Maanantain mainio:Laulaja/lauluntekijöiden eliittiä

9. helmikuuta 1942 syntynyt Carole King (s. Klein) lukeutuu kaikkien aikojen keskeisimpiin lauluntekijöihin. Supertähtiaseman hän saavutti miljoonamyyntiin yltäneellä vuoden 1971 pitkäsoitollaan Tapestry, mutta artistilla oli takanaan huomattava päivätyö musiikin parissa jo sitä ennen. Yhdessä aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa King työskenteli New Yorkin Brill Buildingissa esimerkiksi Doc Pomusin, Mort Shumanin, Jeff Barryn, Ellie Greenwichin ja monien muiden kanssa. Ensimmäinen Goffinin ja Kingin kirjoittama hitti oli The Shirellesin listakärkeen kivunnut Will You Love Me Tomorrow. Muista suurimmista menestyksistä mainittakoon äkkiseltään Kingin ja Goffinin lastenvahdin Little Evan levyttämä The Locomotion, The Driftersin Up on the Roof, Aretha Franklinin You Make Me Feel Like A Natural Woman, niin The Byrdsin kuin Dusty Springfieldin ohjelmistosta löytyvä Goin’ Back, The Animalsin Don’t Bring Me Down ja The Monkeesin Pleasent Valley Sunday. Kingin omista tuonaikaisista levytyksistä ainoa menestys oli vuonna 1962 ilmestynyt It Might As Well Rain Until September. Erottuaan Goffinista King muutti Yhdysvaltojen länsirannikolle, missä hän muodosti yhtyeen The City uuden aviomiehensä, basisti Charles Larkeyn sekä kitaristi Danny Kortchmarin kanssa. Trio levytti yhden, sinänsä laadukkaan pitkäsoiton Now That’s Everything’s Been Said. Yhtye ei kuitenkaan juurikaan keikkaillut ja albumi hävisi nopeasti markkinoilta.

Kingin debyyttisoolo, vuonna 1970 ilmestynyt Writer nousi listoilla sijalle 84. Albumin tunnetuinta antia suomalaisille edustaa Child of Mine, jonka Maarit levytti esikoisalbumilleen Hectorin tekstittämänä nimellä Lainaa vain. Seuraavana vuonna jysähti täydeltä laidalta. Kakkospitkäsoitosta Tapestry muodostui eräs laulaja/lauluntekijägenren todellisista merkkipaaluista. Se sisälsi listaykköseksi nousseen singlen It’s Too Late/ I Feel the Earth Move ja myös So Far Away/Smackwater Jack nousi top 20:een. Kaiken kaikkiaan albumi pysytteli listoilla kuuden vuoden ajan. Vielä vuoden 1971 lopussa ilmestynyt Tapestryn seuraaja Music nousi sekin listakärkeen, saavutti kultalevyn ja sisälsi muun muassa hittisinglen Sweet Seasons. Seuraavana vuonna ilmestynyt Rhymes and Reasons oli niin ikään kultalevy singlehittinään Been to Canaan. Vuoden 1973 King-albumi Fantasy sisälsi lattarivaikutteisen hitin Corazon ja artistin parhaisiin töihin lukeutuvalla vuoden 1974 pitkäsoitolla Wrap Around Joy oli tarjottavanaan listakärkeen noussut single Jaazman. Vuoden 1975 lopussa ilmestyneellä albumilla Thoroughbred Gerry Goffin teki Kingin kanssa pitkästä aikaa yhteistyötä ja pitkäsoitolla vierailivat myös David Crosby, Graham Nash ja itseoikeutettu James Taylor. Albumi sisälsi myös singlemenestyksen Only Love Is Real. Vuonna 1977 ilmestyneen albumin Simple Things jälkeen King lähti pitkästä aikaa kiertueelle ja toteutti sen taustayhtye Navarron kanssa. Vuonna 1980 King versioi vanhoja Goffin/King-klassikoita otsikolla Pearls. Albumista muodostui hänen viimeinen todella suuri menestyksensä. Vuoden 1983 albumin Speeding Up Time jälkeen Kingin seuraavaa pitkäsoittoa saatiin odottaa aivan kyseisen vuosikymmenen loppuun. City Streets- albumilla Eric Clapton vieraili parilla raidalla. Ympäristöasioihin keskittynyt King palasi seuraavaksi vasta vuonna 2001 omakustanteisesti julkaistulla albumilla Love Makes the World Go Round. Vuoden 2005 Living Room Tour dokumentoi tuplacd:llä Kingin vuosien 2004–2005 kiertuetta, jolla artisti versioi kappaleita koko uransa ajalta ainoastaan pianon ja kitaran säestyksellä. King ja James Taylor yhdistivät voimansa vuonna 2007 LA:n Troubadourilla. Esiintymisiä oli useita ja niistä kasattiin vuonna 2010 ilmestynyt levy Live at the Troubadour. Seuraavana vuonna oli vuorossa Holiday Carole, Kingin debyytti joululevyjen osalta. King pääsi myös Broadway- musikaalin aiheeksi. Beautiful:The Carole King Musical sai ensi-iltansa tammikuussa 2014 ja original cast- albumiversio musikaalista seurasi samaisen vuoden toukokuussa.

