Torstain terävä:The Policen suosituin ja eräs parhaista

 The Police:Synchronicity

 

Synchronicity on englantilaisen rockyhtyeen The Policen viides ja viimeinen studioalbumi, joka julkaistiin Britanniassa 17. kesäkuuta 1983. Kyseessä on yhtyeen suosituin julkaisu, joka sisältää singlehitit Every Breath You Take, King of Pain, Wrapped Around Your Finger ja Synchronicity II. Albumin nimeä ja konseptia inspiroi Arthur Koestlerin vuoden 1972 teos The Roots of Coincidence. Vuoden 1984 Grammy Awardseissa albumi asetettiin viiden palkinnon saajaehdokkaaksi. Kyseisistä palkinnoista se voitti kolme. Synchronicityn julkaisun ja sitä seuranneen suositun kiertueen aikoihin The Policea kutsuttiin maailman suurimmaksi yhtyeeksi. Albumi nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Jälkimmäisessä Synchronicity myi yli kahdeksan miljoonaa kappaletta. Albumi saavutti hyvän vastaanoton myös kriitikoiden keskuudessa. Kehut kohdistuivat erityisesti albumin erilaisten musiikillisten tyylilajien koheesioon ja onnistuneeseen kokeellisuuteen. Synchronicity on päässyt mukaan useille  sekä 80-luvun että kaikkien aikojen parhaiden albumien listoille. Pitkäsoitto sisältyy esimerkiksi Rolling Stonen nimeämien sadan 80-luvun parhaan albumin ja 500 kaikkien aikojen parhaan albumin joukkoon. Vuonna 2009 Synchronicity pääsi Grammy Hall of Fameen. Ilmestymisvuotenaan Rolling Stonen lukijat äänestivat Synchronicityn vuoden albumiksi ja Yhdysvalloissa listakärkeen noussut Every Breath You Take oli vuoden 1983 myydyin single ja kyseisen vuosikymmenen viidenneksi myydyin single. The Policen varhaisemmilta levyiltä tutuiksi tulleiden reggaevaikutteiden lisäksi Synchronicitylla hyödynnettiin runsaasti syntetisaattoria; erityisesti kappaleessa Wrapped Around Your Finger sekä vaikutteita maailmanmusiikista. Viimeksi mainittuja kuullaan erityisesti kappaleissa Tea in the Sahara ja Walking in Your Footsteps. Kuten yhtyeen edellisen albumin Ghost in the Machinen tapauksessa, myös Synchronicity äänitettiin Air Studioilla Montserratissa ja nauhoitukset alkoivat joulukuussa 1982. Yhtyeen jäsenet äänittivät osuutensa eri huoneissa ja varsinaisessa studiossa äänitti ainoastaan joulukuun viimeisenä 73 vuotta täyttävä yhtyeen kitaristi Andy Summers. Apulaistuottajana levyllä vaikutti Hugh Padgham. Every Breath You Takesta muodostui The Policen tunnetuin kappale ja sen mustavalkoisen musiikkivideon ohjauksesta vastasivat Godley ja Creme. Singlen b-puolella julkaistu kappale Murder by Numbers lisättiin Synchronicityn cd- ja kasettiversioille. Tea in the Saharan teksti-ideaan vaikutti tarina Paul Bowlesin novellissa The Sheltering Sky. Vuonna 2013 Synchronicity saavutti sijan 13. BBC Radio 2:n listalla Top 100 Favourite Albums. Äänestykseen oli osallistunut yli 100 000 mainitun aseman kuuntelijaa.

Keskiviikon klassikko:Mountainin perustajajäsen, Creamin tuottaja ja muutakin

30. joulukuuta 1939 syntynyt ja 17. huhtikuuta 1983 vaimonsa ampuna menehtynyt Felix A Pappalardi Jr. oli amerikkalainen musiikkituottaja, biisintekijä, solisti ja basisti. New Yorkissa syntynyt Pappalardi oli klassisen koulutuksen saanut muusikko. Hän valmistui New Yorkin High School of Music & Artista ja pääsi Michiganin yliopistoon. Vuonna 1964 Pappalardi oli Max Morrathin Original Rag Quartetin jäsen. Debyyttiesiintymisensä yhtye teki New Yorkin Village Vanguardissa ja seuraavana vuonna se konsertoi collegeissa ja musiikkiclubeissa. Muun muassa Las Vegasissa yhtye lämmitteli Dinah Shore Showta. Michiganin yliopistossa Pappalardi opiskeli klassista musiikkia. Valmistuttuaan hän palasi New Yorkiin, mutta työllistyminen oli vaikeaa. Pappalardista tuli näin ollen osa Greenwich Villagen folkmusiikkiskeneä ja hän loi itselleen tunnettuutta taitavana sovittajana. Pappalardi oli lisäksi mukana Elektra Recordsin julkaisemilla Tom Paxtonin, Vince Martinin ja Fred Neilin pitkäsoitoilla. Seuraavaksi Pappalardi siirtyi levytuottajaksi. Hänen genrekseen valikoitui folkrock, ja Pappalardin tuottamista nimistä mainittakoon Joan Baez sekä The Youngbloods. Tuottajana Pappalardi on kenties tullut tunnetuimmaksi yhteistyöstään brittiläisen psykedeelisen bluesrocktrion Creamin kanssa. Ensimmäinen Pappalardin tuottama Creamin albumi on yhtyeen vuonna 1967 ilmestynyt toinen, ja klassikkoaseman saavuttanut pitkäsoitto Disraeli Gears. Pappalardin rooli Creamin musiikin sovittajana oli siinä määrin keskeinen, että yhtyeen jäsenet kutsuivat häntä useissa haastatteluissa Creamin neljänneksi jäseneksi. Pappalardin mielikuvitukselliset studiosovitukset vaikuttivat yhtyeen instrumentaatioon ja vaimonsa Gail Collinsin ja Eric Claptonin kanssa Pappalardi osallistui Creamin hittikappaleen Strange Brew kirjoittamiseen.

 Muusikkona Pappalardi muistetaan erityisesti varhaisen amerikkalaisen hardrockyhtyeen Mountainin basistina, solistina ja perustajajäsenenä. Ennen Mountainin perustamista Pappalardi oli tuottanut tulevan yhtyetoverinsa, kitaristi Leslie Westin aikaisempaa, soulvaikutteista rockyhtyettä The Vagrantsia sekä Westin vuonna 1969 ilmestyneen esikoissooloalbumin nimeltään Mountain. Mountainin legendaarinen kokoonpano, johon Pappalardin ja Westin lisäksi kuuluivat rumpali Corky Laing ja kosketinsoittaja Steve Knight, levytti ja keikkaili aktiivisesti vuosien 1969 ja 1971 välillä. Yhtyeen pitkäsoitoista klassikkostatuksen ansaitsevat ainakin kaksi ensimmäistä; Mountain Climbing sekä Nantucket Sleighride. Felix tuotti yhtyeen albumit ja oli mukana sovittamassa ja kirjoittamassa useita yhtyeen tuotannon keskeisistä kappaleista vaimonsa Gail Collinsin sekä Leslie Westin kanssa. Mountainin singlehiteistä suurin oli Missisippi Queen, joka soi edelleen ahkerasti classic rock-kanavilla. Pappalardi soitti yleensä Gibsonin bassoja niin Mountainin levytyksillä kuin konserteissa. Gibson EB-1 -bassoaan hän soitti Sunn-vahvistimien kautta ja Pappalardin omien sanojen mukaan kyseiset vahvistimet olivat aikaisemmin kuuluneet Jimi Hendrixille. Tuottajan ominaisuudessa Pappalardi jatkoi työskentelyään koko 70-luvun ajan. Hänen kyseisen vuosikymmenen loppupuolella tuottamistaan nimistä mainittakoon Hot Tuna sekä punkrockin todellisiin kulttinimiin lukeutuvan The Dead Boysin kakkospitkäsoitto We Have Come to Your Children. Vuonna 1976 Pappalardi levytti pitkäsoiton japanilaisen hardrocknimen Kazuo Takedan yhtyeen Creationin kanssa. Aikaisemmin kyseinen yhtye tunnettiin nimellä Blues Creation. Aivan vuosikymmenen lopussa ilmestyi Pappalardin sooloalbumi Don't Worry, Ma. Pappalardin vaimo Gail ampui hänet 17. huhtikuuta 1983 parin East Side Manhattanilla sijainneessa asunnossa. Collins tuomittiin toisen asteen murhasta ja hänet vapautettiin huhtikuussa 1985. Gail muutti Ajijiciin, Meksikoon, missä hän asui vuonna 2013 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Pappalardi on haudattu äitinsä viereen New Yorkin Bronxin Woodlawn hautausmaalla.

Tiistain tukeva:The Jimi Hendrix Experiencen basisti ja muutakin

25. joulukuuta 1945 syntynyt ja 11. toukokuuta 2003 edesmennyt Noel David Redding oli englantilainen basisti ja kitaristi, joka ensisijaisesti identifioituu The Jimi Hendrix Experiencen basistiksi. Aikaisemmin The Animalsin basistina toiminut Chas Chandler valitsi Folkestonessa syntyneen Reddingin Hendrixin yhtyeeseen sen perustamisvaiheessa vuonna 1966. Yhteistyönsä Hendrixin kanssa Redding lopetti vuonna 1969. Vaikka soitti useissa muissa yhtyeissä Experience-pestinsä molemmin puolin ja jopa sen aikana, Redding ei koskaan saavuttanut vastaavanlaista suosiota kuin Hendrixin kanssa ja vuonna 1972 hän muutti Clonakiltyyn, Irlantiin. Yhdeksänvuotiaana Redding soitti viulua ja siirtyi siitä mandoliiniin ja kitaraan. Hänen ensimmäiset julkiset esiintymisensä olivat Hythe nuorisoclubilla ja Harvey Grammar Schoolissa, missä Redding opiskeli. Reddingin ensimmäinen yhtye, jossa hän toimi kitaristina oli The Strangers yhdessä basisti John "Andy" Andrewsin kanssa. Vuonna 1961 perustettiin The Lonely Ones, joka julkaisi Hayton Manor studioilla Stanfordissa, Kentissä äänitetyn ep:n vuonna 1963. Yhtyeen muun kokoonpanon muodostivat tuolloin solisti Derek Knight, rumpali Trevor Sutton ja basisti John Andrews. Kyseinen ep sisälsi kappaleet Some Other Guy, Money, Talking Bout You sekä Anna. Vuonna 1966 muotoutui yhtye The Loving Kind, jossa Reddingin lisäksi vaikuttivat solisti Derek Knight, basisti Jim Leverton ja rumpali Pete Carter. 17-vuotiaana Redding ryhtyi ammatttimuusikoksi ja keikkaili clubeissa Skotlannissa ja Saksassa loppuvuodesta 1962 perustetussa yhtyeessä Neil Landon and the Burnettes sekä The Loving Kindin riveissä. The Lonely Ones teki reunionin syyskuussa 1964 ja Redding viipyi yhtyeen matkassa vuoden ennen eroamistaan.The Jimi Hendrix Experienceen liittyessään Redding vaihtoi instrumenttiaan kitarasta bassoon.

