Keskiviikon klassikko:Kaikkien aikojen myydyin albumi

Michael Jackson:Thriller

30. marraskuuta 1982 Yhdysvalloissa Epic Recordsin ja muualla maailmassa CBS Recordsin julkaisemana ilmestynyt Thriller on Michael Jacksonin kuudes studioalbumi. Sitä edeltäneen artistin pitkäsoiton Off the Wall tavoin Thrillerin edustamia genrejä ovat pop, post-disco, rock ja funk. Albumin nauhoitukset tapahtuivat Los Angelesin Westlake Recording studioissa huhti-marraskuun 1982 välisenä aikana. Tuottajana oli Quincy Jones Jacksonin kirjoittaessa itse neljä albumin yhdeksästä raidasta mukaan lukien Thrillerin suurimmat singlemenestykset Beat It ja Billie Jean. Thrillerista muodostui kaikkien aikojen myydyin albumi reilussa vuodessa ja runsaan 66 miljoonan kappaleen myynnillään se on säilyttänyt asemansa. Kyseessä on myydyin albumi Yhdysvalloissa. Vuonna 2017 se teki ennätyksen saavuttamalla 30-kertaisesti platinaa ja Yhdysvaltojen myyntiluvut ovat tällä hetkellä 33 miljoonaa yksikköä. Vuonna 1984 Thriller voitti ennätykselliset kahdeksan Grammy-palkintoa niiden joukossa vuoden albumin Grammy. Albumilta poimittiin seitsemän singleä, jotka kaikki nousivat Billboardin listalla kymmenen suosituimman joukkoon. Beat Itin, Billie Jeanin ja nimikappaleen lisäksi niihin lukeutuivat Wanna Be Startin' Something, The Girl is Mine, Human Nature ja Pretty Young Thing. Thriller mursi osaltaan popmusiiikin rajoja. Michael Jacksonin musiikkivideot Thrillerista, Beat Itista ja Billie Jeanista saavuttivat merkittävää rotaatiota MTV:llä ja hän pääsi presidentti Ronald Reaganin vieraaksi Valkoiseen taloon. Vuonna 2001 Thrillerista julkaistiin special edition-versio, joka sisälsi haastatteluja, demoversioita sekä E.T.-elokuvassa alun perin kuullun kappaleen Someone in the Dark. Vuonna 2008 albumista julkaistussa Thriller 25-versiossa oli mukana nykyartistien remixejä albumin kappaleista, ennenjulkaisemattomia biisejä sekä kolme musiikkivideota ja Billie Jeanista vuonna 1983 valmistuneessa tv-speciaalissa Motown 25 nähdyn esityksen sisältävä dvd. Samana vuonna Thriller-albumi pääsi edeltäjänsä Off the Wallin kanssa Grammy Hall of Fameen. Vuonna 2012 Slant Magazine nimesi Thrillerin 80-luvun parhaaksi albumiksi. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Thriller sijoittui sijalle 20. Thriller pääsi myös Kongressin kirjaston kansallisen ääniterekisterin kulttuurisesti merkittävien levytysten joukkoon. Thrillerilla Jackson jatkoi yhteistyötään hänen edellisen albuminsa, 20 miljoonaa kappaletta myyneen Off the Wallin tuottajana toimineen Quincy Jonesin kanssa. Albumia varten kirjoitettiin 30 kappaletta, joista varsinaiselle albumille valikoitui yhdeksän. Äänitykset alkoivat 14. huhtikuuta 1982 Jacksonin ja Paul McCartneyn duetolla The Girl is Mine. Albumin viimeinen miksauspäivä oli kahdeksas marraskuuta samaisena vuonna. Kaikkia makuja miellyttäväksi rockkappaleeksi valikoituneella Beat Itillä kitarasoolosta vastasi Eddie Van Halen ja rytmikitaraosuuksista Toton Steve Lukather. Thriller-kappaleen puheosuuksista vastasi näyttelijä Vincent Price, joka hoiti osuutensa kahdella otolla. Thrillerilla julkaisemattomista kappaleista valmiiksi saatiin Carousel, Got the Hots ja Hot Street. Thrillerin disco- ja funkorientoituneet kappaleet muistuttavat tyylillisesti Off the Wall-albumia. Wanna Be Startin' Something sisältää afrikkalaisvaikutteista vokalisointia ja sen tavut perustuvat Dualan murteeseen. Jengiväkivaltaa vastustava Beat It teki kunniaa West Side Storylle ja Pretty Young Thing ja Lady of My Life tuovat albumille voimakkaampaa R&B-henkeä. J. Randy Taraborrellin mukaan jälkimmäinen kappale oli Jacksonin sielukkain balladi sitten hänen Motown-aikojensa. Suosionsa huippuaikana Thrilleriä myytiin miljoona kappaletta viikossa. Albumi saavutti suhteellisen myönteiset arviot jo ilmestymisaikanaan ja se on säilyttänyt arvostuksensa vuosikymmenten aikana. Esimerkiksi Allmusicin Stephen Thomas Erlewinen mukaan albumilla oli tarjottavanaan jotakin kaikkia kiinnostavaa.