Sunnuntain extra:Paalujuntta jaksaa

Vuonna 1967 perustettu Status Quo lukeutuu kaikkien aikojen menestyneimpiin ja myös pitkäikäisimpiin englantilaisiin rockyhtyeisiin. Kitaristi/solistit Francis Rossi ja  Rick Parfitt ovat olleet mukana alusta asti ja yhtyeen legendaariseen originaalikvartettiin kuuluivat lisäksi basisti/solisti Alan Lancaster sekä rumpali John Couglan. Status Quon esiasteista mainittakoon Rossin ja Lancasterin jo vuonna 1962 perustama The Spectres ja sitä seuranut Traffic Jam. Status Quon ensimmäiset pitkäsoitot edustivat psykedeliavaikutteista poppia. Debyyttihitti oli vuonna 1968 ilmestynyt Pictures of Mathcstick Men ja pienempiin tuonaikaisiin menestyksiin lukeutui esimerkiksi Ice in the Sun. Siirtyminen boogiepohjaiseen ja pelkistettyyn, mutta erinomaisen kulkevaan rokkaukseen tapahtui 70-luvun alussa. Status Quon ensimmäinen todellista rock n' rollia edustanut albumi oli vuoden 1972 Dog of Two Head. Lopullista kaupallista läpimurtoa tuli merkitsemään samaisen vuoden lopussa ilmestynyt pitkäsoitto Piledriver sekä siltä poimittu single Paperplane. Hittihanat olivat auenneet ja 70-luvun loppuun mennessä Status Quo oli julkaissut menestyksekkäät albumit Hello! Quo, On the Level, Blue for You, Rocking All Over the World, If You Can’t Stand the Heat sekä Whatever You Want. Klassikkostatuksen niistä ansaitsevat ainakin neljä ensimmäistä sekä viimeinen. Vuonna 1976 ilmestyi konstailemattomastiksi Liveksi nimetty erinomainen tuplakonserttitaltiointi. Lukuisista 70-luvun hittisingleistä nostettakoon esiin Caroline, Roll Over Lay Down, Break the Rules, kotimaassa aina listakärkeen kivunnut Down Down, Rain, Mystery Song, Living on an Island sekä Rocking All Over The Worldin ja Whatever You Wantin nimikappaleet, joista edellinen oli cover John Fogertyn aarreaitasta.

80-luvulle siirryttäessä Quon originaali kokoonpano alkoi rakoilla, vaikka menestys jatkuikin. Ensin poistui Couglan ja Lancaster muutama vuosi hänen jälkeensä. Vuonna 1976 yhtyeeseen virallisesti liittynyt kosketinsoittaja Andy Bown on sentään pysynyt uskollisena Rossille ja Parfittille. Basisti Jeff ”Rhino” Edvards on hänkin ollut osa Status Quota 80-luvun puolivälistä lähtien. Kyseisen vuosikymmenen singlemenestyksistä mainittakoon What You’re Proposing, Something ’Bout You Baby I Like, Marguerita Time sekä Rollin’ Home. Taiteellisessa mielessä Status Quon voinee todeta palanneen uudelleen huipulle vuonna 2002 ilmestyneen, kertakaikkisen onnistuneen pitkäsoiton Heavy Traffic myötä. Sen ohella yhtyeen 2000-luvun parhaimmistoon lukeutuu vuonna 2007 ilmestynyt pitkäsoitto In Search of the Fourth Chord. Elokuussa 2011 Status Quo ryhtyi kuvaamaan ensimmäistä dokumenttielokuvaansa Alan G Parkerin kanssa. Hello Quo!-niminen dokumentti saapui teattereihin 22. lokakuuta 2012. Elokuvassa haastateltiin muun muassa Queenin Brian Maytä, The Jamin Paul Welleriä, Sladen Jimmy Leaa ja The Sweetin Andy Scottia. Vuoden 2013 maaliskuussa Status Quon klassinen originaalikvartetti teki lyhyen Britannian-kiertueen. Legendaarinen nelikko jatkoi valikoituja esiintymisiä seuraavana vuonna. Status Quon legendaarisen lineupin jäsenistä Rick Parfitt edesmeni joulupäivänä 2016 ja Alan Lancaster 26. syyskuuta 2021.

