Maanantain mainio:Kissin 70-luvun viimeinen studioalbumiklassikko

Kiss:Love Gun

30. kesäkuuta 1977 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Love Gun on Kissin kuudes studioalbumi. Remasteroitu versio pitkäsoitosta ilmestyi 20 vuotta myöhemmin. Kitaristi Ace Frehley suoritti Love Gunilla ensimmäisen leadvokalisointinsa kappaleessa Shock Me. Kyseessä on näin ollen ensimmäinen Kissin pitkäsoitto, jolla kaikki yhtyeen jäsenet ovat solisteina. Kyseessä on myös  Kissin viimeinen studioalbumi, jolla Peter Criss toimi rumpalina kaikissa kappaleissa. Love Gunin seuraajalla Dynastylla studiorumpali Anton Figiä kuultiin kaikilla albumin raidoilla yhtä lukuun ottamatta. Love Gun saavutti kultalevyn vuosi julkaisunsa jälkeen. Albumin originaalipainoksen kylkiäisenä oli pahvinen ase sekä kaavake Kiss-fanituotteita varten. Pitkäsoiton kansi on taiteilija Ken Kellyn käsialaa. Kissin varhaisemmasta tuotannosta hän oli vastannut Destroyer-albumin kansitaiteesta. Paul Stanleyn käsialaa olevalle rivakalle avauskappaleelle I Stole Your Love inspiraatiota oli tarjonnut Deep Purplen Burn-albumin nimikappaleen riffi. Tuossa vaiheessa tuntemattomat Van Halenin veljekset Eddie ja Alex soittivat Gene Simmonsin tekemän Christine Sixteen -kappaleen demolla, kuten myös toisen Love Gunilla julkaistun kappaleen, Got Love For Salen demoversiolla. Christine Sixteenin teemana on Hotter Than Hell -albumilla julkaistun Goin' Blindin tavoin vanhemman miehen rakastuminen nuorempaan naiseen. Ace Frehleyn vokalisoima Shock Me sai aiheensa 12. joulukuuta 1976 Floridan Flakelandin Civic Centerissä pidetystä Kissin konsertista. Avauskappaleen aikana Frehley kosketti metallista maadoittamatonta porraskaidetta ja sai sähköiskun. Konsertti myöhästyi puoli tuntia, mutta se saatiin viedyksi päätökseen siitä huolimatta, että Frehley väitti menettäneensä kätensä tunnon loppukonsertin aikana. Tomorrow and Tonightin Stanley kirjoitti Rock N' Roll All Niten hengessä ja sen soundcheckissä taltioitu versio päätyi Alive II:lle. Love Gunin nimikappale on julkaisunsa jälkeen soitettu jokaisella Kissin kiertueella. Stanley on nimennyt kappaleen kaikkien aikojen suosikkeihinsa lukeutuvaksi ja kyseessä on ensimmäinen biisi, jonka hän kirjoitti, sovitti ja tuotti kokonaan itsenäisesti. Plaster Casterin aiheena on bändäri Cynthia Plaster Caster ja pitkäsoiton päättää cover The Crystalsin vuoden 1963 hitistä, joka Kissin näkemyksenä kuuluu Then She Kissed Me. Lokakuussa 2014 Love Gunista julkaistiin deluxe-edition, jonka kakkoslevy sisältää demoja, liveharvinaisuuksia sekä Gene Simmonsin vuoden 1977 haastattelun.

Sunnuntain extra:Block Busteria akustisesti

Kuopion hardrockylpeys Block Buster heitti kotikonnuillaan uransa toisen akustisvetoisen keikan. Yhtyeen normiseteistä poiketen ohjelmistossa oli myös covertuotantoa. Originaalimateriaalin ässiin lukeutuva, ja veikeästi sovitettu Ain't On the Chain käynnisti setin lupaavasti. Seuraavaksi siirryttiin lainoihin Extremen Holdheartedin ja The Doorsin ikiklassikko Love Me Two Timesin onnistuneiden versiointien myötä. Oman tuotannon liki pitäen terävimpään kärkeen lukeutuvaa Danger Linea seurasi jälleen covermateriaalia. Oasiksen Live Forever oli yllätysveto ja Alice in Chainsin No Excuses versioitui varsin vakuuttavasti. Caught in the Crossfiren aluksi kuultiin pätkä Kissin varhaistuotannon klassisimpiin iskuihin lukeutuvaa Black Diamondia. Coverosastosta Guns N' Rosesin You're Crazysta tarjoiltiin kerrassaan vallaton tulkinta, mutta setin huippuhetki oli silti vimmaisen akustisen sovituksen osakseen saanut oman tuotannon huippuhetkiin lukeutuva Bark of the Underdogs. Ac/Dc:n kenties odotetustakin aarreaitasta valinta kohdistui You Shook Me All Night Longiin ja setin päättteeksi tarjoiltiin omasta tuotannosta ensin To Hell and Back ja sitten tuoretta, toistaiseksi julkaisematonta tuotantoa edustava, varsin iskevä ja kaiken lisäksi ensi-esityksensä saanut Golden Ticket to Paradise. Pannuhuoneen vihkiytynyt yleisö halusi encoren ja pikaisen palaverin jälkeen valinta kohdistui omasta tuotannosta Feel the Heatiin. Todennetun perusteella Block Buster on kuin kotonaan myös akustisessa ympäristössä. Erityisesti keikan aikana pääsi loistamaan soolokitaristi Elias Salo. Viikon päästä Henry's Pubissa sähköisellä keikalla julkaisunsa saa Block Busterin uusi single Bulletproof ja esikoispitkäsoittonsa yhtye on aikeissa äänittää valmiiksi kevään aikana. Jo kevättalven osalta Block Busterille on tarjoutunut lisää esiintymistilaisuuksia ja mainiota niin.