Hän oli ensimmäinen Experienceen liittynyt jäsen ja myös ensimmäinen siitä kesäkuussa 1969 eronnut muusikko. Redding oli mukana kolmella The Jimi Hendrix Experiencen klassikkoalbumilla; pitkäsoitoilla Are You Experienced?, Axis:Bold as Love sekä Electric Ladyland, joista viimeksi mainittu on tupla. Lisäksi Redding oli mukana useissa Hendrixin legendaarisimmissa konserteissa. Myöhemmin Redding tuli tunnetuksi fuzzin ja vääristetyn soundin hyödyntämisestä soitostaan. Hän käytti Sunn-vahvistimia. Reddingin soitolle oli tunnusomaista hänen luomansa bassogroove, jonka päällä Hendrix ja rumpali Mitch Mitchell soittivat. Redding kirjoitti The Jimi Hendrix Experiencen levytysohjelmistoon kaksi kappaletta; She's So Fine ja Little Miss Strange, joista ensin mainittu löytyy Axis:Bold as Lovelta ja jälkimmäinen Electric Ladylandilta. Klassikkobluesin Red House basso-osuudet hän soitti käyttämällä bassonkieliä tavanomaisessa kuusikielisessä kitarassa. Vuonna 1968 Redding perusti yhtyeen Fat Mattres solisti Neil Landonin kanssa. Yhtyeeseen kuuluivat lisäksi bassosta ja koskettimista vastannut Jim Leverton sekä rumpali Eric Dillon. Redding vaikutti yhtyeen kitaristina ja solistina. Keskeisen osansa yhtyeen soundissa muodostivat Reddingin, Levertonin ja Landonin väliset vokaaliharmoniat. Fat Mattres kiersi The Jimi Hendrix Experienen lämmittelijänä ja Redding sai näin ollen soittaa kaksi täyttä settiä kunakin iltana. Redding jätti Fat Mattressin albumin One jälkeen, tosin hänen sävellyksiään oli mukana myös yhtyeen kakkosalbumilla. Hendrixin manageri Michael Jeffery yritti Woodstockin jälkeen koota The Jimi Hendrix Experienceä uudestaan kasaan. Kolmikko teki haastattelun Rolling Stonelle, mutta levytyksiä tai keikkoja ei enää seurannut. Redding siirtyi pian muihin projekteihin. Los Angelesissa asuessaan hän perusti yhtyeen Road.

 Kyseessä oli Experiencen hengessä psykedeelistä hardrockia esittänyt trio, johon basistiksi palanneen Reddingin lisäksi kuuluivat aikaisemmin Rare Earthissa soittanut kitaristi Rod Richards ja rumpali Les Sampson. Vuonna 1972 yhtye julkaisi nimeään kantaneen pitkäsoiton, jolla kaikki sen jäsenet toimivat vuorollaan leadvokalisteina. Samana vuonna Noel Redding muutti Irlantiin. Hän perusti Noel Redding Bandin Thin Lizzyn Eric Bellin sekä Dave Clarken, Les Sampsonin ja Robbie Walshin kanssa. Yhtyeen nimestä huolimatta Redding jakoi leadvokalistin tehtävät Dave Clarken kanssa. Yhtye julkaisi kaksi albumia RCA:lla ja teki kolme kiertuetta Alankomaissa, kaksi Englannissa ja yhden Irlannissa. Yhdysvalloissa Noel Redding Band konsertoi kymmenen viikon ajan. Yhtye hajosi riitoihin manageriyhtiönsä kanssa. Kolmatta albumia varten äänitetyt ja julkaisematta jääneet kappaleet näkivät lopulta päivänvalon Mouse Recordsin julkaisemina nimellä The Missing Album. Carol Applebyn kanssa kirjoittamassaan kirjassa Are You Experienced? Redding kertoi avoimesti pettymyksestään siitä, ettei vastaanottanut rojalteja Hendrixin levytysten jatkuvasta myynnistä. Vuonna 1974 Redding joutui allekirjoittamaan rojaltinsa pois ja kuusi vuotta myöhemmin hänen täytyi myydä keräilijälle Experiencessä soittamansa basso. Redding oli vastaanottanut kertakorvauksen kuultuaan, ettei The Jimi Hendrix Experiencen materiaalia enää julkaistaisi. Tämä tapahtui ennen cd- ja dvd-levyjen aikakautta. Koko lopun elinaikansa Redding suunnitteli ryhtyvänsä laillisiin toimenpiteisiin vastaanottaakseen arviolta useiden miljoonien korvaukset osuudestaan Hendrixin levytyksillä. Viimeisen konserttinsa Redding soitti Tsekin tasavallassa vuonna 2002. Redding löydettiin kuolleena kotoaan Clonakiltystä 11. toukokuuta 2003. Hän oli 57-vuotias. Ardfieldin kylässä paikalliset asukkaat pystyttivät patsaan Reddingin muistoksi. Vuonna 2004 ilmestyi kokoelma-albumi Experience Sessions. Se sisälsi suurimmaksi osaksi harvinaisia ja ennenjulkaisemattomia The Jimi Hendrix Experiencen kappaleita, jotka olivat Reddingin käsialaa. Suurin osa kappaleista on outtakeseja Axis Bold as Lovelta ja Electric Ladylandilta. Lisäksi albumi sisältää Red Housesta liveversion, jolla Redding toimi rytmikitaristina.

Maanantain mainio:Eräs voimapopin kiistattomista merkkipaalualbumeista

Big Star:Radio City

Radio City on amerikkalaisen rockyhtyeen Big Starin toinen, vuonna 1974 ilmestynyt pitkäsoitto. Albumi äänitettiin edellisenä vuonna Memphisin Ardent studioilla. Vaikka levy ei ilmestymisaikanaan ollut menestyksekäs, on se myöhemmin tunnustettu erääksi voimapopin kiistattomista merkkipaalualbumeista. Arvostelut olivat myönteisiä jo Radio Cityn ilmestymisen aikaan, mutta albumin myynti oli vähäistä. Tähän vaikutti huono promootio sekä yhtyeen levy-yhtiön Ardent Recordsin huonosta taloudellisesta tilanteesta johtuneet jakeluongelmat. Albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvat kappaleet September Gurls ja Back of a Car. Niistä ensin mainitun coveroi The Searchers 70- ja 80-lukujen vaihteessa sekä The Bangles Michael Steelen vokalisoimana vuoden 1986 kakkosalbumilleen Different Light. Radio Cityn kansi on tunnetun valokuvaajan William Egglestonin käsialaa. Big Starin jäsenistöstä Alex Chilton oli hänen läheinen ystävänsä. Radio City -pitkäsoitolle tunnusomaisia ovat erottuvat kitarasoundit ja elävät tekstit sekä värikäs levytyshistoria. Albumi on oivallinen esimerkki etelävaltiosta kotoisin olevasta amerikkalaisyhtyeestä jalostamassa britti-invaasiota edustaneilta yhtyeiltä saamiaan vaikutteita. Albumin outtakeseista mainittakoon kappale There Was a Life, joka oli varhainen näkemys Chris Bellin sooloalbumilla I Am the Cosmos julkaistusta kappaleesta There Was a Light. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet O My Soul ja September Gurls.

Radio Cityn maine on kasvanut huomattavaksi. Monet kriitikot ja musiikin harrastajat eivät pidä sitä ainoastaan eräänä kaikkien aikojen parhaista voimapopalbumeista, vaan yleisesti eräänä rockin historian hienoimmista hetkistä. Big Staria on kutsuttu jopa linkiksi Beatlesista vaikutteita ottaneiden nykyisten yhtyeiden ja britti-invaasion välillä. Rolling Stone rankkasi Radio Cityn vuonna 2003 sijalle 403. kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listallaan. Vastaavasti September Gurls sijoittui Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla sijalle 178. Big Starin perustajajäsen Chris Bell erosi yhtyeestä loppuvuodesta 1972. Radio Cityn kappaleista hän oli ehtinyt olla työstämässä O My Soulia ja Back of a Caria sekä sävellysten että tekstien osalta. Chilton ja rumpali Richard Rosebrough äänittivät basisti Danny Jonesin ajoittaisella avustuksella Radio Cityn keskeiseen tuotantoon lukeutuvat kappaleet Mod Lang, She's a Mover ja What's Going Ahn ilman Jody Stephensiä ja Andy Hummelia. Soitettuaan keikan Rock Writers Conventionissa vuonna 1973 yhtye jatkoi Radio Cityn työstämistä. Helmikuussa 1974 ilmestynyt pitkäsoitto saavutti erinomaiset arvostelut heti ilmestyttyään. Yhtyeen Ardent Recordsin ensisijainen jakelija oli Stax Records. Stax oli siirtänyt oman kataloginsa jakelun Columbia Recordsille. Radio Cityn julkaisu joutui Staxin ja Columbian välisen erimielisyyden kohteeksi, ja Columbia kieltäytyi jakelemasta albumia. Ilmestymisaikanaan Radio City myi näin ollen ainoastaan noin 200 000 kappaletta. Esimerkiksi Robert Christgau kuvaili albumia samanaikaisesti tarttuvaksi ja sopivan kieroutuneeksi ja Cashboxin mukaan kyseessä oli kokoelma erinomaista materiaalia.

Sunnuntain extra:Ramojen uuden vuosikymmenen uljas avaus

The Ramones:End of the Century

Ramonesin 1970-ja 80-lukujen vaihde käynnistyi varsin viriilisti. Vuoden 1980 alkajaisiksi rockin riemastuttavimpiin ilmiöihin vaivatta lukeutuva yhtye julkaisi legendaarisen tuottajahahmon Phil Spectorin kanssa työstetyn pitkäsoiton End of the Century. Albumilla päästiin harjoittamaan menestyksekästä retroilua, sillä uusioversio alun perin The Ronettes-yhtyeen levyttämästä kaunokista Baby I Love muodostui hitiksi myös Ramonesin näkemyksenä. Kyseisen kappaleen osalta ainoa Ramo levytyksessä oli tosin solisti Joey ja rumpalina sillä kuultiin todellista studiovelhoa Jim Keltneriä. End of the Centuryn tunnetuinta antia edustavat muilta osin mainiosti svengaava Do You Remember Rock N’ Roll Radio?, jo edellisen vuoden puolella samannimisellä soundtrackillä ilmestynyt Rock N’ Roll High School sekä Dee Dee Ramonen ja Richard Hellin käsialaa oleva kipakka Chinese Rock. Upean popmelodian omaava I Can’t Make It on Time sisälsi niin ikään kiistatonta hittiainesta. Myös Danny Says edustaa popsensibiliteettiä suorastaan hellyttävästi, kuitenkin myös tarvittavaa voimaa kaihtamatta ja sen melodia liippaa ajoittain läheltä Ricky Nelsonin Garden Partya. Let’s Go tarjoaa End of the Centuryn revittelevintä antia . Se tekee sen kuitenkin innostavammin kuin samaa genreä edustava I’m Affected. Innostuneen irtonainen soitanta ja melodinen oivaltavuus lyövät onnistuneesti kättä This Ain’t Havana-raidalla Johnnyn päästessä liki pitäen loistamaan lyhyessä kitarasoolossa. All the Way on niin tyylillisesti kuin laadullisesti varsin lähellä edeltäjäänsä. Inspiroituneiden poprallien osalta Return of Jackie and Judy tarjonnee kuitenkin hittikappaleiden ohella End of the Centuryn laadukkainta antia. Päätösraita High Risk Insurance edustaa silkkaa rockosastoa tyylikkäillä kitaroilla kuorrutettuna, mutta lopullinen kipinä jää sen osalta näin kovassa seurassa silti puuttumaan. End of the Century on joka tapauksessa varsin vahva kokonaisuus, sillä tusinan raidan joukkoon mahtuu vain pari hieman keskinkertaisempaa. Ramonesin seuraavan pitkäsoiton, Pleasant Dreamsin tuottajana kunnostautui 60- ja 70-lukujen popneroihin kuuluva Graham Gouldman. Myös kyseisellä albumilla on huippuhetkensä, joista mainittakoon hitti KKK Took My Baby Away, We Want the Airwaves sekä She’s a Sensation.