Lauantain pitkä:Rockin viimeiset todelliset pahat pojat

Guns N’ Rosesista muodostui 1980- ja 90-lukujen taitteen suosituin rockyhtye. Parhaimmillaan erinomaisen kappalemateriaalin lisäksi yhtye hallitsi myös ulkomusiikillisen mediasirkuksen. Guns N’ Roses perustettiin Los Angelesissa 80-luvun puolivälissä. Legendaarisen kokoonpanon muodostivat solisti Axl Rose, aikaisemmin Hollywood Rose- yhtyeeseen kuulunut rytmikitaristi Izzy Stradlin, soolokitaristi Slash, basisti Duff McKagan sekä rumpali Steven Adler. Saavutettuaan mainetta Hollywoodin rockclubi-skenessä yhtye solmi sopimuksen Geffen Recordsin kanssa maaliskuussa 1986. Samaisen vuoden joulukuussa päivänvalon näki neljästä kappaleesta koostunut ep Live Like A Suicide. Sen coverosastoa edustivat näkemykset suuriin musiikillisiin esikuviin lukeutuvan Aerosmithin debyyttialbumin kappaleesta Mama Kin sekä australialaisyhtye Rose Tattoon kenties tunnetuimmasta palasta Nice Boys. Omasta tuotannosta tarjolla oli kaksi iskevää näytettä, jopa punkvaikutteita sisältänyt Reckless Life sekä aidon rockhenkinen Move to the City. Vaikka levyä markkinoitiinkin live-ep:nä, kyse oli itse asiassa demoäänityksistä, joihin lisättiin yleisön ääntä.

Guns N’ Rosesin sittemmin huomattavan menestyksekkääksi muodostunut debyyttipitkäsoitto Appetite for Destruction julkaistiin 21. heinäkuuta 1987. Billboardin listakärkeen albumi nousi kuitenkin vasta vuosi ilmestymisensä jälkeen. Sen ensimmäisenä singlenä julkaistiin Welcome to the Jungle. Vaikka kappaleen videota näytettiin MTV:llä vain muutaman kerran, hardrockin ystävät plokkasivat sen ja alkoivat toivoa suosikkiaan. Kappale kertoi Los Angelesista, se oli kirjoitettu Seattlessä ja musiikkivideo kuvattiin New Yorkissa. Appetiten seuraava singlelohkaisu oli pitkäsoiton ainoa balladimaisempi kappale, eli Sweet Child O’ Mine. Siitä muodostui suuri hitti kesällä 1988 ja suosion vanavedessä myös Welcome to the Jungle julkaistiin uudestaan singlenä. Tällä kertaa tuloksena oli seitsemäs sija Billboardin listalla. Seuraava pikkulevy oli viidenneksi noussut, lopussaan Slashin kitaranäytöksen sisältänyt Paradise City. Tässä vaiheessa Appetite for Destruction oli noussut kotimaassaan listakärkeen. Albumin julkaisua seurasi aina 16 kuukautta kestänyt kiertue Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Jälkimmäisessä Gunnarit toimivat lämmittelyesiintyjänä The Cultille, Mötley Crüelle ja Alice Cooperille vuoden 1987 loppupuolella. Seuraavana vuonna yhtye konsertoi myös Japanissa ja Australiassa. Tässä vaiheessa yhtye oli jo todella iso ja kiersi Amerikassa Iron Maidenin ja Aerosmithin kanssa.

