreet Crawlerissa aikaisemmin soittanut rumpali Tony Braunagel.

Fraserilla diagnosoitiin HIV ja myöhemmin myös harvinainen syövän muoto. Hän esiintyi Paul Rodgersin kanssa vuoden 1994 Woodstockissa. Seuraava uusi pitkäsoitto oli vuonna 2005 ilmestynyt Naked and Finally Free. Alkuvuodesta 2006 Vintage Guitariin kirjoittanut Tom Guerra teki Fraserista laajan hänen uraansa, musiikillisia vaikutteitaan ja instrumenttejaan käsitelleen haastattelun. Samaisen vuoden huhtikuussa Fraser vastasi hänen musiikkiaan koskeneeseen kysyntään ilmoittamalla kahdesta livekonsertista, jotka pidettiin Etelä-Kaliforniassa Temecula Community Arts teatterissa neljäs toukokuuta. Kahdeksanhenkisen yhtyeen kanssa toteutetut konsertit olivat Fraserin ensimmäiset esiintymiset sitten vuoden 1994.Vuonna 2008 Fraser kirjoitti ja toimi myös leadvokalistina kappaleella Obama (Yes We Can) joka oli tehty Barack Obaman presidenttikampanjaa varten. Toukokuussa 2010 Fraseria haastateltiin BBC 2:n Rock N' Roll-nimistä, viisiosaista sarjaa varten. Se selitti taustoja viimeisimpien 50 vuoden ajalta eräiden keskeisimpien yhtyeiden, kuten The Whon, The Doorsin ja The Policen suosiosta. Kesäkuussa 2013 Fraser toimi basistina Tobi Earnshawn yhtyeessä lyhyellä Britannian-kiertueella. Mukana oli myös veteraanikitaristi Chris Spedding. Fraser tuotti useampia Earnshawn albumeita ja toimi hänen menttorinaan. Suruviesti Andy Fraserin kuolemasta saapui 16. maaliskuuta 2015. Fraser menehtyi kotonaan Kaliforniassa.

Keskiviikon klassikko:Eräs soulin suurimmista

18. maaliskuuta 1941 syntynyt ja 19. tammikuuta 2006 sydänkohtaukseen menehtynyt Wilson Pickett oli amerikkalainen soul, rhythm and blues- ja rocklaulaja ja lauluntekijä. Pickett vaikutti osaltaan ratkaisevasti amerikkalaisen soulmusiikin kehitykseen ja hänen kaikkein keskeisimpiin levytyksiinsä lukeutuvat In the Midnight Hour, jonka kirjoitustyöhön Pickett myös osallistui, Land of 1000 Dances, Mustang Sally sekä Funky Broadway. Levytyksiään ja biisintekemistään koskevien ansioidensa vuoksi hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1991. Pickett oli syntynyt Prattvillessa, Alabamassa. Hän lauloi baptistikirkon kuorossa. Pickettin äiti tuli tunnetuksi väkivaltaisesta käytöksestään ja vuodesta 1955 lähtien Pickett asuikin isänsä luona Detroitissa. Pickettin voimakas ja intohimoinen laulutyyli kehittyi kirkossa ja Detroitin kaduilla. Laulusoundillisesti Pickettin keskeisimpiin inspiraation lähteisiin lukeutui Little Richard, jota Pickett kuvasi rockin arkkitehdiksi. 50-luvun puolivälissä Pickett liittyi gospelyhtye The Violinairesiin. Se konsertoi esimerkiksi The Soul Stirrersin kanssa. The Violinairesin jäsenet siirtyivät maallisemmille areenoille  neljä vuotta myöhemmin liittyessään The Falconsiin. Vuonna 1959 Pickett levytti singlen Let Me Be Your Boy Florence Ballard & The Primettesin taustoittamana. Kappale julkaistiin tosin vasta vuonna 1963 singlen My Heart Belongs to You kakkospuolella. The Falcons teki osaltaan gospelista suosittua. Yhtyeen kokoonpanossa oli mukana useita sittemmin sooloartisteina menestyneitä solisteja. Pickettin liittyessä yhtyeeseen siihen kuului muun muassa Eddie Floyd. Pickettin leadvokalisoiman I Found a Love -kappaleen, jota hän oli myös ollut kirjoittamassa, menestys rohkaisi solistia siirtymään soolouralle. Artistin oma levytys kappaleesta menestyi myös myöhemmin. Pickettin ensimmäisiin soololevytyksiin lukeutui Don Covayn kanssa yhteistyössä tehty I'm Gonna Cry.