Lauantain pitkä:Suosittu ja merkittävä englantilaisduo

Eurythmics oli brittiläinen solisti Annie Lennoxista ja kitaristi David A Stewartista muodostunut duo. Kaksikko vaikutti aikaisemmin vuonna 1980 hajonneessa yhtyeessä The Tourists, joka tunnettiin alun perin nimellä The Catch. Eurythmics muodostui samaisena vuotena. Yhtyeen vuoden 1981 debyyttialbumi In the Garden ei ollut vielä menestys, mutta vuoden 1983 tammikuussa ilmestynyt toinen pitkäsoitto Sweet Dreams (Are Made of This) oli jo maailmanlaajuinen hitti. Sen nimikappale nousi listakärkeen monissa maissa mukaan lukien Yhdysvallat. Kotimaassaan kappale nousi kakkoseksi. Sweet Dreamsia edeltänyt single Love is a Stranger julkaistiin uudelleen ja myös siitä muodostui tällä kertaa listamenestys. Albumi sisälsi myös coverin Sam & Daven vuoden 1968 hitistä Wrap It Up, jonka Lennox ja Scitti Politti -yhtyeen Green Gartside esittivät duettona. Annie Lennoxista muodostui popikoni, joka pääsi esimerkiksi Rolling Stonen kanteen. Eurythmicsin seuraava pitkäsoitto Touch julkaistiin jo samaisen vuoden marraskuussa. Siitä muodostui yhtyeen ensimmäinen kotimaassaan listakärkeen noussut albumi. Longarilta poimittiin myös kolme singlemenestystä:Who's That Girl nousi kotimaassaan kolmen suosituimman neljävitosen joukkoon, nopeatempoinen ja calypsohenkinen Right by Your Side toi esiin uuden musiikillisen puolen Eurythmicsista ja oli top ten-menestys ja syntetisaattoreita voimakkaasti hyödyntänyt balladi Here Comes the Rain Again nousi kotimaassaan kahdeksanneksi ja Yhdysvalloissa neljänneksi. Kappaleen orkestraatioista vastasi Michael Kamen. Vuonna 1984 ilmestyi minilp Touch Dance, joka sisälsi neljä remiksattua versiota Touchin kappaleista. Samana vuonna julkaistiin myös albumi 1984. Virgin Films oli ottanut yhteyttä yhtyeeseen ja pyytänyt sitä työstämään musiikin Michael Bradfordin moderniin elokuvaversioon George Orwellin teoksesta Nineteen Eighty Four.

 Radford mainitsi kuitenkin myöhemmin, että Eurythmicsin musiikki oli laitettu elokuvaan vastoin hänen toiveitaan ja sillä oli korvattu suurin osa Dominic Muldowneyn originaalista orkestraatiosta. Albumi esiteltiin kuitenkin Eurythmicsin originaalina musiikkina Michael Bradfordin elokuvaversioon Orwellin 1984:sta. Yhtye kertoi tulleensa harhaanjohdetuksi elokuvan tuottajien taholta ja albumi vedettiin joksikin aikaa pois markkinoilta, kunnes asiasta oli käräjöity. Albumin ensimmäinen single Sexcrime nousi viiden suosituimman kappaleen joukkoon kotimaassaan, Australiassa ja ympäri Eurooppaa. Myös Yhdysvalloissa kappale oli menestys tanssilistoilla. Duon seuraava albumi Be Yourself Tonight julkaistiin vuonna 1985 ja se äänitettiin viikon aikana Pariisissa. Albumi edusti bändisoundia huomattavasti edeltäjiään voimakkaammin ja esimerkiksi Dave Stewartin kitaratyöskentely pääsi kunnolla esiin. Albumilla vierailleista artisteista mainittakoon ensi alkuun Stevie Wonder, Aretha Franklin sekä Elvis Costello. Be Yourself Tonight sisälsi neljä suurta singlemenestystä:Would I Lie to You nousi Billboardilla viidenneksi ja Australiassa listakärkeen ja Stevie Wonderin huuliharppusoolon sisältänyt There Must Be An Angel nousi kotimaassaan Eurythmicsin singleistä ainoana listakärkeen. Aretha Franklinin kanssa toteutettu duetto Sisters Are Doing It For Themselves sekä It's Alright (Baby's Coming Back) nousivat myös korkealle listoilla. Syyskuussa 1985 Eurythmics esitti Would I Lie to Youn MTV Music Awardsissa New Yorkin City Hallissa. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto Revenge ilmestyi jo 1986. Se myi hyvin kotimaassaan ja sisälsi singlehitit Missionary Man, Thorn in My Side, When Tomorrow Comes sekä Miracle of Love, joista tosin ainoastaan ensin mainittu menestyi Yhdysvalloissa. Siellä se nousi Album Oriented Rock Chartin kärkeen.

 Albumin julkaisua seurasi massiivinen maailmankiertue, jonka Australian osuudelta kuvattiin myös konserttivideo. Revenge myi lopulta kotimaassaan tuplaplatinaa ja Yhdysvalloissa kultaa. Vuoden 1987 pitkäsoitto Savage merkitsi konevoittoisuudessaan radikaalia muutosta Eurythmicsin soundissa. Jokaisesta albumin kappaleesta tehtiin myös videoversiot. Beethoven (I Love to Listen to) oli singlehitti ja standardeiksi pitkäsoitolta muodostuivat myös I Need a Man ja You Have Placed a Chill in My Heart) Kotimaassaan Savage sijoittui top teniin ja myi lopulta platinaa. Vuonna 1989 ilmestynyt pitkäsoitto We Too Are One merkitsi paluuta poprocksoundiin. Kotimaassaan se nousi listakärkeen ja sisälsi neljä top 30:een päässyttä singlehittiä; Don't Ask Me Why, Revival, The King and Queen of America ja Angel. Albumin julkaisua seurasi syksyllä 1989 alkanut maailmankiertue.Eurythmics oli julkaissut kahdeksan studioalbumia kahdeksan vuoden kuluessa. Vuonna 1990 duo hajosi kaikessa hiljaisuudessa. Seuraavana vuonna julkaistu Greatest Hits-kokoelma muodostui suureksi kansainväliseksi menestykseksi. Vuonna 1993 ilmestyi konserttitaltiointi Live 1983-1989. Annie Lennox julkaisi kaksi sooloalbumia. Vuoden 1992 debyytti Diva sisälsi muun muassa suurhitit No More I Love You's sekä Walking on Broken Glass. Albumi nousi kotimaassaan listakärkeen ja myi aina nelinkertaisesti platinaa. Vuonna 1995 ilmestynyt kakkossoolo Medusa oli niinikään listaykkönen ja se koostui täysin coverkappaleista. Stewart saavutti suuren kansainvälisen hitin vuonna 1990 instrumentaalikappaleella Lily Was Here, jossa saksofonisti Candy Dulferin osuus oli keskeinen. Single nousi Britanniassa kuudenneksi ja oli menestys myös ympäri Eurooppaa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Stewart perusti myös yhtyeen The Spiritual Cowboys, joka julkaisi kaksi pitkäsoittoa 90-luvun alkupuolella.

Stewartin sooloalbumit, vuonna 1995 ilmestynyt Greetings from the Gutter sekä kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Sly-Fi eivät olleet kaupallisia menestyksiä. Eurythmicsin paluu ajoittui 90-luvun loppuun. Vuonna 1999 yhtye julkaisi pitkäsoiton Peace, jolta poimittu single I Saved the World Today missasi kotimaassaan juuri ja juuri top tenin. Remiksattu versio kappaleesta 17 Again nousi kärkeen Yhdysvaltojen Hot Dance/Club Play Music-listalla. Albumin tiimoilta tehty maailmankiertue alkoi syyskuussa 1999 ja päättyi samana vuonna joulukuun kuudentena Lontoon Docklands Arenalla. Kiertueen päätöskonsertista taltioitiin myös video ja dvd. Kaikki kiertueen tulot menivät Greenpeacelle ja Amnestylle. Vuonna 2000 Eurythmics konsertoi useilla eurooppalaisilla festivaaleilla. Kahta vuotta myöhemmin Stewart teki musiikillista yhteistyötä Bryan Ferryn albumilla Frantic. Kesäkuussa 2003 ilmestyi Lennoxin kolmas sooloalbumi Bare, joka nousi viiden suosituimman joukkoon Atlantin molemmin puolin. Kolme albumin singlejulkaisua nousi kärkeen Yhdysvaltojen Hot Dance/Club Play Music -listalla. Kappaleen Into the West Lennox levytti Peter Jacksonin elokuvaan The Lord of the Rings:The Return of the King. Sillä hän saavutti Academy Awardin parhaasta kappaleesta. Stewart teki yhteistyötä Mick Jaggerin kanssa vuonna 2004 julkaistun elokuvan Alfie soundtrackillä. Siltä poimittu kappale Old Habits Die Hard vastaanotti Golden Globen parhaasta elokuvan alkuperäiskappaleesta. Marraskuussa 2005 Eurythmics julkaisi kokoelman Ultimate Collection, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta. Albumilistalla viiden suosituimman joukkoon noussut kokoelma myi kotimaassaan platinaa. Yhtyeen levy-yhtiö RCA julkaisi samassa kuussa Eurythmcisin kahdeksan ensimmäistä pitkäsoittoa remasteroituina ja runsaasti bonusmateriaalia sisältävinä versioina. Myös kaikki albumit sisältävä boxi Boxed ilmestyi. Vuoden 1984 samanniminen soundtrackalbumi ei kuitenkaan ollut mukana, sillä Virgin Recordsilla oli oikeudet kyseiseen levyyn. Samana vuonna Eurythmics pääsi UK Music Hall of Fameen. Vuonna 2007 ilmestyi Lennoxin neljäs sooloalbumi Songs of Mass Destruction, joka nousi top teniin sekä kotimaassaan että Yhdysvalloissa. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi ensimmäinen Lennoxin soolotuotantoa sisältävä kokoelma The Annie Lennox Album. 27. tammikuuta 2014 Lennox ja Stewart esiintyivät The Night That Changed America:Salute to The Beatles. Tapahtuma nauhoitettiin Los Angelesin Convention Centerissä. Beatlesin repertuaarista Lennoxin ja Stewartin valinta kohdistui kappaleeseen The Fool on the Hill. Yhdeksäs joulukuuta 2019 Eurythmics soitti reunion-konserttinsa New Yorkin Beacon Theatressa Stingin organisoimassa hyväntekeväisyyskonsertissa. Eurythmicsin esittämät biisit olivat Would I Lie to You, Here Comes the Rain Again sekä Sweet Dreams (Are Made of This.) Konsertti päättyi sen kaikkien esiintyjien yhteiseen numeroon, joka oli Journeyn Don't Stop Believin'.

