Torstain terävä:Merkittävä bluesin uudistaja

17. toukokuuta 1942 syntynyt Henry Saint Clair Fredericks, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Taj Mahal, on amerikkalainen bluesmuusikko, joka yhdistää tyyliinsä elementtejä maailmanmusiikista. Hän on itseoppinut laulaja/lauluntekijä, joka säveltää myös elokuvamusiikkia ja soittaa kitaraa, pianoa, banjoa ja huuliharppua ja monia muita instrumentteja. Yli 50 vuotta kestäneen uransa aikana hän on osaltaan määritellyt bluesmusiikkia uudestaan yhdistämällä siihen ei-perinteisiä muotoja, kuten soundeja Karibialta, Afrikasta ja Tyyneltä valtamereltä. Harlemissa, New Yorkissa syntynyt Mahal varttui Springfieldissä, Massachussetsissa. Vuonna 1964 Mahal muutti Santa Claraan, Kaliforniaan ja perusti Ry Cooderin ja Jessie Lee Kincaidin kanssa yhtyeen The Rising Sons, joka solmi nopeasti levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Kaavailtua albumia ei lopulta julkaistu, mutta sentään single ja yhtye lopetti toimintansa melko nopeasti. Vuonna 1993 Legacy Records julkaisi albumin The Rising Sons featuring Ry Cooder and Taj Mahal, joka sisälsi nauhoituksia yhtyeen aktiivikaudelta. Noihin aikoihin Mahal työskenteli Howlin Wolfin, Buddy Guyn, Lightning Hopkinsin ja Muddy Watersin kaltaisten bluesin suuruuksien kanssa. The Rising Sonsin lopetettua toimintansa Mahal aloitti soolouransa. Hän jatkoi Columbia Recordsin artistina ja jukaisi vuosien 1968 ja 1969 aikana kolme pitkäsoittoa. Näihin aikoihin Mahal ja Cooder tekivät yhteistyötä Rolling Stonesin kanssa ja Mahal on esiintynyt Stonesien kanssa muutamaan otteeseen myös myöhemmin. Vuonna 1968 Mahal oli mukana elokuvassa Rolling Stones Rock and Roll Circus. 60-luvun lopusta eteenpäin Mahal levytti Columbialle 12 albumia. Mahalin 70-luvun albumit olivat erityisen keskeisiä, sillä ne laajensivat hänen musiikillista palettiaan vaikutteilla Länsi-Intian ja Karibian musiikista, jazzista ja reggaesta. Vuonna 1972 Mahal oli sekä näyttelijänä että käsikirjoittajana elokuvassa Sounder, jonka pääosassa nähtiin Cicely Tyson. Hän kertasi roolinsa ja palasi säveltäjänä elokuvan jatko-osassa Part 2, The Sounder. Vuonna 1976 Mahal jätti Columbia Recordsin ja siirtyi Warner Bros. Recordsin artistiksi. Mainitulle yhtiölle hän levytti kolme pitkäsoittoa. Yksi niistä oli soundtrack vuonna 1977 valmistuneeseen elokuvaan Brothers. Warnerin kanssa tekemänsä sopimuksen umpeuduttua Mahalin oli vaikea löytää uutta levy-yhtiötä, sillä tuolloin aikakauden hallitsevia musiikin genrejä  olivat heavyrock ja disco. Vuonna 1981 Mahal päätti muuttaa Havaijille ja perusti siellä pian Hula Blues Bandin. Hauskanpitoyhtyeestä kasvoi vakava ahkerasti konsertoinut kokoonpano. Vuonna 1988 Mahal levytti Gramavisionille albumin Taj, joka merkitsi hänelle jonkinasteista comebackia ja Mahal teki uusia levytyksiä sekä Gramavisionin että Hannibal Recordsin julkaisemina. 90-luvulla Mahal oli Private Musicin artisti ja hän levytti kyseiselle yhtiölle bluesista, popista, R&B:sta ja rockista vaikutteita ammentaneita pitkäsoittoja. Näihin aikoihin Mahal teki musiikillista yhteistyötä Etta Jamesin ja Eric Claptonin kanssa. Vuonna 1998 Mahal esiintyi lauluntekijä David Formanin, tuottaja Rick Chertoffin ja useiden keskeisten muusikoiden, kuten Cyndi Lauperin, Joan Osbournen, The Chieftainsin ja The Band-yhtyeen Garth Hudsonin ja Levon Helmin kanssa albumilla Largo, joka pohjautui Antonin Dvorakin musiikkiin. Vuonna 1997 Mahal voitti albumillaan Senor Blues parhaan uuden bluesalbumin Grammyn. Vuonna 2002 Mahal oli mukana nigerialaiselle afrobeat-muusikolle Fela Kutille työstetyllä Red Hot Organisaation kokoelma-albumilla Red Hot and Riot. Paul Heckin tuottama albumi saavutti myönteiset arviot ja siitä saadut varat käytettiin hyväntekeväisyyteen. Toukokuussa 2017 Mahal julkaisi Keb' Mo': kanssa työstämänsä yhteisen albumin TajMo. Kyseisellä levyllä vierailevat esimerkiksi Bonnie Raitt, Joe Walsh ja Sheila E. Pitkäsoitto koostuu kuudesta originaalikappaleesta ja viidestä coverista John Meyerin ja The Whon kaltaisilta artisteilta. Kesäkuussa 2017 Mahal oli mukana Bernard MacMahonin ohjaamassa, palkitussa dokumenttielokuvassa The American Epic Sessions. Sitä varten hän levytti Charley Pattonin kappaleen High Water Everywhere hyödyntäen 20-luvun ensimmäistä sähköisen musiikin taltioimiseen tarkoitettua äänityslaitteistoa. Mahal nähtiin myös elokuvaa seuranneen dokumenttisarjan American Epic jaksoissa. Siinä hän kommentoi 20-luvun maalaismuusikoita ja heidän yleistä vaikutustaan amerikkalaiseen musiikkiin ja myös Mahaliin itseensä.  