Block Buster Kuopion Pannuhuoneella akustisella keikalla 20. tammikuuta 2017.

Lauantain pitkä:Solistinsa nimeä kantava menestysyhtye

16. tammikuuta 1959 syntynyt Helen Folasade Adu, joka tunnetaan taiteilijanimellään Sade Adu, tai pelkästään Sade, on Nigeriassa syntynyt englantilainen laulaja, lauluntekijä, sovittaja ja levytuottaja. Yhtyeensä muiden jäsenten Paul S Denmanin, Andrew Halen ja Stuart Matthewmanin kanssa hän saavutti maailmanlaajuista suosiota englantilaisen Sade-yhtyeen solistina. Toimittuaan muotisuunnittelijana miesten vaatteille ja osa-aikaisena mallina Adu aloitti taustalaulajattaren työt yhtyeelle Pride. Levy-yhtiöiden kasvavan kiinnostuksen myötä Adu ja hänen tulevat yhtyetoverinsa erosivat Pridesta ja muodostivat oman yhtyeensä Sade. Solmittuaan levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa Sade julkaisi vuonna 1984 esikoispitkäsoittonsa Diamond Life. Yli kuuden miljoonan kappaleen myynnillään kyseisestä albumista muodostui eräs 1980-luvun eniten myyneistä debyyttilevyistä ja kaikkien aikojen myydyin naissolistin esikoisalbumi. Yhtyeen debyyttilevyn julkaisua seurasi joukko moninkertaista platinaa myyneitä pitkäsoittoja. Vuonna 1985 ilmestynyt kakkosalbumi Promise nousi listakärkeen sekä Billboardin listalla että Britanniassa. Yksistään Yhdysvalloissa kyseinen pitkäsoitto myi yli neljä miljoonaa kappaletta. Elokuvadebyyttinsä Sade teki vuonna 1986 ilmestyneessä brittiläisessä Absolute Beginnersissä ja hänen johtamansa yhtyeen seuraavat pitkäsoitot olivat vuonna 1988 ilmestynyt Stronger than Pride ja vuonna 1992 julkaistu Love Deluxe. Viidettä pitkäsoittoa Lovers Rock saatiin odottaa aina vuoteen 2000. Sen julkaisun jälkeen yhtye piti kymmenen vuoden tauon, jonka aikana Sade kasvatti tyttärensä. Vuonna 2010 ilmestyneestä kuudennesta albumista Soldier of Love muodostui myös kaupallinen menestys ja kyseinen pitkäsoitto voitti Grammyn. Maailmanlaajuisesti Saden levyt ovat myyneet 50 miljoonaa yksikköä ja kyseisestä määrästä 23, 5 miljoonaa on mennyt kaupaksi Yhdysvalloissa. VH1:n sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla Sade saavutti sijan 50. Vuonna 2010 Sunday Times nimesi Saden kaikkien aikojen suosituimmaksi brittiläiseksi naissooloartistiksi. Kahta vuotta myöhemmin Sade saavutti 30. sijan VH1:n sadan parhaan naisartistin listalla. Nigeriassa syntynyt Sade muutti neljävuotiaana äitinsä kanssa asumaan isovanhempiensa luokse Colchesteriin, Essexiin. Yhdentoista ikäisenä Sade muutti äitinsä kanssa Holland-on Seahiin, Essexiin. Valmistuttuaan Clacton County High Schoolista 18-vuotiaana Sade muutti Lontooseen ja opiskeli muotisuunnittelua. Työskennellessään Pride-yhtyeen taustalaulajattarena Sade aloitti biisinkirjoittamiseen yhtyeen kitaristi/saksofonisti Stewart Matthewmanin kanssa. Priden rytmiryhmän kanssa he alkoivat esittää Pride-keikoilla omia settejään. Saden sooloesitykset kappaleesta Smooth Operator herättivät levy-yhtiöiden kiinnostuksen ja vuonna 1983 Sade ja Matthewman erosivat Pridesta kosketinsoittaja Andrew Halen, basisti Paul Denmanin ja rumpali Paul Cookin kanssa.