Perjantain pohjat:Studioalbumien ässä

Motörhead:Ace of Spades

 

28. joulukuuta 2015 juuri seitsenkymppisenä edesmenneen basisti/solisti Lemmy Kilmisterin luotsaamalle Motörheadille lopullista nousua suureen kastiin oli tullut merkitsemään kyseisen voimatrion vuoden 1979 pitkäsoitto Overkill. Kolmikon legendaarisen kokoonpanon muodostivat Lemmyn lisäksi vuosia matkassa viihtynyt, 11. marraskuuta 2015 Philty Animal Taylor sekä kymmenes tammikuuta 2018 edesmennyt kitaristi Fast Eddie Clarke. Overkilliä seurannut studioalbumi Bomber edusti niin ikään hyvää tasoa, mutta studioäänitteiden osalta Motörheadille todellista taivaankantta merkitsi vuonna 1980 ilmestynyt pitkäsoitto Ace of Spades. Kyseessä voi todeta olevan albumin, jolta täyteraitaa on turha hakea. Legendaarisimmat iskut kiistattomaksi klassikoksi kohotetun nimikappaleen lisäksi lienevät myös keikkabravuureiksi muodostuneet (We Are) the Road Crew sekä The Hammer. Love Me Like A Reptilen kaltaiset kappaleet yllättävät rakenteellisilla koukuillaan eikä Lemmyn vokalisointi suinkaan ole pelkkää karjumista. Shoot You in the Back on nopeatempoisempi rytistys, jonka soolossa Fast Eddie pääsee toden teolla väläyttämään taitojaan. Fast and Loose tarjoaa kekseliästä riffittelyä ja jälleen upeat soolot Clarkelta. Fast and Loose on nimensä väärti rypistys ja Fire Fire jatkaa operointia nopean, mutta silti koukukkaan rockin parissa. Jailbaitin riffissä on jotakin kovin tutunkuuloista, mutta kyseessä on silti eräs kyseisen klassikkoalbumin tiukimmista paloista. Dance-raidalla trion soitto toimii kuin rasvattu ja erityisesti jälleen kerran esimerkillistä tulitusta tarjoavan Fast Eddien osalta. Bite the Bullet on vajaan kahden minuutin mittainen vauhtipala ja sen vastapainoksi Chase is Better than the Catch kestää albumin kappaleista ainoana yli neljä minuuttia. Hieman hitaammalla tempolla etenevä raita lukeutuukin vivahteikkuudessaan klassikkoalbumin kirkkaimpiin helmiin. Motörheadin voi todeta luoneen metallin genressä aivan oman lukunsa, josta on löydettävissä selkeitä vaikutteita erityisesti punkrockista. Yhtyeen kotikonnuilla listalla neljänneksi noussutta Ace of Spadesia seurasi eräs kaikkien aikojen tiukimmista livelevyistä, eli No Sleep til Hammersmith. Vuoden 1982 pitkäsoitto Iron Fist jäi valitettavasti legendaarisimman kokoonpanon viimeiseksi. Thin Lizzyn Brian Robertson korvasi Eddie Clarken onnistuneella tavalla koukukkaampaa tuotantoa edustaneella ja vuonna 1983 ilmestyneellä pitkäsoitolla Another Perfect Day.

Torstain terävä:Monen hardrockin klassikkoyhtyeen basistitaituri

19. joulukuuta 1947 syntynyt ja 23. tammikuuta 2016 keuhkosyöpään menehtynyt  James Stewart alias Jimmy Bain on skotlantilainen basisti, joka on ensisijaisesti tullut tunnetuksi yhteistyöstään kaikkien aikojen heavysolisteihin lukeutuvan Ronnie James Dion kanssa yhtyeissä Rainbow ja Dio. Lisäksi Bain on työskennellyt esimerkiksi Thin Lizzyn johtohahmon Phil Lynottin kanssa ja ollut mukana kirjoittamassa materiaalia hänen sooloalbumeilleen. Bain syntyi Newtonmoressa, Skotlannin Highlandissa. Nuorena teininä hän soitti useissa paikallisissa amatööriyhtyeissä. Bainin vanhempien ja nuorempien veljien muuttaessa Vancouveriin, Kanadaan hän soitti jo ammattimaisesti yhtyeessä Streetnoise. Bain palasi joksikin aikaa Kanadaan vanhempiensa luokse. Ennen palaamistaan Skotlantiin hän liittyi alkuvuodesta 1974 yhtyeeseen Harlot hylättyään The Babys -yhtyeen esittämän tarjouksen. Seuraavaksi Bainia kutsuikin Lontoon musiikkiskene. Häntä pyydettiin liittymään Rainbow-yhtyeeseen Ritchie Blackmoren todennettua hänen esiintymistään Lontoon Marqueella. Bain oli mukana Rainbown vuoden 1976 klassikkoalbumilla Rising ja soitti myös sitä seuranneella maailmankiertueella. Kyseiseltä kiertueelta taltioitiin livetupla Rainbow On Stage. Tammikuussa 1977 Bain sai lähteä Rainbowsta. Seuraavaksi hän keikkaili Euroopassa John Calen kanssa. Kesällä 1978 Jimmy perusti yhtyeen Wild Horses, jossa hän toimi basistin, leadvokalistin ja biisintekijän ominaisuudessa. Lisäksi yhtyeeseeen kuuluivat etenkin Thin Lizzysta tuttu kitaristi Brian Robertson, Uli John Rothin yhtyeessä Electric Sun ja Pat Traversin kanssa soittanut rumpali Clive Edwards sekä UFOssa ja Gary Mooren kanssa myöhemmin soittanut kitaristi Neil Carter. Wild Horses julkaisi Euroopassa EMI:n kautta kaksi albumia; yhtyeen nimeä kantaneen debyytin vuonna 1980 ja seuraavana vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Stand Your Ground.

Jälkimmäisellä Carterin oli korvannut aikaisemmin The Next Bandissa soittanut John Lockton. Robertson ja Edwards jättivät molemmat yhtyeen vuoden 1981 kesäkuussa. Robertson siirtyi seuraavana vuonna kitaroimaan Motörheadiin ja Edwards liittyi Whitesnake-kitaristi Bernie Marsdenin S.O.S. -yhtyeeseen. Bain kasasi Wild Horsesin uudelleen viisimiehisellä kokoonpanolla, johon tulivat mukaan Lautrec-yhtyeen solisti Reuben Archer ja kitaristi Laurence Archer sekä The Next Bandin rumpali Frank Noon, mutta kyseinen lineup oli lyhytikäinen. Seuraavaksi Bain työskenteli Family-yhtyeen johtohahmon Roger Chapmanin, Roy Harperin, Gary Mooren sekä Kate Bushin kanssa. Bain oli mukana viimeksi mainitun vuonna 1982 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Dreaming. Vuonna 1983 Bain jatkoi yhteistyötään Ronnie James Dion kanssa. Hänestä tuli basisti Ronnien liidaamaan Dio-yhtyeeseen. Dion kyseisenä vuonna ilmestyneellä legendaarisella debyyttialbumilla Holy Diver Bain oli mukana kirjoittamassa muun muassa nimikappaletta sekä toista keskeistä raitaa Rainbow in the Dark. Bain osallistui useiden kappaleiden kirjoittamiseen myös Dion pitkäsoitoilla The Last in Line, Sacred Heart, Dream Evil sekä Killing the Dragon. Kun viihdeteollisuus 80-luvun puolivälissä oli voimakkaasti mukana hyväntekeväisyystyössä, Bain perusti säätiön Hear N' Aid, jolla rockmuusikot keräsivät varoja maailman nälkää näkeville. Vivian Campbellin ja Ronnie James Dion kanssa Bain oli kirjoittamassa kappaletta Stars, joka on tulkittavissa heavyrockin vastauksena USA for African We Are the Worldille. Starsin vaikutus hyväntekeväisyyteen oli merkittävä. Oman osuutensa sen tuotoista Bain lahjoittaa eräälle suosikkihyväntekeväisyyskohteelleen Children of the Nightille. Syksyllä 1989 Bain perusti solisti Mandy Lionin kanssa yhtyeen World War III.

Sen nimikkoalbumi ilmestyi seuraavana vuonna, jonka jälkeen yhtye lopetti toimintansa. Bainin sooloprojekti The Key edusti melodisempaa ja jopa kaupallisempaa tyyliä. Kitaristina oli World War III:ssa soittanut Tracy G, joka kyseisen projektin ajan oli lainassa Dion tuonaikaisesta lineupista. Vuonna 2000 ilmestynyt konseptialbumi Magica merkitsi Bainin paluuta Dion riveihin. Hän soitti myös sitä seuranneella yhtyeen pitkäsoitolla Killing the Dragon. Vuonna 2005 Bain ryhtyi jälleen yhteistyöhön Black Sabbathista ja Diosta tutun rumpalin Vinnie Appicen kanssa. Kyseiset projektit olivat Hollywood All Starz sekä 3 Legged Dog. Niistä ensin mainittu soitti keikkakontekstissa jäsentensä suurimpia hittejä; jälkimmäinen julkaisi hyvän vastaanoton saavuttaneen ja uudesta materiaalista koostuneen albumin. Hollywood All Starzissa oli lisäksi mukana muun muassa Quiet Riotista tuttu Carlos Cavazo. David Lee Wilsonille antamassaan haastattelussa Bain pahoitteli Vinnie Appicen päätöstä jättää molemmat yhtyeet voidakseen keskittyä konsertoimaan Dion aikaiseen Black Sabbathin tuotantoon erikoistuneessa yhtyeessä Heaven and Hell. Vuonna 2013 perustettiin yhtye Last in Line, jossa ovat mukana Bain, Vivian Campbell, Vinnie Appice, kosketinsoittaja Claude Schnell sekä solisti Andrew Freeman. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta yhtyeen jäsenet ovat olleet mukana Dion legendaarisimmilla pitkäsoitoilla sekä muusikkoina että biisintekijöinä ja he soittavat tuotantoa juuri kyseisiltä albumeilta. Bain ehti olla mukana Last in Linen vuonna 2016 ilmestyneellä albumilla Heavy Crown.

Keskiviikon klassikko:The Clashin legendaarinen tripla-albumi

Sandinista! on The Clashin neljäs, joulukuussa 1980 ilmestynyt pitkäsoitto. Kyseessä on tripla-albumi, joka sisältää 36 kappaletta, kuusi kullakin levypuoliskolla. Monipuolinen albumikokonaisuus tarjoaa todellisen musiikillisten tyylilajien kirjon, eli funkia, reggaeta, jazzia, gospelia, rockabillya, folkia, dubia, rhythm and bluesia, calypsoa ja rapia. Ensimmäistä kertaa yhtyeen historiassa biisintekokrediittejä ei merkitty ainoastaan Joe Strummerin ja Mick Jonesin, vaan yleisesti The Clashin nimiin ja tripla-albumi voitiin näin ollen julkaista edulliseen hintaan. Levyn nimi viittaa Nigaracuan sissiliikkeeseen. The Village Voicen kriitikkoäänestyksessä Sandinista! valittiin vuoden albumiksi. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Sandinista! sijoittui sijalle 404. Slant Magazine listasi vuonna 2012 80-luvun parhaat albumit ja Sandinista! saavutti sijan 85. Pitkäsoitto äänitettiin vuoden 1980 aikana Lontoossa, Manchesterissa, Jamaikalla ja New Yorkissa. Sen tuottamisesta vastasi yhtye itse, mikä merkitsi ensisijaisesti Strummeria ja Jonesia. Äänittämisestä ja miksaamisesta huolehti Bill Price. Joidenkin kappaleiden dubversioista ja lauluosuuksista vastasi Mikey Dread, joka oli työskennellyt yhtyeen kanssa niinikään vuonna 1980 ilmestyneellä singlellä Bankrobber. Reggaen vaikutus ja kaikua hyödyntävä soundi olivat kuultavissa jopa albumin suorimmissa rockkappaleissa.