Keskiviikon klassikko:Jack Brucen upea esikoissoolo

Jack Bruce:Songs for a Tailor

Songs for a Tailor on muusikko/solisti Jack Brucen vuonna 1969 ilmestynyt esikoissooloalbumi. Sen ilmestymisaikaan Bruce oli tullut jo varsin tunnetuksi muusikoksi supertrio Creamin jäsenenä. Hänen soolodebyyttinsä julkaisijana oli Euroopassa Polydor ja Yhdysvalloissa Atco Records. Vaikka Songs for a Tailor julkaistiin Brucen soolotöistä ensimmäisenä, hän oli itse asiassa ehtinyt levyttää ennen sitä Things We Like – nimisen albumin, joka sai kuitenkin julkaisunsa vasta seuraavana vuonna. Tyylillisesti Songs for a Tailor osoitti Brucen sävellysten monipuolisuutta. Kaupallisesti se ei ollut Creamin pitkäsoittojen veroinen menestys, mutta nousi silti brittilistalla kuudenneksi ja saavutti myös Billboardin listalla sijan 55. Albumia pidetään yleisesti eräänä Brucen parhaista soolotöistä. Pitkäsoiton tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat sen progressiivinen avauskappale Never Tell Your Mother She’s Out of Tune, Rope Ladder to the Moon sekä Theme of an Imaginary Western. Kappaleista viimeksi mainitusta  Leslie Westin ja Felix Pappalardin luotsaama amerikkalainen hardrockyhtye Mountain teki onnistuneen coverversion ja sen levyttäjiin lukeutuvat myös jazzrockyhtye Colosseum sekä kyseisestä yhtyeestä versonut Greenslade. Jack Brucen esikoisalbumin kymmenestä kappaleesta kahdeksalla hänen kanssaan musisoi Colosseumin rumpali Jon Hiseman. Brucen soittajatovereista albumilla myös kitaristi Chris Speddingin osuus on keskeinen. Monipuolisesta musiikillisesta tyylikirjostaan huolimatta Jack Brucen debyytti koostuu suurimmaksi osaksi suhteellisen lyhyistä, keskimäärin kolmeminuuttisista kappaleista. John McLaughlinin, Hisemanin ja Dick Heckstall-Smithin kanssa levytetty Things We Like oli nimittäin sisältänyt huomattavasti pitempiä teoksia. Songs for Tailorin kakkospuoli koostuu silti progevaikutteisemmista kappaleista To Isengardin edustaessa folkahtavaa tyyliä. Akustisen kitaran varressa kappaleessa on Brucen ja Speddingin lisäksi myös Felix Pappalardi. The Clearout päättää albumin sen muusta tuotannosta eroavalla progressiivisella poptyylillä. Kokonaisuutena kyseessä on siinä määrin monipuolinen työ, että se määritteli Jack Brucen musiikillista ilmaisua pitkälle eteenpäin. Songs for a Tailorin monentasoisista teksteistä vastasi lyyrikko Peter Brown.