 Ensimmäisen konserttinsa Britanniassa Sade heitti Lontoon Heavenissa ja ensimmäinen esiintyminen Yhdysvalloissa oli New Yorkissa toukokuussa 1983. Sade solmi levytyssopimuksen Epic Recordsin kanssa 18. lokakuuta 1983 ja muu yhtye seuraavana vuotena. Debyyttialbumi Diamond Life levytettiin kuudessa viikossa Lontoon Record Plantilla. Brittilistalla pitkäsoitto sijoittui toiseksi ja myi 1,2 miljoonaa kappaletta. Seuraavana vuonna Diamond Life voitti parhaan brittiläisen albumin Brit Awardin. Diamond Lifen maailmanlaajuinen myynti ylitti kuusi miljoonaa kappaletta. Helmikuussa 1984 albumilta julkaistu single Your Love Is King nousi Irlannissa seitsemänneksi ja Britanniassa kakkoseksi ja oli hitti myös monissa muissa Euroopan maissa. Yhdysvalloissa pitkäsoiton singleistä suosituin oli syyskuun puolivälissä 1984 julkaistu Smooth Operator, joka nousi Billboardin listalla viidenneksi ja Adult Contemporary Chartin kärkeen. Britanniassa tuloksena oli 19. sija ja Smooth Operatorista muodostui top 20-menestys myös Itävallassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Saksassa. Loppuvuodesta 1985 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Promise nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin ja vuonna 1986 kärkeen noussut Saden ensimmäinen Billboardin listaykkösalbumi myi Yhdysvalloissa nelinkertaista platinaa. Pitkäsoiton hittisinglejä olivat Never As Good as the First Time ja Sweetest Taboo. Niistä jälkimmäinen nousi Billboardin listalla viidenneksi ja pysytteli listalla puolen vuoden ajan. Radioasemat alkoivat soittaa myös Saden albumiraitoja ja niiden soittolistoille Promiselta pääsivät Is It a Crime ja Tar Baby.  Vuonna 1986 Sade voitti parhaan uuden artistin Grammyn. Samaisena vuotena hän oli mukana elokuvassa Absolute Beginners ja luontevasti myös sen soundtrackilla.  Kolmas toukokuuta 1988 ilmestyneestä Saden kolmannesta pitkäsoitosta Stronger Than Pride muodostui edeltäjiensä tavoin kaupallinen menestys. Albumi saavutti kolminkertaista platinaa ja siltä poimittiin neljä singlehittiä, joista suurin oli Paradise. Saden neljäs pitkäsoitto Love Deluxe ilmestyi 26. lokakuuta 1992. Billboardilla se saavutti kolmannen sijan ja myi lopulta nelinkertaista platinaa. Ranskassa albumi nousi listakärkeen ja saavutti top tenin Uudessa Seelannissa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Britanniassa. Viimeksi mainitussa pitkäsoitto myi kultaa. Vuonna 1994 julkaistiin Saden ensimmäinen kokoelma-albumi Best of Sade, josta muodostui top ten – menestys sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Ensin mainitussa albumi myi nelinkertaista platinaa ja myös jälkimmäisessä platinaa. Saden edelliseltä pitkäsoitoilta tutuiksi tulleiden kappaleiden lisäksi kokoelma sisälsi coverin Curtis Mayfieldin vuoden 1950 kappaleesta Send Me Someone to Love.

 Kahdeksan vuotta kestänyttä hiatusta seurasi 13. marraskuuta 2000 julkaistu viides Saden pitkäsoitto Lovers Rock. Myönteisten arvosteluiden lisäksi albumi nousi brittilistalla sijalle 18. ja Billboardin listalla kolmanneksi. Yhdysvalloissa pitkäsoitto saavutti kolminkertaista platinaa. Helmikuun lopussa 2002 Sade voitti albumista parhaan popvokaalialbumin Grammyn. Singlekappale By Your Side oli tarjolla parhaan naispuoleisen poplauluesityksen Grammyn saajaksi. Vaikka se lopulta hävisi Nelly Furtadon I’m Like A Birdille, VH1 listasi Saden kappaleen kaikkien aikojen 48 parhaaksi rakkauslauluksi. Pitkäsoittoa promotakseen Sade toteutti uransa viidennen, nimeä Lovers Rock Tour totelleen kiertueen. Yli 40 konsertista koostunut kiertue alkoi kesällä 2001 ja siitä muodostui 13. suurin kiertue Yhdysvalloissa. Helmikuun alussa 2002 Sade julkaisi ensimmäisen livelevynsä Lovers Live. Billboardilla se nousi kymmenenneksi, mutta Saden pitkäsoitoista siihen mennessä ainoana missasi Britanniassa top Twentyn. Jo maaliskuussa 2002 albumi saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn. Lovers Rockin julkaisun jälkeen Sade piti kymmenen vuoden tauon, kasvatti tyttärensä ja muutti Caribialle. Vuonna 2002 Sade oli mukana toisen nigerialaismuusikon Fela Kutin tribuuttilevyllä, jolle hän levytti remix-vesion By Your Sidesta ja oli sillä mukana myös tuottajana. Maailmanlaajuisesti viides helmikuuta 2010 julkaistu kuudes pitkäsoitto Soldier of Love oli ensimmäinen uutta materiaalia sisältänyt Saden levy kymmeneen vuoteen. Hyvät arviot keränneestä albumista tuli ensimmäinen välittömästi Billboardin listakärkeen noussut Saden pitkäsoitto ja toinen kyseisen sijan saavuttanut albumi. Yhdysvalloissa pitkäsoitto ylitti puolen miljoonan kappaleen myynnin ensimmäisellä listaviikollaan. Vuoden 2011 Grammy Awardseissa albumin nimikappale voitti parhaan lauletun R&B-esityksen Grammyn. Huhtikuussa 2011 yhtye aloitti Sade Live Tourin, joka kiersi Euroopassa, Amerikoissa, Australiassa ja Aasiassa promoten yhtyeen viimeisintä studialbumia ja uutta kokoelma-albumia The Ultimate Collection. 59 konsertista koostunut kiertue oli Saden ensimmäinen lähes vuosikymmeneen. Toukokuussa 2012 mainitulta kiertueelta julkaistiin livealbumi Bring Me Home Live 2011. Maaliskuussa 2018 Sade julkaisi akustisen balladin Flower of the Universe Disney-elokuvan A Wrinkle in Time soundtrackillä. Myöhemmin samana vuonna Sade julkaisi Widows-elokuvan soundtrackillä ilmestyneen kappaleen The Big Unknown. Yhdeksäs lokakuuta 2020 Saden tähän saakka julkaisemat kuusi albumia ilmestyivät boxina nimellä This Far. Vuoden 2022 aikana yhtye vieraili Miraval-studioissa Ranskassa muutaman viikon ajan. Edellisen kerran yhtye oli käynyt mainitussa studiossa nauhoittaessaan kappaleita albumeilleen Promise ja Stronger than Pride. Soldier of Love -pitkäsoiton seuraajan työstämisen on huhuttu olevan käynnissä.