Albumilla vierailleista muusikoista mainittakoon Ian Dury & The Blockheadsin basisti Norman Watt-Roy, solisti Ellen Foley, Eddie & The Hot Rodsin jäsenistöön kuulunut Lew Lewis sekä Strummerin ystävä ja musiikillinen yhteistyökumppani Tymon Dogg, joka soitti viulua, toimi solistina ja kirjoitti kappaleen Lose This Skin. Myöhemmin Dogg oli mukana Strummerin yhtyeessä The Mescaleros. Kyseessä on myös ainoa The Clashin albumi, jolla kaikki yhtyeen jäsenet laulavat leadia. Rumpali Topper Headon tekee harvinaislaatuisen vokaalisuorituksen discokappaleessa Ivan Meets GI Joe ja basisti Paul Simonon vokalisoi kappaleen The Crooked Beat. Singleinä tripla-albumilta julkaistiin The Call Up, Hitsville UK sekä The Magnificent Seven. Lehdistöä ja radiota varten levystä julkaistiin yksittäinen albumi nimeltä Sandinista Now! Sen ykköspuoli sisälsi kappaleet Police on My Back, Somebody Got Murdered, The Call Up, Washington Bullets, Ivan Meets GI Joe ja Hitsville UK, Kakkospuolelta löytyivät Up in Heaven (Not Only Here), The Magnificent Seven, The Leader, Junco Partner, One More Time ja The Sound of the Sinners. Kappaletta Washington Bullets voi pitää siihen mennessä Joe Strummerin selkeimpänä poliittisena kannanottona. Kappaleen tekstissä Strummer käsittelee konflikteja ympäri maailmaa; Chilessä, Nicaraguassa, Kuubassa, Afganistanissa ja Tiibetissä. Originaalin triplavinyylin mukana seurasi tekstiliite, joka oli kekseliäästi nimetty Armagideon Times no 3:ksi. Numerot yksi ja kaksi olivat nimittäin The Clashin fanzineja. Albumin tuplacd-versio sisältää tekstiliitteen luonnollisesti pienikokoisemman näköispainoksen.

Tiistain tukeva:Jefferson Airplanen ja Hot Tunan kitaristi ja paljon muuta

23. joulukuuta 1940 syntynyt Jorma Ludvig Kaukonen Jr. on amerikkalainen blues, folk- ja rockkitaristi, jonka tunnetuimpiin yhtyeisiin lukeutuvat Jefferson Airplane ja Hot Tuna. Sadan parhaan kitaristin listallaan Rolling Stone rankkasi Kaukosen sijalle 54. Washington DC:ssä syntyneellä Kaukosella on suomalalaiset isovanhemmat ja äitinsä puolelta venäjänjuutalaiset sukujuuret. Kitaransoiton hän opetteli teini-iässä. Ennen Washingtoniin muuttoa Kaukosen perhe asui Filippiineillä ja vaihtoi asuinpaikkaa usein isän työtehtävien mukaan. Washingtonissa teinit Kaukonen ja tuolloin kuusikielistä kitaraa soittanut tuleva Jefferson Airplane -basisti Jack Cassidy perustivat yhtyeen The Triumphs. Antiochin collegessa opiskellessaan Kaukosen ystävä Ian Buchanan opetti hänelle sormitekniikkaan perustunutta kitaransoittoa. Buchanan myös tutustutti Kaukosen Reverend Gary Davisin musiikkiin. Davisin kappaleilla on ollut merkittävä osuutensa Kaukosen repertuaarissa koko hänen uransa ajan. Vuonna 1962 Kaukonen muutti San Francisco Bayn alueelle ja Santa Claran yliopistoon. Hän toimi San Josen Benner Music Companyssa kitaransoiton opettajana. Bluespuristina itseään pitäneellä Kaukosella ei ollut kunnianhimoa soittaa rockyhtyeessä. Sooloartistina Kaukonen soitti kahviloissa.  Akustisine kitaroineen häntä kuullaan Janis Joplinin historiallisella vuoden 1964 nauhoituksella. Se tunnetaan nimellä Typewriter Sessions, sillä taustalla kuullaan Kaukosen ensimmäisen vaimon Margaretan naputtavan kirjoituskoneella. Jefferson Airplanen perustajajäsen Paul Kantner pyysi Kaukosta yhtyeensä harjoituksiin. Kaukonen vakuuttui sähkökitaraa varten tarjolla olleiden efektien määrästä. Vaikkei Kaukonen Jefferson Airplanessa ollessaan ollut erityisen keskeinen biisintekijä tai solisti, hänen vaikutuksensa useisiin yhtyeen tuotannon merkittäviin kappaleisiin oli silti huomattava.

 Kakkosalbumi Surrealistic Pillown kappaleessa Embryonic Journey Kaukonen esittelee virtuoositeettiään akustisen kitaran parissa. Seuraavalla albumilla After Bathing at Baxter's Kaukonen esitteli raaempaa soundia, jollaiseen häntä olivat inspiroineet etenkin Paul Butterfield Bluesbandin kitaristi Mike Bloomfield sekä Cream, jotka kumpikin olivat konsertoineet San Franciscossa. Tyylilliset muutokset olivat erityisen selkeästi kuultavissa happorockia edustaneessa kappaleessa Last Wall of the Castle sekä yli yhdeksänminuuttisessa instrumentaalikappaleessa Spare Scaynge, jonka Kaukonen oli kirjoittanut Airplanen rytmiryhmän; basisti Jack Casidyn ja rumpali Spencer Drydenin kanssa. Kyseiselle kappaleelle tunnusomainen improvisaatio oli keskeistä myös vuonna 1968 nauhoitetuissa vapaamuotoisissa jamikappaleissa Thing ja Bear Melt. Live at the Fillmore East -albumin kansiteksteissä Kaukonen kirjoittaa kyseisten kappaleiden sisältävän monimutkaisia, harjoiteltuja sovituksia. Kaksi Hot Tuna -yhtyeen avaintuotantoon lukeutuvaa kappaletta; Rock Me Baby sekä gospelkappale Good Shepherd levytettiin myös vuosien 1968-69 aikana. Jefferson Airplanen vuoden 1968 pitkäsoitolta Crown of Creation löytyvä kappale Star Track on myös Kaukosen käsialaa. Sen teksti käsittelee elämistä nopeasti saavutetun kuuluisuuden kanssa. Vuoden 1971 Jefferson Airplane -albumilla Bark on kolme Kaukosen sävellystä; instrumentaali Wild Turkey, Feel So Good sekä tekstinsä osalta omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Third Week in Chelsea. Jefferson Airplanen 70-luvun viimeiselle studialbumille Long John Silver Kaukonen sävelsi kappaleet Trial by Fire, jota hän soittaa edelleen konserteissaan sekä albumin raskaan päätöskappaleen Eat Starch Mom, joka lienee ainoa Kaukosen säveltämä kappale, jossa Grace Slick on leadvokalistina.

 60- ja 70-lukujen vaihteessa Kaukonen ja Casidy perustivat yhtyeen Hot Tuna, jonka kanssa he saattoivat soittaa niin pitkään kuin halusivat. Yhtyeen varhaisessa inkarnaatiossa olivat mukana Airplanen vokalisti Marty Balin sekä rumpali/vokalisti Joey Covington. Kyseinen line up tuli tiensä päähän tehtyään epäonnistuneen levytysmatkan Jamaikalle. Sen tuloksia ei koskaan julkaistu. Kaukosen ja Casidyn muodostamasta Hot Tunasta muodostui Kaukoselle kanava esitellä taitojaan akustisen bluesin soittajana. Yhtyeen debyyttialbumi oli täysin akustinen ja äänitetty livenä. Jefferson Airplanen hajottua vuonna 1972 Hot Tuna muuttui sähköiseksi. Airplanen loppuaikoina viulistina toiminut Papa John Creach liittyi yhtyeeseen kahden seuraavan pitkäsoiton ajaksi. Kappaleella Ja Da (Keep on Truckin') Hot Tuna saavutti FM-radiohitin. Se oli yhtyeen kolmannelta ja samalla ensimmäiseltä studioalbumilta Burgers. Kaukosen osuus biisintekijänä kasvoi merkittävästi ja Hot Tunan seuraava albumi Phosphorescent Rat olikin ainoastaan yksi coverkappale. Viidennestä, vuonna 1974 ilmestyneeestä pitkäsoitostaan America's Choice lähtien yhtyeen kokoonpanoa täydensi rumpali Bob Steeler. Tämä merkitsi Hot Tunan soittovolyymin kasvua ja myös yhtyeen musiikillinen tyyli muuttui lähemmäksi voimatrio-tyyppistä soitantaa. Samalla Kaukosen tekstit saivat mystisiä sävyjä. Hot Tuna tuli tunnetuksi pitkistä konserteistaan ja instrumentaalijammailustaan. Vuonna 1974 Kaukonen levytti myös ensimmäisen ja menestyksekkäimmän sooloalbuminsa Quah yhdessä Tom Hobsonin kanssa. Jack Casidyn tuottama albumi sisälsi yllättäen myös jousia ja Kaukonen esitteli sillä akustista sormitekniikkaansa. Hän konsertoi ahkerasti koko 70-luvun sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Hot Tuna hajosi siltä erää vuonna 1978 ja Kaukonen julkaisi ensin toisen sooloalbuminsa Jorma, joka oli yhdistelmä hänen akustista ja sähköistä tyyliään.

 Seuraavaksi Kaukonen muodosti yhtyeen Vital Parts. Sen rumpaleina ehtivät vaikuttaa Bob Steeler, Danny O' Brien ja John Hanes. Basistina oli Denny DeGorio ja vuonna 1980 yhtyeeltä julkaistiin albumi Barbeque King. Yleisö ei lämmennyt Kaukosen punkahtavalle imagolle ja albumi sai siinä määrin vaisun vastaanoton, että RCA pudotti Kaukosen palkkalistoiltaan. Kaukonen jatkoi sooloartistina soittaen ympäri Yhdysvaltoja isoissakin keikkapaikoissa, kuten Philadelphian Chestnut Cabaretissa, New Jerseyn Capitol Theatressa ja New Yorkin Port Chesterissä. Kuten Hot Tunan aikoina, Kaukonen soitti huomattavan pitkiä settejä. Yleensä hän aloitti tunnin akustisella osuudella soittaen sitten kaksi tuntia sähköisesti. Hot Tunan reunion ajoittui 80-luvun loppuun. Yhtyeen vuoden 1988 konsertissa Fillmore Auditoriumissa lavalle saapuivat yllätyksellisesti Airplanen Paul Kantner ja Grace Slick. Menestyksekkääksi osoittautunut esiintyminen helpotti osaltaan Jefferson Airplanen vuoden 1989 paluukiertueen ja albumin toteutumista. Vuonna 1984 Kaukonen oli mukana Robert Hunterin albumilla Amagamalin. Julkaisijana oli Relix Records, joka toimi Hot Tunan levy-yhtiönä vuoteen 2000 ja julkaisi yhtyeeltä albumit Classic Hot Tuna Acoustic, Classic Hot Tuna Electric, Live at Sweetwater ja Live at Sweetwatet Two. Kaksi merkittävää albumia, joilla Kaukonen oli mukana, ovat David Crosbyn vuoden 1971 If I Could Only Remember My Name sekä Warren Zevonin vuoden 1989 pitkäsoitto Transverse City.  Vuonna 1999 Kaukonen soitti useita konsertteja Phil Lesh & Friendsin kanssa. Nykyisin Kaukosella on soolodiili Red House Recordsin kanssa. Jack Casidyn ja esimerkiksi Barry Mitterhoffin kanssa Kaukonen levyttää ja keikkailee edelleen Hot Tunan nimellä. Kaukosen vuoden 2002 erinomaiset arvostelut saavuttaneella albumilla Blue Country Heart hän teki yhteistyötä nashvillelaisen bluegrass-yhtyeen kanssa. Kaukosen tuorein sooloalbumi on vuoden 2015 helmikuussa julkaistu Ain't in No Hurry. John Hurlbutin kanssa hän on työstänyt vuosina 2020 ja 2021 ilmestyneet pitkäsoitot The River Flows ja The River Flows Volume Two.

