Ronski & Exotic:The Rollicking Good Times
Vuonna 1968 perustettu ja kaksi vuotta myöhemmin popmestaruuden Lahdessa voittanut The Ronski Gang, joka esiintyi vuoteen 1978 saakka nimellä Ronski & Exotic, on pitkäikäisimpiä ja ahkerimmin keikkaileita rockyhtyeitä maassamme. Ronski & Exotic, jonka kokoonpanon muodostivat solisti Harry "Ronski" Sjöblom, rumpali/vokalisti Hans "Hate" Sjöblom, basisti Kaj "Misteri" Eklund ja hiljattain edesmennyt kitaristi Kaj "Kajje" Lindström, julkaisi kolme pitkäsoittoa. Niistä kenties onnistunein oli viimeisin; vuonna 1977 ilmestynyt albumi The Rollicking Goodtimes. Mainitun pitkäsoiton perusrockin aarreaitasta laajasti ammentaneesta kappalemateriaalista nousevat erityisen myönteisesti esiin rivakka avaus Livin' and Lovin', upean melodian kannattelema Get a Chance, myös singleformaatissa ilmestynyt, mainion tarttuva Julie Ann, melodisempaa siipeä onnistuneesti edustavat It's Time to Go ja Someone to Love sekä kertakaikkisen mainiota melskausta tarjoava albumin päättävä nimikappale. Vuonna 1978 yhtyeen nimeksi vaihtui The Ronski Gang ja sen kitaristiksi Olavi Pekkola. Samaiselta vuodelta yhtyeellä on hallussaan yleisöennätys maamme tanssilavoille. Ronski Gang levytti vuoteen 1983 mennessä neljä pitkäsoittoa, joista klassikkostatuksen ansaitsee vuonna 1980 ilmestynyt albumi Night Attack. Myös sen seuraaja, vuonna 1983 julkaistu Rock N' Roll onnistui mainiosti. Sjöblomin veljekset ja Eklund ovat olleet mukana Ronski Gangissa kaikki nämä vuodet. Hiljaisempiakin jaksoja on toki ollut, mutta esimerkiksi vuonna 1993 yhtye teki 25-vuotisjuhlakiertueen ja on keikkaillut 2000-luvun puolivälistä alkaen muutamien esiintymisten vuosivauhtia. Vuonna 2011 ilmestyi viimein uutta tuotantoa sisältänyt ja varsin laadukas pitkäsoitto The Elevens. Kitaristeina Ronski Gangissa vaikuttavat nykyisin Vesa Kääpä sekä Haten poika Carl Sjöblom.
lauantai 4. heinäkuuta 2020
perjantai 3. heinäkuuta 2020
Lauantain pitkä:Kanadalaisen rockin klassikkoyhtyeen kenties keskeisin albumi
The Band:The Band
22. syyskuuta 1969 Capitolin julkaisemana ilmestynyt The Band on toinen samannimisen kanadalaisyhtyeen pitkäsoitoista ja se tunnetaan myös nimellä The Brown Album. Rob Bowmanin albumin vuonna 2000 ilmestyneen uusintapainoksen kansivihkoon kirjoittamien tekstien mukaan The Bandiä pidetään konseptialbumina, jonka kappaleet keskittyvät vahempaan Amerikkaan yhdistettyihin ihmisiin, paikkoihin ja perinteisiin. Niinpä albumin kappaleista historiallisiin teemoihin liittyvät The Night They Drove Old Dixie Down, King Harvest (Has Surely Come) ja Jawbone, joista viimeksi mainitun tahtilaji on harvinaislaatuinen 6/4. The Bandin toisen albumin nauhoitukset alkoivat New Yorkissa, mutta koska tuloksiin ei oltu tyytyväisiä, yhtye vuokrasi talon Hollywood Hillsistä, Kaliforniasta. Se oli aikaisemmin kuulunut esimerkiksi Judy Garlandille ja The Bandin työskentelyaikaan Sammy Davis Jr:lle. The Bandin kitaristin ja keskeisimmän biisintekijän Robbie Robertsonin mukaan kyseinen clubitalostudio valittiin tuomaan kappaleille Bob Dylanin ja The Bandin yhteistyötä edustavan The Basement Tapesin tyyppistä luonnetta. The Bandin kakkosalbumin kappaleista kolme nauhoitettiin silti New Yorkissa. Levyn apulaistuottajana olleen John Simonin mukaan Robbie Robertson oli ääni-insinöörinä suurimmalla osalla albumin kappaleista. Originaalin julkaisunsa jälkeen The Band on ilmestynyt useaan otteeseen uusintapainoksena vinyylinä, kasettina ja kasiraiturina. Vuonna 2000 albumista ilmestyi remasteroitu ja bonuskappaleita sisältänyt versio. Mainittu uusintajulkaisu on ilmestynyt lisäksi tuplacd:nä The Bandin niin ikään varsin arvostetun esikoisalbumin Music from the Big Pink kanssa. Vuonna 2009 Audio Fidelity julkaisi albumista rajoitettuna painoksena kultacd:n. Mainittu uudelleenjulkaisu sisältää bonuskappaleenaan aluksi singlen b-puolena ilmestyneen kappaleen Get Up Jake. Myös remasteroidulta ja bonusraitoja sisältävältä versiolta löytyvää kappaletta kaavailtiin mukaan jo varsinaiselle albumille, mutta se jäi viime hetkellä pois. Päätökseen vaikutti tilan puute albumilla tai kappaleen samankaltaisuus erään toisen pitkäsoiton biisin kanssa. Capitolin vuonna 1980 julkaisemalta The Bandin kakkosabumin uusintapainosvinyyliltä puuttuivat kappaleet When You Awake ja King Harvest (Has Surely Come). Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Bandin kakkosalbumi saavutti sijan 45., jonka se säilytti myös vuoden 2012 vastaavalla listalla. Vuonna 1998 musiikkilehti Q:n lukijat äänestivät The Bandin kaikkien aikojen 76:ksi parhaaksi albumiksi. Billboardin popalbumilistalla The Band saavutti yhdeksännen sijan. Vuonna 2009 The Bandin kakkosalbumi pääsi kansalliseen ääniterekisteriin, koska se oli kulttuurisesti, historiallisesti tai eettisesti merkittävä ja/tai informoi elämästä tai heijasti elämää Yhdysvalloissa. The Bandin kakkosalbumi pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.
