Maanantain mainio:Harry Chapinin ainoa listaykkössingle

 Cat's in the Cradle on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Harry Chapinin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa hänen vuonna 1974 ilmestyneeltä albumiltaan Verities and Balderdash. Se nousi Billboardin listakärkeen ilmestymisvuotensa joulukuussa. Samalla kappaleesta muodostui Chapinin tuotannon tunnetuin ja yleisesti eräs folkrockgenren tunnetuimmista. Vuonna 1975 Chapinin levytys oli ehdolla Grammyn vastaanottajaksi parhaan miespoplaulusuorituksen sarjassa. Grammy Hall of Fameen Cats in the Cradle pääsi vuonna 2011. Vuonna 1992 yhdysvaltalainen rockyhtye Ugly Kid Joe julkaisi Cats in the Cradlesta coverinsa, joka ilmestyi singleformaatissa yhtyeen esikoisalbumilta America's Least Wanted. Se kohosi Australiassa listakärkeen ja versiosta muodostui hitti myös useissa muissa maissa, kuten Irlannissa, Uudessa Seelannissa, Ruotsissa ja Norjassa  Myös Johnny Cash levytti Cats in the Cradlesta oman coverversionsa. Cats in the Cradlen lyriikan ensimmäinen säkeistö kertoo miehestä, joka tulee isäksi. Pian pojan syntymän jälkeen isä ei voi viettää aikaa hänen kanssaan töidensä vuoksi. Näin siitäkin huolimatta, että poika katsoo isäänsä ja toteaa kasvettuaan olevansa isänsä kaltainen. Pojan valmistuttua koulusta hän torjuu isänsä tarjouksen viettää aikaa tämän kanssa ja rentoutua ja pyytää sen sijaan auton avaimia. Cats in the Cradlen viimeisessä säkeistössä eläkkeelle jäänyt isä pyytää aikuista poikaansa viettämään aikaa kanssaan. Pojan oma työ ja perhe estävät häntä kuitenkin viettämästä aikaansa isänsä kanssa, joka oivaltaa pojastaan todellakin kasvaneen itsensä kaltaisen. Cats in the Cradlen lyriikat alkoivat Chapinin vaimon Sandra "Sandy" Gastonin kirjoittamana runona. Se oli saanut inspiraationsa Gastonin suhteesta ensimmäiseen aviomieheensä James Cashmoreen ja isäänsä Johnnyyn, poliitikkoon, joka työskenteli Brooklynissa luottamustehtävässä. Gastoniin oli lisäksi tehnyt vaikutuksen hänen radiosta kuulemansa countrykappale. Chapin on itse maininnut Cat's in the Cradlen kertoneen myös omasta suhteestaan poikaansa Joshiin ja tunnustanut kappaleen pelottaneen hänet liki pitäen kuoliaaksi. Cash Box kuvasi Cat's in the Cradlea täydellisenä esityksenä isän ja pojan roolien vaihtumisesta vuosien aikana.

Sunnuntain extra:Eräs The Doorsin tuotannon kirkkaimmista klassikkokappaleista

 Soul Kitchen on The Doorsin nimeä kantavalta esikoisalbumilta löytyvä kappale, jonka lyriikat solisti Jim Morrison kirjoitti tribuuttina Venice Beachissa, Kaliforniassa sijainneelle soul-ruokaravintolalle nimeltä Olivia's. Kappaleen tekstissä on todellisuuspohjaa, sillä Morrison viipyi ravintolasa usein liian pitkään ja henkilökunta joutui potkimaan hänet ulos. Mainittuun seikkaan viittaa tekstin kohta "let me sleep all night in your soul kitchen". Vaikka Soul Kitchen oli The Doorsin muiden esikoisalbumin kappaleiden tavoin kreditoitu koko yhtyeen nimiin, Morrison kirjoitti kappaleen lyriikat kesän 1965 aikana. Kappaleen riffissä kitaristi Robbie Krieger tahtoi imitoida James Brownin puhallinsektiota. Soul Kitcheniä on kuvailtu funkhenkiseksi blues-rockiksi ja jopa hardrockiksi. Rockkriitikko Greil Marcusin mukaan Soul Kitchen on The Doorsin versio Van Morrisonin Them-yhtyeen kappaleesta Gloria, jota The Doors oli esittänyt uransa alkuvaiheessa usein keikoillaan coverina. Kesäkuussa 2021 The Guardianin listatessa The Doorsin parhaat kappaleet Soul Kitchen sijoittui kuudenneksi. Siitä, kuka vastasi Soul Kitchenin basso-osuuksista, on ollut eriäviä näkemyksiä. Ääni-insinööri Bruce Botnickin mukaan kyseessä oli sessiomuusikko Larry Knechtel, mutta kitaristi Robby Krieger on myös maininnut soittaneensa basso-osuudet mainitussa kappaleessa.