Maanantain mainio:Uudesta tuotannosta koostuva kova kakkosalbumi

Kiss:Hotter than Hell

Solisti/kitaristi Paul Stanleyn, soolokitaristi Ace Frehleyn, rumpali/solisti Peter Crissin ja basisti/solisti Gene Simmonsin, eli Kissin legendaarisen kokoonpanon lokakuussa 1974 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Hotter than Hell sijoittuu laadullisesti melkoisen lähelle vain puolta vuotta aikaisemmin ilmestynyttä yhtyeen ikilegendaarista debyyttialbumia. Levyn kymmenestä raidasta kolme, eli parhaimmistoon kuuluvat nimikappale, Got to Choose sekä tavanomaisesta poiketen Peter Crissin vokalisoima Mainline on Stanleyn käsialaa. Simmons vastaa yksin raidoista Watching You ja All the Way. Rockrevitys Let Me Go Rock and Roll on parivaljakon Stanley ja Simmons yhteistyötä. Se julkaistiin pitkäsoiton ainoana singlepoimintana, mutta ei menestynyt. Kirkkain mestariteos Simmonsin vokalisoimista kappaleista, Going Blind on tehty yhdessä Stephen Coronellin kanssa jo Wicked Lester – yhtyeen aikana. Stanley ja Frehley ovat työstäneet yhteisesti edellisen vokalisoiman Comin’ Homen. Parasite ja unohdettu klassikko Strangeways ovat Ace Frehleyn käsialaa. Niistä edellisen laulaa Simmons, jälkimmäisen Criss.

Strangewaysin kitarasooloa pidetään eräänä Frehleyn kaikkien aikojen parhaista. Los Angelesissa äänitetyn Hotter than Hellin yleistunnelma on tulkittavissa edeltäjäänsä tummasävyisemmäksi. Myös japanilaistyyppisestä kannestaan muistetun albumin työnimi oli The Harder They Come. Hotter than Hell ei saanut osakseen kovin suurta promootiota lukuun ottamatta albumin hyväksi tehtyä televisiomainosta. Kesäkuussa 1977 albumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Yhdessä edeltäjänsä ja seuraajansa Dressed to Killin kanssa se muodostaa Kissin saagan ensimmäisen ja monien mielestä kiehtovimman luvun.

Sunnuntain extra:Rory Gallagherin luottobasisti ja muutakin

19. joulukuuta 1951 Belfastin Antrimissa, Pohjois-Irlannissa syntynyt John Gerrard, eli Gerry McAvoy on bluesrockbasisti, joka soitti legendaarisen irlantilaiskitaristin Rory Gallagherin kanssa vuosina 1970-1991 ja myöhemmin bluesrockyhtyeessä Nine Below Zero vuoteen 2011 saakka. Nuoruudessaan McAvoy kuunteli siskonsa levykokoelmaa ja hänen diggauskohteisiinsa lukeutuivat erityisesti Buddy Holly, Rolling Stones ja Beatles. 13-vuotiaana McAvoy osti belfastilaisesta levykaupasta käytetyn Muddy Watersin lp:n ja omien sanojensa mukaan se muutti hänen elämänsä. Pian tämän jälkeen hän alkoi soittaa yhtyeissä. McAvoy aloitti rytmikitaristina ennen kuin vaihtoi instrumentikseen basson. Myöhemmin hän liittyi yhtyeeseen Deep Joy, jonka ohjelmistossa oli Motownin tuotantoa sekä 60-luvun pophittejä. Kyseisessä yhtyeessä McAvoy soitti aluksi rumpali Brendan O' Neillin kanssa. O' Neill konsertoi myöhemmin Rory Gallagherin kanssa ja soitti hänen kolmella viimeisellä pitkäsoitollaan; albumeilla Jinx, Defender sekä Fresh Evidence. Deep Joy asettui lopulta Lontooseen, mutta lopetti toimintansa loppuvuodesta 1970. Samoihin aikoihin hajosi myös Rory Gallagherin johtama bluesrocktrio Taste. Gallagher otti yhteyttä Belfastiin palanneeseen McAvoyhin ja pyysi tätä palaamaan Lontooseen ja saapumaan treeneihin. Kaksikko jammaili loppuaikoina Deep Joyssa soittaneen rumpalin Wilgar Campbellin kanssa ja kyseisestä line upista muodostui Rory Gallagherin ensimmäinen kiertuekokoonpano. McAvoy aloitti blueslevyjen kuuntelun nuorella iällä. Rockin lisäksi hänen keskeisiin vaikuttajiinsa ovat kuuluneet Muddy Waters, Paul McCartney sekä Jet Harris. Omaelämäkerrassaan McAvoy mainitsee velipuolellaan olleen merkittävä vaikutus hänen musiikkimakunsa kehittymiseen. Enimmäkseen hän soittaa Fenderin bassoja, mutta keikkakontekstissa hänen keskeisin instrumenttinsa on musta Music Man StingRay. Lisäksi McAvoylla on käytössään musta Silvertonen basso. 18. joulukuuta 2011 McAvoy soitti tähän mennessä viimeisen konserttinsa bluesrockyhtye Nine Below Zeron jäsenenä Leicesterin The Musician-nimisessä keikkapaikassa. Nine Below Zeron jätettyään McAvoy perusti yhtyeen Gerry McAvoy's Band of Friends. Toukokuun puolivälissä 2014 yhtye soitti konsertin Derbyn Flowerpotissa ja juhlisti samalla Rory Gallagherin musiikkia. Lämmittelyesiintyjänä toimi akustinen bluessolisti ja biisintekijä Matt Woosey. McAvoyn elämäkertakirja Riding Shotgun:35 Years on the Road with Rory Gallagher and Nine Below Zero ilmestyi vuonna 2005.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen rocksolisteista

17. joulukuuta 1949 syntynyt Paul Bernard Rodgers on englantilainen laulaja, lauluntekijä, muusikko ja instrumentalisti, joka tunnetaan parhaiten menestyksestään 60- ja 70-luvuilla leadvokalistina yhtyeissä Free ja Bad Company. 80- ja 90-luvun alussa Rodgers johti pienemmästä suosiosta nauttineita yhteitä The Firm ja The Law, joiden jälkeen hän siirtyi sooloartistiksi. Viime vuosina hän on levyttänyt ja konsertoinut Queenin kanssa. Rodgersin diggarit kutsuvat häntä nimellä The Voice. Rolling Stonen äänestyksessä sadasta kaikkien aikojen parhaasta solistista Rodgers saavutti sijan 55. Vuonna 2011 Rodgers vastaanotti brittiläisen akatemian Ivor Novello -palkinnon merkittävästä vaikutuksestaan brittiläiseen musiikkiin. Monet keskeiset rocksolistit, kuten David Coverdale, Joe Lynn Turner ja Bruce Dickinson ovat maininneet Rodgersin keskeiseksi vaikuttajakseen. Vuonna 1991 John Mellencamp nimesi hänet kaikkien aikojen parhaaksi rocklaulajaksi. Myös Queenin Freddie Mercury piti Rodgersin aggressiivisesta tyylistä. Rodgers syntyi Middlesbroughissa, Englannissa. Hän aloitti basistina, mutta siirtyi nopeasti solistin tehtäviin yhtyeessä The Roadrunners. Juuri ennen kuin yhtye siirtyi Lontoon musiikkiskeneen, sen nimeksi vaihtui The Wildflowers. Yhtyeen muihin jäseniin kuuluivat tuleva Whitesnake-kitaristi Micky Moody ja myöhemmin Elvis Costello & The Attractionsissa soittanut Bruce Thomas. Vuonna 1968 Rodgers jätti jälkensä brittiläiseen musiikkiskeneen bluesrockyhtye Freen laulajana ja lauluntekijänä. Kahta vuotta myöhemmin yhtye saavutti kansainvälisen hitin kappaleella Alright Now, jonka Rodgers kirjoitti yhtyeen basistin Andy Fraserin kanssa. Biisi nousi listakärkeen yli 20 maassa ja vuoteen 1990 mennessä se oli saavuttanut Yhdysvalloissa yli miljoona radiosoittokertaa. Kyseinen kappale esitteli Rodgersin laulutyylin ja muovasi samalla osaltaan brittiläistä bluesrocksoundia.

 Hetken aikaa Free oli esimerkiksi Led Zeppelinin tavoin eräs suosituimmista brittiyhtyeistä. Freen bluesia, balladeita ja rockia yhdistäneistä pitkäsoitoista neljä nousi yhtyeen kotimaassa viiden suosituimman joukkoon. Kun Alright Now vuonna 2000 saavutti kahden miljoonan radiosoiton rajan Britanniassa, Rodgers sai palkinnon toisena kappaleen kirjoittajista. Freen hajottua keväällä 1971 Rodgers muodosti trion Peace basisti Stewart McDonaldin ja rumpali Mick Underwoodin kanssa. Rodgers vaikutti yhtyeen vokalistina ja kitaristina. Peace toimi Mott the Hooplen vuoden 1971 brittikiertueen lämmittelijänä, mutta hajosi, kun Free palasi yhteen alkuvuodesta 1972. Peacen kappaleista kaksi pääsi mukaan vuonna 2000 ilmestyneelle Freen kokoelmaboxille Songs of Yesterday ja lisäksi mukana oli yksi Rodgersin The Maytalsin kanssa levyttämä kappale. Peacen BBC:n Top Gear -ohjelmassa joulukuussa 1971 tapahtuneesta esiintymisestä on liikkunut bootlegnauhoitus. Seuraavan yhtyeensä Bad Companyn Rodgers muodosti Mott the Hooplen kitaristin Mick Ralphsin kanssa. Mukaan tulivat myös Rodgersin yhtyetoveri Freestä; rumpali Simon Kirke ja basistiksi aikaisemmin progeyhtye King Crimsonissa soittanut Boz Burrell. Bad Company oli ensimmäinen Led Zeppelinin uudelle levy-yhtiölle Swan Songille kiinnitetty yhtye. Se konsertoi menestyksekkäästi vuodesta 1973 vuoteen 1982 ja saavutti useita singlehittejä, kuten Can't Get Enough, Shooting Star, Bad Company ja Run with the Pack. Kahdessa viimeksi mainitussa Rodgers soitti pianoa, kappaleessa Rock N' Roll Fantasy kitaraa ja Bad Companyn esikoisalbumin päättäneessä balladissa Seagull Rodgers vastasi kaikista instrumenteista. Bad Company saavutti kuusi platinalevyä. Rodgers jätti yhtyeen vuonna 1982 sen suosion huipulla, sillä hän halusi viettää aikaa perheensä kanssa.