 Pickett levytti demon kappaleesta If You Need Me, jota hän oli myös ollut kirjoittamassa. Kyseisen soulballadin hän lähetti Atlantic Recordsin tuottajalle Jerry Wexlerille. Solomon Burken levytys kappaleesta nousi R&B-listalla aina sijalle kaksi.Pickettin oma Double L Recordsin kautta julkaistu versio nousi sijalle 30. Pickettin ensimmäinen oma suurempi soolomenestys oli originaali It's Too Late, joka nousi R&B-listalla seitsemänneksi. Kappaleen menestyksen myötä Jerry Wexler osti Pickettin levytyssopimuksen Double L Recordsilta vuonna 1964. Pickettin ura Antlanticilla käynnistyi hänen itse tuottamallaan versiolla I'm Gonna Crystä. Pickettin suosion varmistamiseksi Atlantic järjesti hänen tuottajakseen Bert Bernsin ja biisintekijöiksi kaksikon Barry Mann ja Cynthia Weil. Pickett levytti aluksi dueton Come Home Baby Tami Lynnin kanssa, mutta se ei noussut listoille. Kolmas kerta sanoi kuitenkin toden, sillä Staxin studioilla Memphisissä vuonna 1965 levytetty In the Midnight Hour nousi R &B-listalla kärkeen. Myös Britanniassa sijalle 12 noussut kappale myi yli miljoona kappaletta ja ansaitsi kultalevyn. Jerry Wexlerin ehdotuksesta Pickettin taustalla kuultiin usein kitaristi Steve Cropperia, basisti Donald Duck Dunnia ja rumpali Al Jacksonia. Kolmikko oli mukana myös yhtyeessä Booker T  and the MG's, mutta sen kosketinsoittaja Booker T Jones ei osallistunut Wilson Pickettin levytyssessioihin. Pickett äänitti kolme sessiota Staxin studioilla toukokuussa ja lokakuussa 1965. Lokakuun sessioissa mukana oli myös kosketinsoittaja Isac Hayes. Pickettin tuonaikaisia hittejä olivat R&B-listalla neljänneksi noussut Don't Fight It, listakärkeen noussut 634-56789 ja sijalle 13. päässyt 99 and a Half (Won't Do). Kappaleista listaykkönen oli Eddie Floydin ja Steve Cropperin käsialaa; kahta muuta Pickett oli itse ollut kirjoittamassa. Viimeksi mainitusta Creedence Clearwater Revival teki erinomaisen näkemyksen vuonna 1968 ilmestyneelle esikoisalbumilleen.

Seuraavat äänitykset tapahtuivat Fame studioillla, lähellä Mussle Shoalsia, Alabamaa. Miljoonamyyntiin ja listaykköseksi ylsi myös Pickettin seuraava single Land of 1000 Dances. Myös poplistoilla se oli hänen suurin menestyksensä sijoittuen kuudenneksi. Kaksi coveria menestyi niin ikään mainiosti. Versio Mac Risen Mustang Sallysta sijoittui R&B-listalla kuudenneksi ja näkemys Dyke & The Blazersin Funky Broadwaysta nousi aina listakärkeen. Pickettiä hänen useimmilla Famelle tehdyillä äänityksillän taustoittivat kosketinsoittaja Spooner Oldham, kitaristi Jimmy Johnson ja rumpali Roger Hawkins. Loppuvuodesta 1967 Pickett alkoi levyttää American studioilla Memphisissä tuottajien Tom Dowd ja Tommy Cogbillin kanssa Bobby Womackin käsialaa olleita kappaleita. Hän saavutti vuosina 1967 ja 1968 useita hittejä, joissa Womack toimi kitaristina. Niistä merkittävin lienee I'm A Midnight Mover, jota Pickett oli myös ollut kirjoittamassa. Cover bluesstandardista Stagger Lee oli sekin top 40-menestys. Loppuvuodesta 1969 Pickett levytti Criteria studioilla Miamissa. Coverit Supremesin You Keep Me Hanging Onista ja yllättäen The Archiesin purkkahitistä Sugar Sugar menestyivät; niistä jälkimmäinen nousi aina neljänneksi R&B-listalla. Vuonna 1970 ilmestyneen albumin Wilson Pickett in Philadelphia artisti työsti hittinikkareiden Gablen ja Huffin kanssa. Hittejä olivat Engine No 9 ja Don't Let the Green Grass Fool You, joista jälkimmäinen ylsi miljoonamyyntiin. Muscle Shoallsiin palattuaan Pickett levytti viimeisen R&B-listan kärkeen nousseen singlensä Don't Knock My Love Part One. Vuonna 1971 Pickettin cover Free-yhtyeen kappaleesta Fire and Water nousi R&B-listalla aina kakkoseksi. Hänen viimeiseksi singlekseen Atlanticilla jäi cover Randy Newmanin kappaleesta Mama Told Me not to Come, jonka varsinaisesta hittiversiosta vastasi lauluyhtye Three Dog Night. RCA Recordsille Pickett levytti vielä menestyksekkkäästi vuosina 1973 ja 1974. Hänen viimeinen levynsä julkaistiin vuonna 1999, mutta keikkailevana artistina hän jatkoi aktiivisesti vuonna 2004 tapahtuneeseen sairastumiseensa asti. Vuonna 1998 Pickett oli mukana elokuvassa Bluesbrothers 2000, jossa hän esitti suurimpiin hitteihinsä lukeutuneen kappaleen 634-56789 Eddie Floydin ja Jonny Langin kanssa. Pickett menehtyi sydänkohtaukseen 64-vuotiaana.