Perjantain pohjat:Rockin ja bluesin kuningattaren ensimmäinen sooloalbumi

Janis Joplin:I’ve Got Dem Ol Kozmic Blues Again, Mama!

11. syyskuuta 1969 julkaistu I’ve Got Dem Ol Kozmic Blues Again, Mama! on Janis Joplinin ensimmäinen ja samalla ainoa artistin elinaikana julkaistu sooloalbumi. Sen seuraaja Pearl ilmestyi kolme kuukautta Joplinin kuoleman jälkeen. Kozmic Bluesin levytykset tapahtuivat New Yorkissa kesäkuun 16:n ja 26:n päivän välillä 1969. Joplinin varhaisemmasta yhtyeestä Big Brother and the Holding Companysta levytykseen osallistui kitaristi Sam Andrew The Kozmic Blues Bandin muusikoiden lisäksi. Mukana oli vaski- ja puhallinsektio, joita ei Big Brother and the Holding Companyssa sallittu. Tyylillisesti kyseinen albumi edustikin voimakasta vastakohtaa Joplinin varhaisemmalle tuotannolle tunnusomaiselle psykedeeliselle rockille, sillä sen kappaleet olivat soul- ja myös bluesvaikutteisia. Pitkäsoiton kahdeksasta kappaleesta kuusi edusti tuottaja Gabriel Meklerin ja Joplinin valitsemia covereita. Nimikappaleesta käyvä Kozmic Blues sekä One Good Man olivat Joplinin kirjoittamia; niistä ensin mainittu Meklerin kanssa. Yleisesti kyseessä oli hiottu työ, mutta Holding Companyn kaltaisen merkittävän säestäjän puuttumisen vuoksi pitkäsoitosta ei muodostunut edeltäjänsä Cheap Thrillsin veroista menestystä. Silti Kozmic Blues saavutti kultalevyn kaksi kuukautta julkaisunsa jälkeen. Pitkäsoiton ensimmäisessä harvinaisessa painoksessa albumin nimi mainitaan ainoastaan takakannessa levykeskiön lisäksi. Myöhemmin albumin nimi mainittiin Robert Crumbin käsialaa olleessa ja albumin kanteen lisätyssä tarrassa. Kaiken kaikkiaan Kozmic Blues on julkaistu vinyyliformaatissa kuudesti. Vuonna 2010 albumista julkaistiin 180 gramman vinyyli rajoitettuna painoksena. Singleformaatissa Columbia Records julkaisi pitkäsoitolta nimikappaleen kääntöpuolellaan Little Girl Blue. Kyseinen nelivitonen saavutti Billboardin listalla 41. sijan. Pitkäsoiton hitteihin lukeutuvat myös Try (Just a Little Bit Harder) sekä Bee Geesin ohjelmistosta poimittu To Love Somebody. Albumin cd-version bonusraitoja ovat outtake Bob Dylanin Dear Landlordista, johon Joplin on laatinut uusia lyriikoita sekä uuden sovituksen sekä Woodstockin-konsertista taltioidut näkemykset Summertimesta ja Piece of My Heartista. Marraskuun 1969 alussa Rolling Stoneen kirjoittamassaan arviossa John Burks ylisti Joplinin vokaalisuorituksia. Richie Untenbergerin mukaan ajan myötä mielipiteet albumista ovat lämmenneet ja sen vahvuudet on tunnustettu. Mike Bloomfieldiä kuultiin kitaran varressa kappaleilla One Good Man, Work Me Lord sekä The Chantels-coverilla Maybe.