22. syyskuuta 1969 Capitolin julkaisemana ilmestynyt The Band on toinen samannimisen kanadalaisyhtyeen pitkäsoitoista ja se tunnetaan myös nimellä The Brown Album. Rob Bowmanin albumin vuonna 2000 ilmestyneen uusintapainoksen kansivihkoon kirjoittamien tekstien mukaan The Bandiä pidetään konseptialbumina, jonka kappaleet keskittyvät vahempaan Amerikkaan yhdistettyihin ihmisiin, paikkoihin ja perinteisiin. Niinpä albumin kappaleista historiallisiin teemoihin liittyvät The Night They Drove Old Dixie Down, King Harvest (Has Surely Come) ja Jawbone, joista viimeksi mainitun tahtilaji on harvinaislaatuinen 6/4. The Bandin toisen albumin nauhoitukset alkoivat New Yorkissa, mutta koska tuloksiin ei oltu tyytyväisiä, yhtye vuokrasi talon Hollywood Hillsistä, Kaliforniasta. Se oli aikaisemmin kuulunut esimerkiksi Judy Garlandille ja The Bandin työskentelyaikaan Sammy Davis Jr:lle. The Bandin kitaristin ja keskeisimmän biisintekijän Robbie Robertsonin mukaan kyseinen clubitalostudio valittiin tuomaan kappaleille Bob Dylanin ja The Bandin yhteistyötä edustavan The Basement Tapesin tyyppistä luonnetta. The Bandin kakkosalbumin kappaleista kolme nauhoitettiin silti New Yorkissa. Levyn apulaistuottajana olleen John Simonin mukaan Robbie Robertson oli ääni-insinöörinä suurimmalla osalla albumin kappaleista. Originaalin julkaisunsa jälkeen The Band on ilmestynyt useaan otteeseen uusintapainoksena vinyylinä, kasettina ja kasiraiturina. Vuonna 2000 albumista ilmestyi remasteroitu ja bonuskappaleita sisältänyt versio. Mainittu uusintajulkaisu on ilmestynyt lisäksi tuplacd:nä The Bandin niin ikään varsin arvostetun esikoisalbumin Music from the Big Pink kanssa. Vuonna 2009 Audio Fidelity julkaisi albumista rajoitettuna painoksena kultacd:n. Mainittu uudelleenjulkaisu sisältää bonuskappaleenaan aluksi singlen b-puolena ilmestyneen kappaleen Get Up Jake. Myös remasteroidulta ja bonusraitoja sisältävältä versiolta löytyvää kappaletta kaavailtiin mukaan jo varsinaiselle albumille, mutta se jäi viime hetkellä pois. Päätökseen vaikutti tilan puute albumilla tai kappaleen samankaltaisuus erään toisen pitkäsoiton biisin kanssa. Capitolin vuonna 1980 julkaisemalta The Bandin kakkosabumin uusintapainosvinyyliltä puuttuivat kappaleet When You Awake ja King Harvest (Has Surely Come). Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Bandin kakkosalbumi saavutti sijan 45., jonka se säilytti myös vuoden 2012 vastaavalla listalla. Vuonna 1998 musiikkilehti Q:n lukijat äänestivät The Bandin kaikkien aikojen 76:ksi parhaaksi albumiksi. Billboardin popalbumilistalla The Band saavutti yhdeksännen sijan. Vuonna 2009 The Bandin kakkosalbumi pääsi kansalliseen ääniterekisteriin, koska se oli kulttuurisesti, historiallisesti tai eettisesti merkittävä ja/tai informoi elämästä tai heijasti elämää Yhdysvalloissa. The Bandin kakkosalbumi pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.
torstai 2. heinäkuuta 2020
Perjantain pohjat:Keskeisen uuden aallon edustajan esikoisalbumi
Blondie:Blondie
Joulukuussa 1976 Private Stock Recordsin julkaisemana ilmestynyt Blondie on samannimisen yhdysvaltalaisyhtyeen esikoisalbumi. Sen esikoissinglen X Offender originaalinimi oli Sex Offender, mutta radioasemat kieltäytyivät soittamasta mainitunnimistä kappaletta sen provokatiivisuuden vuoksi. Albumin myynti ja sen saavuttama julkisuus jäivät vähäisiksi ja niinpä Blondie purki sopimuksensa Private Stock Recordsin kanssa ja solmi uuden Chrysalis Recordsin kanssa vuonna 1977. Mainitun vuoden syyskuussa Chrysalis Records julkaisi Blondien debyytin uudestaan singlen In the Flesh siivittämänä. Australiassa Blondien esikoisalbumi nousi sijalle 14. Siellä In the Flesh oli jo entuudestaan noussut singlelistalla kolmen suosituimman joukkoon. Alkuvuodesta 1979 Blondien esikoisalbumi nousi Britanniassa sijalle 75. Tuossa vaiheessa Blondiesta oli jo saarivaltakunnassa muodostunut varsin suosittu yhtye. Blondien esikoisalbumin tuottanut Richard Gottehrer oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi The Angelsin kanssa. Niinpä suuri osa Blondien esikoisalbumin kappaleista muistutti 60-luvun tyttöyhtyesoundia. Vuonna 1978 antamassaan haastattelussa solisti Debbie Harry mainitsi, ettei yhtye ollut pyrkinyt kuulostamaan retrolta ja kun suuri osa journalisteista kuvasi Blondien musiikkia mainitulla termillä, oli se jonkinasteinen shokki. Lisäksi Harry kuvasi Blondien musiikkia uudeksi aalloksi popin sijaan. Chrysalis Recordsin digitaalisesti remasteroima versio Blondien debyyttialbumista ilmestyi Britanniassa vuonna 1994. Vuonna 2001 ilmestynyt remasteroitu versio sisälsi lisäksi viisi bonuskappaletta. The Shangri-Las-cover Out in the Streets, Thin Line ja Platinum Blonde ovat Alan Betrockin nauhoittamalta, vuoden 1975 satoa edustavalta demolta. Mainitun demonauhan kaikki viisi kappaletta julkaistiin aluksi vuonna 1994 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Platinum Collection. Bonusraita Platinum Blonde oli ensimmäinen Debbie Harryn kirjoittama kappale. X Offenderin ja In the Sunin originaalit singleversiot ovat Private Stockin julkaisemalta Blondien ensimmäiseltä singleltä. Kyseessä ovat eri miksaukset kuin albumilla julkaistut. Kaksi Private Stockin julkaisemaa versiota ovat vinyyliltä remasteroituja.