Tiistain tukeva:Varhaisen Fleetwood Macin toinen kitaristiässä

13. toukokuuta 1950 syntynyt ja kahdeksas kesäkuuta  vuonna 2018 edesmennyt Daniel David, eli Danny Kirwan oli englantilaismuusikko, joka on tullut ensisijaisesti tunnetuksi kitaristin, biisintekijän ja solistin rooleistaan brittiläisessä Fleetwood Mac-yhtyeessä vuosien 1968 ja 1972 välillä. Brixtoniassa, Etelä-Lontoossa syntyneen Kirwanin taidot kitaristina saivat osakseen huomiota jo hänen nuoruusiässään. Kirwan tuli suhteellisen tuoreen blueyhtyeen Fleetwood Macin tietoisuuteen soittaessaan 17-vuotiaana tuonaikaisen yhtyeensä Boilerhousen kanssa Lontoossa. Hänen lisäkseen yhtyeessä vaikuttivat basisti Trevor Stevens ja rumpali Dave Terrey. Kirwan kehotti Fleetwood Macin tuottajana toiminutta Mike Vernonia tsekkaamaan Boilerhousen treenit. Vernon vakuuttui ja informoi Mac-kitaristi Peter Greeniä löydöstään. Seurauksena Boilerhouse pääsi soittamaan Fleetwood Macin lämmittelijänä esimerkiksi Lontoon kuuluisalla Marquee-clubilla ja Greenille ja Kirwanille tarjoutui mahdollisuus jammailla ja tutustua toisiinsa soittajina. Green osoitti kiinnostuksensa ryhtyä Boilerhousen manageriksi. Stevens ja Terrey eivät kuitenkaan halunneet ryhtyä ammattilaisiksi ja niinpä Green laittoi Melody Makeriin ilmoituksen, jossa Kirwanille etsittiin uutta rytmiryhmää. Yli 300 hakijan joukosta ei kuitenkaan löytynyt Greenille tarpeeksi laadukkaita rumpalia ja basistia. Löydettävissä oli kuitenkin toinen ratkaisu. Slidekitaristi Jeremy Spencer ei juurikaan ollut halukas musisoimaan Peter Greenin käsialaa olleilla kappaleilla, ja niinpä työtaakkaa jakamaan tarvittiin toinen kitaristi valinnan kohdistuessa luontevasti Kirwaniin. Hän soitti debyyttikeikkansa Fleetwood Macin riveissä 14. elokuuta 1968 Nag's Head Horizon Clubissa Lontoon Batterseassa. Mike Vernonin kesäkuussa 1999 antamassa haastattelussa Peter Green oli kuvannut Kirwania teräväksi nuorukaiseksi, joka sai ideoita kitaransoittoonsa kuuntelemastaan 20-luvun big band -musiikista.

