Lauantain pitkä:Neil Youngin vuoden 1972 klassikkoalbumi

 Neil Young:Harvest

Helmikuun ensimmäisenä 1972 Harvest Recordsin julkaisemana ilmestynyt Harvest on Neil Youngin neljäs sooloalbumi. Lontoon sinfoniaorkesteri vierailee pitkäsoiton kappaleissa A Man Needs a Maid ja There's a World ja solistivieraina albumilla kuuullaan David Crosbya, Stephen Stillsiä, Graham Nashiä, Linda Ronstadtia sekä James Tayloria. Harvest nousi Billboardin albumilistan kärkeen kahden viikon ajaksi ja albumilta poimittiin kaksi singlemenestystä. Heart of Gold nousi niin ikään listakärkeen ja Old Man sijalle 31. Yhdysvalloissa Harvestista muodostui vuoden 1972 myydyin albumi ja vuonna 2015 se pääsi Grammy Hall of Fameen. Crosbyn, Stillsin, Nashin ja Youngin teiden erottua vuonna 1970 heistä viimeksi mainittu lyöttäytyi yhteen The Stray Gatorsiksi ristimiensä countrymuusikoiden kanssa ja tuloksena oli vuonna 1972 ilmestynyt Harvest. Sen tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuu lisäksi Alabama, johon Young viittasi elämäkertateoksessaan Waging Heavy Peace ja mainitsi, että kappaleen teksti ansaitsi sen kuitin, jonka Lynyrd Skynyrd heitti vuoden 1974 satoa olevassa hittikappaleessaan Sweet Home Alabama. Harvestin päätöskappale Words (Between Lines of Age) päättyy pitkään improvisoituun ja neljän soinnun varaan rakentuvaan kitarasoolo-osuuteen.Kappaleen väliosissa hyödynnetään harvinaista tahtilajia. Harvest teki Youngista tähden ja hän koki sen tiimoilta tekemänsäkeikkailun rasittavana. Ollessaan poissa parrasvaloista Young kirjoitti tavanneensa enemmän kiinnostavia ihmisiä. Youngin viralliselle kotisivulle toukokuun alussa 2019 postatun ilmoituksen mukaan merkittävä osa Harvestin kappaleista oli kirjoitettu näyttelijätär Caroline Snodgressille. Harvestin kappaleista The Needle and the Damage Done nauhoitettiin livenä UCLA:ssa 30. tammikuuta 1971. Muilta osin Harvestin nauhoitukset tapahtuivat spontaanisti ja niistä kerrotaan Acoustic Guitar Magazinessa, johon on haastateltu esimerkiksi albumin tuottanutta Elliot Mazeria. Helmikuun alussa 1971 Young saapui Nashvilleen ja esiintyi Johnny Cash Showssa, jonka artistikaartiin lukeutuivat myös Linda Ronstadt ja James Taylor. Mazer kutsui hänet vieraaksi uusiin studioihinsa, joissa toivoi Youngin nauhoittavan seuraavan albuminsa. Young ihaili paikallisten studiomuusikoiden Area Code 615:n työskentelyä ja oli kiinnostunut. Hän ilmoitti tarvitsevansa rumpalin, basistin ja pedal steel-kitaristin. Sellaisiksi Mazer hankki Kenny Buttreyn, Tim Rummondin ja Ben Keithin. Heart of Gold nauhoitettiin todennäköisesti helmikuun kahdeksantena 1971, mutta Ronstadtin ja Taylorin taustalaulut mainittuun kappaleeseen sekä Old Maniin todennäköisesti edellisenä päivänä. Out in the Weekend, Journey through the Past ja nimikappale Harvest nauhoitettiin huhtikuussa 1971. Harvestin sähköisten kappaleiden nauhoitukset olivat vuorossa Youngin tilalla syyskuussa 1971. Niihin lukeutuivat Are You Ready for the Country, Alabama ja Words ja niihin otti osaa myös pianoa ja lap steeleä soittanut Jack Nitzsche. Ilmestymisaikanaan Harvest vastaanotti ristiriitaisia arvioita, mutta tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet suopeampia. Vuonna 1998 musiikkilehti Q nimesi Harvestin kaikkien aikojen 64:ksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2003, reilut 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen Rolling Stone nimesi Harvestin kaikkien aikojen 78:ksi parhaaksi albumiksi. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa Harvest nimettiin kaikkien aikojen 93:ksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2007 Bob Mersereaun teoksessa The Top 100 Canadian Albums Harvest nimettiin kaikkien aikojen parhaaksi kanadalaiseksi albumiksi. Lokakuun puolivälissä 2002 Harvestista julkaistiin remiksattu ja remasteroitu DVD-audio-versio. Joulukuun alussa 2009 Neil Youngin neljä ensimmäistä albumia Harvest mukaan lukien julkaistiin 180 gramman remasteroituina vinyyliversioina. Remasteroitu cd ilmestyi sekä yksittäisenä albumina että neljän cd:n boxin Official Release Series 1-4 viimeisenä levynä. Yhdysvalloissa boxi ilmestyi vuonna 2009 ja Euroopassa vuonna 2012.