Tiistain tukeva:Keskeisen grungen edustajan vuoden 1991 albumi

 Soundgarden:Badmotorfinger

Kahdeksas lokakuuta 1991 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Badmotorfinger on seattlelaisen grungeyhtyeen Soundgardenin toinen studioalbumi. Kyseessä oli ensimmäinen pitkäsoitto yhtyeen uudelle basistille Ben Shepherdille ja albumin nauhoitukset käynnistyivät kevään 1991 aikana. Vaikka raskas soundi oli myös Badmotorfingerillä keskeisessä osassa Soundgardenin varhaisempien levyjulkaisjen tavoin, yhtye alkoi mainitulla albumilla kiinnittää entistä voimakkaammin huomiota biisinkirjoittamiseen. All Music Guidessa albumin musiikkia kuvailtiin hämmästyttävän taiteellisena ja lyriikoita kunnianhimoisina ja mielikuvitusta ruokkivina. Badmotorfingerin myötä Soundgarden löysi vaivattomasti paikkansa Seattlen grungeskenessä. Pitkäsoitolta poimitut singlekappaleet Outshined ja Rusty Cage löysivät yleisönsä sekä rockiin erikoistuneiden radiokanavien että MTV:n yleisöstä. Helmikuussa 1992 Badmotorfinger saavutti Billboardin albumilistalla sijan 39. Albumin tiimoilta Soundgarden teki kiertueen sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa ja lämmitteli Guns N' Rosesin Use Your Illusion -kiertuetta sekä Skid Rown albuminsa Slave to the Grind tiimoilta tekemää kiertuetta. Badmotorfinger oli ehdolla vuoden 1992 parhaan metalliesityksen Grammyn vastaanottaksi. Tuplaplatinaa albumi saavutti vuonna 1996. Soundgardenin johtohahmon Chris Cornellin mukaan Soundgarden oli Badmotorfingerillä lähellä livesoundiaan. Vuonna 2016 albumista julkaistiin kaksi deluxe-editon -25-vuotisjuhlapainosta. Tuplacd sisälsi originaalin albumin remasteroidun version ja toisella cd:llään studioouttakeseja sekä livebiisejä Paramountista. Super Deluxe Edition oli aina seitsemän levyn kokonaisuus. Ensimmäinen cd oli myös tässä tapauksessa remasteroitu perusalbumi, toinen cd sisälsi ottakeseja, kolmas ja neljäs livebiisejä Paramount Theatresta. Viides levy on dvd samaisesta Paramountin-konsertista. Kuudes levy on dvd, joka sisältää mm. musiikkivideokokoelman Motorvision ja seitsemäs levy Blue-Ray-versio. Huhtikuussa 2019 Badmotorfinger sijoittui kakkossijalle Rolling Stonen laatimalla 50 kaikkien aikojen parhaan grungealbumin listalla.