Joulukuussa 1976 Private Stock Recordsin julkaisemana ilmestynyt Blondie on samannimisen yhdysvaltalaisyhtyeen esikoisalbumi. Sen esikoissinglen X Offender originaalinimi oli Sex Offender, mutta radioasemat kieltäytyivät soittamasta mainitunnimistä kappaletta sen provokatiivisuuden vuoksi. Albumin myynti ja sen saavuttama julkisuus jäivät vähäisiksi ja niinpä Blondie purki sopimuksensa Private Stock Recordsin kanssa ja solmi uuden Chrysalis Recordsin kanssa vuonna 1977. Mainitun vuoden syyskuussa Chrysalis Records julkaisi Blondien debyytin uudestaan singlen In the Flesh siivittämänä. Australiassa Blondien esikoisalbumi nousi sijalle 14. Siellä In the Flesh oli jo entuudestaan noussut singlelistalla kolmen suosituimman joukkoon. Alkuvuodesta 1979 Blondien esikoisalbumi nousi Britanniassa sijalle 75. Tuossa vaiheessa Blondiesta oli jo saarivaltakunnassa muodostunut varsin suosittu yhtye. Blondien esikoisalbumin tuottanut Richard Gottehrer oli aikaisemmin työskennellyt esimerkiksi The Angelsin kanssa. Niinpä suuri osa Blondien esikoisalbumin kappaleista muistutti 60-luvun tyttöyhtyesoundia. Vuonna 1978 antamassaan haastattelussa solisti Debbie Harry mainitsi, ettei yhtye ollut pyrkinyt kuulostamaan retrolta ja kun suuri osa journalisteista kuvasi Blondien musiikkia mainitulla termillä, oli se jonkinasteinen shokki. Lisäksi Harry kuvasi Blondien musiikkia uudeksi aalloksi popin sijaan. Chrysalis Recordsin digitaalisesti remasteroima versio Blondien debyyttialbumista ilmestyi Britanniassa vuonna 1994. Vuonna 2001 ilmestynyt remasteroitu versio sisälsi lisäksi viisi bonuskappaletta. The Shangri-Las-cover Out in the Streets, Thin Line ja Platinum Blonde ovat Alan Betrockin nauhoittamalta, vuoden 1975 satoa edustavalta demolta. Mainitun demonauhan kaikki viisi kappaletta julkaistiin aluksi vuonna 1994 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Platinum Collection. Bonusraita Platinum Blonde oli ensimmäinen Debbie Harryn kirjoittama kappale. X Offenderin ja In the Sunin originaalit singleversiot ovat Private Stockin julkaisemalta Blondien ensimmäiseltä singleltä. Kyseessä ovat eri miksaukset kuin albumilla julkaistut. Kaksi Private Stockin julkaisemaa versiota ovat vinyyliltä remasteroituja.
keskiviikko 1. heinäkuuta 2020
Torstain terävä:Merkittävä yhdysvaltalaiskitaristi ja tuottaja
16. tammikuuta 1950 syntynyt ja 28. toukokuuta 2020 edesmennyt Bob Kulick oli yhdysvaltalainen kitaristi ja levytuottaja, joka työskenteli esimerkiksi Kissin, W.A.S.P.:in, Alice Cooperin, Lou Reedin, Meat Loafin ja Michael Boltonin kanssa. Brooklynissa, New Yorkissa syntynyt Kulick oli niin ikään Kissin kitaristina vaikuttaneen Bruce Kulickin isoveli. Bob Kulick kävi koesoitossa Kissin kitaristin paikalle jo vuonna 1972. Paul Stanley, Gene Simmons ja Peter Criss olivat vakuuttuneita hänen soitostaan, mutta pestiin tuli silti valituksi välittömästi Kulickin jälkeen soittanut Ace Frehley. Kulick oli myöhemmin ilman krediittiä mukana kolmella Kissin albumeista. Hänen soittoaan kuultiin kolmella Alive II:n viidestä studioraidasta, kaikilla neljällä Kiss Killersin uusilla kappaleilla sekä säästeliäästi myös Creatures of the Nightilla. Kissiläisten sooloalbumeista Kulick oli mukana Paul Stanleyn levyllä sekä hänen vuoteen 1989 ajoittuneella soolokiertueellaan. Kulickin varhaisiin studiotyöskentelyihin lukeutui osallistuminen Lou Reedin vuonna 1975 ilmestyneen albumin Coney Island Baby levytykseen. Usean vuoden ajan hän oli mukana Meat Loafin kiertuebändissä Neverland Expressissä. Kulick osallistui myös useiden Meat Loafin albumien levytykseen. Niistä merkittävin lienee vuonna 1984 ilmestynyt Bad Attitude. Kulick perusti myös yhtyeen Balance Blues Magoosissa mukana olleen Peppy Castron ja menestyneen sovittajan Doug Katsarosin kanssa. Balance saavutti jonkinasteista menestystä 80-luvun alussa. Michael Boltonin vuonna 1983 ilmestyneellä nimikkoalbumilla Kulickia kuultiin sekä rytmi, että soolokitaristina. Hän oli mukana vuonna 1991 albumin No Bones About It julkaisseessa projektissa nimeltä Skulls. Bruce Kulick oli mukana kirjoittamassa yhtä albumin kappaleista ja vieraili kitaristina toisessa. Kulick soitti W.A.S.P.:in albumeilla Crimson Idol ja Still Not Black Enough. Hän ei kuitenkaan koskaan konsertoinut W.A.S.P.:in kanssa, eikä hänestä tullut yhtyeen virallista jäsentä. Vuonna 1996 ilmestyi Kulickin luotsaaman yhtyeen Murderer's Row nimikkoalbumi. Yhtyeen solisti oli myös Giuffriassa ja Dirty White Boyssa vokalisoinut David Glen Eisley. Kulickin sivuprojekteihin lukeutuivat Blackthorne ja Observation Balloon. Hän oli tuottajana Motörheadin vuonna 2004 parhaan metalliesityksen Grammyn vastaanottaneessa kappaleessa Whiplash. Kissin ja Diana Rossin kanssa tekemästään musiikillisesta yhteistyöstä Kulick on vastaanottanut 11 kulta, tai platinalevyä. Juutalaista alkuperää ollut Kulick asui Las Vegasissa ja osallistui KISS Night in Las Vegas-hyväntekeväisyysmusiikkiohjelmiin Clark Countyn kouluissa. Kulickin 28. toukokuuta 2020 ajoittuneesta kuolemasta kertoi hänen veljensä Bruce.