Perjantain pohjat:Vasta postuumisti toden teolla huomioitu yhdysvaltalaisartisti

 Toinen helmikuuta 1963 syntynyt ja toinen marraskuuta 1996 edesmennyt Eva Marie Cassidy oli yhdysvaltalainen solisti ja kitaristi, joka tuli tunnetuksi tulkinnoistaan jazzista folkista ja bluesista  voimakkaalla sopraanoäänellä esitettynä. 11-vuotiaana Cassidy aloitti kitaran soiton ja vokalisoinnin yhtyeessä Easy Street. 80-luvun aikana hän oli mukana useissa muissa yhtyeissä, joihin lukeutui muun muassa technopoppia esittänyt Characters Without Names Vuonna 1992 Cassidy julkaisi ensimmäisen albuminsa The Other Side, joka koostui go go-muusikko Chuck Browin kanssa työstetyistä levytyksistä. Vuonna 1996 seurasi livelevy Live at the Blues Alley. Vaikka Washington Arena Music Assosiation oli palkinnut Cassidyn, hän jäi melko tuntemattomaksi artistiksi kotiseutujensa ulkopuolella menehtyessään vuonna 1996 melanoomaan 33 vuoden ikäisenä. Kaksi vuotta myöhemmin Cassidyn musiikki tuli brittiläisen yleisön tietoisuuteen, kun Mike Harding ja Terry Wogan soittivat BBC Radio 2:lla Cassidyn versiot kappaleista Fields of Gold ja Over the Rainbow. Cassidyn Blues Alleystä napattu tulkinta Over the Rainbowsta nähtiin myös BBC 2:n Top of the Pops 2:ssa. Pian tämän jälkeen kokoelma-albumi Songbird nousi brittien albumilistan kärkeen kolme vuotta originaalin julkaisunsa jälkeen. Listamenestykset Britanniassa ja Irlannissa johtivat Cassidyn musiikin huomiointiin myös muualla maailmassa. Cassidyn postuumeista albumijulkaisuista kolme pitkäsoittoa ja yksi single ovat kohonneet Britanniassa listakärkeen ja myyneet kaikkiaan yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Cassidyn musiikki on noussut top teniin myös Australiassa, Saksassa, Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä. Cassidyn musiikin diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi Paul McCartney ja Eric Clapton. Hänen diskografiansa käsittää myös useita epävirallisia albumeita. Esimerkiksi vuonna 2000 julkaistiin pitkäsoitto No Boundaries, joka sisälsi Cassidyn ennen julkaisemattomia levytyksiä vuosien 1987 ja 1991 väliseltä ajalta. Vuonna 2001 Britanniassa julkaistiin Cassidyn elämäkerta  Songbird: Eva Cassidy: Her Story By Those Who Knew Her. Gotham Books julkaisi kaksi ylimääräistä lukua sisältävän Yhdysvaltain-painoksen vuonna 2003.