Maanantain mainio:The Rascalsin vuoden 1968 albumi

 The Rascals:Once Upon a Dream

19. helmikuuta 1968 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Once Upon a Dream on yhdysvaltalaisen, ensisijaisesti blue-eyed-soulia edustaneen The Rascals-yhtyeen neljäs studioalbumi, joka saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan yhdeksännen sijan ja oli R&B-listalla kahta sijaa ylempänä. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen The Rascalsin nimellä julkaisema albumi; vuosina 1966-1967 ilmestyneet levytykset olivat ilmestyneet nimellä The Young Rascals. Once Upon a Dream oli lisäksi yhtyeen viimeinen albumi, joka julkaistiin sekä stereo- että monomiksauksena. The Rascalsin diggarit ja kriitikot suhtautuivat albumiin eri tavoin. Monien mielestä kyseessä oli yhtyeen laadukkain työ, mutta oli myös niitä, joiden mielestä albumi erosi tyylillisesti turhan voimakkaasti yhtyeen varhaisemmasta, rhythm and blues-vaikutteisesta musiikista. Eddie Brigatin ja Felix Cavalieren lisäksi albumilla kuultiin vokalistina yhtyeen epävirallista jäsentä, Eddie Brigatin veljeä David Brigattia pitkäsoiton päätöskappaleessa (Finale):Once Upon a Dream. Kitaristi Gene Cornish lauloi leadia omaa sävellystuotantoaan edustavassa kappaleessa I'm Gonna Love You. Once Upon a Dreamin kappaleiden väliin on sijoitettu ääniefektejä ja puheosuuksia. Myös albumilta löytyvä kappale It's Wonderful julkaistiin singleformaatissa 27. marraskuuta 1967. Kyseessä oli viimeinen Young Rascalsin nimellä ilmestynyt kappale ja se saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 20. Kappaleesta albumilla julkaistu versio päättyy singleversiolta löytymättömään jäännöslopukkeeseen, joka sisältää Mardi Gras -tyylisiä ääniefektejä. Collector's Choice Music julkaisi Once Upon a Dreamin uudelleen cd-formaatissa 28. elokuuta 2007. AllMusiciin albumista arvion laatinut Thom Jurek suorastaan ylisti Once Upon a Dreamiä. Hänen mukaansa The Rascalsin tavaramerkistä käyvät blue eyed-soul ja jazzelementit yhdistyvät mainitulla albumilla upeasti psykedeliaan. Hienostuneet orkesteri- ja laulusovitukset ovat merkittäviä vielä nykyisinkin. Jurekin mukaan Once Upon a Dream lukeutuu psykedeelisen rockin aliarvostettuihin albumeihin ja ansaitsee paikkansa Sgt. Pepperin ja Pet Soundsin veroisena klassikkolevynä.

Sunnuntain extra:Kolmas Jimi Hendrixin postuumeista albumeista

 Jimi Hendrix:War Heroes

War Heroes on järjestyksessään kolmas Jimi Hendrixin kuoleman jälkeen ilmestyneistä artistin albumijulkaisuista. Ääni-insinööreinä ja miksaajina mainitulla pitkäsoitolla olivat Eddie Kramer ja John Jansen, joskin Hendrixin elämäkerturina ja tuottajan toiminut John McDermott listasi Hendrixin itsensä albumin tuottajien kastiin. War Heroesilla juilkaistuista kappaleista Stepping Stone, Izabella ja Beginning lukeutuivat sellaisiin, joita Hendrix kaavaili mukaan neljännelle ja sattuneesta syystä julkaisematta jääneelle albumilleen. Mainittu biisikolmikko sekä vuonna 1971 ilmestyneillä albumeilla The Cry of Love ja Rainbow Bridge julkaistut kappaleet pääsivät entistä laadukkaampina versioina mukaan vuonna 1997 ilmestyneelle albumille First Rays of the New Rising Sun. Brittilistalla War Heroes saavutti sijan 33, Billboardin albumilistalla sijan 48. ja Kanadassa sijan 51. Albumilla julkaistuista kappaleista Bleeding Heart nauhoitettiin Record Plantilla maaliskuussa 1970, Highway Chile Olympic-studioilla huhtikuussa 1967, Tax Free Record Plantilla toukokuussa 1968, Peter Gunn Catastrophe Record Plantilla toukokuussa 1970, Stepping Stone Record Plantilla marraskuussa 1969 ja päällekkäisäänitykset kesäkuussa 1970, Midnight Olmestead-studioilla huhtikuussa 1969, 3 Little Bears Record Plantilla toukokuussa 1968 Beginning Electric Lady -studiolla kesä/heinäkuussa 1970 ja Izabella The Hit Factoryllä elokuussa 1969. Rumpalina kaikissa nauhoituksissa oli Mitch Mitchell ja basistina Billy Cox kappaleita Highway Chile, Tax Free ja Midnight lukuun ottamatta. Niissä nelikielisestä vastasi The Jimi Hendrix Experiencen basisti Noel Redding.