Torstain terävä:Deep Purple Mark I:n nimikkoalbumi

Deep Purple:Deep Purple

Yhdysvalloissa kesäkuussa ja Britanniassa marraskuussa 1969 ilmestynyt Deep Purplen nimikkoalbumi on yhtyeen kolmas pitkäsoitto ja samalla originaalin kokoonpanon viimeinen albumi. Yhtyeen kotimaassa julkaisijana oli Harvest Records ja Yhdysvalloissa Tetragrammaton. Pitkäsoitto ilmestyi aikana, jolloin Deep Purple oli löytämässä lopullista musiikillista suuntaansa ja kasvamassa esiintyjänä niin studiossa kuin konserttilavalla. Siirtyminen raaempaan ja raskaampaan ilmaisuun johti solisti Rod Evansin ja basisti Nick Simperin erottamiseen yhtyeestä. Heidät Purplessa korvasivat Ian Gillan ja Roger Glover. Deep Purplen Mark I:n pitkäsoitoista Deep Purple on myynyt vähiten. Loppuvuoden 1968 Purple oli viettänyt Yhdysvalloissa promotoimassa toista pitkäsoittoaan The Book of Taliesyn. Yhtyeen tuohonastiset albumit ja singlet eivät olleet tehneet vaikutusta Purplen kotimaassa, minne yhtye palasi tammikuussa 1969. Yhtye oli luonut kestävää omaa sävellysmateriaaliaan ja kolmen minuutin hittisinglen kirjoittaminen ei kiinnostanut Purplea tässä vaiheessa.  Uudeksi singleksi valikoitui This Bird Has Flown/Emmaretta, jonka a-puoli oli kappaleista mutkikkaampi. Helmi-maaliskuussa 1969 Purple soitti Britanniassa sarjan keikkoja. Keikkastandardiksi muodostunut instrumentaali Wring That Neck odotti tuossa vaiheessa vielä julkaisuaan kotimaassa singleformaatissa ja se päätyi lopulta b-puoleksi. Uusi versio The Bird Has Flownista saatiin valmiiksi Lontoon De Lane Lea -studioilla 18. maaliskuuta 1969 ja muilta osin Deep Purplen nimeä kantaneen ja samalla yhtyeen kolmannen albumin materiaali äänitettiin helmi-maaliskuun aikana kyseisenä vuonna. Tieto Deep Purplen menestyksestä Yhdysvalloissa alkoi viimein kiiriä kotikonnuille, yhtyeestä julkaistiin lehtiartikkeleita ja sen maine kasvoi kyseisten kuukausien aikana. Deep Purplen kolmas albumi oli valmis maaliskuun lopussa ja huhtikuussa yhtye palasi Yhdysvaltoihin kahden kuukauden mittaiselle rundille. Yhtyeen amerikkalainen levy-yhtiö Tetragrammaton alkoi tässä vaiheessa olla taloudellisissa vaikeuksissa, mutta musiikillisesti Deep Purple oli löytänyt lopullisesti itsensä. Toukokuussa kosketinsoittaja Jon Lord ja kitaristi Ritchie Blackmore olivat päättäneet erottaa Evansin ja Simperin. Rumpali Ian Paice jatkoi sitä vastoin luontevasti yhtyeen uudessa kokoonpanossa. Manageri Jon Coletta käski pitää tiedon salassa siihen saakka, kunnes Purple oli palannut Britanniaan. Kesäkuussa yhtyeen ollessa jälleen kotimaansa kamaralla Tetragrammaton ilmoitti uuden albumin olevan valmis julkaistavaksi Yhdysvalloissa. Deep Purplen kahden edellisen pitkäsoiton tavoin kyseisen albumin kappaleissa oli voimakkaita vaikutteita psykedeelisestä rockista. Albumin 12-minuuttinen päätöskappale April omasi elementtejä myös klassisesta musiikista ja kyseessä on Purplen pisin studiossa äänittämä raita. The Painterin ja Why Didn't Rosemaryn kaltaiset kappaleet tarjosivat vaikutteita bluesrockista. Albumin kahdeksasta raidasta seitsemän edustaa tällä kertaa omaa tuotantoa kokonaissoundin ollessa aikaisempia pitkäsoittoja raskaampi. Ainoa cover on näkemys Donovanin kappaleesta Lalena. Laadukkuudestaan huolimatta Purplen kolmas albumi saavutti Yhdysvalloissa ainoastaan 162. sijan. Tähän vaikuttaneita seikkoja olivat singlehitin ja albumin tiimoilta tehdyn kiertueen puuttuminen.