tiistai 30. kesäkuuta 2020
Keskiviikon klassikko:Brittipunkin klassikon kymppituumainen ja sen laajennettu versio
The Clash:(Super)Black Market Clash
Lokakuussa 1980 Yhdysvalloissa ja Kanadassa ilmestynyt Black Market Clash on The Clashin yhdeksästä kappaleesta koostuva kymppituumainen ep, joka yhtyeen diskografiassa ilmestyi klassikkotuplan London Calling ja suurelta osaltaan varsin laadukkaan triplan Sandinista! välissä. Se koostui sellaisista The Clashin levytyksistä, jotka olivat aikaisemmin olleet Yhdysvalloissa saatavilla ainoastaan import-versioina. Black Market Clash oli yksi Epicin julkaiseman, kymppituumaisista koostuvan sarjan Nu-Disk levyistä. Samaisessa sarjassa ilmestyi lisäksi esimerkiksi Cheap Trickin tuotantoa. Black Market Clashin kappaleista The Prisoner, Toots and the Maytals-cover Pressure Drop, City of Dead ja Armagideon Time olivat Britanniassa ilmestyneet The Clashin singlejen b-puolilla vuosien 1977 ja 1979 välillä. Mainittujen kappaleiden paraatipuolet olivat olleet White Man in Hammersmith Palais, English Civil War, Complete Control ja London Calling. Pressure Dropista Black Market Clashilla kuullaan Bill Pricen käsialaa oleva remix. Julkaisunsa aikaan Black Market Clash oli ensimmäinen The Clashin levyistä, joka sisälsi coverin Booker T and the MG's:in instrumentaalikappaleesta Time is Tight. The Clashin levytysrepertuaarista Capital Radio oli Britanniassa varsin harvinainen. Sen sijaan, että olisi julkaissut kappaleen originaaliversion uudelleen, The Clash nauhoitti kappaleesta Cost of Livingille uuden version nimeltä Capital Radio Two. Cheat oli julkaistu The Clashin esikoisalbumin brittiversiolla, mutta jätetty pois mainitun pitkäsoiton Yhdysvaltain-painokselta. Bankrobber oli julkaistu Britanniassa singlen a-puolena. Robber Dubia oli alun perin kaavailtu julkaisematta jääneen Bankrobberin 12-tuumaisen dance club-singlen b-puoleksi. Mainituista kappaleista Black Market Clashilla kuullaan reilu kuusiminuuttinen yhdistetty edit-versio, joka on mukana ainoastaan mainitulla levyllä. Armagideon Timen dub-versio Justice Tonight/Kick It Over ilmestyi alun perin 12-tuumaisen London Calling club singlen b-puolella. Sen täyspitkän version kesto on 8:54 ja seitsemänminuuttinen edit on niin ikään julkaistu ainoastaan Black Market Clashilla. 80-luvun aikana Black Market Clash julkaistiin uudelleen sekä 12-tuumaisena vinyylinä että kasettina biisilistan ollessa identtinen originaalilla kymppituumaisella vinyylillä julkaistun kanssa. Vuonna 1991 Black Market Clash ilmestyi cd-formaatissa, mutta sittemmin Super Black Market Clash korvasi sen. Vuonna 2006 Black Market Clash oli jälleen hetken aikaa saatavilla joissakin maissa. Kymppituumaisena vinyylinä se julkaistiin uudelleen vuonna 2011.
Vuonna 1993 The Clashilta julkaistiin kokoelma-albumi Super Black Market Clash, joka sisältää singlejen b-puolia sekä harvinaisia kappaleita, joita ei ole julkaistu yhtyeen varsinaisilla albumeilla. Super Black Market Clash on biisilistaltaan laajennettu uusintajulkaisu vuonna 1980 ilmestyneestä Black Market Clashistä. Albumin etukannen kuvassa nähtävä henkilö on The Clashin kanssa useissa projekteissa työskennellyt ja myöhemmin The Big Audio Dynamiten perustanut Don Letts. Super Black Market Clashiltä puuttuvat originaalilla Black Market Clashilla julkaistut kappaleet Capital Radio One, Cheat, Bankrobber/Robber Dub ja Armagideon Time. Ne olivat nimittäin edelleen saatavilla hiljattain ilmestyneillä The Clashin kokoelma-albumeilla The Story of the Clash, Volume 1 ja The Clash on Broadway. Pressure Dropista Super Black Market Clashilla kuullaan Black Market Clashilla julkaistun version sijaan b-side mix. Justice Tonight/Kick It Overista mukana on täyspitkä versio. Super Black Market Clash ei sisällä kaikkien The Clashin singlejen b-puolia eikä edes pyri kokoamaan yhteen kaikkia yhtyeen harvinaisuuksia. Albumi sisältää joka tapauksessa useita keskeisiä kappaleita. The Cost of Living -ep:ltä mukana on kolme biisiä ja lisäksi useita sellaisia The Clashin singlejen b-puolia, joita ei aikaisemmin ollut julkaistu cd-formaatissa, kuten The Call Upin remix The Cool Out sekä Long Time Jerk, joka tosin on lyhyempi versio kuin Rock the Cashbah-singlen b-puolella julkaistu. The Clashin tuotanto julkaistiin Super Black Market Clash mukaan lukien uudelleen remasteroituina versioina tammikuussa 2000. Remasterin kansiteksteissä korjataan originaaliin Super Black Market Clashiin lipsahtanut virhe. Pressure Dropin oli nimittäin mainittu olevan viides ja The Prisonerin kuudes kappale, vaikka niiden todellinen järjestys oli päinvastainen. Remasteroidun version kansiteksteissä oli sitä vastoin yksi virhe. Kappaleen Radio Clash nimeksi oli mainittu This is Radio Clash. Ensin mainittu ja albumilta löytyvä kappale on nimittäin jälkimmäisen ja albumilla julkaisemattoman kappaleen b-puoli, mutta myös mainittu virhe on oikaistu myöhäisemmissä painoksissa.