Torstain terävä:Eräs 90-luvulla aloittaneista keskeisistä naisartisteista

Ensimmäinen marraskuuta 1964 syntynyt Sophie B. Hawkins on yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja taiteilija. Hänen suurimpiin hitteihinsä lukeutuvat Damn I Wish I Was Your Lover, As I Lay Me Down sekä Right Beside You. Hawkinsin sekä yleisön että kriitikoiden arvostama debyyttialbumi Tongues and Tails ilmestyi vuonna 1992. Sen singlejulkaisuista Damn I Wish I Was Your Lover nousi Billboardin listalla viidenneksi ja oli Top 20 -menestys myös Britanniassa. Hawkinsin esikoislevyn muita singlehittejä olivat California Here I Come sekä onnistunut cover Bob Dylanin keskeisimpiin 60-luvun tuotannon klassikoihin lukeutuvasta kappaleesta I Want You. Viimeksi mainitun Hawkins esitti lokakuussa 1992 Madison Square Gardenissa Dylanin 30-vuotista muusikonuraa juhlistaneessa Bobfestissä. Myöhemmin mainitussa konsertissa kuullut kappaleet julkaistiin myös levyformaatissa nimellä The 30:th Anniversary Concert Celebration. Stephen Lipsonin tuottama kakkosalbumi Whaler ilmestyi vuonna 1994. Pitkäsoitosta tuli kultalevy ja sen singlepoiminnoista As I Lay Me Down nousi kymmenen suosituimman joukkoon ja myös Right Beside You oli top 20-menestys. Vuonna 1998 ilmestynyt, Gigi Gastonin käsialaa ollut dokumentti The Cream Will Rise oli kuvattu eräällä Hawkinsin kiertueista. Se sisälsi runsaasti hänen musiikkiaan, mutta käsitteli myös Hawkinsin nuoruuden kamppailuja perheensä kanssa. Hawkinsin kolmas pitkäsoitto Timbre ilmestyi viimein vuonna 1999, mutta levy-yhtiö Sony kieltäytyi promoamasta sitä. Hawkins jättikin mainitun levy-yhtiön ja perusti oman Trumpet Swan Productionsinsa. Sen kautta Timbre julkaistiin uudestaan vuonna 2001 tuplacd:nä, joka sisälsi myös uusia kappaleita, demoja, remiksejä ja musiikkivideoita. Ensimmäinen täysin uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto Wilderness ilmestyi vuonna 2004.  Elokuussa 2007 Hawkins oli pääesiintyjänä Los Angeles Women's Music Festivalissa. Naismuusikoiden promoamisen lisäksi se kannatti eläinsuojeluyhdistyksiä. Hawkinsin poika Dashiell Ashton Hawkins syntyi marraskuussa 2008. Vuonna 2012 Hawkins esitti Janis Joplinia näytelmässä nimeltä Room 105. Sen ohjauksesta vastasi hänen pitkäaikainen managerinsa Gigi Gaston. Samana vuonna ilmestyi Hawkinsin viides pitkäsoitto The Crossing. Huhtikuussa 2013 Hawkins esiintyi tv-sarjassa The Community, jossa hän versioi hittinsä Damn I Wish I Was Your Lover ja As I Lay Me Down. Vuonna 2019 Hawkins teki Yhdysvalloissa loppuunmyydyn kiertueen ja vierali saksalaisessa tv-ohjelmassa Night Grooves, jossa hän esitti useita kappaleita, kertoi menneisyydestään ja osoitti rumpalin taitonsa.