 Lokakuussa 1983 Rodgers julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Cut Loose, jolle hän oli säveltänyt kaikki kappaleet ja vastasi itse myös kaikista instrumenteista. Billboardin listalla pitkäsoitto ei sijoittunut sadan suosituimman joukkoon. Jimmy Pagen kanssa Rodgers esiintyi ensiksi hyväntekeväisyyskiertueella US ARMS Tour. Sen primus motorina toimi Eric Clapton ja lisäksi mukana olivat esimerkiksi Jeff Beck, Joe Cocker ja Stevie Winwood. Kiertue oli saanut lähtölaukauksensa Small Facesistä ja The Facesistä tutun Ronnie Lanen kamppailusta MS tautia vastaan. Rodgers ja Page yhdistivät voimansa yhtyeessä The Firm. Se teki kaksi pitkäsoittoa ja kiertuetta. Yhtyeen albumit The Firm ja Mean Business saavuttivat kohtalaisen menestyksen ja ne sisälsivät radiohitit Radioactive, Satisfaction Guaranteed ja All the King's Horses, joista viimeksi mainittu tosin menestyi ainoastaan yhtyeen kotimaassa. Samoihin aikoihin ilmestyi Rolling Stones-basisti Bill Wymanin kasaaman yhtyeen Willie and the Poor Boysin rockcovereista koostunut nimikkopitkäsoitto. Rodgers ja Page olivat mukana albumilla Otis Redding -laina These Arms of Minen muodossa. Kyseinen kappale päätyi myös pitkäsoiton videobiisiksi. Vuonna 1991 Rodgers muodosti yhtyeen The Law Small Facesistä, The Facesistä ja The Whosta ensisijaisesti tutuksi tulleen rumpalin Kenny Jonesin kanssa. Yhtyeen kappale Laying Down the Law nousi Billboardin AOR-listan kärkeen, mutta yhtyeen nimeä kantanut pitkäsoitto ei päässyt Billboardin sadan suosituimman joukkoon. Jimi Hendrixiltä saamiaan vaikutteita Rodgers toi esiin levyttämällä Hendrix-cover Bold as Loven Hendrixin tribuuttialbumille In from the Storm Billy Coxin, Buddy Milesin, Steve Vain ja Lontoon Metropolitan Orchestran kanssa. Journeyn kitaristin Neal Schonin kanssa Rodgers julkaisi viiden kappaleen livecd:n The Hendrix Set, joka koostui luontevasti Hendrix-covereista.

 Kyseinen kokoonpano teki myös kiertueen Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 1993 Rodgers julkaisi pitkäsoiton Muddy Water Blues:A Tribute to Muddy Waters. Albumin nimikappale oli Rodgersin käsialaa ja pitkäsoitolla soittaneista kitaristeista mainittakoon Brian May, Jeff Beck, Steve Miller, Buddy Guy, Brian Setzer sekä Slash. Woodstockin 25-vuotisjuhlakonserttia varten vuonna 1994 Rodgers kasasi Paul Rodgers Rock and Blues Revuen, johon kuuluivat rumpali Jason Bonham, Freen basisti Andy Fraser ja kitaristit Slash ja Schon. Vuonna 1995 Rodgers perusti Paul Rodgers Bandin basisti Jaz Lochrien, rumpali Jimmy Copleyn ja kitaristi Geoff Whitehornin kanssa. Yhtye konsertoi tiiviisti Euroopassa ja Yhdysvalloissa vuoteen 1998 asti ja julkaisi kolme pitkäsoittoa; Now, Now and Live sekä Electric. Niistä ensin mainittu sijoittui top 40:ään. Single Soul of Love oli puolen vuoden ajan tehosoitossa 86 yhdysvaltalaisella radioasemalla, mutta ei menestynyt kaupallisesti. Vuonna 1997 vuorossa oli maailmankiertue. Vuonna 1999 ilmestyi The Original Bad Company Anthology, jolta löytyvä uusi single Hey Hey nousi Billboardin US BDS -listan kärkeen. Toinen kyseisen tuplakokoelman uusi kappale, Hammer of Love oli Rodgersin käsialaa ja se nousi sijalle kaksi. Samaisena vuonna Bad Companyn originaali kvartetti konsertoi Yhdysvalloissa 20 vuoden tauon jälkeen. Vuonna 2000 ilmestyi Rodgersin kuudes sooloalbumi Electric ja siltä poimittu single Drifters nousi Yhdysvaltojen rockradion kärkeen. Samana vuonna Rodgers heitti loppuunmyydyt konsertit Englannissa, Skotlannissa, Australiassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Samana vuonna Rodgers, Jimmie Vaughan, Levon Helm ja monet keskeiset bluesartistit, kuten Johnie Johnston ja James Cotton soittivat loppuunmyydyn konsertin Clevelandissa otsikolla Muddy Water Blues:A Tribute to Muddy Waters.

 Keväällä 2001 Rodgers palasi loppuunmyydyille keikoille Englantiin, Skotlantiin ja Australiaan. Kesällä oli vuorossa Yhdysvaltain-kiertue Bad Companyn kanssa. Vuonna 2002 seurasi Bad Companyn ensimmäinen virallinen livecd ja dvd In Concert:Merchants of Cool. Kaikkien yhtyeen hittien lisäksi mukana oli Rodgersin kirjoittama uusi single Joe Fabulous, joka nousi kärkeen Classic Rock Radion listalla ja top 20:een myös Yhdysvaltojen valtavirran rockradiossa. The Joe Fabulous -kiertue alkoi Yhdysvalloista ja Britanniassa se myytiin loppuun. Lontoossa Rodgers esiintyi Jeff Beckin kanssa Royal Festival Hallissa. Vuonna 2003 Rodgers konsertoi Yhdysvalloissa sooloartistina 25 konsertin ajan. Hänen sooloyhtyeeseensä kuului esimerkiksi aikaisemmin Heartissa soittanut Howard Leese. Jools Hollandin albumilla Small World Big Band Rodgers esitti kappaleen I Told the Truth. Pitkäsoiton muista vierailijoista mainittakoon Eric Clapton, Ronnie Wood ja Ringo Starr. Lontoon Royal Albert Hallissa Rodgers heitti kaksi loppuunmyytyä konserttia Hollandin ja tämän 18 henkisen rhythm and blues-orkesterinsa kanssa. Lisäksi seurasi useita esiintymisiä Britannian tv:ssä. Lontoon Royal Festival Hallissa Rodgers oli Jeff Beckin kanssa mukana viikon kestäneessä hyväntekeväisyyskonserttien sarjassa. Ohjelmistossa oli vanhoja klassikoita Beckin repertuaarissa ja kyseisessä konserttisarjassa olivat lisäksi mukana esimerkiksi John McLaughlin, Roger Waters ja The White Stripes. Alkuvuodesta 2004 Rodgers esiintyi esimerkiksi Mitch Mitchellin, Billy Coxin ja Buddy Guyn kanssa kolmessa loppuunmyydyssä konsertissa Seattlessa, Portlandissa ja San Franciscossa nimellä Experience Hendrix. Wembleyllä Rodgers esiintyi Fender Stratocasterin 50-vuotisjuhlissa David Gilmourin, Gary Mooren, Ronnie Woodin, Brian Mayn ja Joe Walschin kanssa.

 The Four Topsit kutsuivat Rodgersin mukaan omiin 50-vuotisjuhliinsa Motownin Opera Houseen. Four Topsien lisäksi Rodgers esiintyi Aretha Franklinin, Sam Mooren, Mary Wilsonin ja Asford and Simpsonin kanssa. Loppuvuodesta 2004 menestyksekkään tv-esiintymisen jälkeen Brian May ja Roger Taylor ehdottivat Rogersille yhteistyötä. Rodgersin oli tarkoitus toimia leadvokalistina Euroopan kiertueella. Nimellä Queen + Paul Rodgers konsertoitiinkin ympäri maailmaa vuosina 2005-2006. Return of the Champions-niminen livelevy ja dvd sisälsivät Queenin lisäksi kappaleita Freen ja Bad Companyn repertuaarista. Liveäänitykset olivat Sheffieldin Hallam FM Areenalta toukokuulta 2005. Seuraavana vuonna vuorossa oli toinen dvd Super Live Japan. Kesällä 2006 Rodgers keskittyi jälleen soolouraansa. Hänen maailmankiertueensa alkoi Yhdysvalloista, jatkoi Japaniin ja päättyi lokakuussa Skotlantiin. Elokuussa Brian May oli ilmoittanut kotisvullaan, että Queen alkaisi työstää uutta materiaalia Rodgersin kanssa ja äänitykset tapahtuisivat Taylorin kotona. Huhtikuussa 2007 Rodgers julkaisi konserttitaltioinnin Live in Glasgow, joka oli äänitetty hänen edellisen vuoden kiertueeltaan. Seuraavassa kuussa samasta, lokakuussa 2006 pidetystä konsertista julkaistiin dvd. Kesäkuussa 2008 Rodgers ja Queen esiintyivät Nelson Mandelan 90-vuotisjuhlien kunniaksi pidetyssä konsertissa. Elokuussa 2008 Rodgers, Kirke ja Ralphs tekivät yhden loppuunmyydyn konsertin Floridan Seminole Hard Rock Livessa nimellä Bad Company. Helmikuussa 2010 kyseinen konsertti julkaistiin blue rayna, cd:nä ja dvd:nä ja se sisälsi 17 Bad Companyn hittiä. Kappaleen Gone Gone Gone Rodgers omisti vuonna 2006 edesmenneelle Boz Burrelille. Toukokuussa 2009 Rodgers ilmoitti lopettavansa viisi vuotta kestäneen yhteistyönsä Queenin kanssa, mutta ei sulkenut pois mahdollisuutta työskennellä vielä yhtyeen kanssa.
 Huhtikuussa 2010 Bad Companyn jäljelle jääneet jäsenet tekivät kahdeksasta konsertista koostuneen kiertueen Britanniassa. Vuotta myöhemmin Rodgers teki soolokiertueen Englannissa. Rodgersin tuorein sooloalbumi, vuonna 2014 ilmestynyt The Royal Sessions sisältää soul ja rhythm and blues -covereita ja se on äänitetty Memphisin Royal -studioilla paikallisten muusikoiden kanssa. Samana vuonna Rodgers konsertoi jälleen Bad Companyn kanssa. Toukokuussa 2017 Rodgers teki Britanniassa Free Spirit-kiertueen, jolla hän esitti pelkästään Freen tuotantoa. Rundin viimeinen konsertti Royal Albert Hallissa 28. toukokuuta mainittun vuonna julkaistiin seuraavana vuonna cd:nä ja dvd:nä. Kesällä 2018 Rodgers teki kiertueen Jeff Beckin kanssa. 22. syyskuuta 2023 ilmestynyt ja kahdeksasta kappaleesta koostuva Midnight Rose on Rodgersin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä sooloalbumi 24 vuoteen.