Lauantain pitkä:Merkittävä brittiläinen slidekitaristi

 22. marraskuuta 1947 syntynyt ja 22. maaliskuuta 2005 edesmennyt Roderick Michael Price oli brittiläinen kitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Foghat-yhtyeessä. Slikekitarointinsa ansiosta Pricea kutsuttiin lempinimellä slidekitaran taikuri. 21-vuotiaana Price liittyi yhtyeeseen Black Cat Bones, jossa hän otti yhtyeestä lähteneen ja Free-yhtyeen riveissä jo kuuluisuutta saavuttaneen Paul Kossoffin paikan. Price oli mukana Black Cat Bonesin ainoalla albumilla, loppuvuodesta 1969 ilmestyneellä ja arvostetulla, mutta kaupallisesta aspektista tarkasteltuna epäonnistuneella pitkäsoitolla Barbed Wire Sandwich. Black Cat Bonesin lopetettua toimintansa Price liittyi vuonna 1971 Lontoossa perustettuun Foghatiin. Hän oli mukana kyseisen yhtyeen kymmenellä vuosien 1972 ja 1980 välillä julkaistulla albumilla. Pitkälti Pricen slidekitaratyöskentelyn ansiosta Foghatista muodostui eräs 70-luvun suosituimmista brittiyhtyeistä Yhdysvalloissa. Pricen soitto pääsi toden teolla esiin esimerkiksi sellaisissa Foghatin kappaleissa kuin Drivin' Wheel, Stone Blue ja Slow Ride, joista viimeksi mainittu oli top 20-hitti vuonna 1976. Siltä erää viimeisen konserttinsa Foghatin riveissä Price soitti Philadelphia Spectrumilla 16. marraskuuta 1980. Hänen paikkansa Foghatissa otti Erik Cartwright. Price katosi musiikkibisneksestä melko tarkalleen kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 1990 hän teki paluun Foghatin solistin Dave Peverettin kanssa. Foghat oli itse asiassa hajonnut muutama vuosi Pricen yhtyeestä lähdön jälkeen. Rumpali Roger Earl oli perustanut yhtyeen uudelleen ilman Peverettiä. Tämä pisti kasaan oman versionsa yhtyeestä, johon hän pyysi Pricea mukaan. Muutaman vuoden ajan Price vaikutti silloin tällöin Earlin yhtyeessä. Vuonna 1993 Price päätti osallistua täysipainoisesti yhtyeen reunioniin. Tällä kertaa mukana olivat kaikki neljä Foghatin originaalijäsentä. Syyskuussa 1994 Foghatilta ilmestyi uusi albumi Return of the Boogie Men. Vaikka se ei menestynyt yhtyeen 70-luvulla julkaisemien pitkäsoittojen veroisesti, Foghat aloitti Yhdysvalloissa ahkeran keikkailun ja loi maineen erinomaisena live-esiintyjänä. Vuonna 1998 yhtyeeltä ilmestyi albumi Road Cases. DVD Two Centuries of Boogie oli taltioitu Foghatin vuonna 1996 Daytonissa, Ohiossa soittamassa konsertissa. Price jätti Foghatin uudelleen vuonna 1999 sen jälkeen, kun solisti Dave Peverettillä oli todettu syöpä. Tällä kertaa Pricen paikan Foghatissa otti Bryan Bassett. 2000-luvun alussa Price aloitti soolouransa. Vuosina 2002 ja 2003 hän julkaisi albumit Open ja West Four. Hän konsertoi erityisesti bluesclubeissa ympäri Yhdysvaltoja ja osallistui seminaareihin ja työpajoihin. Price menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan Wiltonissa, New Hampshiressa. Pitkän uransa aikana hän työskenteli esimerkiksi Champion Jack Dupreen, Muddy Watersin, John Lee Hookerin ja Willie Dixonin kanssa.

Perjantain pohjat:Ike ja Tina Turnerin vuoden 1974 albumi

 Ike & Tina Turner:Sweet Rhode Island Red

 Lokakuussa 1974 United Artist Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sweet Rhode Island Red on Ike & Tina Turnerin albumi, joka työstettiin puhtaasti kansainvälisille markkinoille. Australian albumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 41. Ike ja Tina Turnerin Bolic Sound -studiolla nauhoitettu pitkäsoitto koostui suurimmaksi osaksi Tina Turnerin käsialaa olevista kappaleista. Lisäksi albumilla on mukana kaksi Stevie Wonderin ohjelmistosta poimittua ja melkoisen tunnettua raitaa; kappaleet Living for the City ja Higher Ground. Sweet Rhode Island Redin nimikappale ilmestyi singleformaatissa jo helmikuussa 1974. Billboardin R&B-listalla sekä Saksassa se saavutti sijan 43., Italiassa sijan 17. ja oli Britannian singlelistalla parhaimmillaan sijalla 51. Toinen single Sexy Ida koostui kahdesta osasta. Sen ykkösosa edusti funkia kakkososan ollessa nopeatempoisempi. Ykkösosa saavutti sijan 29. Billboardin R&B-listalla ja sijan 65. Billboardin Hot 100 -listalla. Euroopassa mainittu kappale saavutti sijan 51. brittilistalla ja Italiassa sijan 35. Sexy Idan kakkososassa kitaristina kuullaan Marc Bolania. Hot 100-listalla kakkososa joutui tyytymään sijaan 85., mutta R&B-listalla se oli parhaimmillaan jopa yhdeksäntenä. Kumpikaan Sexy Idan osista ei ehtinyt mukaan Sweet Rhode Island Redin originaalille julkaisulle, mutta kylläkin albumista työstetyille uusintapainoksille. Vuonna 2012 BGO Records julkaisi Sweet Rhode Island Redin uudelleen cd-formaatissa albumin The Gospel According to Ike & Tina kanssa.