Keskiviikon klassikko:Jefferson Airplanen suurin singlemenestys

 Somebody to Love, jonka originaalinimi kuului Someone to Love, on Darby Slickin käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytetystä versiosta vastasi yhtye The Great Society ja hittiversiosta Jefferson Airplane. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta levyttämä versio saavutti sijan 274. Kappaleen sävellyksestä vastasi The Great Societyn kitaristi Darby Slick hänen tyttöystävänsä jätettyä hänet. The Great Societyn Someone to Lovesta levyttämä ja Darbyn sisarpuolen Grace Slickin vokalisoima versio ei saavuttanut juurikaan huomiota Bay Arean clubiskeneä lukuun ottamatta. Someone to Love nauhoitettiin neljäs joulukuuta 1965 ja julkaistiin singleformaatissa seuraavan vuoden helmikuussa b-puolellaan toinen Darby Slickin säveltämä kappale Free Advice. Northbeach-yhtiön julkaisema single ei juurikaan saavuttanut kuuluvuutta San Franciscon ulkopuolella. Kappaleen lyriikan keskeisenä ajatuksena on, että tosirakkaus auttaa ihmisen vaikeiden aikojen yli. Rakkautta ei kuitenkaan koeta harvoin ihmisen kohdalle osuvana seikkana, vaan toimintana, jonka mies tai nainen itsenäisesti valitsee. Filosofisesti Someone to Loven lyriikka sijoittuu sellaisten tekstien ulkopuolelle, joissa rakastumista kuvataan tietoisesta toiminnasta riippumatta tapahtuvaksi. Kun Grace Slick erosi The Great Societystä ja liittyi Jefferson Airplaneen, hän otti Someone to Loven ja toisen Great Societyn ohjelmistoon kuuluneen kappaleen White Rabbit mukaansa albumin Surrealistic Pillow nauhoituksiin. Jefferson Airplanen rockvaikutteisemmasta versiosta Somebody to Lovesta muodostui yhtyeen suurin singlemenestys, joka nousi viidenneksi sekä Billboardin listalla että Cash Boxissa. Alankomaissa kappale julkaistiin singlenä uudelleen vuonna 1970 ja tuolloin tuloksena oli kolmas sija. Kyseessä oli myös ensimmäistä Yhdysvaltojen länsirannikon vastakulttuurin piiristä nousseista hittikappaleista. Lähivuosien aikana useat yhtyeet ja artistit tulivat yhdistetyiksi mainittuun skeneen. Somebody to Loven lyriikat ovat toisessa persoonassa ja niiden säkeistöt kuvaavat vieraantuneisuuden tunteita ja kertosäkeessä varioidaan Somebody to Love-teemaa. Sekä Jefferson Airplanen singlet Somebody to Love ja White  Rabbit että albumi Surrealistic Pillow tekivät osaltaan Haight-Asburyn alakulttuuria  tunnetuiksi muualla Yhdysvalloissa. Billboard kuvasi kappaletta villiksi tanssinumeroksi, joka oli täynnä voimakkaan laulusuorituksensa jännitystä. Cash Box nimesi Somebody to Loven funky rockiksi. udiscovermusic.comin Brett Milano sijoitti kappaleen lopussa kuultavan Jorma Kaukosen psykedeelisen kitarasoolon kaikkien aikojen sadan parhaan joukkoon ja mainitsi kappaleen loppusointujen jättävän sen ikuisesti ratkaisemattomaksi.

Tiistain tukeva:The Allman Brothers Bandin merkittävä varhainen konserttitaltiointi

 The Allman Brothers Band:Live at the International Pop Festival July 3 & 5, 1970

Lokakuussa 2003 Vintage/Legacyn julkaisemana ilmestynyt Live at the International Pop Festival July 3 & 5 1970 on The Allman Brothers Bandin tuplakonserttitaltiointi, joka sisältää kaksi kyseisen southern rockin eräänlaisen isähahmoyhtyeen mainitulla festivaalilla Middle Georgia Racewayssä, Byronssa, Georgiassa soittamaa konserttia. Ajallisesti ne ajoittuivat lähes vuotta ennen The Allman Brothers Bandin legendaariselle livetuplalle At Fillmore East taltioituja nauhoituksia. Kappalevalinnoiltaan mukana on sitä vastoin useita molemmille albumeille sisältyneitä biisejä. Harvinaisempaa herkkua edustaa Gregg Allmanin käsialaa oleva ja varhaisemmassa konsertissa soitettu Every Hungry Woman. Statesboro Bluesin, In Memory of Elisabeth Reedin ja Whipping Postin kaltaiset kiistattomat klassikot ovat toki mukana biisilistassa. Huippuhetkiin lukeutuu jälkimmäisessä konsertissa soitettu yli 28-minuuttinen näkemys Mountain Jamista, jossa vierailijana kuultiin Johnny Winterin kitarointia. Tupla-albumin otsikossa konserttipäiviksi mainitaan kolmas ja viides heinäkuuta 1970, mutta kansilehden tietojen mukaan konserteista jälkimmäinen käynnistyi aamuyöllä kuudentena päivänä. Albumista laadituissa arvioissa Live at International Pop Festival ei AllMusicin Thom Jurekin mielestä ole The Allman Brothers Bandin konserttitaltiointien kastissa At Fillmore Eastin veroinen, mutta vangitsee levylle varsin keskeisen vaiheen yhtyeen varhaista historiaa. Lisäksi kyseessä on suorastaan mielen räjäyttävä esittely luomisvoimansa huipulla olleelta yhtyeeltä. Pop Mattersin Adam Williamsin mukaan Atlanta Popin nauhoitusten merkitystä The Allman Brothers Bandin perintöön ei voi ylikorostaa. Ne tarjoavat varhaisen todisteen yhtyeen erinomaisuudesta lavabändinä. Festivaalila nauhoitettu materiaali vangitsee yhtyeen varhaisessa huippuvaiheessaan. Vingage Guitariin albumista kirjoittanut John Heid, jonka mielestä The Allman Brothers Bandin originaali kokoonpano lienee rockin historian paras bluesrockyhtye, ylisti tupla-albumin soundien laatua ja kehui myös Kirk Westin informatiivisia ja hauskoja kansitekstejä. The Music Boxin John Metzger kehui The Allman Brothes Bandin kykyä tuoda jokaiseen esittämäänsä kappaleeseen jotakin uutta ja erilaista jokaisessa soittamassaan konsertissa.