Perjantain pohjat:Keefarin mainio soolodebyytti

Keith Richards:Talk is Cheap

Talk is Cheap on Keith Richardsin vuonna 1988 ilmestynyt esikoissooloalbumi. Pitkäsoitto äänitettiin ja julkaistiin vaiheessa, jolloin Richardsin ja Stones-solisti Mick Jaggerin välit olivat jo pitkään olleet viileät. Yhtyeen kolmanteen toimintavuosikymmeneen ehdittäessä kaksikon näkemykset kuuluisan yhtyeensä musiikillisesta suunnasta erosivat jo voimakkaasti. Siinä, missä Jagger halusi olla trenditietoinen, Richards tahtoi pysyä uskollisena yhtyeen musiikillisille juurille. Kun Jagger vuonna 1986 oli kiinnostuneempi soolouransa lanseeraamisesta kuin konsertoimisesta viimeisimmän Stones-pitkäsoiton Dirty Workin tiimoilta, aloitti Richards ensimmäisen sooloprojektinsa. Keith lyöttäytyi yhteen Dirty Workilla työskennellen Steve Jordanin kanssa ja kaksikko kirjoitti useita uusia kappaleita. Niistä yksi, Almost Hear You Sigh löysi tiensä Stonesin seuraavalle pitkäsoitolle, vuonna 1989 ilmestyneelle Steel Wheelsille. Jagger muokkasi tosin kappaleen tekstiä. Richardsin debyyttisooloalbumin levytykset alkoivat elokuussa 1987 Quebecin Morin Heightsin Le Studiossa. Äänityksiä tehtiin seuraavan vuoden toukokuuhun saakka ja nauhoituspaikkoina olivat myös Montserrat ja Bermuda. Itsenäisyytensä osoituksena Richards solmi sopimuksen Virgin Recordsin kanssa, vaikka Stoneseilla oli sopimus Sony Musicin kanssa. Virgin Recordsista tuli tosin myös Stonesien levy-yhtiö vuonna 1993. The X-Pensive Winos -säestysbändin ytimen muodostivat rumpali Steve Jordan, basisti Charley Drayton, pianisti/kosketinsoittaja Ivan Neville sekä akustisesta, sähkö-, ja slidekitarasta vastannut ja myös tuotannon osalta konsulttina toiminut Waddy Wachtel. Pitkäsoiton vierailijoista mainittakoon Memphis Horns, Bootsy Collins sekä Chuck Berryn pianistina kunnostautunut Johnnie Johnson. Stones-jäsenistöstä ainoana mukana oli Mick Taylor, joka osallistui Johnsonin kanssa svengaavan rockraidan I Could Have Stood You Up levytykseen. Albumin äänityssessioista outtakeseina ilmestyivät myöhemmin kahdeksanminuuttinen versio Strugglesta, kaksi versiota Almost Hear You Sightista sekä julkaisematta jääneet jamit She Put the Mark on Me ja Breakin, joista ensin mainittu kesti 14 ja jälkimmäinen 12 minuuttia. Lokakuussa 1988 ilmestynyt Talk is Cheap saavutti myönteiset arviot ja kieli poskessa albumia kuvattiinkin parhaaksi Stones-albumiksi vuosiin. Kotimaassaan Talk is Cheapin listasijoitus oli 37. ja Yhdysvalloissa 24. Siellä albumi saavuttikin kultalevyn. Pitkäsoiton kappaleista balladituotantoa edustava Make No Mistake oli mukana The Sopranos-sarjan jaksossa ja se pääsi mukaan myös kyseisen tv-sarjan vuonna 2001 ilmestyneelle soundtrackille The Sopranos:Peppers & Eggs. Music from the orignal HBO Series.

Torstain terävä:ZZ-Topin johtohahmo ja eräs kaikkien aikojen kitaristeista

16. joulukuuta 1949 syntynyt William Fredrick, eli Billy Gibbons on amerikkalainen kitaristi, laulaja, lauluntekijä, tuottaja ja näyttelijä, joka identifioituu ensisijaisesti amerikkalaisen rockyhtyeen ZZ-Topin kitaristi/laulajaksi. Musiikillisen uransa hän aloitti yhtyeessä The Moving Sidewalks, joka levytti vuonna 1968 ilmestyneen pitkäsoiton Flash ja toimi lämmittelyesiintyjänä The Jimi Hendrix Experiencelle muutamissa konserteissa. ZZ-Topin Gibbons perusti loppuvuodesta 1969 ja yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi kahta vuotta myöhemmin. Sitä seuranneet, vuosina 1972 ja 1973 julkaistut pitkäsoitot Rio Grande Mud ja Tres Hombres sekä tiivis keikkailu varmistivat yhtyeen aseman kovaa rocksoundia edustaneena voimatriona. ZZ-Topin kolme menestyneintä pitkäsoittoa ovat vuoden 1983 Eliminator, vuoden 1985 Afterburner sekä vuonna 1990 ilmestynyt Recycler. MTV:llä kovaan rotaatioon päätyivät videoversiot esimerkiksi singlehiteistä Gimme All Your Lovin', Sharp Dressed Man ja Sleeping Bag. Gibbons on esiintynyt myös muiden artistien kanssa ja toiminut näyttelijänä tv-ohjelmissa, joista mainittakoon Bones. Rolling Stonen laatimalla sadan parhaan kitaristin listalla Gibbons saavutti sijan 32. Gibbons syntyi Houstonin esikaupunkialueella Tanglewoodissa. Hänen isänsä Frederick oli orkesterinjohtaja ja konserttipianisti, joka työskenteli pikkuserkkunsa, ohjaaja Cedric Gibbonsin kanssa Samuel Goldwynille MGM studioilla. Nuoruudessaan Billy Gibbons vaikutti perkussionistina ja hänen isänsä lähetti hänet New Yorkiin työskentelemään Tito Puenten kanssa. Ensimmäisen kitaransa Gibbons sai kolmetoistavuotiaana ja häneen vaikuttivat etenkin Jimmy Reedin kaltaiset bluesartistit. Gibbons opiskeli Warner Brothersin taidekoulussa Kaliforniassa ja hänen ensimmäisiin yhtyeisiinsä kuuluivat The Saints, Billy G & The Blueflames sekä The Coachmen.

 18-vuotiaana Gibbons perusti ensimmäisen taiteellisesti konseptuaalistuneen yhtyeensä The Moving Sidewalks, jonka keskeinen vaikuttaja oli Roky Ericksonin luotsaama 13:th Floor Elevators. Gibbons kirjoitti yhtyeelleen hittisinglen 99:th Floor ja ystävystyi Jimi Hendrixin kanssa. The Tonight Showssa ja The Nick Cavett Showssa Hendrixin kerrotaan maininneen, että Gibbonsista tulisi seuraava suuri kitaristi. Psykedeelistä rockia edustanut The Moving Sidewalks levytti useita singlejä sekä yhden pitkäsoiton. Yhtye toimi myös The Jimi Hendrix Experiencen lämmittelijänä sen ensimmäisellä Amerikan-kiertueella. Esittäessään konserteissa Foxy Ladyn jousella soitettua introa  Gibbons mainitsi Hendrixin opettaneen hänelle kyseisen kappaleen Dallasissa Gibbonsin ollessa 17-vuotias. Pitkäikäisten huhujen mukaan kiertueen päätyttyä Hendrix lahjoitti Gibbonsille vaaleanpunaisen Stratocasterinsa, jota hän oli soittanut osoituksena siitä arvostuksesta, jota koki Gibbonsin taitoja kohtaan. Hendrixin mukaan Gibbons oli eräs parhaista kitaristeista Yhdysvalloissa. Loppuvuodesta 1969 perustetun ZZ-Topin muuksi kokoonpanoksi vakiintuivat basisti Dusty Hill ja rumpali Frank Beard, jotka olivat kumpikin aikaisemmin soittaneet yhtyeessä American Blues. Bluesrocktyylin omittuaan yhtye julkaisi ZZ-Top's First Albumin London Recordsilla vuonna 1971.  Yhtye jatkoi levytyksiä ja keikkailua tiiviisti vuoteen 1977 saakka, jolloin vuorossa oli pitempi tauko. Yhtyeen manageri Bill Ham neuvotteli uuden sopimuksen Warner Brosin kanssa. Yhtye hallitsi vanhoja levytyksiään, joiden jakelijana uusi yhtiö toimi. ZZ-Top palasi kahden ja puolen vuoden tauon jälkeen ja alkoi levyttää ensimmäistä uudelle yhtiölle tekemäänsä pitkäsoittoa, vuonna 1979 julkaistua albumia  Deguello. Kaupallista huipentumaa tuli merkitsemään vuonna 1983 ilmestynyt ja timanttia myynyt pitkäsoitto Eliminator. Albumi oli nimetty Gibbonsin vuoden 1933 Ford Coupen mukaan ja kyseinen auto oli keskeisessä roolissa myös kolmella yhtyeen musiikkivideolla. Kyseiset hittisinglet olivat Gimme All Your Lovin', Sharp Dressed Man ja Legs. Vuonna 1994 yhtye solmi viiden albumin mittaisen, varsin rahakkaan sopimuksen RCA Recordsin kanssa. Vuonna 2003 ZZ-Topilta julkaistiin kattava, Londonille ja Warnerille tehtyjä levytyksiä sisältänyt kokoelma-albumi Chrome, Smoke & BBQ. Seuraavana vuonna yhtye pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. ZZ-Top kuuluu sellaisten harvalukuisten yhtyeiden joukkoon, joiden ura on kestänyt yli 40 vuoden ajan. Bändin kokoonpano säilyi muuttumattomana Dusty Hillin 28. heinäkuuta 2021 ajoittuneeseen edesmenoon saakka.

Keskiviikon klassikko:Supertrion ainoa studioalbumi

Beck Bogert & Appice

1960-luvun loppupuolen amerikkalaisen psykedeelisen rockin keskeisiin yhtyeisiin kuuluneen ja myös heavyrockin peruskiviä muuranneen Vanilla Fudgen rytmiryhmän muodostaneet basisti Tim Bogert ja joulukuun puolivälissä 69 vuotta täyttänyt rumpali Carmine Appice olivat suunnitelleet yhteistä yhtyettä The Yardbirdsissä ja Jeff Beck Groupissa vaikuttaneen kitaristivirtuoosi Jeff Beckin kanssa jo vuonna 1969, mutta Beckin auto-onnettomuus oli tuolloin pistänyt suunnitelmat jäihin. Appice ja Bogert olivat mukana tanakkaa boogierockia esittäneessä ja neljä pitkäsoittoa julkaisseessa Cactus-yhtyeessä, jonka jälkeen aika lyöttäytyä yhteen Beckin kanssa oli oikea. Superryhmä Beck Bogert & Appice julkaisi ainokaisen studioalbuminsa vuonna 1973. Kahdeksan kappaleen kokonaisuus sisältää useammankin lainan. Stevie Wonderin tuolloin tuoreesta Superstitionista muodostui pieni hitti myös tälle supertriolle. Black Cat Moan edustaa jamitteluhengessään tyylillisesti voimakkaimmin Cactusta. Oman tuotannon huippuhetkiin lukeutuu etenkin erinomaisen tanakan musisoinnin ja psykedeelissävytteiset lauluosuudet yhdistävä Lady. Oh to Love You on upean melodinen, tyylikkään seesteinen balladi. Living Alone on esimerkillisesti rullaava, iskevän kertosäkeen omaava rockpala. Lose Myself with You tarjoaa hieman progehtavampia sävyjä erinomaisten komppien ja laulusuoritusten kera. Sweet Sweet Surrender edustaa tyylikästä slovariosastoa Beckin päästessä lopuksi sooloilemaan olan takaa.  Curtis Mayfieldin ohjelmistosta poimittu I’m So Proud on leppeän tyylitajuinen päätös onnistuneelle albumille. Beckin, Bogertin ja Appicen yhteinen musiikillinen matka jäi kuitenkin valitettavan lyhyeksi. Jeff Beckin ja rytmiryhmän tiet nimittäin erkanivat jo seuraavana vuonna trion ollessa levyttämässä toista pitkäsoittoaan. Studiolevytysten osalta jäljelle jäi kuitenkin yhden pitkäsoiton verran erinomaista musiikkia.