Kirwanin ensimmäinen levytys Fleetwood Macin riveissä oli Peter Greenin instrumentaaliklassikko Albatross. Singlen b-puolella julkaistu Jigsaw Puzzle Blues oli ensimmäinen  Kirwanin säveltämä Fleetwood Macin ohjelmistoon päätynyt kappale. Kirwanin taidot pääsivät paremmin esiin Fleetwood Macin kesällä 1969 ilmestyneellä pitkäsoitolla Then Play On. Sillä Green ja Kirwan jakoivat lauluosuudet ja kahden kitaran soolotyöskentelyä päästiin harjoittamaan kelpo tavalla. Albumin brittiversilla oli kaksi muualla julkaisematonta vanhempaa Kirwanin sävellystä; surullinen blues Without You sekä raskas One Sunny Day, jonka amerikkalainen bluesmuusikko Tinsley Ellis versioi vuonna 1997 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Fire It Up. Pelkästään Yhdysvaltain-markkinoille suunnattu albumi English Rose sisälsi edellämainitut kaksi kappaletta, Jigsaw Puzzle Bluesin, ja lisäksi sielukkaan blueskappaleen Something Inside of Me, joista kaksi viimeksi mainittua olivat varhaisemmista äänityssessioista. Koska Then Play Onin jenkkiversio sisälsi pitkän version Greenin kappaleesta Oh Well, Kirwanin biisit My Dream ja When You Say saivat pudota pois. Kirwanin kappaleista Coming Your Way, Althoug the Sun is Shining sekä Kirwanin ja Greenin duetto Like Crying pääsivät mukaan kaikille albumin jenkkiversioille. Vuonna 1990 ilmestynyt Then Play Onin cd-versio sisälsi aikaisemmin pudotetut My Dreamin ja When You Sayn, mutta tällä kertaa kaikkien maiden julkaisuista puuttuivat One Sunny Day ja Without You. Vuonna  2013 ilmestynyt cd-versio vastasi originaalia brittiversiota, ja One Sunny Day ja Without You olivat mukana biisilistassa. Vaudeville Yearsin kaltaiset arkistoäänitteet paljastivat Kirwanin käsialaa olleiden kappaleiden tyylillisen monipuolisuuden. Viimeiseksi Greenin aikakauden Fleetwood Macin merkkiteokseksi jäi Martin Birchin tuottama The Green Manalishi. Sen b-puolella julkaistu World in Harmony oli ainoa Greenin ja Kirwanin yhteistyötä oleva kappale Fleetwood Macin repertuaarissa. Greenin aikaisiin Fleetwood Macin menestyssingleihin lukeutui lisäksi Man of the World.