Lokakuussa 1980 Yhdysvalloissa ja Kanadassa ilmestynyt Black Market Clash on The Clashin yhdeksästä kappaleesta koostuva kymppituumainen ep, joka yhtyeen diskografiassa ilmestyi klassikkotuplan London Calling ja suurelta osaltaan varsin laadukkaan triplan Sandinista! välissä. Se koostui sellaisista The Clashin levytyksistä, jotka olivat aikaisemmin olleet Yhdysvalloissa saatavilla ainoastaan import-versioina. Black Market Clash oli yksi Epicin julkaiseman, kymppituumaisista koostuvan sarjan Nu-Disk levyistä. Samaisessa sarjassa ilmestyi lisäksi esimerkiksi Cheap Trickin tuotantoa. Black Market Clashin kappaleista The Prisoner, Toots and the Maytals-cover Pressure Drop, City of Dead ja Armagideon Time olivat Britanniassa ilmestyneet The Clashin singlejen b-puolilla vuosien 1977 ja 1979 välillä. Mainittujen kappaleiden paraatipuolet olivat olleet White Man in Hammersmith Palais, English Civil War, Complete Control ja London Calling. Pressure Dropista Black Market Clashilla kuullaan Bill Pricen käsialaa oleva remix. Julkaisunsa aikaan Black Market Clash oli ensimmäinen The Clashin levyistä, joka sisälsi coverin Booker T and the MG's:in instrumentaalikappaleesta Time is Tight. The Clashin levytysrepertuaarista Capital Radio oli Britanniassa varsin harvinainen. Sen sijaan, että olisi julkaissut kappaleen originaaliversion uudelleen, The Clash nauhoitti kappaleesta Cost of Livingille uuden version nimeltä Capital Radio Two. Cheat oli julkaistu The Clashin esikoisalbumin brittiversiolla, mutta jätetty pois mainitun pitkäsoiton Yhdysvaltain-painokselta. Bankrobber oli julkaistu Britanniassa singlen a-puolena. Robber Dubia oli alun perin kaavailtu julkaisematta jääneen Bankrobberin 12-tuumaisen dance club-singlen b-puoleksi. Mainituista kappaleista Black Market Clashilla kuullaan reilu kuusiminuuttinen yhdistetty edit-versio, joka on mukana ainoastaan mainitulla levyllä. Armagideon Timen dub-versio Justice Tonight/Kick It Over ilmestyi alun perin 12-tuumaisen London Calling club singlen b-puolella. Sen täyspitkän version kesto on 8:54 ja seitsemänminuuttinen edit on niin ikään julkaistu ainoastaan Black Market Clashilla. 80-luvun aikana Black Market Clash julkaistiin uudelleen sekä 12-tuumaisena vinyylinä että kasettina biisilistan ollessa identtinen originaalilla kymppituumaisella vinyylillä julkaistun kanssa. Vuonna 1991 Black Market Clash ilmestyi cd-formaatissa, mutta sittemmin Super Black Market Clash korvasi sen. Vuonna 2006 Black Market Clash oli jälleen hetken aikaa saatavilla joissakin maissa. Kymppituumaisena vinyylinä se julkaistiin uudelleen vuonna 2011.
Vuonna 1993 The Clashilta julkaistiin kokoelma-albumi Super Black Market Clash, joka sisältää singlejen b-puolia sekä harvinaisia kappaleita, joita ei ole julkaistu yhtyeen varsinaisilla albumeilla. Super Black Market Clash on biisilistaltaan laajennettu uusintajulkaisu vuonna 1980 ilmestyneestä Black Market Clashistä. Albumin etukannen kuvassa nähtävä henkilö on The Clashin kanssa useissa projekteissa työskennellyt ja myöhemmin The Big Audio Dynamiten perustanut Don Letts. Super Black Market Clashiltä puuttuvat originaalilla Black Market Clashilla julkaistut kappaleet Capital Radio One, Cheat, Bankrobber/Robber Dub ja Armagideon Time. Ne olivat nimittäin edelleen saatavilla hiljattain ilmestyneillä The Clashin kokoelma-albumeilla The Story of the Clash, Volume 1 ja The Clash on Broadway. Pressure Dropista Super Black Market Clashilla kuullaan Black Market Clashilla julkaistun version sijaan b-side mix. Justice Tonight/Kick It Overista mukana on täyspitkä versio. Super Black Market Clash ei sisällä kaikkien The Clashin singlejen b-puolia eikä edes pyri kokoamaan yhteen kaikkia yhtyeen harvinaisuuksia. Albumi sisältää joka tapauksessa useita keskeisiä kappaleita. The Cost of Living -ep:ltä mukana on kolme biisiä ja lisäksi useita sellaisia The Clashin singlejen b-puolia, joita ei aikaisemmin ollut julkaistu cd-formaatissa, kuten The Call Upin remix The Cool Out sekä Long Time Jerk, joka tosin on lyhyempi versio kuin Rock the Cashbah-singlen b-puolella julkaistu. The Clashin tuotanto julkaistiin Super Black Market Clash mukaan lukien uudelleen remasteroituina versioina tammikuussa 2000. Remasterin kansiteksteissä korjataan originaaliin Super Black Market Clashiin lipsahtanut virhe. Pressure Dropin oli nimittäin mainittu olevan viides ja The Prisonerin kuudes kappale, vaikka niiden todellinen järjestys oli päinvastainen. Remasteroidun version kansiteksteissä oli sitä vastoin yksi virhe. Kappaleen Radio Clash nimeksi oli mainittu This is Radio Clash. Ensin mainittu ja albumilta löytyvä kappale on nimittäin jälkimmäisen ja albumilla julkaisemattoman kappaleen b-puoli, mutta myös mainittu virhe on oikaistu myöhäisemmissä painoksissa.
maanantai 29. kesäkuuta 2020
Tiistain tukeva:Aktiiviaikanaan kaksi pitkäsoittoa julkaissut walesiläinen rockyhtye