Keskiviikon klassikko:Mick Taylorin joutsenlaulu Stonesien riveissä

The Rolling Stones:It’s Only Rock N’ Roll

18. lokakuuta 1974 julkaistu It’s Only Rock N’ Roll on Rolling Stonesin kotimaassaan 12. ja Yhdysvalloissa 14. julkaistu pitkäsoitto. Kyseessä oli viimeinen albumi yhtyeen kitaristille Mick Taylorille ja samalla kyseinen longari merkitsi yhtyeelle kymmenvuotisjuhlia sen debyyttipitkäsoiton julkaisusta. It’s Only Rock N’ Rollin nimikappaleen kirjoittamisessa ja levytyksessä on konneksio Taylorin korvaajaan Ronnie Woodiin. Runsaammin funk- ja soulvaikutteita hyödyntäneeseen edeltäjäänsä Goats Head Soupiin verrattuna It’s Only Rock N’ Roll edusti tiukempaa rocksoundia. Yhdysvalloissa pitkäsoitto nousi listakärkeen ja Britanniassa sen saavutuksena oli kakkossija. Työskentely albumin parissa alkoi Stonesien syksyyn 1973 ajoittuneen Euroopan-kiertueen jälkeen. Tuotantotyö käynnistyi kyseisen vuoden marraskuussa Munichin Musicland-studioilla. Rolling Stonen marraskuussa 1974 julkaistussa haastattelussa yhtye oli Keith Richardsin mukaan inspiroitunut äänittämään uutta materiaalia. Pitkäsoiton kansikuvasta vastasi belgialainen taiteilija Guy Peellaert, jonka illustraatioita muun muassa Stonesista sisältäneeseen teokseen Rock Dreams Mick Jagger oli mieltynyt. Peellaert ei kuitenkaan allekirjoittanut muita artisteja poissulkevaa sopimusta Stonesien kanssa ja samaisena vuotena hän vastasi David Bowien Diamond Dogsin kansitaiteesta. Pitkäsoitosta kaavailtiin aluksi puoliksi live- ja puoliksi studiotallennetta. Liveäänitykset olisivat olleet yhtyeen edellisen syksyn Euroopan-kiertueelta ja studioäänitykset olisivat koostuneet yhtyeen diggaamien R&B- ja soulkappaleiden, kuten Dobie Grayn Drift Awayn ja The Temptationsin Ain’t Too Proud to Begin coverversioista. Richardsin riffit ja Mick Jaggerin uudet ideat osoittautuivat hedelmällisiksi ja pitkäsoiton originaalista konseptista luovuttiin. 

It’s Only Rock N’ Roll tuli sisältämään ainoastaan uutta omaa tuotantoa Ain’t Too Proud to Begiä lukuun ottamatta. Näkemys Drift Awaysta on levinnyt suosittuna bootlegina. It’s Only Rock N’ Roll oli ensimmäinen yhtyeen jäsenten tuottama Stones-pitkäsoitto sitten vuonna 1967 ilmestyneen Their Satanic Majesties Requestin ja ensimmäinen, jolla Jagger ja Richards hyödynsivät tuottajana pseudonyymiä The Glimmer Twins. Kyseisestä albumista lähtien Stones on vastannut pitkäsoittojensa tuotannosta itsenäisesti tai yhteistyössä ulkopuolisen tuottajan kanssa. Suurin osa It’s Only Rock N’ Rollin pohjista äänitettiin Musicland-studioilla Jaggerin lisätessä vokaaliosuutensa myöhemmin.  Kappaleessa Luxury yhtye toi esiin kiinnostustaan reggaemusiikkiin ja Til the Next Goodbye ja If You Really Want to Be My Friend edustavat Stonesien tuotannossa tuohon mennessä harvinaisehkoa balladiosastoa. Albumin kymmenestä raidasta seitsemän oli kestoltaan yli neljä minuuttia. Kyseisten äänitysten aikana Ronnie Wood lähestyi Stoneseja. Aluksi hän kutsui Mick Taylorin soittamaan sooloalbumilleen I’ve Got My Own Album to Do. Myös Richards sai kutsun Woodin taloon The Wickiin tämän vaimon Krissyn kehotuksesta. Richards äänitti muutamia kappaleita Woodin kanssa ja ystävystyi. Jaggerin saavuttua paikalle äänitettiin uuden albumin nimikappaleeksi päätynyt It’s Only Rock N’ Roll. Wood työskenteli kappaleen parissa tiiviisti Jaggerin kanssa ja päätyi soittamaan 12-kielistä akustista kitaraa sen julkaistulla versiolla. It’s Only Rock N’ Roll jäi Mick Taylorin viimeiseksi pitkäsoitoksi Stonesien riveissä. Nimiraidan lisäksi hän ei soittanut Temptations-coverilla Ain’t Too Proud to Beg eikä reggaeraidalla Luxury. Viimeksi mainitussa kappaleessa Richards vastasi sekä soolo, että rytmikitarasta. Albumin julkaisua seuranneen vuoden Yhdysvaltain-kiertueella Ronnie Woodia kuultiin ajoittain soolokitaristina kyseisessä kappaleessa.