Lauantain pitkä:Black Sabbathin vuoden 1973 progevivahteinen pitkäsoitto

 Black Sabbath:Sabbath Bloody Sabbath

Kiertue-elämän rasittama Black Sabbath onnistui suorastaan yli odotusten vuoden 1973 pitkäsoitollaan, joulukuun alussa ilmestyneellä ja jopa yhtyeen parhaaksi työksi kohotetulla albumilla Sabbath Bloody Sabbath. Los Angelesissa käynnistyneet kirjoitussessiot eivät tuottaneet tulosta ja kitaristi Tony Iommin biisihanat aukesivatkin vasta Britanniassa.Longarin nimikappale sisältää lähes veret seisauttavan riffin, sen vastapainoksi ajoittain seesteisempää kitarointia ja Ozzy Osbournen varsin puhtaat falsettilauluosuudet. Riffittelyssään, melodiassaan ja laulusuorituksissaan kerrassaan onnistunut, basisti Geezer Butlerin käsialaa oleva Killing Yourself to Live lukeutuu myös pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin. Runsaasti Moog-syntetisaattoria hyödyntävä Who Are You sekä instrumentaatiossaan huilun sisältävä Looking for Today tarjoilevat aikaisemmasta hienostuneempaa soundia ja kappaleista edellinen on totutusta poiketen Osbournen käsialaa.Sabbra Cadabra –kappaleella koskettimissa vierailee viereisessä studiossa samoihin aikoihin Tales from the Topographic Oceans-pitkäsoittoaan levyttäneen progemammutti Yesin Rick Wakeman. Kappaleen ainoa miinus on Sabbathin asteikolla kliseinen teksti. BBC:n tiskijukan Alan ”Fluff” Freemanin mukaan nimetty Fluff sisältää jo varhaisemmilta Sabbathin albumeilta tutuksi tullutta Tony Iommin akustista kitarataiturointia kenties upeimmillaan ja tyypillisempää Sabbath-tyyliä edustava, Butlerin säveltämä A National Acrobat on tyylikäs raita, jossa erityisesti Tony Iommi pääsee loistamaan niin riffittelynsä kuin soolojensa osalta.Jouset sävyttävät albumin upean melodista päätösraitaa Spiral Architect. Musiikillisesti progevivahteissaan uusia ovia Black Sabbathin tuotannossa avannut Sabbath Bloody Sabbath on kiistaton klassikkoalbumi.Yhtyeen diskografiassa siitä seuraavana julkaistua pitkäsoittoa, Hole in the Skyn ja Symptom of the Universen kaltaisia kultajyviä sisältävää ja vuonna 1975 ilmestynyttä  pitkäsoittoa Sabotage voinee pitää viimeisenä Ozzy Osbournen aikaisen kokoonpanon 70-lukuisena mestariteoksena.

Perjantain pohjat:Deep Purplen vuoden 1972 tuotantoa edustava, myös singleformaatissa ilmestynyt kappale