 Peter Green jätti yhtyeen toukokuussa 1970. Vaikka hän ja Kirwan tekivät erinomaista musiikillista yhteistyötä, he eivät tulleet toimeen erityisen hyvin. Tammikuussa 1969 Kirwan oli osallistunut Greenin ja McVien kanssa Otis Spannin pitkäsoiton The Biggest Thing Since Colossus levyttämiseen. Fleetwood Mac-jäsenistön soololevyjen lisäksi Kirwan oli mukana Savoy Brownin Chris Youldenin vuonna 1973 ilmestyneellä sooloalbumilla Nowhere Road. Greenin jätettyä Fleetwood Macin yhtyeen arveltiin tulleen tiensä päähän. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan bändi laajensi kokoonpanoaan kosketinsoittaja Christine McViellä. Vuonna 1970 ilmestyneellä pitkäsoitolla Kiln House oli useita Kirwanin käsialaa olleita kappaleita, joista keikkastandardiksi muodostui vielä Buckingham-Nicks-aikojen jälkeenkin ohjelmistossa säilynyt Station-Man. 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla syntyneistä Kirwanin sävellyksistä Greenin suosikki oli tekstnsä osalta W. H. Daviesin runoon sävelletty Dragonfly. Kiln Housen tiimoilta tehtiin kaksi kiertuetta Yhdysvalloissa, mutta niistä jälkimmäisellä uskonnolliseen Children of God -lahkoon hurahtanut Jeremy Spencer jätti yhtyeen. Hänen tilalleen tullut Bob Welsch viipyi Fleetwood Macissa puolentoista vuoden ajan. Kaksi viimeistä Fleetwood Macin pitkäsoittoa, joilla Kirwan oli mukana, osoittivat hänen biisintekotaitonsa kypsyneen entisestään. Kirwanin käsialaa oli noin puolet kummankin albumin kappaleista. Ensiksi ilmestyneeltä Future Games-pitkäsoitolta puuttuivat edellisillä albumeilla tunnusomaiset Jeremy Spencerin 50-luvun rockparodiat. Welchin käsialaa oli muun muassa pitkäsoiton pitkä nimikappale. Seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla Bare Trees oli viisi Kirwanin sävellystä. Niistä Danny's Chantissa hyödynnettiin voimakkaasti wah wah-pedaalia. Viimeisinä aikoinaan Fleetwood Macin riveissä Kirwan kärsi alkoholismista. Hänen paikkansa yhtyeessä otti Bob Weston. Alkuvuodesta 1974 Kirwan ja toinen hiljattain Fleetwood Macin jättänyt muusikko Dave Walker yhdistivät voimansa kosketinsoittaja Paul Raymondin, basisti Andy Silvesterin ja rumpali Mac Poolen kanssa lyhytikäisessä, ainoastaan yhden keikan soittaneessa yhtyeessä Street Fighter. Aikaisemmin Fleetwood Macin managerina toimineen Clifford Davisin ohjaamana Kirwan levytti kolme sooloalbumia, jotka lempeässä ilmaisussaan laajensivat hänen musiikillista palettiaan Fleetwood Macin bluesajoista. Niistä ensimmäinen, vuonna 1975 ilmestynyt Second Chapter oli musiikillisesti varsin monipuolinen. Seuraavana vuonna julkaistu Midnight in San Juan sisälsi muun muassa reggaesovituksen Beatlesin Let It Bestä. Kirwanin viimeisellä sooloalbumilla, vuonna 1979 ilmestyneellä pitkäsoitolla Hello There Big Boy vieraili hänet Fleetwood Macissa korvannut Bob Weston. Mitkään Kirwanin sooloalbumeista eivät osoittautuneet menestyksekkäiksi, mihin vaikutti varmasti osaltaan se, ettei Kirwan keikkaillut niitä promotoidakseen lainkaan. 2000-luvun puolivälissä ilmeni huhuja originaalin Fleetwood Macin mahdollisesta reunionista. Vuonna 1998 Kirwan pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Fleetwood Macin jäsenenä. Hänen kahdeksas kesäkuuta 2018 tapahtuneesta kuolemastaan ilmoitettiin Fleetwood Macin virallisella facebook-sivulla.

Maanantain mainio:Billy Joelin vuoden 1977 suurmenestysalbumi

Billy Joel:The Stranger

Syyskuussa 1977 ilmestynyt ja Phil Ramonen tuottama The Stranger lukeutuu amerikkalaisen laulaja/lauluntekijän Billy Joelin arvostetuimpiin pitkäsoittoihin. Sen avauskappale Movin' Out sisältää upean melodisuutensa ja Joelin tavaramerkistä käyvän pianon lisäksi myös erinomaisen avausriffin ja tekstissään kiinnostavia henkilöhahmoja, jotka liittyvät työväenluokkaiseen naapurustoon. Kappaleen jäännöslopukkeessa kuultava Corvetten ääni kuuluu Joelin basistina toimineelle Doug Stegmeyerille. Seesteisesä kabareehengessä alkava ja päättyvä pitkäsoiton nimikappale The Stranger on syvimmältä olemukseltaan disco/funkhenkinen. Tuottaja Phil Ramone kaavaili Joelin kappaleessa viheltämää melodiaa alun perin klarinetilla soitettavaksi, mutta Joelin harjoitellessa vihellystä se kuulosti siinä määrin toimivalta, että vihellystä hyödynnettiin myös The Strangerin levytysversiossa. Singlelistalla kolmanneksi noussut Just The Way You Are on The Strangerin suurin hitti ja siitä on levyttänyt coverin jopa Frank Sinatra. Joel itse vastusti aluksi vaimolleen ja tuonaikaisella managerilleen omistamansa kappaleen sisällyttämistä albumille. Linda Ronstadtin rohkaisemana Joel ja Ramone tekivät kappaleesta kiinnostavamman miksauksen ja siihen sisällytettiin myös Richie Cannatan pitkä saksofonisoolo. Scenes from an Italian Restaurant on neliosainen ja musiikillisesti monipuolinen kappale, joka sisältää vaikutteita rockjazzista, bluesista ja showmusiikista. Seitsemän ja puolen minuutin kestossaan mainittu kappale on Joelin levytysuran pisin. The Strangerin kakkospuolella kuullaan erinomainen  Vienna, jonka teksti on saanut inspiraationsa Joelin nuoresta velipuolesta Alexanderista, joka varttui Viennassa. Only the Good Die Young on vakavan tekstinsä vastapainoksi musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan varsin veikeä raita ja She's Always a Woman kaunis, melodisen piano-osuuden dominoima valssi. Get It Right the First Time on albumin rockvetoisin raita ja rumpali Liberty DeVitto tarjoaa kappaleessa varsin kiinnostavan rumpukompin. Pitkäsoiton päättää Ray Charles-henkinen Everybody Has a Dream, jonka loppuun soitetaan vielä instrumentaalilopuke The Strangerista. Albumi oli Joelin ensimmäinen miljoonamenestys ja mainitun vuosikymmen lopussa ja seuraavalla vuosikymmenellä niitä ilmestyi runsaasti lisää.