Kappaleessa Short and Curlies Mick Taylorin rytmikitara peittyy suurimmaksi osaksi Richardsin sooloilun alle. Aivan kuten edeltäneen Stonesin pitkäsoiton Goats Head Soupin kyseessä ollen, Mick Taylor ei vastaanottanut kirjoituskrediittejä työstään, vaikka osallistui kappaleiden Till the Next Goodbye ja Time Waits for No-One kirjoittamiseen.  Jo tutuiksi tulleiden vierailevien muusikoiden, Billy Prestonin, Nicky Hopkinsin ja Ian Stewartin lisäksi albumilla vieraili perkussionistin ominaisuudessa etenkin Elton Johnin kanssa tekemästään yhteistyöstä muistettu Ray Cooper. Päällekkäisäänitykset ja miksaukset tapahtuivat Jaggerin kotona Stargrovesissa alkukesästä 1974. Albumin nimikappale julkaistiin ennakkoon singleformaatissa heinäkuussa 1974 ja nousi Britanniassa top teniin. Ain’t Too Proud to Beg julkaistiin singlenä ainoastaan Yhdysvalloissa ja se saavutti top 20:n. 18. lokakuuta ilmestynyt pitkäsoitto nousi Yhdysvalloissa listakärkeen ja saavutti platinalevyn. Pitkäsoitto saavutti suurimmaksi osaksi myönteiset arviot. Kirjoittaja James Hectorin mukaan kyseinen albumi merkitsi Stonesille merkittävää käännekohtaa. Mick Taylorin pettymykseksi pitkäsoiton tiimoilta ei konsertoitu ja hän erosikin yhtyeestä. Vuoden 1975 Yhdysvaltain-kiertueella Wood oli tullut Taylorin paikalle. Pitkäsoiton kappaleista ainoastaan nimiraidasta on muodostunut standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon. If You Can’t Rock Me ja Ain’t Too Proud to Beg olivat mukana Licks-kiertueella, mutta muita albumin kappaleita ei ole esitetty livenä vuoden 1977 jälkeen. Till the Next Goodbye, Time Waits for No-One, If You Really Want to Be My Friend ja Short and Curlies eivät ole milloinkaan olleet yhtyeen keikkasetissä. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi albumista remasteroidun uusintapainoksen. Vuonna 2009 vuorossa oli Universalin julkaisema versio ja vielä vuonna 2011 ainoastaan Japanissa ilmestynyt Universal Music Enterprisesin julkaisema versio. Eräs Stonesien laajimmista fanclubeista tottelee nimeä It’s Only Rock N’ Roll.

Tiistain tukeva:Yksi Bangleseistä ja paljon muuta

17. tammikuuta 1959 Los Angelesissa syntynyt Susanna Lee Hoffs on solisti, kitaristi ja näyttelijä, joka identifioituu ensisijaisesti erääksi The Bangles -yhtyeen perustajajäsenistä. Hoffs syntyi juutalaisperheeseen. Hänen äitinsä Tamar Simon Hoffs soitti Susannalle Beatlesin levyjä hänen ollessaan lapsi ja Susanna aloitti kitaransoiton teini-iässä. Hoffs pääsi Los Angelesin Palisades High Schooliin, josta hän valmistui 1976. Kouluaikanaan Hoffs toimi tuotantoassistenttina ja hänen debyyttinsä näyttelijänä tapahtui vuonna 1978 elokuvassa Stony Island. Vuonna 1980 Hoffs valmistui Berkeleyn yliopistosta taide pääaineenaan. Berkeleyhin saapuessaan Hoffs oli classic rockia edustaneiden yhtyeiden diggari. Hän todensi Sex Pistolsin viimeisen keikan Winterland Ballroomissa sekä Patti Smithin konsertin. Konserttien vaikutus oli niin voimakas, että Hoffs päätti ryhtyä myös itse muusikoksi. Vuonna 1980 Hoffs tapasi Petersonin sisarukset Vickin ja Debbin ja The Bangles sai alkunsa. Vuonna 1982 yhtye julkaisi nimikkoep:nsä Faulty Products -yhtiöllä. Basisti Michael Steelen täydennettyä The Banglesin legendaarisen kokoonpanon yhtye julkaisi vuonna 1984 varsin onnistuneen esikoispitkäsoittonsa All Over the Place Columbia Recordsilla. Samaisena vuonna Hoffs ja Vicki Peterson olivat mukana niin kutsuttua Paisley Undergroundia edustaneiden yhtyeiden jäsenistöstä koostuneessa yhtyeessä Rainy Day, joka julkaisi nimikkoalbuminsa. Muut yhtyeen jäsenet vaikuttivat yhtyeissä Dream Syndicate, The Three O' Clock sekä Rain Parade. Hoffsin leadvokalisoimia kappaleita albumilla olivat Bob Dylanin I'll Keep It with Mine ja Velvet Undergroundin I'll Be Your Mirror. All Over the Place sisälsi jo pienen hitin Hero Takes A Fall, mutta Banglesin lopullinen läpimurtoalbumi oli alkuvuodesta 1986 ilmestynyt Different Light, joka sisälsi hittisinglet Manic Monday, If She Knew What She Wants, Walk Like an Egyptian ja Walking Down Your Street. Samaisena vuonna Hoffs osallistui kappaleen I Need a Disguise kirjoittamiseen The Go Go's -yhtyeessä aikaisemmin vaikuttaneen Belinda Carlislen esikoissooloalbumille Belinda. Vuonna 1987 Hoffs näytteli äitinsä Tamara Simon Hoffsin ohjaamassa elokuvassa The Allnighter. Vaikka se ei saavuttanut hyviä arvosteluja, Hoffs piti kokemusta myönteisenä. Vuonna 1988 The Bangles julkaisi kolmannen pitkäsoittonsa Everything, jonka suurin hitti Eternal Flame oli Hoffsin leadvokalisoima ja osin myös hänen kirjoittamansa. The Bangles hajosi vuonna 1989, mutta seuraavan vuosikymmenen loppupuolella Hoffs otti yhteyttä muihin Banglesin jäseniin reunionin toivossa. Legendaarinen kvartetti äänitti uuden singlen Get the Girl toiseen Austin Powers -elokuvaan The Spy Who Shagged Me  vuonna 1999. Täysi reunion oli vuorossa seuraavana vuotena ja uusi pitkäsoitto Doll Revolution ilmestyi alkuvuodesta 2003. Hoffsin debyyttisooloalbumi When You're a Boy oli ilmestynyt vuonna 1991 ja siltä poimittu single My Side of the Bed oli Yhdysvalloissa top 40-menestys. Hoffs äänitti Columbia Recordsille toisen pitkäsoiton vuosien 1993-94 aikana, mutta se jäi julkaisematta. Artistin nimeä kantanut kakkosalbumi ilmestyi vuonna 1996. Se saavutti myönteiset arviot ja cover Lightning Seedsin singlestä All I Want nousi Britanniassa sijalle 33. Itse pitkäsoitto ei kuitenkaan ollut suuri kaupallinen menestys.