Guns N’ Rosesin seuraava albumi G N’ R Lies ilmestyi marraskuussa 1988. Sen ykköspuoli sisälsi uudelleen julkaistun Live Like A Suicide-ep:n ja kakkospuolella kuultiin neljä uutta akustista raitaa. Singlenä julkaistu Patience nousi Billboardin listalla neljänneksi. Muut kappaleet olivat genressään erinomaisesti toimineet One in A Million ja Used to Love Her sekä akustinen näkemys jo Appetitella julkaistusta kappaleesta You’re Crazy.  Pitkäsoitto nousi Billboardilla aina kakkoseksi. Vuonna 1990 levytetty ja julkaistu kappale Civil War jäi vakavista huumeongelmista kärsineen Steven Adlerin viimeiseksi levytykseksi Guns N’ Rosesissa. Hänet korvasi aikaisemmin muun muassa The Cultissa soittanut Matt Sorum. Axl Rosen mukaan Sorum pelasti yhtyeen ja hänen myötään yhtyeen soundiin voinee todeta tulleen suoran rockin vastapainoksi tiettyjä heavyvaikutteita. Gunnarit täydensivät tässä vaiheessa kokoonpanoaan kosketinsoittaja Dizzy Reedillä. Guns N’ Rosesille oli kertynyt varsin runsaasti uutta tuotantoa ja elokuun 17. 1991 yhtye tyhjensi paletin kerralla julkaisemalla kaksi tupla-albumia, eli Use Your Illusion I ja II, jotka debytoivat välittömästi Billboardilla sijoilla 2. ja 1. Use Your Illusion II sisälsi nimittäin suurimmat hitit, eli jo hieman aikaisemmin eri yhteyksissä julkaistut Civil Warin, You Could Be Minen sekä coverin Dylan-klassikosta Knockin’ on Heaven’s Door. Tuplien suurimpiin menestyksiin lukeutuivat lisäksi slovarimmat November Rain ja Don’t Cry. Izzy Stradlin oli säveltänyt merkittävän osan Use Your Illusion-levyjen kappaleista ja hän oli myös leadvokalistina raidoilla Dust and Bones ja 14 Years. Use Your Illusion-kiertue kesti kaikkiaan massiiviset 28 kuukautta, mutta Izzy Stradlinin osalta Gunnarit olivat historiaa jo marraskuussa 1991. Stradlin ryhtyi luotsaamaan musiikillisesti perusarvoja kunnioittanutta yhtyettään Izzy Stradlin & The Ju Ju Hounds.

Perjantain pohjat:Eräs folkrockin upeimmista ilmentymistä

3. helmikuuta 1947 syntynyt Melanie Anne Safka Schekeryk oli yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, jonka suosion huippukausi ajoittui 70-luvun alkuun. Hän syntyi ja varttui Astoria Queensissä. Melanien isä oli etniseltä taustaltaan ukrainalainen ja hänen jazzlaulajattarena toiminut äitinsä italialaista sukujuurta. Melanien ensiesiintyminen laulajana tapahtui neljävuotiaana radioshowssa Live Like A Millionaire, jossa hän esitti kappaleen Gimme A Little Kiss. Hän valmistui Red Bankin High Schoolista New Jerseyssä vuonna 1964. 1960-luvulla Melanie esiintyi kahviloissa New Jerseyn West-Endissä. Vanhempiensa kehotuksesta hän jatkoi opiskeluaan ja opiskeli näyttelemistä New Yorkissa. Siellä ollessaan Melanie alkoi laulaa Greenwitch Villagen folkclubeissa ja solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa. Columbia Recordsin kautta Melanie julkaisi aluksi kaksi singleä. Seuraavaksi hän solmi sopimuksen Buddah Recordsin kanssa. Sen kautta vuonna 1969 julkaistu Bobo's Party nousi listakärkeen Ranskassa. Samana vuonna ilmestynyt Melanien debyyttialbumi Born to Be saavutti erinomaiset arvostelut Billboardilla. Ylistystä saivat osakseen niin Melanien äänenkäyttö kuin omintakeinen lähestymistapa esittämiinsä kappaleisiin. Loppuvuodesta 1969 Melanie saavutti menestystä Alankomaissa kappaleella Beautiful People. Hän esiintyi Woodstockissa ja sai idean keskeisimpään tuotantoonsa lukeutuvaan kappaleeseen (Lay Down) Candles in the Rain Woodtock-yleisöltä, joka sytytti kynttilöitä, tulitikkuja ja sytkäreitä Melanien esiintymisen aikana. Seuraavana vuonna kappaleesta muodostui hitti Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Viimeksi mainitussa biisi nousi kuudenneksi Billboardin listalla. Varsin hyvin menestyivät myös Peace Will Come (According to My Plan) sekä riipaiseva Rolling Stones -cover Ruby Tuesday.