Tiistain tukeva:Folkrockin iloittelijat

Greenwich Villagessa 1960-luvun alkupuolella perustettu The Lovin’ Spoonful on The Byrdsin  ohella eräs kaikkein merkittävimmistä folkrockyhtyeistä. Sen kiistaton johtohahmo oli huomattavan musiikillisen taustan omannut John Sebastian. Hänen soittokaverikseen valikoitui ensiksi kitaristi Zal Yanovski, jonka varhaisempaan yhtyeeseen The Mugwumpsiin olivat kuuluneet myös Cass Elliot ja Denny Doherty, jotka tulivat nousemaan maailmanmaineeseen The Mamas and the Papas – yhtyeessä. Lovin’ Spoonfulin kokoonpanon täydensivät basisti Steve Boone ja rumpali Joe Butler. Yhtye teki ensimmäiset levytyksensä Elektralle alkuvuodesta 1965. Lovin’ Spoonfulin levy-yhtiöksi valikoitui kuitenkin Kama Sutra ja neljä Elektralle levytettyä kappaletta julkaistiin myöhemmin kokoelmalevyllä What’s Shakin’ Lovin’ Spoonfulin saavutettua jo menestystä. Yhtyeen tuottajaksi valikoitui Eric Jacobsen ja esikoissingle, John Sebastianin käsialaa ollut lempeä popkappale Do You Believe in Magic? ilmestyi heinäkuussa 1965. Tuloksena oli kotimaassa heti top ten-hitti, sillä single nousi listoilla yhdeksänneksi. Hittihanat olivat aueneet ja vuonna 1966 menestyssinglejä piisasi. You Didn’t Have to Be So Nice sijoittui kymmenenneksi, Did You Ever Have to Make Up Your Mind ja Daydream nousivat molemmat kakkosiksi ja Summer in the City aina listakärkeen kyseisen vuoden elokuussa. Loppuvuodesta hittikavalkadia täydensivät kymmenenneksi sijoittunut Rain on the Roof ja kahdeksanneksi yltänyt Nashville Cats. Folkmusiikkia sähköistänyt Lovin’ Spoonful oli keskeinen inspiraation lähde esimerkiksi tuleville Grateful Deadin muusikoille. Joe Butler esitti Clauden roolia loppuunmyydyssä Broadway-versiossa Hair-musikaalista neljän kuukauden ajan ja Lovin’ Spoonful teki musiikkia elokuviin What’s Up Tiger Lily sekä You’re A Big Boy Now. Jälkimmäisestä poimittu Darling Be Home Soon oli jälleen hitti.