Maanantain mainio:Puhutteleva elämäkerta rockkitarismin uudistajasta

 Paul Brannigan:Eruption- Eddie Van Halenin tarina (Bazar Kustannus)

Paul Branniganin käsialaa oleva Eruption - Eddie Van Halenin tarina on ansiokas biografia innovatiivisesta rockkitaristista Eddie Van Halenista ja hänen luotsaamastaan Van Halen-yhtyeestä, josta oli tuleva muodostumaan eräs kaikkien aikojen suosituimmista hardrockyhtyeistä. Hollannista kotoisin olleet Van Halenin veljekset Eddie ja Alex muuttivat jo varhain Yhdysvaltoihin. Eddie osoitti huomattavaa musiikillista lahjakkuutta jo varsin nuorella iällä ja rockin osalta britti-invaasiota edustaneista yhtyeistä häneen iski Fab Fouria voimakkaammin Dave Clark Five. Van Halenin veljesten varhaisten yhtyeiden Genesiksen ja Mammothin ohjelmistossa oli  rockcovereita laajalta skaalalta. Veljesten sukunimen mukaan Van Haleniksi nimensä vaihtaneen yhtyeen kokoonpanon täydensivät taidokas basisti Michael Antony ja rockin parhaisiin keulakuviin lukeutunut solisti David Lee Roth. Kissin Gene Simmons tuotti Van Halenin demon ja yhtyeen helmikuussa 1978 ilmestyneen esikoisalbumin onnistumiseen vaikutti yhtyeen kiistattoman soittotaidon lisäksi se, että sille valikoituivat yhtyeen koko siihenastisen oman tuotannon laadukkaimmat kappaleet, kuten Running with the Devil, Jamie's Crying, Feel Your Love Tonight sekä elämäkerralle nimen antanut instrumentaalibiisi Eruption. Covertuotantoa Van Halenin esikoisella edustavat The Kinksin You Really Got Me sekä John Brimin Ice Cream Man. Vuoden 1978 aikana Van Halen ehti soittaa muun muassa Black Sabbathin Never Say Die!-kiertueen lämmittelijänä. Maaliskuussa 1979 ilmestyneen toisen albuminsa tiimoilta Van Halen konsertoi ensi kertaa pääesiintyjänä esimerkiksi suuren diggauskohteensa Aerosmithin lämppäämänä. Van Halenille yhtyeen uran toisen pitkäsoiton työstäminen ei ollut vaikeaa, sillä yhtye oli ehtinyt demottaa tuotantoaan siinä määrin runsaasti, että ykkösluokan materiaalia oli jäänyt varastoon myös kakkoslevyä varten. Oman tuotannon, jonka huippuihin lukeutuivat esimerkiksi Dance the Night Away ja Bottoms Up lisäksi Van Halen II sisältää coverin esimerkiksi Linda Ronstadtin ja The Swinging Blue Jeansin levytyksinä muistetusta You're No Goodista. Maaliskuussa 1980 ilmestynyt kolmas albumi Women and Children First oli Van Halenin tuotannon siihen mennessä monipuolisin kohokohtinaan And the Cradle Will Rockin, Loss of Controlin ja Everybody Wants Somen! kaltaiset rockrypistykset. Vuonna 1981 ilmestynyt ja aikaisempia tummasävyisempi albumi Fair Warning oli edeltäjiensä tavoin myyntimenestys, joskin aikaisempaa hitaammin. Mainitun albumin kappaleista Unchainedista muodostui Eddie Van Halenin oma suosikki yhtyeensä tuotannosta. Keväällä 1982 ilmestynyt albumi Diver Down oli kestoltaan vain hieman yli puolen tunnin mittainen ja sisälsi useita coverbiisejä, kuten Roy Orbisonia, Martha and the Vandellasia ja The Kinksiä. Alkuvuodesta 1984 ilmestynyt kuudes pitkäsoitto 1984 oli suurmenestys Jump-megahitteineen ja useine muine laadukkaine kappaleineen, joihin lukeutuivat esimerkiksi Panama, Hot For Teacher ja Top Jimmy, mutta tuossa vaiheessa David Lee Rohtin ja muun yhtyeen väliset henkilökemiat olivat jo mennyttä.  David Lee Rothin erosta Van Halenista ilmoitettiin virallisesti syyskuussa 1985. Sammy Hagarin vokalisoimana yhtye työsti menestysalbumit 5150 (1986), OU812 (1988), For Unlawful Carnal Knowledge (1991) ja Balance (1995), jotka kaikki nousivat listaykkösiksi. Extreme-yhtyeen solistin Gary Cheronen vokalisoimana levytetty ja vuonna 1998 ilmestynyt Van Halen III oli kaikkia edeltäjiään vähäisempi menestys. Vuonna 2003 yhtye teki paluun Hagar solistinaan. Seuraavaan vuoteen ajoittui maailmankiertue sekä tuplakokoelma, osuvasti nimetty Best of Both Worlds. Vuonna 2006 Roth teki paluun Van Halenin riveihin, mutta Anthonyn paikan yhtyeen basistina otti tässä vaiheessa Edgarin poika Wolfgang Van Halen. Vuonna 2012 ilmestynyt Van Halenin jäähyväisalbumi, ensisijaisesti vanhasta tuohon mennessä julkaisemattomasta tuotannosta koostunut  Different Kind of Truth oli sekä arvostelu, että myyntimenestys. Eddie Van Halenilla diagnosoitiin vuonna 2001 syöpä, johon hän menehtyi kuudes lokakuuta 2020. Eruption on puhutteleva elämäkerta rockkitarismia uudistaneesta lahjakkaasta ja herkästä taiteilijasta, joka joutui vuosikymmenen ajan  turvautumaan stimulantteihin. Van Halenin oman historian lisäksi teos on retrospektiivinen katsaus rockmusiikin historiaan ja osansa kirjassa saavat esimerkiksi britti-invaasio, 70-luvun lopun hardrock ja 90-luvun alun jättimenestyjät Metallica ja Nirvana.