Melanien vuoden 1970 keskeisistä festivaaliesiintymisistä mainittakoon Strawberry Fields Festival elokuussa Mosport Parkissa Ontariossa sekä Isle of Wightin festivaali Englannissa, missä Melanien esitteli The Whon rumpali Keith Moon. Melanie lukeutui myös vuonna 2010 järjestetyn Isle of Wightin festivaalin esiintyjäkaartiin. Näihin aikoihin Melanie meni naimisiin Peter Scherekykin kanssa. Hän jätti Buddah Recordsin ja perusti oman levy-yhtiönsä Neighborhood Recordsin myös tuottajanaan toimineen Scherekykin kanssa. Melanie saavutti suurimman singlehittinsä vuonna 1972 Billboardin listakärkeen nousseella kappaleella Brand New Key, jota myytiin yli kolme miljoonaa kappaletta. Myös sitä seurannut pikkulevy Ring the Living Bell menestyi. Vanha levy-yhtiö julkaisi samoihin aikoihin singlenä kappaleen Nickel Song, jonka Melanie oli levyttänyt ollessaan vielä Buddah Recordsin artisti. Tässä vaiheessa Melaniella oli top 40:ssä kolme singleä. Billboard palkitsi hänet vuoden 1972 parhaana naislaulajana. Samana vuonna Melaniesta tuli UNICEF:in virallinen hyväntahdonlähettiläs. Vuonna 1973 Melanie saavutti hitit kappaleilla Bitter Bad, itse kirjoittamallaan raidalla Together Alone ja The Shirelles-coverilla Will You Love Me Tomorrow. Samana vuonna hän alkoi pikku hiljaa vetäytyä julkisuuden valokeilasta. Kolme vuotta myöhemmin Melanielta ilmestyi Atlantic Recordsin julkaisemana albumi Photograph. New York Times ylisti levyä, vaikka se meni suurelta yleisöltä ohi. Vuonna 2005 albumi julkaistiin uudelleen tuplacd:nä, jonka kakkoslevy koostui aikaisemmin julkaisemattomasta tuotannosta.

Vuonna 1983 Melanie kirjoitti musiikin ja tekstit teatterimusikaaliin Ace of Diamonds. Se pohjautui Ed Kelleherin ja Seymond Vallin kirjaan, joka taas perustui Annie Oakleyn kirjoittamiin kirjeisiin. Vaikka musikaalia ei koskaan tuotettu, useita näyttämöesityksiä järjestettiin Lincoln Centerissä. Niissä Melanie toimi kertojana ja laulajatar/näyttelijätär Annie Golden näytteli Oakleyn roolin. Vuonna 1989 Melanie voitti Emmy Awardin kirjoitettuaan tekstit tv-sarja The Beauty and the Beastin tunnuskappaleeseen The First Time I Loved Forever. Vuonna 2007 The Pulp -yhtyeen johtohahmo Jarvis Cocker kutsui Melanien esiintymään Meltdown Festivalille Lontoon Royal Festival Halliin. Hänen loppuunmyyty konserttinsa saavutti erinomaiset arvostelut ja Independentin mukaan Melanie ansaitsi paikkansa Joan Baezin, Judy Collinsin ja Marianne Faithfullin tavoin ikonisten laulajattarien joukossa. Saman vuoden lokakuussa konsertti julkaistiin dvd:nä nimellä Melanie:For One Night Only. Vuonna 2012 Melanie oli pääesiintyjänä järjestyksessään 15:ssä vuosittain järjestettävässä Woody Guthrie Folk Festivalissa. Muina esiintyjinä olivat Arlo Guthrie ja Judy Collins. Festivaalin tarkoituksena on juhlistaa legendaarisen laulaja/lauluntekijä Woody Guthrien elämää ja musiikkia. Lokakuussa 2012 Melanie teki yhteistyötä newyorkilaisen Blackfriars Teatterin taiteellisen johtajan John Haldoupisin kanssa. Tuloksena oli originaali musikaali Melanien rakkaustarinasta aviomiehensä Peterin kanssa. Melanie and the Record Manin maailman ensi-ilta oli 19. lokakuuta ja esitykset jatkuivat kyseisen kuun 28. päivään saakka. Haldoupisin suunnittelema musikaali sisältää Melanien musiikkia ja kertoo tarinan Melanien ja Peterin tapaamisesta, heidän rakastumisestaan ja musiikillisesta yhteistyöstään. Melanie esiintyi musikaalissa ja toimi myös sen kertojana. Hänen poikansa Beau Jarred toimi musiikillisena ohjaajana ja myös esiintyi. Newyorkilainen Mandy Hassett esitti Melanieta nuorena ja Peterin roolista vastasi Nick Faruch. Kesäkuussa 2014 Melanie konsertoi Australiassa ensi kertaa sitten vuoden 1977. Huhtikuussa 2015 artisti pääsi Red Bank Regionalin Distinguished Alumni Hall of Fameen. Saman vuoden marraskuussa Melanie vastaanotti palkinnon elämäntyöstään Artists Music Guildin kyseisen vuoden Heritage Awardseissa. Uudenvuodenaattona 2019 artisti esiintyi BBC:n Jool's Annual Hootenanny tv-showssa. Melanie menehtyi 23. tammikuuta 2024. Hän oli ollut työskentelemässä covereista koostuvan albumin Second Hand Smoke parissa.