Alkuvuodesta 1967 yhtyeen tuottajaksi vaihtui Joe Wissert. Seuraava single Six O Clock sijoittui vaatimattomammin sijalle 18.  Yanovsky jätti yhtyeen toukokuussa 1967. Hänen tilalleen tuli Modern Folk Quartetin jäsenistöön aikaisemmin kuulunut Jerry Yester.  Kyseinen Lovin’ Spoonfulin line up levytti suhteellisen hyvin menestyneet singlet She Is Still A Mystery ja Money sekä vuonna 1967 ilmestyneen pitkäsoiton Everything Playing. Yhtyeen pitkäsoitot olivat yleisesti melkoisen hyvätasoisia ja erityisesti niistä kannattanee mainita vuoden 1966 Daydream. Lovin’ Spoonfulin legendaarinen kokoonpano hajosi alkuvuodesta 1968 John Sebastianin lähdettyä soolouralle. Yhtye jatkoi vielä vuoden verran triokokoonpanolla, jolloin Butler vaikutti leadvokalistina. Viimeiset levytykset olivat ulkopuolisten biisintekijöiden kirjoittamia ja yksi niistä, eli Going Back menestyi vielä kohtuullisesti. Lovin’ Spoonfulin originaali kokoonpano palasi vuonna 1979 esiintymällä Catskillsissä. Keikka  kuvattiin Paul Simonin seuraavana vuonna ilmestynyttä elokuvaa One Trick Pony varten. Vuonna 1991 Boone ja Butler kasasivat yhtyeen uudelleen Yesterin kanssa. Sebastian ja Yanovski eivät lähteneet mukaan reunioniin. Heistä jälkimmäinen kuoli vuonna 2002. Kahta vuotta aikaisemmin Lovin' Spoonfulin neljä originaalijäsentä pääsivät Rock and Roll Hall of Fameen. John Sebastian teki selväksi, ettei aio enää koskaan esiintyä Lovin’ Spoonfulin kanssa. Kokoonpano, jossa ovat mukana Butler, Boone ja Yester on jatkanut esiintymisiään. Helmikuussa 2020 henkiin jääneet Lovin' Spoonfulin originaalijäsenet Sebastian, Boone ja Butler esiintyivät ensi kertaa yhdessä 20 vuoteen Lovin' Spoonfulin nimellä osana The Wild Honey Orchestran all star-tribuuttia yhtyeelleen. Suomessa Lovin’ Spoonful-diggariksi tunnustautui esimerkiksi Ari ”Woude” Voutilainen, joka Woude-yhtyeineen levytti Do You Believe in Magicin suomeksi nimellä Uskot säkin taikaan? Nimensä Lovin' Spoonful otti Missisippi John Hurtin blueskappaleen Coffee Blues kohdasta I Love My Baby by the Lovin’ Spoonful.

Maanantain mainio:Kanadalaiset melodisen hardrockin mestarit

Sisarusten, solisti Ann ja kitaristi Nancy Wilson ympärille rakentuva Heart-yhtye on melodisen hardrockin saralla eräs pitkäikäisimmistä menestystarinoista. Aivan 1970-luvun alussa perustettu yhtye nautti suosiosta jo samaisen vuosikymmenen puolivälin jälkeen julkaistuilla ensimmäisillä pitkäsoitoillaan. Toinen menestyksen kausi ajoittui 80-luvun puolivälistä eteenpäin, jolloin Heart työsti useita menestyksekkäitä balladiklassikoita. Viimeisimmillä 2000- ja 2010-lukujen pitkäsoitoillaan yhtye on jälleen palannut onnistuneesti juurilleen ja ottanut musiikkiinsa vaikutteita niin hardrockista kuin folkistakin.

Heartin esiasteena voi pitää jo vuonna 1967 perustettua, kitaristi Roger Fisherin johtamaa yhtyettä The Army. Kolme vuotta myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui White Heart Arthur C Clarken Tales from White Hart-teoksen mukaan. Nimi lyhennettiin kuitenkin nopeasti muotoon Heart. Ann Wilson liittyi yhtyeeseen vuonna 1972, jolloin yhtyeen nimeksi vaihtui Hocus Pocus. Heart syntyi virallisesti vuonna 1974 Roger Fisherin veljen, Miken, jonka instrumentti oli myös kitara, sekä Nancy Wilsonin liityttyä mukaan yhtyeeseen. Heart keikkaili ahkerasti tuonhetkisen kotikaupunkinsa Vancouverin ympäristössä ja nauhoitti demon tuottaja Mike Flickerin ja sessiokitaristi/kosketinsoittaja Howard Leesen kanssa. Jälkimmäisestä tuli pian Heartin täysivaltainen jäsen. Yhtye levytti vuonna 1976 julkaistun esikoisalbuminsa Dreamboat Annie Vancouverissa Mushroom Studioilla. Muutamassa viikossa se myi kotikonnuillaan 300 000 kappaletta. Pitkäsoitto julkaistiin myös Yhdysvalloissa ja kahden singlehitin, Crazy on Youn ja Magic Manin, joista jälkimmäisestä muodostui top ten-hitti, siivittämänä albumi nousi Billboardin listalla sijalle 7 ja myi yli miljoona kappaletta. Heart solmi uuden levytyssopimuksen CBS:n alamerkin Portrait Recordsin kanssa. Vanha levy-yhtiö Mushroom julkaisi ilman yhtyeen lupaa ainoastaan osittain valmiin pitkäsoiton Magazine alkuvuodesta 1977. Seattlelainen tuomioistuin pakotti Mushroomin julkaisemaan albumin uudestaan remiksattuna ja uusilla lauluosuuksilla. Uusi versio albumista ilmestyi vuonna 1978. Se nousi Billboardin listalla sijalle 17 ja singlelohkaisu Heatless saavutti sekin 24. sijan.