 Never Before on brittiläisen hardrockyhtyeen Deep Purplen kappale, joka julkaistiin maaliskuussa 1972 ilmestyneellä ja yhtyeen tuotannon parhaimmistoon lukeutuvalla albumilla Machine Head. Kappaleesta julkaistiin myös puoli minuuttia albumiversiotaan lyhyempi, eli kolme ja puoliminuuttinen singleversio, joka saavutti brittilistalla sijan 35. Vuonna 1972 Never Beforesta työstetiin lisäksi promovideo. Kappale lukeutuu Deep Purplen liveseteissä varsin harvoin soitettuihin kappaleisiin. Se on mukana vuonna 1980 ilmestyneellä  tupla-albumilla In Concert BBC:tä varten nauhoitettuna vuoden 1972 liveversiona. Tuolloin Never Before oli jo ilmestynyt singleformaatissa, mutta Machine Head-pitkäsoitto odotti vielä julkaisuaan. Vuoden 2004 kiertueellaan Deep Purple esitti Machine Headin kokonaisuudessaan ja myös Never Before oli näin ollen mukana keikkasetissä. Mainitun singlen b-puolella julkaistu blueskappale When a Blind Man Cries on ollut usein Purplen keikkaohjelmistossa Steve Morsen kitaroimana. Richie Blackmore ei mainittua kappaletta sitä vastoin Purplen konserteissa soittanut, kuten ei myöskään Machine Headin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvaa albumiraitaa Pictures of Home.

Torstain terävä:Toinen Jimi Hendrixin postuumeista albumeista

 Jimi Hendrix:Rainbow Bridge

Lokakuussa 1971 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rainbow Bridge on toinen Jimi Hendrixin kuoleman jälkeen ilmestyneistä, hänen levy-yhtiönsä julkaisemista albumeista. Mainittu pitkäsoitto koostuu suurimmaksi osaksi nauhoituksista, joita Hendrix työsti vuosina 1969 ja 1970 The Jimi Hendrix Experiencen toiminnan loputtua. Kyseessä ei siis ole soundtrack samannimiseeen elokuvaan, jossa Hendrix joka tapauksessa esiintyi. Ensimmäisen postuumin Hendrixin albumin The Cry of Love tavoin Rainbow Bridge jatkaa uusien kitaratyylien ja tekstuurien tutkimista. The Star-Spangled Bannerin soolostudioversiota lukuun ottamatta Rainbow Bridge koostuu Hendrixin kirjoittamista kappaleista, joiden nauhoituksissa olivat suurimmaksi osaksi mukana rumpali Mitch Mitchell sekä basisti Billy Cox. Rainbow Bridgen kappalesta viisi, eli Dolly Dagger, Earth Blues, Room Full of Mirrors, Hear My Train a Comin' ja Hey Baby (New Rising Sun) olivat Hendrixin neljännelle ja lopulta julkaisematta jääneelle studioalbumilleen kaavailemia. Room Full of Mirrors pääsi mukaan 90-luvun puolivälissä ilmestyneelle albumille Voodoo Soup ja Hear My Train a Comin':in liveversiota lukuun ottamatta mainitut kappaleet ilmestyivät vuonna 1997 julkaistulla ja varsin onnistuneella albumilla First Rays of the New Rising Sun. Molemmat mainituista albumeista olivat pyrkimyksiä esitellä sitä tupla-albumia, jonka parissa Hendrix oli ennen kuolemaansa työskennellyt. Ilmestymisaikanaan Rainbow Bridge saavutti myönteisiä arvioita ja se laskettiin lukeutuvaksi Hendrixin laadukkaimpiin postuumeihin albumeihin.