Torstain terävä:Erään britti-invaasion kivijalan ensimmäinen vuosikymmen

Veljesten solisti ja rytmikitaristi Ray ja soolokitaristi Dave Davies  Pohjois-Lontoossa vuonna 1963 perustama The Kinks lukeutuu britti-invaasion keskeisimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin yhtyeisiin. Veljespari oli mukana yhtyeessä koko sen 32-vuotisen uran ajan. Originaalijäseniin kuului lisäksi basisti Pete Quaife. Musiikillisilta vaikutteiltaan Kinks oli laaja-alainen. Rhythm and bluesin lisäksi yhtye hyödynsi etenkin brittiläistä music hall -perinnettä, countrya sekä folkia. Läpimurtoa merkitsi elokuussa 1964 ilmestynyt kolmas single You Really Got Me. Jopa ensimmäisten heavyrocklevytysten joukkoon laskettu kappale nousi Britanniassa listakärkeen ja myös Yhdysvalloissa top teniin. Sen merkitys amerikkalaiselle garagerockille onkin huomattava. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt, suurelta osin rhythm and blues-covereista koostunut Kinksin debyyttipitkäsoitto nousi kotimaassaan neljänneksi. Seuraava, revittelevää musiikillista tyyliä jatkanut single All Day and All of the Night sijoittui kotimaassaan toiseksi ja Yhdysvalloissa seitsemänneksi. Sitä seuranneet pikkulevyt  Tired of Waiting for You ja Set Me Free olivat myös suuria menestyksiä ja niistä jälkimmäinen nousi Britanniassa listakärkeen. Vuoden 1965 aikana Kinks teki yhteiskiertueita muun muassa The Yardbirdsin ja Mannfred Mannin kanssa. Seuraava singlehitti oli sitaareineen uusia musiikillisia ovia avannut See My Friends, joka vaikutti suuresti esimerkiksi The Whon Pete Townshendiin. Ray Davies kirjoitti kyseisen kappaleen Bombayssa Aasian-kiertueen välipäivänä. Kinksin kakkospitkäsoiton, niin ikään vuonna 1965 ilmestyneen Kinda Kinksin 12 kappaleesta jo kymmenen edusti omaa tuotantoa. Loppuvuodesta 1965 ilmestyivät singlet A Well Respected Man ja Dedicated Follower of Fashion sekä kolmas albumi Kink Controversy, jolla ensisijaisesti studiomuusikkona tunnetuksi tullut Nicky Hopkins teki ensiesiintymisensä Kinksin levyllä. Erityisesti tekstien osalta Davies oli siirtynyt englantilaisen yhteiskunnan ja elämäntavan havainnoitsijaksi ja kommentoijaksi. Kesällä 1966 ilmestynyt Sunny Afternoon oli kyseisen vuoden suurin kesähitti, joka pudotti Beatlesin Paperback Writerin kakkossijalle.

Seuraava pitkäsoitto oli kyseisen vuoden lokakuussa ilmestynyt ja kotimaassaan kahdeksanneksi noussut, teksteissään jokapäiväistä elämää terävästi havainnoinut Face to Face. Marrakuussa julkaistu seuraava single, sosiaalisesti tiedostava Dead End Street oli kotimaassaan top ten-menestys. Toukokuussa 1967 ilmestynyt seuraava pikkulevy Waterloo Sunset oli melodinen helmi, jonka tekstin arveltiin kertovan näyttelijöiden Terence Stamp ja Julie Christie suhteesta. Seikka, jonka Ray Davies kielsi. Kinksin legendaarisimpiin lukeutuva levytys nousi kotimaassaan listakakkoseksi. Vuoden 1967 pitkäsoitto Something Else by The Kinks merkitsi music hall-vaikutteissaan jälleen musiikillista kehitystä. Dave Daviesin laulamasta ja hänen soolosinglenään julkaistusta kappaleesta Death of a Clown tuli hitti, mutta itse pitkäsoiton kaupallinen menestys oli pettymys. Niinpä Kinks julkaisikin seuraavan, kotimaassaan top viiteen nousseen singlensä Autumn Almanac jo saman vuoden lokakuussa. Kyseessä oli tuleva olemaan yhtyeen viimeinen suuri singlehitti Englannissa kolmeen vuoteen. Alkuvuodesta 1968 Kinks keskittyi studiotyöskentelyyn, jonka katkaisi kuitenkin huhtikuussa toteutettu yhteiskiertue Peter Framptonin johtaman The Herd-yhtyeen kanssa. Loppuvuodesta ilmestyi pitkäsoitto The Kinks Are Vilage Green Preservation Society. Englantilaisesta nostalgisesta kaupunkielämästä tekstiensä aiheet ammentanut albumi saavutti erinomaiset arviot, mutta sen menestys jäi vaatimattomaksi. Pitkäsoitto ei sisältänyt singlehittiä, mutta listoille nousi sentään pitkäsoiton ulkopuolella julkaistu upea Days. Alkuvuodesta 1969 Maple Oak -yhtyeen perustanut Pete Quaife erosi Kinksistä. Hänet yhtyeessä korvasi vuoteen 1977 mukana pysynyt John Dalton. Samaisena vuonna Kinks julkaisi arvostetun teema-albumin Arthur (Or Decline and Fall of British Empire) Erityisen myönteiset arviot mainittu pitkäsoitto saavutti Amerikassa ja Kinks tekikin siellä loppuvuodesta kiertueen soittaen esimerkiksi Fillmore Eastissa ja Whisky A Go Gossa. Alkuvuodesta 1970 yhtye laajensi kokoonpanoaan kosketinsoittaja John Coslingilla. Valtaosasta kosketinsoitinosuuksia oli levyillä vastannut Nicky Hopkins. Transvestiitista kertonut, toukokuussa ilmestynyt single Lola oli pitkästä aikaa suuri menestys nousten niin kotimaassa kuin Yhdysvalloissa top teniin. Marraskuussa seurannut pitkäsoitto Lola Versus Powerman and The Moneygoround Part One oli niin arvostelu-, kuin vaihteeksi myös myyntimenestys nousten Amerikassa top 40:ään. 