Sunnuntain extra:Eräs Stevie Wonderin suurimmista klassikkoalbumeista

Stevie Wonder:Innervisions

Kolmas elokuuta 1973 Motown Recorsin Tamla-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Innervisions on Stevie Wonderin 16. studioalbumi. Se lukeutuu artistin klassiseen tuotantoon ja albumin yhdeksän raitaa kattavat lyriikoiltaan useita teemoja huumeista rakkauteen ja rasismista presidentti Nixoniin. Kuten useiden Wonderin albumien tapauksessa, myös Innervisionsin kyseessä ollen Wonder vastasi itse lähes täysin teksteistä, sävellyksistä ja tuotannosta. Mainitulla albumilla on hyödynnetty runsaasti ARP- syntetisaattoria. Wonder oli ensimmäinen tummaihoinen artisti, joka käytti runsaasti kyseistä teknologiaa ja Innervisionsin vaikutus koko mustan musiikin tulevaisuuteen olikin varsin merkittävä. Albumi saavutti varsin myönteiset arviot kriitikoiden keskuudessa. Ylistystä saivat osakseen niin lyriikat, albumin musiikillinen monipuolisuus kuin Wonderin musiikiliset taidot hänen vastatessaan kaikista instrumenteista seitsemällä Innervisionsin yhdeksästä raidasta. Billboardin listalla Innervisions nousi parhaimmillaan neljänneksi ilmestymisvuotensa syyskuun puolivälissä. Pitkäsoitolta julkaistiin kolme singleä. Higher Ground julkaistiin muutamia viikkoja ennen pitkäsoittoa ja se nousi lokakuussa neljänneksi ja Cashbox-listan kärkeen. Living for the City saavutti kahdeksannen sijan tammikuussa 1974 ja maaliskuussa 1974 julkaistu Don't You Worry 'bout a Thing saavutti kuudennentoista sijan kesäkuun alussa kyseisenä vuonna. Innervisionsin kappaleista Barbra Streisand sai hitin coverversiollaan kappaleesta All in Love is Fair. Innervisionsia on yleisesti pidetty paitsi Wonderin tuotannon parhaimmistoon kuuluvana, myös yleisesti populaarimusiikin historian keskeisimpiin albumeihin lukeutuvana. Vuonna 2001 VH1 nimesi Innervisionsin kaikkien aikojen 31:ksi parhaaksi albumiksi. Kahta vuotta myöhemmin Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Innervisions saavutti sijan 23.