Lone Star oli Cardiffissa, Walesissa vuonna 1975 perustettu rockyhtye, joka ehti julkaista kaksi CBS Recordsille levyttämäänsä albumia ennen vuoteen 1978 ajoittunutta hajoamistaan. Yhtyeen varhaisen kokoonpanon muodostivat aikaisemmin yhtyeeseen Iona kuuluneet Kenny Driscoll ja Tony Smith, aikaisemmin yhtyeessä Quest bassotellut Ray Jones sekä rumpali Jim Mathews. Varsinainen Lone Star-kokoonpano syntyi alkuvuodesta 1975, jolloin basisti Pete Hurley ja rumpali Dixie Lee ottivat Jonesin ja Mathewsin paikat yhtyeessä. Lisäksi mukaan tulivat kanadalainen kosketinsoittaja Rick Worsnop ja tunnetun walesilaisrockarin Dave Edmundsin serkku Paul "Tonka" Chapman. Vimeksi mainitun varhaisempiin yhtyeisiin olivat lukeutuneet Universe, Skid Row, jossa Chapman oli ottanut Gary Mooren paikan, Kimla Taz sekä keskeisimpänä vuoteen 1974 ajoittunut lyhytaikainen pesti UFO:n riveissä samanaikaisesti Michael Schenkerin kanssa. Lone Star nauhoitti viidestä kappaleesta koostuneen ja nimellä The Acorn Sessions tunnetun demonauhansa lähellä Oxfordia sijainneessa studiossa. Sen kappaleista neljä ilmestyi myöhemmin nauhoitettuina versioina Lone Starin kahdella albumilla. Demo herätti manageri Steve Woodin kiinnostuksen ja pitkäkestoisen taistelun jälkeen Lone Star solmi maailmanlaajuisen levytyssopimuksen CBS Recordsin kanssa. Kenny Driscoll on myöhemmin kuvannut mainittua sopimusta kaikkien aikojen huonoimmaksi levytyssopimukseksi. Alkuvuodesta 1976 Lone Star teki nauhoituksia John Peelin Radio 1 Showta varten ja esikoisalbuminsa yhtye nauhoitti huhtikuussa 1976 Sweet Silence-studioilla Kööpenhaminassa Roy Thomas Bakerin tuottamana. Lone Starin esikoisalbumi saavutti brittilistalla sijan 47. ja sen tiimoilta yhtye teki kiertueen Britanniassa saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuneen Ted Nugentin kanssa. Lone Starin toinen Peel-nauhoitussessio ajoittui huhtikuuhun 1976 ja se lähetettiin samaisen vuoden elokuussa samoihin aikoihin yhtyeen esikoisalbumin ilmestymisen kanssa. 23. syyskuuta 1976 Lone Star soitti Lontoon Paris Theatressa Mottin lämmittelijänä. BBC Radio 1 lähetti mainitun konsertin osana In Concert-sarjaansa. Driscoll jätti Lone Starin erimielisyyksiin vedoten vuonna 1977. Hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Trapper vaikuttanut 20-vuotias John Sloman. Samalla yhtyeen uudeksi manageriksi vaihtui Abe Hoch. Kolmannet nauhoituksensa BBC:lle Lone Star teki helmikuussa 1977 ja ne lähetettiin samaisen vuoden heinäkuussa Alan Freemanin Saturday Showssa. Elokuussa 1977 ilmestynyt ja Gary Lyonsin tuottama albumi Firing All Six menestyi edeltäjäänsä paremmin ja saavutti sijan 36. brittilistalla. 26. elokuuta Lone Star soitti siihen mennessä tärkeimmän konserttinsa Readingin festivaaleilla. 29. syyskuuta yhtye soitti livekeikan BBC:n Sight & Sound-ohjelmassa. Se nauhoitettiin Queen Mary Collegessa Itä-Lontoossa ja toisena esiintyjänä tuolloin oli kanadalaiskitaristi Pat Travers. Sekä BBC In Concert ja Sight & Sound- lähetykset ilmestyivät vuonna 1994 cd-formaatissa nimellä Radio One Live in Concert. Lone Star piti taukoa, sillä Paul Chapmania pyydettiin tuuraamaan Michael Schenkeriä UFO:n riveissä osalla keikoista, jotka yhtye soitti Yhdysvalloissa Rushin kanssa. Chapmanin palattua Lone Starin riveihin yhtye alkoi demottaa uutta materiaalia, mutta levy-yhtiö CBS alkoi punkrockin nousun vuoksi kokea Lone Starin kaltaiset yhtyeet vanhanaikaisiksi. Lone Star lopetti toimintansa loppuvuodesta 1978.
Chapman liittyi uudellen UFO:oon ja oli mukana neljällä yhtyeen albumeista. 80-luvun puolivälissä hän liittyi yhtyeen basistin Pete Wayn uuteen yhtyeeseen Waystediin ja muutti samalla Yhdysvaltoihin. Hän työskenteli Etelä-Floridassa kitaraopettajana ja soitti yhtyeessä Gator Country, johon kuului jäsenistöä originaalista Molly Hatchetistä. Chapman menehtyi yhdeksäs kesäkuuta 2020. Rumpali Dixie Lee konsertoi Wild Horsesin kanssa loppuvuodesta 1978. Seuraavaksi hän vaikutti John Slomanin kanssa lyhytikäisessä yhtyeessä Pulsar. Lee oli lisäksi mukana joillakin Blizzard of Ozzin varhaisilla demoilla. Alkuvuodesta 1983 hän soitti useita konsertteja walesiläisen rockyhtyeen Red Sharksin riveissä. Saman vuoden loppupuolella Lee liittyi walesilaiseen metalliyhtyeeseen Persian Risk. Sloman oli mukana Uriah Heepin vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Conquest. Vuonna 1982 hän perusti yhtyeen John Sloman's Badlands kitaristi John Sykesin kanssa ja vieraili Gary Mooren albumilla Rockin' Every Night-Live in Japan. Sloman aloitti soolouransa 80-luvun puolivälissä. Hän on julkaissut useita pitkäsoittoja, joista mainittakoon vuonna 1989 ilmestynyt ja Todd Rundgrenin tuottama albumi Disappearences Can Be Deceptive. Lone Starista lähdettyään Driscoll johti yhtyettä Hiding Place, jonka 19. joulukuuta 1977 BBC Radio 1:lle tekemä ja viides tammkuuta seuraavana vuonna lähetetty nauhoitus oli yhtyeen ainoa tallenne. Driscollin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat aikaisemmin Kimla Tazissa soittanut kitaristi Tich Gwilym, basisti Dave Dawson, rumpali Rob Allen ja kosketinsoittaja Paul Abrahams. Driscoll, Gwilym ja Allen olivat aikaisemmin Ionassa ja Questissa bassotelleen Ray Jonesin kanssa myös mukana yhtyeessä Tom the Lord. Vaikka Epic Records osoitti kiinnostustaan yhtyeen musiikkia kohtaan, sen ura jäi lyhytkestoiseksi. Lone Starin hajottua Driscoll ja pitkäaikainen ystävä Steve Jones nauhoittivat Rockfield-studioilla albumin ja yrittivät hankkia uuden levytyssopimuksen pyrkimyksessäään onnistumatta. Vuonna 1980 yhtye soitti joitakin keikkoja, joihin lukeutuivat esimerkiksi esiintymiset Keele Universityssä ja Nottingham Boat Clubissa. Steve Jones jätti yhtyeen vuoden 1980 aikana. Gary Moore otti hänen paikkansa joissakin tärkeissä konserteissa ja niiden jälkeen kyseinen nimeä Lone Star käyttänyt yhtye tuli tiensä päähän. Vuonna 1980 Driscoll liittyi Gary Mooren yhtyeeseen ja oli mukana albumilla Live at Marquee. Nykyään hän johtaa clubeissa ja pubeissa esiintyvää Kenny Driscoll Bandia, jonka kokoonpanoon myös Steve Jones joitakin vuosia myöhemmin liittyi. Lone Starin lopetettua toimintansa Tony Smith liittyi Screen Idolsiin ensisijaisesti David Bowien Spiders-yhtyeestä tutun rumpali Mike Woodmanseyn, Hunter-Ronson Bandissa soittaneen basistin Geoff Applebyn, kitaristi Keith "Ched" Cheesemanin sekä solisti Michelle Nieddun kanssa. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta edellä mainittu kolmikko oli aikaisemmin muodostanut trion The Rats. Screen Idolsin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Premiere ilmestyi vuonna 1979. Nieddun ja Cheesemanin lähdettyä Smithiä kuultiin solistina Screen Idolsin viimeisellä ja vuonna 1980 ilmestyneellä singlellä Routine/Power Supply. Seuraavaksi kitaristi siirtyi Los Angelesiin, missä hän perusti aikaisemmin Tytanissa vaikuttaneen Brit Kal Swanin kanssa pian Lioniksi nimensä vaihtaneen Lyon-nimisen yhtyeen. Smith ei tosin ollut mukana yhtyeen levytyksillä. Seuraavaksi Smith teki musiikkia Red Sharksissa soittaneen kitaristin Rob Millsin sekä Sam Aronsonin kanssa. Smithin nykyinen yhtye on ympäri Walesia keikkaileva The Daggers. Pete Hurley vaikutti 90-luvun ajan rootsrockia edustaneessa walesiläisyhtyeessä The Red Hot Pokers. Vuonna 1999 hänellä oli Slomanin kanssa projekti nimeltä The Beat Poets. Hurley oli mukana vuonna 2001 ilmestyneellä The Red Hot Pokersin albumilla Dancin' Mood. Yhtye soitti usein sekä rockpioneeri Jerry Lee Lewisin että hänen siskonsa Linda Gail Lewisin säestäjänä sekä levyillä että konserteissa. Vuonna 200 yhtye levytti albumin You Win Again Lindan ja irlantilaisen musiikin ikoneihin lukeutuvan Van Morrisonin kanssa. Mainitun seikan seurauksena The Red Hot Pokersista tuli Morrisonin uusi säestysyhtye livekeikoilla. Hurley oli myös basistin vakanssissa Morrisonin vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla Down the Road. Studiomuusikkona Hurley onkin ollut varsin kysytty. Rick Worsnop palasi Kanadaan vuonna 1979 ja on luonut uran tietokonesuunnittelijana. Vuonna 2000 Paul Chapman julkaisi Zoom Club-yhtiön kautta Lone Starin kolmannen albumin Riding High. Se oli tuotettu ilman yhtyeen muita jäseniä ja koostui Chapmanin nauhoittamista demoista ja aikaisemmin julkaisemattomasta Lone Starin tuotannosta. Vuonna 2004 BGO Records julkaisi Lone Star ja Firing on All Six-albumit uudelleen 2-for1-sarjassaan. Vuonna 2011 Rock Candy Records jukaisi mainitut albumit yksittäisinä cd:inä. Ne olivat uudelleen remasteroituja ja sisälsivät kumpikin bonuksinaan aikaisemmin julkaisemattomia BBC:lle tehtyjä nauhoituksia sekä livebiisejä.
Chapman liittyi uudellen UFO:oon ja oli mukana neljällä yhtyeen albumeista. 80-luvun puolivälissä hän liittyi yhtyeen basistin Pete Wayn uuteen yhtyeeseen Waystediin ja muutti samalla Yhdysvaltoihin. Hän työskenteli Etelä-Floridassa kitaraopettajana ja soitti yhtyeessä Gator Country, johon kuului jäsenistöä originaalista Molly Hatchetistä. Chapman menehtyi yhdeksäs kesäkuuta 2020. Rumpali Dixie Lee konsertoi Wild Horsesin kanssa loppuvuodesta 1978. Seuraavaksi hän vaikutti John Slomanin kanssa lyhytikäisessä yhtyeessä Pulsar. Lee oli lisäksi mukana joillakin Blizzard of Ozzin varhaisilla demoilla. Alkuvuodesta 1983 hän soitti useita konsertteja walesiläisen rockyhtyeen Red Sharksin riveissä. Saman vuoden loppupuolella Lee liittyi walesilaiseen metalliyhtyeeseen Persian Risk. Sloman oli mukana Uriah Heepin vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Conquest. Vuonna 1982 hän perusti yhtyeen John Sloman's Badlands kitaristi John Sykesin kanssa ja vieraili Gary Mooren albumilla Rockin' Every Night-Live in Japan. Sloman aloitti soolouransa 80-luvun puolivälissä. Hän on julkaissut useita pitkäsoittoja, joista mainittakoon vuonna 1989 ilmestynyt ja Todd Rundgrenin tuottama albumi Disappearences Can Be Deceptive. Lone Starista lähdettyään Driscoll johti yhtyettä Hiding Place, jonka 19. joulukuuta 1977 BBC Radio 1:lle tekemä ja viides tammkuuta seuraavana vuonna lähetetty nauhoitus oli yhtyeen ainoa tallenne. Driscollin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat aikaisemmin Kimla Tazissa soittanut kitaristi Tich Gwilym, basisti Dave Dawson, rumpali Rob Allen ja kosketinsoittaja Paul Abrahams. Driscoll, Gwilym ja Allen olivat aikaisemmin Ionassa ja Questissa bassotelleen Ray Jonesin kanssa myös mukana yhtyeessä Tom the Lord. Vaikka Epic Records osoitti kiinnostustaan yhtyeen musiikkia kohtaan, sen ura jäi lyhytkestoiseksi. Lone Starin hajottua Driscoll ja pitkäaikainen ystävä Steve Jones nauhoittivat Rockfield-studioilla albumin ja yrittivät hankkia uuden levytyssopimuksen pyrkimyksessäään onnistumatta. Vuonna 1980 yhtye soitti joitakin keikkoja, joihin lukeutuivat esimerkiksi esiintymiset Keele Universityssä ja Nottingham Boat Clubissa. Steve Jones jätti yhtyeen vuoden 1980 aikana. Gary Moore otti hänen paikkansa joissakin tärkeissä konserteissa ja niiden jälkeen kyseinen nimeä Lone Star käyttänyt yhtye tuli tiensä päähän. Vuonna 1980 Driscoll liittyi Gary Mooren yhtyeeseen ja oli mukana albumilla Live at Marquee. Nykyään hän johtaa clubeissa ja pubeissa esiintyvää Kenny Driscoll Bandia, jonka kokoonpanoon myös Steve Jones joitakin vuosia myöhemmin liittyi. Lone Starin lopetettua toimintansa Tony Smith liittyi Screen Idolsiin ensisijaisesti David Bowien Spiders-yhtyeestä tutun rumpali Mike Woodmanseyn, Hunter-Ronson Bandissa soittaneen basistin Geoff Applebyn, kitaristi Keith "Ched" Cheesemanin sekä solisti Michelle Nieddun kanssa. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta edellä mainittu kolmikko oli aikaisemmin muodostanut trion The Rats. Screen Idolsin ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Premiere ilmestyi vuonna 1979. Nieddun ja Cheesemanin lähdettyä Smithiä kuultiin solistina Screen Idolsin viimeisellä ja vuonna 1980 ilmestyneellä singlellä Routine/Power Supply. Seuraavaksi kitaristi siirtyi Los Angelesiin, missä hän perusti aikaisemmin Tytanissa vaikuttaneen Brit Kal Swanin kanssa pian Lioniksi nimensä vaihtaneen Lyon-nimisen yhtyeen. Smith ei tosin ollut mukana yhtyeen levytyksillä. Seuraavaksi Smith teki musiikkia Red Sharksissa soittaneen kitaristin Rob Millsin sekä Sam Aronsonin kanssa. Smithin nykyinen yhtye on ympäri Walesia keikkaileva The Daggers. Pete Hurley vaikutti 90-luvun ajan rootsrockia edustaneessa walesiläisyhtyeessä The Red Hot Pokers. Vuonna 1999 hänellä oli Slomanin kanssa projekti nimeltä The Beat Poets. Hurley oli mukana vuonna 2001 ilmestyneellä The Red Hot Pokersin albumilla Dancin' Mood. Yhtye soitti usein sekä rockpioneeri Jerry Lee Lewisin että hänen siskonsa Linda Gail Lewisin säestäjänä sekä levyillä että konserteissa. Vuonna 200 yhtye levytti albumin You Win Again Lindan ja irlantilaisen musiikin ikoneihin lukeutuvan Van Morrisonin kanssa. Mainitun seikan seurauksena The Red Hot Pokersista tuli Morrisonin uusi säestysyhtye livekeikoilla. Hurley oli myös basistin vakanssissa Morrisonin vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla Down the Road. Studiomuusikkona Hurley onkin ollut varsin kysytty. Rick Worsnop palasi Kanadaan vuonna 1979 ja on luonut uran tietokonesuunnittelijana. Vuonna 2000 Paul Chapman julkaisi Zoom Club-yhtiön kautta Lone Starin kolmannen albumin Riding High. Se oli tuotettu ilman yhtyeen muita jäseniä ja koostui Chapmanin nauhoittamista demoista ja aikaisemmin julkaisemattomasta Lone Starin tuotannosta. Vuonna 2004 BGO Records julkaisi Lone Star ja Firing on All Six-albumit uudelleen 2-for1-sarjassaan. Vuonna 2011 Rock Candy Records jukaisi mainitut albumit yksittäisinä cd:inä. Ne olivat uudelleen remasteroituja ja sisälsivät kumpikin bonuksinaan aikaisemmin julkaisemattomia BBC:lle tehtyjä nauhoituksia sekä livebiisejä.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2020
Maanantain mainio:Eräs Stax Recordsin klassikoista
25. kesäkuuta 1937 syntynyt Edward Lee, eli Eddie Floyd on yhdysvaltalainen soul- ja R&B-solisti ja biisintekijä. Parhaiten hänet muistetaan Stax Recordsille 60- ja 70-luvuilla tekemistään levytyksistä. Niiden joukossa on muun muassa R&B-listan kärkeen noussut single Knock on Wood. Floyd syntyi Montogomeryssa, Alabamassa ja varttui Detroitissa, Michiganissa. Hän oli The Falcons-yhtyeen, jonka jäsenistöön kuului lisäksi mm. Mack Rice, johtohahmo. Se raivasi tietä The Temptationsin ja The Four Topsin kaltaisille Detroitin lauluyhtyeille. The Falconsin tunnetuimpiin levytyksiin lukeutuivat You're So Fine ja I Found a Love. Niistä jälkimmäisen aikaan yhtyeen solistina oli Wilson Pickett. The Falcons lopetti toimintansa hänen siirryttyään soolouralle. Laulunkirjoittajan ominaisuudessa Floyd solmi sopimuksen Stax Recordsin kanssa 60-luvun puolivälissä. Hän kirjoitti Carla Thomasin levyttämän hitin Comfort Me. Kitaristi Steve Cropperin kanssa Floyd kirjoitti hittejä Atlantic Recordsin artistiksi siirtyneelle Wilson Pickettille. Atlantic oli Staxin jakelijana ja Jerry Wexler toi Pickettin New Yorkista työskentelemään Booker T and the MG's:in kanssa. Pickettin kanssa tehdyt äänitykset olivat menestyksekkäitä ja kyseisten hittien joukossa olivat Ninety Nine and a Half (Won't Do) sekä 634-5789. Vuonna 1966 Floyd levytti alun perin Otis Reddingille kaavaillun kappaleen. Floydin Cropperin kanssa kirjoittamasta Knock on Woodista tuli R&B-listan ykkönen ja siitä on levyttänyt coverin yli sata artistia David Bowiesta Count Basieen. Myös Redding levytti kappaleen vuonna 1967, tosin duettona Carla Thomasin kanssa. Amii Stewartin Knock on Woodista vuonna 1979 levyttämä cover oli discohitti. Floydin muista menestyskappaleista mainittakoon I've Never Found a Girl ja Raise Your Hand, joista jälkimmäinen on lukeutunut Janis Joplinin ja Bruce Springsteenin levytysohjelmistoon. Booker T Jonesin, Al Jacksonin Jr:n ja Donald Dunnin kanssa levytetty kappale Big Bird kirjoitettiin Floydin odottaessa Lontoon lentokentällä konetta Yhdysvaltoihin Otis Reddingin hautajaisiin. Kappaleesta muodostui Britanniassa kulttimenestys ja se päätyi myöhemmin The Jamin levytysohjelmistoon. Biisintekijän ominaisuudessa Floyd työsti kappaleita esimerkiksi Sam & Davelle, Rufus Thomasille ja Otis Reddingille. Vuonna 1980 Floyd levytti brittiyhtye Secret Affairin omistamalle I-Spy Recordsille. The Blues Brothers Bandin johtohahmona Floyd teki useita maailmankiertueita esiintyen Cropperin ja Dunnin kanssa. Blues Brothers 2000 -elokuvassa Floyd ja Pickett duetoivat kappaleen 634-5789. Floyd on esiintynyt Bill Wymanin Rhythm Kingsin kanssa sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa.Vuonna 2008 Floyd palasi neljä vuotta aikaisemmin Concord Music Groupin omistamaksi siirtyneen Stax Recordsin artistiksi. Mainitun vuoden heinäkuussa ilmestynyt Eddie Loves You So oli artistin ensimmäinen albumi kuuteen vuoteen. Vuonna 2012 ilmestyi Floydin joululevy ja seuraavana vuonna albumi Down by the Sea. Vuonna 2018 Floyd pääsi Memphis Soul Hall of Fameen. Edellisen vuoden syyskuun alussa hän esiintyi Royal Albert Hall BBC Promsissa Jools Hollandin Rhythm and Blues Orchestran kanssa tribuuttikonsertissa Stax Recordsille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)