 Hoffs levytti coverin The Look of Lovesta ensimmäisen Austin Powers- elokuvan Man of Mystery soundtrackille ja coverin kappaleesta Alfie kolmanteen Austin Powers -elokuvaan Austin Powers in Goldmember. Buffy the Vampire Slayerin soundtackille Hoffs versioi Oingo Boingon kappaleen We Close Our Eyes. Hän vastasi myös vuonna 1995 ilmestyneen elokuvan Now and Then nimikappaleesta. Äitinsä ohjaamaan elokuvaan Red Roses and Patrol Hoffs levytti kappaleen The Water is Wide. Helmikuussa 2009 Hoffs esiintyi Los Angelesin Key Clubissa thenewno2:n, Dhani Harrisonin johtaman psykedeelisen bluesyhtyeen kanssa. Heinäkuussa 2012 Vangyard Records julkaisi Hoffsin kolmannen sooloalbumin Someday. Tyylillisesti 60-luvun popille kunniaa tekevä pitkäsoitto saavutti myönteiset arvostelut. Hoffs oli mukana elokuvan A Dog Named Cuggi lopputekstien aikana soivassa kappaleessa One Voice, jonka levytykseen osallistuivat lisäksi esimerkiksi Norah Jones ja Aimee Mann. Kappale julkaistiin levykauppapäivänä 16. huhtikuuta 2016 ja singen tuottoja hyödynnettiin eläimiin liittyvään hyväntekeväisyyteen. Hoffs, Mike Myers ja Matthew Sweeet perustivat 60-luvun brittibändiä muistuttavan yhtyeen Ming Tea Myersin Saturday Night Live -rupeaman jälkeen 90-luvun alussa. Ming Teassa yhtyeen jäsenet käyttivät salanimiä. Hoffs oli Gillian Shagwell ja Myers Austin Powers. Yhtye teki esiintymisiä clubeissa ja tv:ssä ja saavutti pienen hitin kappaleella BBC. Myersin tuonaikainen vaimo Robin Ruzan rohkaisi häntä kirjoittamaan hahmoon perustuvan elokuvan. Tuloksena oli Hoffsin aviomiehen Jay Roachin ohjaama elokuva Austin Powers:Man of Mystery. Ming Tea esiintyi kaikissa kolmessa Austin Powers -elokuvassa. Vuonna 2006 Hoffs levytti Matthew Sweetin kanssa nimellä Sid N' Susie 15 coveria klassisista 60-luvun pop- ja rockkappaleista albumille Under the Covers Vol 1. Versioituihin artisteihin lukeutuivat esimerkiksi Velvet Underground, Neil Young & Crazy Horse, Love, The Who sekä itseoikeutetut Beatles ja Bob Dylan. Albumi julkaistiin kyseisen vuoden huhtikuussa. Heinäkuussa kaksikko vieraili Late Night with Conan O Brienissa promoamassa albumia ja sen tiimoilta tehtävää kiertuetta. Heinäkuussa 2009 oli vuorossa Under the Covers Vol 2, joka sisälsi versioita 70-luvun popaarteistosta esimerkiksi Grateful Deadilta, Little Featilta, Fleetwood Macilta ja Carly Simonilta. 70- ja 80-luvun taitteen popkappaleita esimerkiksi Elvis Costellolta ja The Pretendersiltä sisältänyt Under the Covers Vol 3 ilmestyi 2012.  Vuonna 2013 Hoffs versioi Sweetin ja Tim Robbinsin kanssa traditionaalin Mariannen kokoelma-albumille Son of Rogues Gallery:Pirate Ballads, Sea Songs and Chanteys. Hoffsin tuoreimmat albumit ovat vuosina 2021 ja 2023 ilmestyneet ja covereista koostuvat Bright Lights ja The Deep End. Vuonna 2023 ilmestyi niin ikään Little Brownin julkaisemana Hoffsin esikoisnovelli. This Bird Has Flown. Se vastaanotti myönteisiä arvioita ja Universal Pictures on hankkinut oikeudet novellin elokuvasovitukseen.