Portraitin julkaisemasta varsinaisesta Heartin kakkosalbumista Little Queen muodostui yhtyeen toinen miljoonamenestys. Ann ja Nancy Wilson olivat Rolling Stonen kannessa heinäkuussa 1977. Neljäs heinäkuuta 1978 Heart esiintyi ensimmäisessä Texas Jamissa yli 100 000 ihmisille. Festivaalin muista esiintyjistä mainittakoon Aerosmith, Van Halen, Ted Nugent, Atlanta Rhythm Section ja Frank Marino. Samaisen vuoden lopussa ilmestynyt pitkäsoitto Dog & Butterfly myi aina tuplaplatinaa ja nousi Billboardin listalle 17:ksi. Singleinä julkaistut nimikappale sekä Straight On olivat top 30-hittejä. Seuraavana vuonna Fisherin veljekset erosivat yhtyeestä. Kitaraosastosta vastasivat täst edes Nancy Wilson ja Howard Leese ja kappaleiden työstämiseen osallistui myös pitkäaikainen ystävä Sue Ennis. Vuonna 1980 Heart julkaisi Billboardin listalla viidenneksi kivunneen pitkäsoiton Bebe Le Strange. Sen singlelohkaisu Even It Up nousi top 40:ään. Albumin julkaisua seurasi kattava kiertue. Cover vanhasta soulpalasta Tell It Like It Is nousi singlenä aina kahdeksanneksi, mutta itse pitkäsoitto myi ainoastaan kultalevyksi. Samaisen vuoden marraskuussa ilmestyi tupla-albumi Greatest Hits/Live. Suurimpien hittien lisäksi mukana oli pari uutta kappaletta sekä kuusi livebiisiä, näiden joukossa coverit Unchained Melodysta, Zeppelinin Rock N’ Rollista sekä Beatlesin I’m Downista. Kokoelma nousi Billboardin listalla sijalle 12. Heartin seuraavat pitkäsoitot vuoden 1982 Private Audition ja seuraavana vuonna ilmestynyt Passionworks eivät olleet edeltäjiensä veroisia menestyksiä. Niiden vastapainoksi single How Can I Refuse nousi aina listakärkeen Billboardin Mainstream Rock-listalla. Vuonna 1984 Ann Wilson levytti dueton Almost Paradise hardrockyhtye Loverboyn Mike Renon kanssa. Se julkaistiin Footloose-elokuvan soundtrackillä ja nousi Billboardin poplistalla aina seitsemänneksi. Kyseinen voimaballadi saikin näyttää Heartille uutta musiikillista suuntaa, josta oli muodostuva varsin menestyksekäs.