Keskiviikon klassikko:Kauhurockin keisari

Neljäs helmikuuta 1948 syntyneen Vincent Damon Furnierin alias Alice Cooperin ura on kestänyt viisi vuosikymmentä, vaikkakin keskeisimmät musiikilliset ja myös ulkomusiikilliset uroteot ajoittuvat 70-luvulle. Alice Cooper Bandin muodostivat vokaaleista ja huuliharpusta huolehtineen maestron itsensä lisäksi soolokitaristi Glen Buxton, rytmikitaristi Michael Bruce, basisti Dennis Dunaway ja rumpali Neal Smith. Yhtyeen ensimmäiset albumit, vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet Pretties for You ja Easy Action edustivat psykedeelistä rockia, mutta eivät laadukkuudestaan huolimatta osoittautuneet suosituiksi. Alice Cooper Bandin ensimmäinen todellinen menestysalbumi oli vuoden 1971 helmikuussa ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Love It to Death, jolta napattiin menestyssingle I’m Eighteen. Pienempiä menestyksiä pitkäsoitolla edustivat Is It My Body ja Ballad of Dwight Fry. Seuraava klassikkoalbumi Killer ehti ilmestyä vielä samaisen vuoden lopussa. Sen suurin singlemenestys oli rivakka rockrypistys Under My Wheels ja pienemmistä hiteistä mainittakoon Be My Lover ja Desperado. Edellisen albumin suurteosta Black Jujua vastasi tällä kertaa yli kuusiminuuttinen albumin nimikappale. Vuonna 1972 ilmestynyt School’s Out oli musiikillisesti varsin mietitty kokonaisuus. Nimikappale oli toki suuri hitti, mutta muilta osin albumi koostui varsin tarkasti soitetusta ja taidokkaasti sovitetusta materiaalista.

 Alice Cooper Bandin suosion huipentuma oli vuoden 1973 helmikuussa ilmestynyt Billion Dollar Babies, jonka kohokohdista mainittakoon erityisesti nimiraita, No More Mr Nice Guy sekä Hello Hooray. Vielä samaisen vuoden marraskuussa ehti julkaisuun hyvää tasoa ylläpitänyt Muscle of Love huippuhetkinään nimikappale ja Department of Youth. Alice Cooper Bandin hajottua Alice aloitti soolouransa. Se käynnistyikin varsin lupaavasti vuoden 1975 pitkäsoitolla Welcome to My Nightmare, joka sisältää muun muassa upean slovarin Only Women Bleed. Samaisen vuosikymmenen loppupuolella Alice kävi läpi kaikki ne pahat jutut, joita entisen supertähden lieveilmiöihin voi olettaa kuuluvan. Vuoden 1986 pitkäsoitto Constrictor merkitsi jo jonkinasteista comebackia He's Back (The Man Behind the Mask)-hitteineen, mutta vuoden 1989 Trash osoittautui Poison ja Bed of Nails-iskuineen todelliseksi suurmenestykseksi. Useita albumin kappaleista oli ollut mukana työstämässä todellinen hittinikkari Desmond Child. Myös vuoden 1991 Hey Stoopid ja kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt The Last Temptation menestyivät. Edellisen singlemenestys oli nimiraita, jälkimmäisen vastaava Lost in America. Alice on pitänyt pintansa vielä 2000-luvullakin, esimerkiksi vuoden 2000 Brutal Planet on yllättävänkin onnistunut albumi.