Lauantain pitkä:Eräs tämän vuosituhannen todellisista kitaristiässistä

Kahdeksas toukokuuta 1977 syntynyt Joseph Leonard Bonamassa on yhdysvaltalainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä. Hän soitti BB Kingin lämmittelyesiintyjänä ainoastaan 12 vuoden ikäisenä. Viimeisimmän 13 vuoden aikana Bonamassa on julkaissut 15 sooloalbumia omalla itsenäisellä J & R Adventures-levy-yhtiöllään. Kyseisistä pitkäsoitoista 11 on saavuttanut kärkisijan Billboardin blueslistalla. Bonamassa on soittanut esimerkiksi Stephen Stillsin, Eric Claptonin, Buddy Guyn ja Stevie Winwoodin kanssa.  Hänen uransa huippuhetkiin lukeutuvat esimerkiksi esiintymiset Lontoon Royal Albert Hallissa. Musiikkiuransa lisäksi Bonamassa pitää yllä Keeping the Blues Alive -säätiötä, jonka tarkoituksena on musiikkikoulutuksen edistäminen. Bonamassa syntyi New Harfordissa, New Yorkissa ja aloitti kitaransoiton nelivuotiaana. Hänen isänsä suositteli hänelle Eric Claptonin ja Jeff Beckin kaltaisten brittibluesin edustajien levyjä, jotka inspiroivat myös nuorta Bonamassaa. Bonamassan ollessa yksitoistavuotias amerikkalaiskitaristi Danny Gatton toimi hänen opettajanaan ja menttorinaan. 12-vuotiaana Joella oli jo oma yhtyeensä Smokin' Joe Bonamassa. Se konsertoi New Yorkin länsiosassa ja Pennsylvaniassa, mutta ainoastaan viikonloppuisin, sillä arkipäivinä Joella oli edelleen koulunkäyntiin liittyvät velvoitteensa. Vuonna 1989 Bonamassa toimi BB Kingin lämmittelyesiintyjänä noin 20:ssa konsertissa. Ennen täysi-ikäistymistään Bonamassa soitti yhtyeessä Bloodline yhdessä Miles Davisin, Robbie Kriegerin ja Berry Oakleyn poikien kanssa. Bonamassan debyyttisooloalbumi A New Day Yesterday ilmestyi vuonna 2000. Se sisälsi sekä originaalikappaleita, että covereita Rory Gallagherin, Jethro Tullin ja Warren Haynesin kaltaisilta artisteilta. Tom Dowdin tuottamalla albumilla vieraili Gregg Allman kappaleessa If Heartaches Were Nickles. Billboardin blueslistalla Bonamassan debyytti saavutti yhdeksännen sijan. Vuosien 2002 ja 2006 välillä kolme Bonamassan albumia nousi Billboardin blueslistan kärkeen ja kaikki viisi kyseisellä aikavälillä ilmestynyttä artistin pitkäsoittoa nousi top teniin. Vuonna 2009 eräs Bonamassan unelmista toteutui. Esiintyessään Lontoon Royal Albert Hallissa Eric Clapton soitti dueton hänen kanssaan. Vuonna 2012 ilmestyneellä Bonamassan livelevyllä Beacon Theatre-Live from New York vieraili yhtyeistä Free ja Bad Company erityisesti muistettu brittisolisti Paul Rodgers. 26. maaliskuuta 2013 ilmestyi niin cd, dvd- kuin Blue Ray -formaatissa Bonamassan akustinen livelevy An Acoustic Evening at the Vienna Opera House. Kyseessä oli artistin debyytti täysin akustisen soitannan parissa. Kyseisessä konsertissa esiintynyt akustinen yhtye oli Bonamassan pitkäaikaisen tuottajan Kevin Shirleyn kasaama. Kyseisen vuoden kevätkiertueellaan Bonamassa soitti kolme konserttia New Yorkin kuuluisassa Beacon-teatterissa. Kesällä 2013 Bonamassa soitti Lontoossa neljä konserttia kolmen eri yhtyeen kanssa. Konserteista yhdessä oli lisäksi mukana puhallinsektio. Jokaisen konsertin settilistat erosivat toisistaan. Kyseiset konsertit taltioitiin dvd-julkaisua varten ja lokakuussa 2013 ilmestyi dvd-kokoelma Tour De Force. Bonamassan vuonna 2014 ilmestynyt albumi Different Shades of Blue on hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa 12 vuoteen, joka koostuu lyhyttä Jimi Hendrixin ohjelmista poimittua instrumentaalikappaletta lukuun ottamatta täysin hänen omasta tuotannostaan. Kirjoitustyön kyseistä albumia varten Bonamassa teki Jonathan Cainin, James Housen ja Jerry Flowersin kanssa Nashvillessa. Vakavasta bluesrockista koostunut albumi nauhoitettiin Las Vegasissa, Palms Hotellin musiikkistudiossa.Billboardin listalla kyseinen albumi nousi kahdeksanneksi ja blueslistan sekä indielistan kärkeen. Toukokuussa 2015 Bonamassa voitti bluesmusiikin palkinnon kitaristi-instrumentalistin kategoriassa. Soulklassikoiden osalta Bonamassa on tehnyt musiikillista yhteistyötä Beth Hartin kanssa ja hän on lisäksi mukana hardrockin superyhtyeessä Black Country Communion Glenn Hughesin, Jason Bonhamin ja Derek Sherinianin kanssa. 11. kesäkuuta 2021 julkaistaan Bonamassan livalbumi ja elokuva Now Serving: Royal Tea Live From The Ryman.  Ne on taltioitu hänen historiallisessa Ryman Auditoriumissa Nashvillessa, Tennesseessä 20. syyskuuta 2020 soittamastaan konsertista. Konsertti striimattiin suorana ja sen avulla kerättiin merkittävä rahasumma Bonamassan Fueling Musicians-ohjelmalle, joka on auttanut taloudellisesti kamppaleivia muusikoita pandemian aikana. Bonamassa oli soolokitaristina kahdessa kappaleessa Alan Parsonsin vuonna 2022 ilmestyneellä albumilla From the New World. Vuonna 2024 hän osallistui kitaristin ominaisuudessa Mark Knopflerin Going Home:Theme of the Local Heron uudelleenjulkaisuun.