Heart vaihtoi levy-yhtiötä Capitolille ja julkaisi vuonna 1985 nimeään kantavan pitkäsoiton. Akustiset ja folkelementit saivat väistyä stadionrockelementtien tieltä. Albumista muodostui suurmenestys. Se nousi Billboardin listakärkeen ja myi viisi miljoonaa kappaletta. Pitkäsoitolta lohkottiin neljä top teniin noussutta singleä:What About Love, Never, Nothing at All sekä listakärkeen noussut These Dreams. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Bad Animals jatkoi musiikillisesti ja menestyksensä osalta edeltäjänsä vanavedessä. Mahtiballadi Alone nousi listakärkeen ja muita hittejä edustivat top teniin noussut Who Will You Run to sekä vain hitusen sen ulkopuolelle jäänyt There’s The girl. Pitkäsoitosta muodostui Heartin ensimmäinen top teniin noussut albumi Englannissa, missä se nousi sijalle 7. Vuonna 1990 ilmestynyt Brigade oli sekin vielä suurmenestys. Sen singlepoiminnoista Stranded ja I Didn’t Want to Need You olivat top 25-hittejä ja All I Wanna Do Is Make Love to You nousi aina listakakkoseksi. Kolme muuta kappaletta, eli Secret, Wild Child ja Tall Dark Handsome Stranger muodostuivat hiteiksi Billboardin Mainstream Rock –listalla. Erityisen menestyksekkääksi albumi muodostui Britanniassa, missä se nousi listakolmoseksi. Vuoden 1990 kiertuetta seurasi seuraavan vuoden syksynä ilmestynyt Heartin ensimmäinen täyspitkä livealbumi Rock This House Live! Sen kappalevalinnat painottuivat Brigadeen vanhojen suosikkien sijaan. Sue Ennisin ja Frank Coxin kanssa Wilsonin sisarukset kasasivat akustisen yhtyeen The Lovemongers. Loppuvuodesta 1992 ilmestyi ep, joka sisälsi muun muassa näkemykset Zeppelinin Battle of Evermoresta ja varhaisesta Heart-klassikosta Crazy on You.

Heartin seuraava pitkäsoitto oli vuonna 1993 ilmestynyt Desire Walks On. Billboardin listalla se sijoittui sijalle 48. ja singlepoiminta Will You Be There (In the Morning) pääsi top 40:ään. Vuoden 1995 The Road Home sisälsi akustisia näkemyksiä Heartin varhaisemmista helmistä ja sen tuottajana oli Zeppelinin John Paul Jones. Kahta vuotta myöhemmin Lovemongers julkaisi täyspitkän albumin Whirlygig sekä omaa tuotantoaan edustaneen joululevyn Here is Christmas seuraavana vuonna. Albumi julkaistiin uudestaan Heartin albumina nimellä Heart Presents Lovemongers’ Christmas. Vuonna 1998 Heart oli myös mukana VH 1:n dokumenttisarjassa Behind the Music. Heartin osalta Greatest Hits merkitsi kaksiosaista settiä, jonka ensimmäinen osa keskittyi vanhoihin klassikoihin ja jälkimmäinen tuoreempiin menestyskappaleisiin. Vuonna 2004 oli vuorossa ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt Heartin pitkäsoitto 11:een vuoteen. Jupiter’s Darling tarjosi sekä kaikuja vanhasta hardrocktaustasta, että tyylitajuisia popahtavampia elementtejä. Albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuvat erityisesti raidat The Perfect Goodbye, Oldest Story in the World ja Lost Angel. Syyskuussa 2007 ilmestyi Ann Wilsonin debyyttisoolo Hope & Glory. Sen vierailijoihin lukeutuivat Nancy Wilsonin lisäksi muun muassa Alison Krauss ja k d Lang. 2010 oli vuorossa seuraava Heartin pitkäsoitto Red Velvet Car. Se nousi Billboardin listalla kymmenenneksi ollen samalla yhtyeen ensimmäinen top ten-albumi kahteenkymmeneen vuoteen. Singleinä julkaistiin folkahtavampi Hey You sekä rockrypistys WTF. Vuoden 2011 alussa alkoi pitkästä aikaa Kanadan- kiertue, jota seurasi kesällä yhteiskiertue Def Leppardin kanssa. 18. syyskuuta 2012 Wilsonin sisarukset julkaisivat Charles R Crossin kanssa kirjoitetun elämäkertansa Kicking and Dreaming:Story of Heart, Soul and Rock n’ Roll. Heartin 14. studioalbumi Fanatic ilmestyi samaisen vuoden lokakuussa. Tyylillisesti se teki kunniaa Heartin vanhoille melodisille hardrockjuurille nousten top 25:een.  Kappaleista Dear Old America ja Million Miles muodostui hittejä classic rock-asemilla. 26. joulukuuta Wilsonin sisarukset coveroivat Jason Bonhamin kanssa CBS:n televisioimassa Kennedy Center Honorsissa orkesterin ja kahden kuoron kanssa Zeppelinin kuuluisimman klassikon Stairway to Heaven. Tapahtuma kunnioittaa artisteja heidän pitkäaikaisesta vaikutuksestaan amerikkalaiseen kulttuuriin. Yleisön joukossa olivat Jimmy Page, John Paul Jones sekä Robert Plant. Viimeksi mainittu liikuttui kyyneliin erinomaisesta versiosta. Heartin juuri alkavan Amerikan-kiertueen erikoisvieraana seitsemässä konsertissa esiintyy Joan Jett & The Blackhearts. 18. huhtikuuta 2013 Heart tuli valituksi Rock and Roll Hall of Fameen ja yhtyeen originaali kokoonpano esiintyi ensi kertaa 34 vuoteen esittäen kappaleen Crazy on You. Kahdeksas heinäkuuta 2016 Heart julkaisi uuden albuminsa Beautiful Broken, jonka nimikappaleessa toisena solistina Ann Wilsonin lisäksi oli Metallican James Hetfield. Pitkäsoitto saavutti yhdeksännen sijan Billboardin rockalbumilistalla ja oli poplistalla 30. Albumin julkaisua seurasi Yhdysvalloissa 30 konsertista koostunut kiertue Rock Hall Three for All, jonka lämmittelijöinä esiintyivät Joan Jett ja Cheap Trick. Kiertueen loputtua lokakuussa Wilsonin sisarukset keskittyivät sivuprojektiyhtyeisiinsä. Helmikuussa 2019 Heartin tauko oli päättynyt. Maaliskuussa Wilsonin sisarukset esiintyivät ensi kertaa yhdessä tauon jälkeen Love Rock NYC-hyväntekeväisyyskonsertissa. Love Alive-kiertue alkoi kesällä ja jatkui lokakuuhun 2019. Willsonin sisarusten lisäksi Heartin kokoonpano koostui Nancyn kiertuebändin jäsenistöstä. Vuonna 2022 Nancy Wilson muodosti Heartista oman versionsa nimeltä Ann Wilson's Heart. Hän konsertoi mainitulla nimellä ohjelmiston koostuessa ensisijaisesti Heartin tuotannosta. Vuonna 2023 Heart soitti Seattlessa uuden vuoden aattona ensimmäisen konserttinsa neljään vuoteen. Taustamuusikkoina olivat Ann Wilsonin yhtyeen Tripsitterin jäsenet. Tammikuun lopussa 2024 Heart ilmoitti tekevänsä Royal Flush World Tourin kakkosbändinä soittavan Cheap Trickin kanssa. 25. kesäkuuta 2024 yhtye soittaa ensimmäisen konserttinsa Suomessa Helsingin jäähallissa.   