Torstain terävä:Definitiivinen teos 90-luvun jälkimmäisen puoliskon tv:n suositusta nuoriso-ohjelmasta

 Juuso Määttänen ja Joonas Hytönen:Jyrki 1995-2001 Nuoriso-ohjelman nousu ja tuho

Syksystä 1995 vuoden 2001 loppuun MTV3-kanavalla nähdystä nuoriso-ohjelmasta JYRKi muodostui sukupolvikokemus. Juuso Määttänen ja eräs ohjelman keskeisimmistä juontajista; Joonas Hytönen ovat työstäneet yli 400-sivuisen järkäleen, jossa ohjelman tiimoilta pyritään kääntämään viimeneinkin kivi. Ohjelman nimen keksimisestä kunnian itselleen saa muusikko ja näyttelijä Heikki Silvennoisen tuolloin kymmenvuotias tytär. Jyrkin alkuvaiheessa ohjelma sisälsi musiikin lisäksi myös runsaasti muuta ohjelmaa esimerkiksi urheiluun ja myös yhteiskuntaan liittyen. Melko nopeasti niin kutsuttu Anneli Tempakka- osasto jäi kuitenkin ohjelmasta pois ja JYRKi kunnostautui ensisijaisesti musiikkiohjelmana, jossa suurien nimien ohella tarjoutui esiintymistilaisuus myös huomattavalle joukolle nousevia kiinnostavia yhtyeitä ja artisteja. Jyrkin voi sanoa nostaneen suureen suosioon esimerkiksi Apulannan ja Rasmuksen. Ulkomaisista ohjelmassa vierailleista artisteista mainittakoon pikaisesti Alanis Morissette, joka esiintyi Jyrkissä jo loppuvuodesta 1995. Aivan oma lukunsa livelähetyksissä olivat livebiisien lisäksi eri yhtyeiden jäsenten haastatteluosuuksista koostuneet Jyrki I&I -lähetykset. Jyrki Hit Challengen voitto vaikutti keskeisesti teinityttöyhtye Tiktakin suosion räjähdysmäiseen kasvuun. Jyrkin esikuvana oli kanadalainen MuchMusic, jossa tuossa vaiheessa tulevat Jyrkin juontajat vierailivat useampaan otteeseen. Jyrkin historia käsitellään kirjassa kolmessa osassa. Niistä ensimmäisessä toimittajista keskeisimmäksi nousee ohjelman jo ensimmäisen vuoden jälkeen jättänyt, mutta varsin merkittävän uran luonut Katja Ståhl, toisessa Joonas Hytönen ja viimeisessä Molli-Olli Oikarinen. Teoksessa käsitellään suorastaan definitiivisesti Jyrkissä työskennelleiden luonteita ja heidän välejään töissä ja vapaalla. Erityisen keskeiseksi muodostuu Jyrkin perustajan ja vastaavan tuottajan Marko Kulmalan osuus. Osa Jyrkin toimittajista vaihtui suhteellisen nopeasti.  Ilona-yhtyeen kosketinsoittajana ja solistina 80-luvun loppupuolella vaikuttanut ja sittemmin pitkän uran radio- ja tv-toimittajana luonut Kata Laurikainen on esimerkki henkilöstä, jota puukotettiin Jyrkin taholta selkään. Hänelle  oli jo luvattu paikka Jyrkin toimittajana, mutta Laurikainen  ei lopulta tullut valituksi ohjelmaan. Jyrkiä 90-luvun jälkimmäisellä puoliskolla suhteellisen ahkerasti seuranneelle Määttäsen ja Hytösen kirjalla on tarjottavanaan melko paljon, mutta ohjelman tekijöiden henkilökohtaisten suhteiden runsaan käsittelyn sijaan teoksesta jää kaipaamaan siinä esiteltyä runsaammin anekdootteja ja sattumuksia nimenomaan varsinaisista tv-lähetyksistä ohjelmassa vierailleiden yhtyeiden ja artistien osalta.