Sunnuntain extra:70-luvun alun brittiheavyn ja progen edustajan kakkosalbumi

 Warhorse:Red Sea

Maaliskuussa 1972 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Red Sea on brittiläisen rockyhtyeen Warhorsen toinen ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Yhtyeen tunnetuin jäsen on sen basisti Nick Simper, joka oli aikaisemmin vaikuttanut Deep Purplen Mark I-kokoonpanon nelikielisen taitajana yhtyeen kolmella ensimmäisellä studioalbumilla Shades of Deep Purple, The Book of Taliesyn ja Deep Purple. Lisäksi hän oli ehtinyt olla mukana Johnny Kiddin luotsaaman The Pirates-yhtyeen hieman myöhäisemmässä lineupissa. Angel Airin Red Seasta julkaisema cd-versio sisältää perusalbuminsa lisäksi kuusi aikaisemmin julkaisematonta bonuskappaletta. Niiden joukossa on liveversio alun perin Warhorsen esikoisalbumilla ilmestyneestä biisistä Ritual. Muut bonuskappaleet, joita edustavat Bad Time, She Was My Friend, Gypsy Dancer, House of Dolls sekä Standing Right Behind You ovat Nick Simperin käsialaa olevia demoja. Tyylillisesti Red Sea edusti hienoisia metallivaikutteita hyödyntänyttä progressiivista rockia. Albumin kappaleista Confident But Wrong edusti selkeimmin valtavirran rockia ja tunnettu cover I Who Have Nothing sisälsi elementtejä soulmusiikista.