Sunnuntain extra:80-lukuisen glamrockin ikoni

New Yorkin Long Islandilla jo vuoden 1972 joulukuussa kitaristi Jay Jay Frenchin alias John Segalin perustama Twisted Sister muodostui 80-luvulla erääksi suosituimmista glamrockyhtyeistä. Sen keskeisin esikuva oli New York Dolls, mutta myös Kissin teatraalisuudella ja Alice Cooperin shock rockilla oli yhtyeelle tärkeä vaikutuksensa. Jayn Jayn johtamana yhtye keikkaili pienissä clubeissa lähes Kissin alkuaikojen veroisella ahkeruudella. Kakkoskitaristi, Jayn Jayn opiskelijatuttu Eddie ”Fingers” Ojeda liittyi mukaan vuonna 1975. Alkuvuodesta 1976 yhtyeen kokoonpano täydentyi solisti Dee Sniderilla. Hänen yhtyeeseen liittymistään voikin pitää varsin merkittävänä. Snider oli ahkera biisintekijä ja hän toi yhtyeeseen voimakkaasti vaikutteita Alice Cooperilta. Twisted Sister alkoi saavuttaa mainetta live-esiintyjänä ja toukokuussa 1978 yhtye teki onnistuneen nauhoitussession, jonka kappaleista suurin osa julkaistiin kaksikymmentä vuotta myöhemmin albumilla Club Daze. Twisted Sisterin legendaariseksi muodostuva kokoonpano täydentyi, kun aikaisemmin Dictatorsissa soittanut basisti Mark ”The Animal” Mendoza liittyi yhtyeeseen samaisen vuoden loppupuolella. Noin vuotta myöhemmin eli marraskuussa 1979 seurasi uusi studiosessio muun muassa Jimi Hendrixin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen Eddie Kramerin kanssa. Lopputuloksena oli seuraavan vuoden alussa yhtyeen omalla levymerkillä julkaistu single I Never Grow Up Now. Seuraava single Bad Boys of Rock N’ Roll seurasi saman vuoden kesänä. Rough Cuts-nimisen ep:n jälkeen Secret Records teki yhtyeen kanssa sopimuksen. Twisted Sister matkusti Englantiin uuden rumpalin, aikaisemmin Cities-yhtyeessä soittaneen ja Tony Petrin korvanneen A.J. Peron kanssa. Yhtyeen esikoisalbumi Under the Blade oli UFO:n Pete Wayn tuottama ja hieman yllättäen siitä muodostui undergroundtasolla siinä määrin lupaava pelinavaus, että Atlantic Records teki yhtyeen kanssa sopimuksen.