Maanantain mainio:Klassikkohitti niin originaalina kuin coverina

Crimson and Clover on vuonna 1968 ilmestynyt amerikkalaisen rockyhtyeen Tommy James and the Shondellsin singlehitti. Jamesin ja yhtyeen rumpalin Peter Lucia Jr:n kirjoittama kappale merkitsi suunnanmuutosta yhtyeen soundissa ja sävellystyössä. Loppuvuodesta 1968 julkaistu kappale nousi Yhdysvalloissa listakärkeen seuraavan vuoden helmikuun alussa. Viisi miljoonaa myyneestä singlestä on muodostunut Tommy James and The Shondellsin suosituin levytyskappale. Vuonna 2006 Pitchfork Media rankkasi sen 60-luvun parhaiden kappaleiden listallaan sijalle 57.
Singlehitti Mony Monyn julkaisun jälkeen Tommy James halusi muuttaa yhtyeensä soundia ja alkoi tuottaa omia levyjään. Hän lopetti yhteistyön yhtyeelleen biisintekijöinä toimineiden Bo Gentryn ja Ritchie Cordellin kanssa ja sai levy-yhtiöltään Roulette Recordsilta täyden taiteellisen vapauden. Kappaleen nimi oli päätetty jo ennen sen kirjoittamista. James yhdisti lempivärinsä ja -kukkansa nimet. Kappaletta alkoivat työstää Tommy James ja basisti James Vale, mutta onnistuneemman kirjoitustyön James sai aikaan rumpali Peter Lucia Jr:n kanssa. Biisin työstäminen kesti ja mestariteosta odotellessa Tommy James & The Shondellsilta julkaistiin single Do Something to Me. Crimson and Clover levytettiin loppuvuodesta 1968 ja se oli yksi ensimmäisistä kappaleista, jonka äänityksessä käytettiin 16 raitaa. Tommy James soitti suurimman osan insrumenteista Valen huolehtiessa bassosta ja Lucia Jr:n rummuista. Kappaleen kitaraosuudessa hyödynnettiin tremoloefektiä, joka värähteli kappaleen rytmin mukaan. Kappaleen lopussa tremoloefektiä päätettiin hyödyntää laulun kanssa. Tämän saavuttamiseksi laulumikrofoni oli kytketty Ampeg-kitaravahvistimeen tremolon ollessa päällä ja vahvistimesta tullut ääni nauhoitettiin Jamesin laulaessa Crimson and clover over and over.

Tommy James teki kappaleesta raakamiksauksen Roulette Recordsin johtajaa Morris Levyä varten. Yhtye työskenteli edelleen kappaleen miksauksen kaiun ja ambient soundin parissa. Muutamaa päivää myöhemmin James vieraili chicagolaisella WLS-radioasemalla. Häntä haastateltiin tulevan singlen tiimoilta ja radion henkilökunta sai kuulla kappaleen raakamiksauksen. Jamesin tietämättä kappale nauhoitettiin ja se sai maailman ensiesityksensä WLS:n aalloilla marraskuussa 1968. Morris Levy vetosi WLS:ään ja pyysi, ettei kanava soittaisi kappaletta etukäteen, mutta hänen mielensä muuttui kuuntelijoilta saadun myönteisen palautteen myötä. Roulette Records tuotti painetun singlen ja toimitti sen kappaletta haikailleiden kuuntelijoiden iloksi. 800 kappaletta singleä lähetettiin WLS-asemalle promotarkoituksiin. Levy kielsi Jamesia tuottamasta lopullista haluamaansa miksausta ja Crimson and Clover julkaistiin singlenä käyttämällä raakamiksausta ja sen b-puolelle päätyi kappale Some Kind of Love.
Crimson and Clover nousi Yhdysvaltain listalle 14. joulukuuta. Billboardin listalla kappale pysytteli 16 viikon ajan. Kun kappale esitettiin Ed Sullivan Showssa 26. tammikuuta 1969, se nousi Billboardin listakärkeen helmikuun alussa kahden viikon ajaksi. Listaykkönen kappaleesta tuli myös Kanadassa, Saksassa, Uudessa Seelannissa, Etelä-Afrikassa, Singaporessa ja Sveitsisssä. Kappaleen useista coverversioista Joan Jett & The Blackheartsin erinomainen, vuonna 1982 levyttämä näkemys nousi Billboardin listalla seitsemänneksi. Crimson and Clover on kuulunut jopa Sielun Veljien levytysohjelmistoon. Heidän versionsa edusti vuosikertaa 1991.