Perjantain pohjat:Eric Burdonin psykedeelisen kauden avaus

Eric Burdon & The Animals:Winds of Change

Syyskuussa 1967 ilmestynyt Winds of Change on Eric Burdon and The Animalsin debyyttialbumi. Solisti Burdonia ja helmikuussa 1966 John Steelen korvannutta rumpali Barry Jenkinsiä lukuun ottamatta yhtyeen kokoonpano oli uudistunut täysin. Uusina jäseninä mukaan olivat tulleet kitaristi Vic Briggs, basisti Danny McCulloch ja sähköviulisti John Weider. Samalla yhtyeen musiikillinen ilmaisu muuttui bluesista kohti psykedeelisempää rockia. Rolling Stones-lainaa Paint It, Black lukuun ottamatta Eric Burdon and The Animalsin debyytti koostuu täysin omasta tuotannosta ja sama konsepti jatkui yhtyeen seuraavalla pitkäsoitolla The Twain Shall Meet. Pitkäsoiton singlehittejä olivat Good Times ja San Franciscan Nights, joista jälkimmäinen nousi aina top teniin kesällä 1967. Albumin ykköspuolen päätöskappale Yes I Am Experienced oli Burdonin vastaus The Jimi Hendrix Experiencen kappaleelle Are You Experienced, jota ei ollut vielä julkaistu sen vastauskappaleen levyttämisen aikoihin. Muihin Winds of Changen huippuhetkiin lukeutuvat synkkätunnelmainen balladi Hotel Hell sekä raakaa kitarasoundia tarjoileva albumin päätöskappale It's All Meat.  Burdon omisti albumin George Harrisonille. Winds of Change saavutti myönteiset arvostelut ja esimerkiksi edellä mainittua albumin päätöskappaletta kehuttiin. Vuonna 2003 Repertoire Records julkaisi Winds of Changesta kuusi bonuskappaletta sisältävän version. Ne koostuivat lähinnä singlekappaleista ja niiden b-puolista. Mukana on mm. originaalilta pitkäsoitolta löytymätön menestyssingle When I Was Young.