Vuonna 1983 ilmestynyt kakkosalbumi You Can’t Stop Rock N’ Roll muodostui jo kohtuulliseksi menestykseksi. Sen nimikappaleesta tehtiin myös video ja albumin huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi hittipotentiaalia omannut I Am (I’m Me) sekä rivakka avausraita The Kids Are Back. Twisted Sisterin taivaankanneksi muodostui vuonna 1984 ilmestynyt pitkäsoitto Stay Hungry, joka sisälsi yhtyeen legendaarisimmat hitit We’re Not Gonna Take It ja I Wanna Rock, joista yhtye teki myös klassikoiksi muodostuneet, kieli poskessa tehdyt videot. Stay Hungry myi tuplaplatinaa. Sen seuraaja, marraskuussa 1985 ilmestynyt Come Out and Play oli vielä kohtuullinen menestys. Singleraidalla Be Cruel to Your School vieraili vokalistina Alice Cooper ja kitarasoolon soitti ensisijaisesti Stray Catsistä tutuksi tullut Brian Setzer. A.J. Pero jätti yhtyeen vuonna 1986 ja hänen tilalleen tuli Joey Franco. Sniderilla ja Frenchillä oli musiikillisia erimielisyyksiä yhtyeen musiikillisesta suunnasta ja vuonna 1987 ilmestynyt pitkäsoitto Love is for Suckers osoittautuikin pettymykseksi niin musiikillisesti kuin kaupallisesti. Pian Twisted Sister olikin siltä erää historiaa. Vuonna 1998 yhtyeen viimeinen kokoonpano levytti uuden kappaleen Heroes Are Hard to Find kauhuelokuvaan Strangeland. Legendaarinen kokoonpano palasi lähes 15 vuotta myöhemmin ja soitti New Yorkissa hyväntekeväisyyskonsertin syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen jälkeen. Vuonna 2004 julkaistiin uudelleen levytetty versio klassikkoalbumista Stay Hungry nimellä Still Hungry. Se juhlisti originaalin albumin 20 vuotista olemassaoloa. Kahta vuotta myöhemmin seurasi joululevy Twisted Christmas ja siitä lähtien Twisted Sisterin keikkailu muuttui säännöllisemmäksi. Erityisen suosittu yhtye on ollut eurooppalaisilla festivaaleilla. Suomessa Twisted Sister esiintyi jo vuonna 1986 Aulavan Rantarockissa. Seuraavaa vierailua saatiin odottaa kaksikymmentä vuotta Tampereen Sauna Open Airiin kesäkuussa 2006. Helsingin jäähalli oli vuorossa seuraavan vuoden marraskuussa. Neljäs kesäkuuta 2009 Twisted Sister soitti Stay Hungry -albuminsa ensi kertaa kokonaisuudessaan Sweden Rock-festivaaleilla. Esimerkiksi Kick It Down -kappaletta ei ollut soitettu koskaan aikaisemmin keikkakontekstissa. Vuonna 2014 yhtye teki maailmankiertueen, joka juhlisti Stay Hungryn 30 vuotta aikaisemmin tapahtunutta julkaisua. Esimerkiksi Tanskassa Copenhellissä yhtye soitti 20 000 kuuntelijalle. 20. maaliskuuta 2015 rumpali A. J. Pero menehtyi sydänkohtaukseen.  Seuraavana vuonna Twisted Sister teki viimeisen kiertueensa Forty and Fuck It, jolla Peron paikan yhtyeen rumpalina oli ottanut Mike Portnoy, jonka varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet The Winery Dogs, Transatlantic, Dream Theater ja Adrenaline Mob. Peroa yhtye kunnioitti muutamilla tribuuttikeikoilla, joista ensimmäinen soitettiin 30. toukokuuta Las Vegasissa ja taltioitiin mainitun vuoden heinäkuussa ilmestyneelle cd/dvd-julkaisulle  Metal Meltdown - Featuring Twisted Sister Live At The Hard Rock Casino - Las Vegas. Viimeisen konserttinsa Twisted Sister soitti 12. marraskuuta 2016. Moterreyssä.