Keskiviikon klassikko:John Mayall's Bluesbreakersin vuoden 1967 merkkialbumi

 John Mayall's Bluesbreakers:A Hard Road

17. helmikuuta 1967 ilmestynyt A Hard Road on John Mayall's Bluesbreakersin tuotannon kolmas pitkäsoitto ja samalla toinen studioalbumi. Se työstettiin kokoonpanolla, jossa Mayallin lisäksi vaikuttivat soolokitaristi Peter Green, basisti John McVie, rumpali Ansley Dunbar ja saksofonisti John Almond. Kappaleissa Another Kinda Love, Leaping Christine ja Someday After a While (You'll Be Sorry) oli lisäksi mukana Alan Skidmoresta ja Ray Walreighista muodostunut puhallinsektio. Peter Green oli leadvokalistina kappaleissa You Don't Love Me ja The Same Way. A Hard Road saavutti brittien albumilistalla kahdeksannen sijan. Kyseessä on Mayallin kolmanneksi paras listasijoitus albumien Bare Wires ja Bluesbreakers with Eric Clapton jälkeen, jotka nousivat brittilistalla sijoille kolme ja kuusi. Albumin kansitaide ja design ovat Mayallin itsensä käsialaa. Vuosina 2003 ja 2006 A Hard Roadista julkaistiin laajennetut cd-versiot. Vuoden 2003 versio oli tupla ja sisälsi 22 bonusbiisiä. Bonuksien ansiosta mukana ovat kaikki Peter Greenin kitaroimat John Mayall's Bluesbreakersin studiolevytykset vuosien 1966 ja 1971 väliltä.  Vuoden 2006 versio on yksittäinen cd, jolla on 14 bonusbiisiä. Kyseiseltä remasterilta puuttuvat bonuskappaleet löytyvät Evil Woman Bluesia lukuun ottamatta Mayallin seuraavien albumien Crusade ja Bare Wires remasteroiduilta versioilta. A Hard Road saavutti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja Greenin kitarointia suorastaan ylistettiin. Team Rockin laatimalla 30 kaikkien aikojen parhaan brittibluesalbumin listalla A Hard Road saavutti sijan 14. Colin Larkinin All Time Top 1000-teoksen kolmannessa, vuonna 2000 ilmestyneessä painoksessa mainittu albumi oli sijalla 638.

Tiistain tukeva:The Rascalsin vuoden 1968 listaykkössingle

 People Got to Be Free on Felix Cavelieren ja Eddie Brigatin kirjoittama ja The Rascals-yhtyeen levyttämä ja vuonna 1968 singleformaatissa ilmestynyt kappale, jossa leadvokalistina oli Cavaliere. Nopeatempoisuudestaan huolimatta People Got to Be Free on tekstinsä osalta tulkittavissa vakavana vetoomuksena toleranssin ja vapauden puolesta. Kappaleen jäännöslopukkeessa Cavaliere toteaa vapauden junan olevan saapumaisillaan minä hetkenä tahansa. People Got to Be Freestä muodostui iso hitti, sillä kappale pysytteli Billboardin popsinglelistan kärjessä viiden viikon ajan kesällä 1968. Single saavuttikin kultalevyn jo julkaisuvuotensa elokuussa. People Got to Be Free pääsi lisäksi mukaan The Rascalsin maaliskuussa 1969 ilmestyneelle tupla-albumille Freedom Suite. Billboard rankkasi kyseisen singlen vuoden 1968 viidenneksi suosituimmaksi. Kuvakannellisessa singlessä hyödynnettiin samaa kuvaa, joka oli aikaisemmin nähty The Rascalsin kokoelma-albumin Time Peace:The Rascals' Greatest Hits sisäkannessa. Singlen b-puolella julkaistu kappale My World oli poiminta The Rascalsin edelliseltä albumilta Once Upon a Dream. Vaikka People Got to Be Freen tekstien on joskus tulkittu saaneen inspiraationsa Martin Luther Kingin ja Robert F. Kennedyn murhista, kappale kirjoitettiin ennen viimeksi mainitun kuolemaa. Se kertookin ikävästä tapauksesta, jossa punaniskojen joukko hyökkäsi pitkätukkaisen ja parrakkaan yhtyeen kimppuun. Yhtyeen jäsenten ulkoiseen habitukseen oli osaltaan vaikuttanut heidän kiertueajoneuvonsa rikkoontuminen Ford Piercessä, Floridassa. Vaikka People Got to Be Free on selkeästi aikansa tuote, rockjournalisti Dave Marsh sijoitti kaksi vuosikymmentä myöhemmin mainitun biisin sijalle 237. teoksessaan Heart of Rock and Soul:1001 Best Singles of All Time. People Got to Be Freen ilmestymisen jälkeen The Rascals esiintyi ainoastaan konserteissa, joissa oli mukana myös jokin tummaihoinen esiintyjä. Dionnne Warwick levytti People Got to Be Freestä coverin vuonna 1969 ilmestyneelle albumilleen Soulful ja mainittu versio julkaistiin Britanniassa myös singleformaatissa. Vuonna 1970 lauluyhtye The 5:th Dimension levytti People Got to Be Freestä medleyn Sam Cooken A Change is Gonna Comen kanssa ja mainittu single saavutti Billboardin singlelistalla sijan 60.